Kuoria, kuoria, kuoria….

maaliskuu 16, 2012 at 10:05 pm (Kasvu, Kasvatus, Perhe, suku, koti)

Takana on elämäni rankin kuukausi. Tuntuu siltä kuin olisin hautautumassa perunan kuoriin, sillä olen käyttänyt sitä Tahkokallion lanseeraamaa menetelmää: Peruna kerrallaan, ja niitä kuorimiani perunoita on ollut paljon! Ja kuorimattakin on vielä paljon. Paljon on käsiteltykin: muutto, suru, kaksi työtä, semiotiikan kurssikin ja Madeiran matka, ja jottei liian helppoa olisi, niin flunssa ja juurihoitokin osuivat samaan syssyyn. Menneen kuukauden aikana todella nautin  siitä, että yöllä on mahdollista upota uneen ja aamulla juoda aamukahvi rauhassa. Ja Madeiralla olin irti kaikesta.

Kuorenvaihtohan tässä  ravulla siis on ollut meneillään. Olisin tahtonut kirjoittaa kokemastani runon, mutta sitä ei syntynyt. Sen sijaan siteeraan raputietoa: Kun rapu tuntee kuorensa alkavan käydä liian pieneksi, se alkaa valmistautua kuorenvaihtoon. Rapu ottaa talteen vanhan kuoren kalkin, siirtää sen ravunkiviin ja alkaa kasvattaa uutta pehmeää kuorta vanhan kuoren alle. Kun rapu on vienyt valmistelut loppuun, se ottaa vettä sisäänsä, jotta se voisi pullistumalla halkaista vanhan, jo pehmenneen kuoren. Paine kasvaa kuoren sisällä ja viimein rapu ryömii ulos selkäkilven ja pyrstön välisen kalvon repeytyessä. Tämä on herkkä hetki ja kuorenvaihdon epäonnistuessa rapu kuolee. Kuoresta kömpii ulos pehmeä rapu, sen uusi kuori on pehmeää kuin iho.

Olen hengissä! Vanhan kuoren kalkki on tallessa, ja jos kohottaisin maljan, se ei olisi malja erolle, vaan malja yhteisille vuosille. Mutta kuori on nyt tosiaankin pehmeä, ja joinain hetkinä tuntuu siltä, ettei se, mitä sen sisällä on, pysy koossa. Arvelen siksi, että on viisasta naulata ainakin joksikin aikaa laudat kaikkien niiden kuuden aikaisemman yhteisen kodin ikkunaan, etten kurkistelisi niin paljon niistä sisään, vaan katsoisin uutta maisemaa, joka aukeaa tämän kodin ikkunasta. Onneksi uusi koti näyttää ja tuntuu kodilta. Onneksi on ihmisiä, joiden kanssa voi työskennellä ja jakaa asioita. Onneksi opettajan työ on niin intensiivistä, ettei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin elää siinä hetkessä ja  tilanteessa. Ja onneksi voi nukkua.

kestolinkki 2 kommenttia

Kaikille tasa-arvoisesti tukea, myös niille tavallisille !

lokakuu 15, 2011 at 4:00 pm (Kasvu, Kasvatus, Koulu, Uncategorized) (, )

Käsittääkseni ei enää puhuta virallisesti erityisoppilaista, vaan erityistä tukea vaativista oppilaista. Erityiskouluistakaan ei varsinaisesti ainakaan meillä päin puhuta, vaan sen sijaan pienryhmäopetuksesta. Ärsyynnyin kovasti professori Timo Saloviidan kommenteista (Suomen kuvalehti 41), joissa hän piti siirtoa erityisopetukseen lapsen eristämisenä ja syrjimisenä ja arvosteli opettajakuntaa siitä, että me ”mystifioimme toimenkuvamme, heittäydymme avuttomiksi ja haluamme keventää töitämme.” Jutussa esiteltiin diagrammilla, kuinka erityisopetukseen siirrettyjen lasten määrä on kasvanut tasaisesti vuodesta 1995. Eikö tämä toisaalta tarkoita myös sitä, että erityistä tukea vaativien lasten määrä on samaan aikaan kasvanut. Sellainen käsitys on ainakin itselleni muodostunut niiden parinkymmenen vuoden aikana, jona olen toiminut opettajana. Samaan aikaan on käsittääkseni lisääntynyt myös opettajien työtaakka ja työssä uupuminen.

”Erityisoppilaiden” inkluusio ja integraatio tavalliseen luokkaan ovat  tavoiteltavia asioita, mutta toisaalta monesti ajattelen myös sitä, onko sekään reilua, että enemmistö oppilaista joutuu joustamaan, sopeutumaan ja tulemaan vähemmällä opettajan huomiolla toimeen, jos, ja kun, erityistä tukea vaativat oppilaat vievät lähes kaiken huomion. Pahimmassa tapauksessa muut oppilaat  ja opettaja joutuvat olemaan varuillaan näiden oppilaiden arvaamattoman ja jopa väkivaltaisen käytöksen vuoksi.

Eräässä artikkelissaan Saloviita esittelee kolme työrauhaa edistävää tekijää, jotka ovat toimivat säännöt ja rutiinit, hyvä suhde oppilaisiin ja hyvä opetus. Olen Saloviidan kanssa tismalleen samaan mieltä siitä, että em. asia edistävät työrauhaa, mutta siitä en ole samaa mieltä, että nämä kolme konstia vaatisivat vain hieman lisätyötä, kuten Saloviita mainitsee. Ne vaativat paljon lisätyötä ja jatkuvaa tarkaavaisuutta ja johdonmukaisuutta. Silloin kun luokassa on erityisesti ns. häirikköoppilas, joka kärsii tarkaavaisuushäiriöistä, joutuu opetuksen suunnittelemaan monesti hänen ehdoillaan. Tällaiselle oppilaalle rutiinit ja ärsykkeistä karsittu ympäristö on hyväksi. Joskus opettajan kaulassa olevat helmet ovat jo liikaa. Monesti hän ei myöskään kykene yhteistoiminnallisiin työtapoihin, tai ainakin tämä vaatii kovaa valmennusta ja harjoittelua. Pidän itse yhteistoiminnallisista työtavoista ja huomasin, että Saloviita on kirjoittanut niistä kirjankin. Olen kuitenkin törmännyt suuriin  vaikeuksiin saada muutamat erityistä tukea vaativat oppilaat toimimaan ryhmän jäsenenä toisten kanssa ja tunnustan, olen myös luovuttanut ja antanut heille yksilöllisiä harjoituksia sen sijasta. Itse uskon, että pienryhmässä näitä asioita olisi paljon helpompi järjestää ja harjoitella, koska tn. siellä useimmat oppilaat olisivat niitä, jotka tarvitsevat ärsykkeistä karsitun ympäristön ja erityistä harjoitusta yhteisöllisempiin työtapoihin.

Pienryhmäopetus on ainakin meidän koulussamme ollut erityisen hyvää. Pieneryhmässä opettajalla on aikaa enemmän erityistä tukea vaativille oppilaille ja pienempi ryhmä on myös kodinomaisempi. Olemme tehneet yhteistyötä pienryhmän kanssa esimerkiksi järjestämällä yhteisiä leirikouluja  ja yökouluja. Oppilaat on integroitu taideaineissa ns. tavallisten luokkien kanssa. Erityisluokka -termin käytöstä olisi syytä luopua, jos se on leimaava ja erotteleva joidenkin tahojen mielestä. Minusta se on kuitenkin jokseenkin sama asia kuin tämä pienryhmä, joka meillä toimii. En näe ”erityisluokkaan” siirtämistä oppilaan ihmisoikeuksia loukkaavana (Saloviita), vaan päin vastoin oppilaan etuna. Ainakin se on paljon parempi ratkaisu kuin mielialalääkkeiden syöttäminen jopa alkuopetusikäisille lapsille.

Saloviidan asenne on omiaan tekemään erityisluokista mörköjä ja lisäämään meidän tavallisten opettajien riittämättömyyden tunnetta, jos emme saakaan niitä kolmea konstia toimimaan käytännössä kaikkien lasten kanssa. Siis: kyllä se koira älähti, johon kalikka kalahti. Myönnetään. Tunnen välillä olevani väsynyt, neuvoton ja erityisen tuen tarpeessa. Töitä en kuitenkaan vieroksu ja lapsistakin tykkään kovasti, myös niistä erityisistä, joskus jopa erityisesti.  Toivoisin vain voivani huomioida  paremmin myös ne ns.tavalliset oppilaat, sillä jokainen meistä on erityinen ja tuen tarpeessa.

kestolinkki Jätä kommentti

Tragedia; strategisen toiminnan satoako?

heinäkuu 30, 2011 at 4:05 pm (Kasvu, Kasvatus) (, )

Ensin ajattelin, ettei minulla ole mitään sanottavaa Norjan tragediaan, eikä sanoistani olisi mitään apuakaan. Oikeastaan en aluksi käsitellyt joukkomurhaa muuta kuin itkemällä. Nyt, kun tapahtumista on reilu viikko, olen alkanut myös analysoida asiaa omasta näkökulmastani. Kun jotain näin kauheaa tapahtuu, aletaan yleensä pohtia, miksi niin tapahtui.  Deweyn mukaan yhteiskunnallisessa tutkimuksessa onkin lähdettävä liikkeelle tehdyistä teoista ja niiden seurauksista. Kun niitä tarkastellaan, voidaan säädellä toimintaa niin, että tietyt seuraukset toteutuvat ja toisilta vältytään. (Dewey 2006, 43, alkuperäinen 1927.) Erityisen tärkeää  nyt onkin kysyä, miten estää se, ettei enää koskaan tapahtuisi vastaavaa. Suomen kuvalehdessä 30/2011 todettiin, ettei verilöylyä olisi voitu estää. On totta, että valvonnan lisääminen ja aselain tiukentaminen eivät välttämättä takaa sitä, ettei jotain vastaavaa voisi tapahtua vielä tulevaisuudessakin. Internetinkään syyttäminen ei kovin paljon auta asiassa. Tosin valvonta ja tiukempi aselaki voisivat tietty hieman hankaloittaa seuraavan psykopaatin toimintaa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että verilöyly olisi voitu estää, mutta toiminta olisi pitänyt alkaa jo noin kolmekymmentä vuotta sitten. Huomasin muuten, että Breivik on iältään juuri samaa vuosikertaa kuin ensimmäiset oppilaani. Olen siis ollut kasvattajana vaikuttamassa jo Breivikin ikäluokasta alkaen. Kasvattajana minun on syytä myös uskoa siihen, että meillä kasvattajilla on mahdollisuus vaikuttaa kasvaviin. Olemme siis eräällä tavalla osasyyllisiä tapahtuneeseen. Teimmekö jotain väärin, tai paremminkin; jätimmekö jotain tekemättä?

Kasvatus tapahtuu aina tiettynä aikana ja tietyssä paikassa. Historiallis-yhteiskunnallinen konteksti vaikuttaa kasvatuksen tavoitteisiin ja siihen, kuinka sitä toteutetaan. Breivikin ikätoverit ovat eläneet läpi sekä nousukauden että laman. Nähdäkseni heidän ”kasvukautenansa” on yhteiskunnassa ollut vallalla enemmän strateginen toiminta kuin kommunikatiivinen toiminta, ja ainakin Breivikin oma toiminta on strategista toimintaa pahimmillaan.

Sosiaalinen toiminta voi olla kommunikatiivista tai strategista toimintaa, jotka ovat toisilleen vastakkaiset käsitteet. Kommunikatiivisessa toiminnassa ihmisiä kohdellaan aitoina persoonina eikä objekteina kuten strategisessa toiminnassa, jossa vastapuolen asenteisiin pyritään vaikuttamaan tietyn päämäärän saavuttamiseksi. Tähdätessään menestykseen strateginen toiminta on laskelmoivaa ja manipuloivaa. Se pyrkii hyötymään muista. Tällainen toiminta eristää toimijan muista ihmisistä, jotka ovat hänelle vain vastapelureita, joiden toimet ovat joko välineitä tai rajoituksia oman toimintasuunnitelman toteuttamisessa. Toiminta kanavoituu rahasta ja vallasta kilpailemiseen, ja yhteiskuntaan muodostuu välineellinen järjestys. Sillä, millä keinoilla tavoiteltu lopputulos saavutetaan, ei ole niinkään väliä. (Habermas 1984, 285-287, Habermas 1987, 69-73.)

Aikaisemmin strategioista puhuttiin vain sotien ja pelien yhteydessä. Nyt strategioita luodaan työpaikoilla ja kouluissa. Suorituskeskeinen ja kilpailuhenkinen yhteiskunta korostaa yksilöllisyyttä. Televisio on täynnä pudotuspelejä, tietokonepeleissä saa pisteitä tuhoamistaan ihmisistä. Samaan aikaan kouluopetus on painottanut tiedollista puolta ja suorastaan välttänyt  tunne- ja arvokasvatusta.Vanhemmat ovat ostaneet lapsillensa kaikkea, mitä rahalla saa, mutta heidän oma aikansa on ollut kortilla. Kaiken kaikkiaan kasvattajat ovat kenties välttäneet sanomasta selkeästi, mikä on oikein ja mikä väärin. Ilmeisesti on ajateltu, että se on vanhanaikaista tai pelätty sitä, että se olisi indokrinaatiota, ideologista pakkosyöttöä. Ikävintä onkin mielestäni, että Breivikin kaltaiset ihmiset esittelevät itsensä kristittyinä. Heidän toimintansa on kaukana siitä, miten nasaretilainen aikoinaan opetti ja toimi. Enkä itse pidä laisinkaan pahana, että koulussa luetaan esimerkiksi laupiaasta samarialaisesta ja keskustellaan siitä, kuka teki oikein ja kuka väärin ja miksi.

Breivikin sukupolvi, ja sitä nuorempi sukupolvi, ei ole enää samalla tavalla yhtenäinen kuin aikaisemmat sukupolvet olivat. Erot ovat kasvaneet kovasti. Ääripäät ovat tulleet esiin. Oma sukupolveni jakoi vielä viivoittimella puolen litran jäätelön sisarustensa kanssa. Nyt sellaista harrastetaan vähemmän. Toisaalta Breivikin sukupolvessa, ja sitä nuoremmissa, on myös paljon niitä, joiden arvomaailma on aidosti yhteisöllinen ja jotka toivovat, että yhteiskuntamme muuttuisi kommunikatiivisen toiminnan suuntaan. Se, mitä me kasvattajat voimme tehdä  tulevien sukupolvien eteen, on yrittää kasvattaa heidän kykyänsä empatiaan ja yrittää saada heidät näkemään, että me ihmiset olemme loppujen lopuksi kaikki samassa veneessä. Me emme ole vihollisia toisillemme.

 

 

 

 

kestolinkki 1 kommentti

Kantapään kautta koettua

Touko 24, 2011 at 2:27 pm (Ihminen, Kasvu, Kasvatus, Koulu, Oppiminen ja opetus, Ruumis, Sielu, Tutkimus, Uncategorized)

Tuntuupa mukavalta, kun kantapää kestää taas astumista, ja tulipa todella konkreettisesti koettua jotakin  ”kantapään kautta”.  Kun on tottunut siihen, että  mikään paikka ei yleensä ole kipeä, oli viikon kestänyt kipu kantapäässä oikeastaan ”terveellinen” kokemus siitä, kuinka kipu voi hallita ja vaikeuttaa normaalia elämää.

Kantapään kautta, tai oikeastaa sisäkaluja myöten, tuntuu sekin, kun muutto alkaa muuttua hieman konkreettisemmaksi. Oma koti on jo Huoneistokeskuksen koemyyntipalvelussa, jossa voi maksutta selvittää asunnon markkinahintaa http://www.ilmo.fi/kohde.php?kohde=760. Mielestäni pätee sekä ihmisiin että taloihin se, että rakkaus tuntee syvyytensä vasta eron hetkellä.  Sydämestä ottaa. Huomaan myös tietynlaisia hylkimisreaktiota ja vatsankouristuksia ruumiissani käydessäni katsomassa myynnissä olevia asuntoja. Ne eivät  tunnu omalta, ja tekee mieli lähteä juoksemaan pois kesken esittelyn. Onneksi on sentään mielessä yksi, jonne voisin kuvitella itseni asumaan (ja jonka pystyisin maksamaankin).

Kivusta huolimatta kantapään kautta kokeminen on tarpeellista. Voi olla jopa niin, että ihminen ei ilman kipua edes opi, tajua, muutu tai kasva. Kantapään kautta saisivat kernaasti kokea opettajan työn muun muassa ne päättäjätkin, jotka lapsen parhaaseen vedoten sijoittavat erityistä tukea vaativia lapsia yli kahdenkymmenen oppilaan luokkiin. Se mikä näyttää paperilla ”tasa-arvon ” toteutumiselta ei välttämättä toimi käytännössä. Ei ole kiva olla aina se, joka ei ymmärrä, ei ehdi, ei saa selvää, varsinkin jos vielä vieressä häiritsee joku, joka kyllä osaisi, mutta ei viitsi.  Eikä ole mukavaa opettajastakaan tuntea jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Se, mikä oikeasti olisi tasa-arvoa, tarkoittaisi käytännössä pienryhmäopetusta, joustavampia ryhmäjakoja ja useampia aikuisia samassa luokassa. Mutta se maksaa. Oppilaan integrointi tasa-arvon nimissä ”normaaliin” luokkaan ei maksa. Muun muassa tällaisista puhuimme viimeisessä Toimen kokouksessa, joka oli itseäni koskettava kokemus sekin, positiivisesti sydäntä sykähdyttävä. Ryhmäni opettajat ilmaisivat muun muassa avoimesti väsymystään kaikkeen siihen paperinpyöritykseen, mikä on lisääntynyt ja mikä vie aikaa perustehtävältä ja lapselta.  Toisaalta opettajat ideoivat vapaasti vastalääkkeeksi kiireelle ja suorittamiselle koulua, jonka slogan olisi Slow flow tai heittivät ilmaan kysymyksen: Millainen olisi lukuvuosi ilman oppikirjoja? Ihmeekseni huomasin, että lukuvuoden viimeinen kokoontumisemme tiivistyi juuri niiden kysymysten äärelle, joita olin lähtenyt tutkimuksessani selvittämään.

kestolinkki Jätä kommentti

Entisen nuoren (kasvu)kipuja

Touko 17, 2011 at 8:12 am (Aika, Kasvu, Kasvatus, Ruumis, Sielu, Uncategorized, Ystävät)

Viikonloppuna Tennilän tytöt, eli kotikylän lapsuusajan kaverit, ilahduttivat minua käynnillään. Huomattiin (taas) yhdessä, kuinka juttumme pikku hiljaa ovat siirtyneet aikaisempaa enemmän ”sairaskertomusten” puolelle. Minulla itselläni oli ainakin päällimmäisenä ikävä polvivaiva, joka kaiken kukkuraksi siirtyi  tyttöjen lähdettyä kantapäähän ja tuntuu nyt vielä ikävämmältä, kun toisella jalalla ei voi edes astua. Oma diagnoosini on limapussin tulehdus; bursiitti. Se saattoi tulla siitä, kun kipeän polven kanssa jouduin pitämään jalkaa epänormaalissa asennossa, ja nyt arvailenkin vain, minkä lihaksen tämä toispuoleinen varpaillaankävely seuraavaksi kipeyttää… Niinpä niin, vielä kymmenen vuotta sitten tällaiset vaivat olivat melkein tuntemattomia.

Kun odottelin kavereitani mussakaa valmistellen, soi radiossa enteellisesti entisten nuorten sävellahja. Vaikka en tosiaankaan kuulu niihin ihmisiin, jotka jumittuvat kuuntelemaan teiniaikojensa musiikkia loppuiäkseen, tuntui kuitenkin mukavalta kuunnella hyvin juonnettua ohjelmaa. Ja tunnelmaankin se sopi, sillä kyllähän aina kotikylän tyttöjen tapaamisissa ajatukset siirtyvät taaksepäin. Jäähyväiset aseille soi  juuri ennen heidän saapumistaan. Olin sen itsekin aikoinaan äänittänyt kasetille.  Vaikka aikaa onkin kulunut paljon siitä, kappaleen sanoma tuntuu edelleen erittäin ajankohtaiselta. Kyllä tietyt arvot syntyvät nimen omaan juuri silloin teini-iässä. 

Lapsena jalkojani vaivasivat kasvukivut öisin. Jonkinlaisista kasvukivuista voi kai nytkin puhua, kun pitää hyväksyä se tosiasia, että kun ihmisen ikä pyöristyy jo viiteenkymmeneen, ei voi enää käyttää itsestään sanaa nuori.  Ruumis on alkanut rapistua, vaikka sydän olisikin vielä melkein hölmö nuori sydän.Tämän totesimme tyttöjen kanssa yhdessä ja vähän sitä ajankulumista ihmettelimmekin, jälleen kerran. Onneksi meidän kaikkien vanhemmat ovat vielä niin toimintakykyisiä ja aktiivisia, että vielä voi tuntea itsensä,  ainakin lapsuuskodissa käydessään, ikää kuin ”lapseksi”. Varmaan huoltajasuhde saattaa vielä toisinkin päin kääntyä tulevaisuudessa. Vaikka emme enää nuoria olekaan, tyttöjä päätimme kuitenkin edelleen olla. Se ei meidän mielestämme näin kypsässä iässä ole enää mikään vähättelevä ilmaisu, vaikka tytöttely silloin nuorempana saattoikin joskus tuntua ärsyttävältä. Tässä iässä toisaalta on taas uudelleen tyttömäisempi olo, kun pahimmat ruuhkavuodet alkavat olla jo ohi ja voi elää ikään kuin vapaammin. ”Maailma on (edelleen) täynnä salaisuuksia. Tänään jaksan nousta seisomaan, tänään jaksan itseäni katsoa…tänään aion lähteä maailmaan…” Kunhan vielä tuo bursiitti helpottaisi.

kestolinkki Jätä kommentti

Nähdä Rooma ja kuolla

huhtikuu 7, 2011 at 7:30 pm (Kasvu, Kasvatus, Oppiminen ja opetus, Toiminta) ()

Ymmärsin tänään täydellisesti tuon otsikon lauseen ajatuksen. Tuntui siltä, että olen opettajana kulkenut koko ajan kohti juuri tätä kokemusta ja nyt voisin vaikka kuolla. En ole koskaan aikaisemmin kohdanut yhtä paljon luovuutta, lahjakkuutta ja sitä ”jaettua asiantuntijuutta”, kuin tällä viikolla kohtasin opiskelijoiden esitellessä ryhmissä tekemiään jaksosuunnitelmia. Palautteeni olikin järjestäin ylistävää, eikä suotta. Haukoin henkeä, miten hienosti he olivat yhdistäneet töihinsä lapsilähtöisyyden, tutkivan oppimisen, eheyttämisen ja yhteistoiminnallisuuden periaatteet. Ja miten kiehtovia aiheita he olivakaan valinneet: Intia, Keskiaikaset linnat, Välimeren alue, Eläinten talvi, Kierrätyskarkelot, Norpan vuosi, Afrikka…Ja aiheet olivat selvästi tempaisseet tekijänsä mukaan. Työskentelymuotoina oli työpajaa, pistetyöskentelyä, draamaa, retkiä, sanomalehden ja animaation tekoa…Oppimisympäristöt laajenivat nettiin, ulos metsään, maatilalle…. Opiskelijat olivat suunnitellleet  aiheisiin liittyen ihania kuvataide- ja käsitöitä. Sain muistoksikin yhden huovutetun pupujussin. Monet jaksosuunnitelmat tähtäsivät johonkin mielekkääseen koontaan tai loppuhuipennokseen: retkeen, yhdessä tehtyyn esitykseen, näyttelyyn, Olympialaisiin…Kognitiivisten, affektiivisten ja motoristen tavoitteiden lisäksi monet ryhmät nostivat esiin myös eettisiä tavoitteita, kuten yhteisvastuun, suvaitsevaisuuden ja luonnonsuojelun. Nyt heidän vain pitäisi päästä toteuttamaan nämä hienot opetuspakettinsa käytännössä, etteivät ne jää vain paperille. Ja voi, kuinka ihanaa olisi olla oppilaana siinä luokassa, jossa niitä toteutetaan.

Se, että olen tästä kaikesta niin vaikuttunut, johtunee siitä, että opiskelijat suunnittelivat juuri sellaista opetusta, johon toimintatutkimuksenikin tähtää. Lisäksi oma kokemus tapaamisistamme oli se, että ne olivat kommunikatiivista toimintaa parhaimmillaan. Nyt minulla on väsynyt, mutta onnellinen olo. Tosin myös haikea. Haluaisin todella vielä toimia näiden nuorten kanssa jatkossakin. Ilmaisin haluni ääneenkin, ja minulle jäi sellainen käsitys, ettei heilläkään olisi mitään sitä vastaan. Opiskelijat kiittivat kurssia siitä, että he saivat tehdä jotain käytännön työhön liittyvää. (Ilmeisesti esittelemämme teoreettiset lähtökohdat eivät haitanneet tätä tunnetta, ja niinhän se onkin, ettei mikään ole niin käytännöllistä kuin hyvä teoria) Ja muuten; olen sitä mieltä, että Savonlinnan OKL:ää ei missään nimessä saa lopettaa! Siellä on hyvä henki ja oikeasti luovaa toimintaa! Taidepainotteisuus, integroiva opetus ja  ilmiökeskeisyys ei jää siellä vain tavoitteeksi paperilla, vaan näkyy ja kuuluu käytävilläkin.

kestolinkki Jätä kommentti

Hurmoshenkistä hehkutusta

maaliskuu 29, 2011 at 8:13 pm (Kasvu, Kasvatus, Oppiminen ja opetus)

Kyllä tätä nyt voi jo melkein nimittää jonkin sortin ”uskonnolliseksi” kokemukseksi. Olen todella alkanut uskoa yhteisöllisyyden voimaan ja jaettuun asiantuntijuuteen. Lisäksi olen saanut siitä voimakkaita elämyksiä ja kokemuksia toimiessani luokanopettajaksi opiskelevien kanssa. Eilen ryhmätenttiä valvoessani vakuutuin, ettei opiskelijoiden toive pari/ryhmätentistä perustunutkaan pyrkimykseen päästä helpommalla. Arvelen myös, että sain tekstiä tarkastettavaksi jopa enemmän kuin yksilösuorituksilla olisi kertynyt, joten minäkään en siis päässyt vähemmällä lukemisella…Mutta ei se mitään, koska hyviä vastauksia on helppo lukea ja huomata, että yhdessä on opittu tärkeimmät asiat. Lisäksi joku saattoi vielä tentissäkin oppia jotain toiselta. Tämä on juuri sitä kommunikatiivista toimintaa, jota  peräänkuulutan tutkimuksessani suorituksia painottavan strategisen toiminnan tilalle. Halleluja!

Tänään olin suorastaan  ihmeissäni siitä, kuinka innostuneesti 1. vuosikurssin ryhmät valmistivat tutkivan opetuksen lähtökohdista eheytettyä jaksosuunnitelmaa valitsemansa aiheen ympärille. Työssä tulee osoittaa yhteys oppimiskäsityksiin ja ops:n tavoitteitteisiin, integroida eri oppiaineita, miettiä materiaalit, resurssit, ajankäyttö, eriyttäminen, erilaiset oppimistyylit…siis yleisesti ottaen kaikki mahdollinen, mitä nyt opetukseen liittyykään. Yhdessä vaiheessa olin jo huolestunut, että suunnittelimme liian suuren palan haukattavaksi ensimmäistä vuotta opiskeleville nuorille. Mutta ilmiselvästi pelkoni oli turha,  ja ilmeisesti opiskelijoiden itse valitsemat aiheet ovat tempaisseet heidät mukaan toimintaan, eli sisäinen motivaatio on herännyt. Tänään esim. haukoin melkein henkeä, kun eräät iloiset velikullat palauttivat, jo ennen ”deadlinea”, minulle sellaisen kymmenen sivun kirjallisen tuotoksen, jossa on kaikki langat käsissä ja joka on kirjoitettu erinomaisella suomen kielellä.  On aina hienoa huomata, että oppilas on opettajaansa fiksumpi! Halleluja!

Hurmokselliseen kokemukseen liittyy varmaan sekin, että haluaa kuulua samaan ”seurakuntaan”. Minulle on kieltämättä syntynyt toive siitä, että voisin jotenkin vielä olla mukana näiden opiskelijoiden elämässä tulevinakin opiskeluvuosina. Yleensähän poikaset leimaantuvat hanhiemoonsa, mutta nyt kävikin niin päin, että emo leimaantui ”untuvikkoihinsa”…

Ps. Ja olen muuten itsekin oppinut vaikka mitä! Voisin jopa kohta kutsua itseäni lukemaan opettamisen asiantuntijaksi. Opiskelijat ovat myös esitelleet minulle mm. google docsin, joka on erittäin toimiva ohjelma ryhmätöitä tehdessä. Ja tänään opiskelijat tekivät sopivasti aapisalalyysejä ja arvioita, joista on apua huomista kirjatilausta ajatellen. Halleluja! (Melkein tekee jo mieli pahoitella tätä ylitsepursuvaa hehkutusta, taitaa se olla vähän ärsyttävääkin lukijasta, mutta ainahan voi luottaa pessimistiseen suomalaiseen tyyliin, että kaipa se on kohta itku pitkästä ilosta…ja  ylpeys käy lankeemuksen edellä. Siksipä silloin pitääkin  iloita kun voi, surra voi sitten myöhemminkin.)

kestolinkki 2 kommenttia

Lähes sanaton

helmikuu 15, 2011 at 9:18 pm (Kasvu, Kasvatus, Oppiminen ja opetus)

Tänään oli iltapäivällä peräkkäin kolme kahden tunnin harjoitusta. Neljän tunnin jälkeen olin jo aika uupunut, ja tuntui siltä, etten oikeastaan jaksaisi enää paljon puhua. Mutta yllättäin päivän viimeinen ryhmä virkistikin mieleni ja sieluni, eikä minun edes tarvinnutkaan paljon puhua. Kuuntelin vain ja säestin ihastuneena, kun keskustelimme eri aikojen kasvatusajattelijoiden sitaattien pohjalta. Olin laittanut sitaatteja seinille ja opiskelijat tutustustuivat ensin niihin ja valitsivat sitten sen, jota kommentoivat  puolesta tai vastaan. Voi, miten hienosti nämä ihanat nuoret ihmiset perustelivatkaan valintojaan. Olisipa ollut nauhuri mukana! Tässä muutama opiskelijoiden valitsema sitaatti:

”Ei kukaan tee mielellään pakkotyötä. Jokainen haluaa itse valita työnsä, vaikka valinta ei aina olisikaan oikea.” (Freinet)

”Lapsen tunteita tulee kouluttaa ennen hänen järkeään, ja painottaa kokemuksen kautta oppimista” (Rousseau)

”Jos lapsenne leikkii sen minkä hän haluaa leikkiä, niin aikanaan hän selviää colegen sisäänpääsytutkinnosta kahden vuoden tiiviillä opiskelulla sen sijaan, että hän opiskelisi viisi, kuusi tai seitsemän vuotta koulussa, joka jättää elämästä pois leikin” (Summerhill)

”Aivan liian usein meidät opettajina on koulittu ajattelemaan, etteivät opiskelijat pysty vastuulliseen toimintaan ja että seurauksena on vain sekasorto, jos emme valvo heitä ja heidän tekemisiään.” (Hooks)

Aito kasvatus kykenee ylittämään opettajan ja oppilaan välisen vastakkainajattelun, koska molemmat suuntaavat ymmärryksensä samaan kohteeseen, joka luo yhteyden heidän välilleen. (Freire)

Ja vielä se Montessorin ”We especially need imagination in science…”

Eikä mulla ollut paljon lisättävää heidän käsityksiinsä siitäkään, millainen on hyvä opettaja tai mitä on otettava huomion opetuksen suunnittelussa. Niin samoilla linjoilla oltiin.

Tulevaisuuden koulussa näiden tulevien opettajien siivittäminä tuntuisi olevan sijaa lapselle, leikille, tunteille, mielikuvitukselle, luottamukselle ja vapaudelle, unohtamatta viimeksi mainitun parina vastuuta. Eikä näistä tulevista opettajista taida kukaan piiloutua kaikkitietävän opettajan roolinkaan taakse, niin avoimia ja teeskentelemättömiä he olivat. Hyvä opettaja on oma itsensä eikä esitä muuta.

kestolinkki Jätä kommentti

Puita ja muita

tammikuu 27, 2011 at 8:59 pm (Aika, Elämä, Kasvu, Kasvatus) (, )

Ihminen voi olla samaan aikaan sekä iloinen että surullinen. Ehkäpä nämä tunteet ovat suorastaan pari keskenään, ilman toista ei voi tuntea toista. Tänään koin iloisen  yllätyksen, kun päivänavausta pitämään tulikin entinen oppilaani, niitä ensimmäisiä Kerimäen oppilaita, joita opetin silloin, kun olin vasta 28-vuotias. Ihmeellistä, miten nuori olen joskus ollut, ja kuitenkin helmoissa pyöri jo silloin (niin nuorena) ne kaksi tytärtä, jotka nyt ovat jo kotoa lähteneet ja isoksi kasvaneet.

Tämä nuori mies, joka koululle tuli, täyttää  tänä vuonna jo kolmekymmentä. Siis, miten ihmeen vanha hän jo onkaan, saanut minutkin kiinni!  Ja nyt hänen ympärillään vuorostaan  pyörii kaksi tenavaa, kuulema. Tällä nuorella miehellä oli myös liperit kaulassa; hän on siis uusi pappimme. Juttelimme välitunnilla ja muistelimme sitä luokkaa, jolle opetin silloin kansalaistaitoa, biologiaa ja kuvataidetta. Oppiaineita, joissa saattaa syntyä keskusteluakin, ja sen porukan kanssa syntyikin, vaikka he olivatkin murrosikäisiä 6-luokkalaisia. Toisaalta kyllä he osasivat välillä minua koetellakin… Mutta itsekin keksin mielestäni luovia ratkaisuja; panin esimerkiksi pari häirikköä liettämään kuivaa savea kuvataidetunnilla, eli hakkaamaan kuivettunutta savea vasaralla pieneksi muruksi, josta veden kanssa sitten lietettiin savivelliä. Toimiva ratkaisu. Joka tapauksessa se porukka jäi mieleen ja tämä nuori pappimme, vai vanhako hän jo on, jäi mieleen erityisesti pohdiskelevana kaverina, jolla oli mielestäni sosiaalinen omatunto. Hän pyrki katsomaan asioita muidenkin näkökulmasta ristiriitatilanteita ratkaistessa.

Papeilla on ollut aiemminkin yllättäin tapana ilmestyä elämääni oikeaan aikaan ja sanoa oikeita sanoja. Tänään päivänavauksessa uusi pappimme kertoi ensin lapsille, kuinka hän oli kiipeillyt samoissa köysissä samassa jumppasalissa ja sitten hän kertoi kertomuksen pienestä taimesta, joka tahtoi kasvaa suureksi puuksi, jonka oksat ulottuisivat kaikkiin ilmansuuntiin. Sellainen  siitä puusta kasvoikin, eikä kirvesmiehen kirveskään pystynyt siihen. Johtuiko se siitä, että sen juuret ulottuivat syvälle maan sisälle vai siitä, että sen oksat kurkoittivat kohti taivasta?  Sitä meidän piti tänään pohtia. Minä pohdin. On ihmeellistä saada nähdä, kuinka taimesta on kasvanut puu. Ihmeellistä on sekin, että on saanut hetken olla mukana auttamassa kasvua.  Muttä miten lyhyt aika se lapsuus onkaan, vaikka se ei lapsena siltä tunnukaan. Katsoin niitä ”taimia” ympärillä  ja olin yhtä aikaa sekä iloinen että surullinen, ainakin haikea.

kestolinkki Jätä kommentti

Olen vissiin erilainen, enkä edes nuori sellainen

syyskuu 28, 2010 at 3:37 pm (Ihminen, Kasvu, Kasvatus, Luonto, ympäristö, maisema, Politiikka, Yhteiskunta, Tutkimus, Uncategorized) ()

Suurin osa ihmisistä haluaa kai  kuulua johonkin  joukkoon. (Olen muuten kotiseutuni ensimmäistä ikäluokkaa, joka suoritti oppivelvollisuutensa peruskoulussa ja siksi tuo joukko-oppikin on tuttua.) On ihanaa, kun huomaa löytävänsä hengenheimolaisia, joiden kanssa puhuu ikään kuin samaa kieltä ja arvostaa samoja asioita. Mutta ei varmaankaan ole ihan järkevää pyöriä vain niissä tutuissa piireissä, joissa juttujasi ymmärretään ja joissa tietoa ammennetaan samoista lähteistä.  Silloin saattaa kehittyä sellainen harhakuva, että monet muutkin ajattelisivat kanssasi samoin. Olin itse esimerkiksi aivan varma siitä, että enemmistö savonlinnalaisista vastustaisi ohikulkutietä, mutta erehdyin ja petyin pahasti. Enemmistö pitikin sitä järkevänä ratkaisuna.  Se, mikä minulle ja läheisille ystävilleni edustaa  lyhytnäköisyyttä, edustaakin monelle muulle kehitystä ja edistystä. En myöskään  usko Kataisen tavoin siihen, että talouskasvu voi jatkua loputtomiin, vaan päin vastoin uskon taloustieteilijä Peter Victoria siinä, että maailman rajat tulevat vastaan ja meidän pitäisi enemminkin hillitä kulutusta ja lopettaa talouskasvun tavoittelu.  Mutta arvelen, että enemmistö tässäkin asiassa kallistunee Kataisen kannalle, valitettavasti! (HS. 26.9.2010)

Olenkin siis huomannut kuuluvani monissa asioissa vähemmistöön.  Tutkimuksenikaan ei kuulu valtavirtaan. Vaikka tutkimusmenetelmien kirjo onkin paljon laajentunut, niin varsinkin emansipatorista toimintatutkimusta tekevien joukko ainakin Suomessa on nähdäkseni vielä erittäin pieni. Ja vaikka itselleni mielestäni alkaakin valjeta, mikä on jutun juoni, on minun oltava myös valmis ja kykenevä hyvin perustelemaan ratkaisujani, jotka eivät ole aivan traditionaalisia ja saattavat aiheuttaa epäilyä ja vastustusta.  Toivon kuitenkin olevani tarpeeksi rohkea puolustamaan esim. raportointiin liittyviä ratkaisuja, jotka ovat mielestäni linjassa sen kanssa mikä on toimintatutkimuksen henki. Onneksi olen tosiaan löytänyt niitä ihmisiä , joiden kanssa voin asioista keskustella ja saada tukeakin omille käsityksilleni.

Vaikka mikään radikaali en voikaan kehua olevani,  en kuitenkan tee mielelläni mitään asioita pelkästään  vain sen vuoksi, että niin on aina tehty. Lisäksi erilaiset vaihtoehdot ovat alkaneet kiinnostaa entistä enemmän, koskivat ne sitten kasvatusta, tutkimusta, asumista, suhteita, uskontoja tai ympäristöasioita. Sillä juuri näissä vaihtoehtoisissa liikkeissä on pohdittu sitä, miksi jotakin tehdään,  ja juuri siksi ne ovatkin mielestäni usein paljon järkevämpiä kuin se totuttu vanha malli. On vaan harmillista, että monesti vaihtoehtoisesti ajattelevia ihmisiä pidetään jotenkin hankalina, hihhuleina, höyrypäinä, jopa vaarallisina…

Joensuuhun ajellessani kuuntelin tänään Johnny Cashin levyä, jolla oli  hänen tulkintansa kappaleesta Desperado. Desperado on sellainen kappale, joka aika ajoin tuntuu läheiseltä:

…But you only want the ones that you can’t get

Desperado, oh, you ain’t gettin’ no younger
Your pain and your hunger, they’re drivin’ you home
And freedom, oh freedom well, that’s just some people talkin’
Your prison is walking through this world all alone

Ja loppuun vielä se alkuperäinen biisi.

kestolinkki Jätä kommentti

Next page »