Kutsumus?

joulukuu 4, 2011 at 3:46 pm (Koulu, Oppiminen ja opetus, Tutkimus, Työ)

Huomaan olevani väsynyt ja kärttyinen ja pelkään, että olen kadottamassa jotakin, mikä on pitänyt minut kiinni siinä, mitä teen.Vaikka minulla onkin melko selvä visio siitä, mitä haluaisin tulevaisuudessa tehdä, olen kärsimättömätön, koska tavoite on vielä niin kaukana. Hoidan kyllä konkreettisia asioita päivä kerrallaan ja hetki kerrallaan. Se on oikeastaan ainoa järkevä tapa toimia tässä tilanteessa, jossa monet eri asiat  repivät moneen eri suuntaan. On sentään lohdullista, kun saa raaputettua edes  rasvaroiskeet pois uuninluukusta. Onneksi sentään  edelleen osaan iloita myös lasten oppimisesta.

Tutkimus vetää vahvasti puoleensa, mutta se ei ole enää vain harrastus, kuten aluksi sanoin, vaan sen merkitys on kasvanut, ja sitä kautta myös suorituspaineita alkaa kasaantua. Tutkimuksen valmistuminen saattaisi auttaa  toteuttamaan niitä tulevaisuuden haaveita. Olen alkanut haaveilla rauhallisemmasta työstä, jossa olisi hieman vähemmän väliin tulevia muuttujia, jossa voisi keskittyä kasvattamisen sijasta enemmän opettamiseen, tai vielä paremmin; oppimisen käynnistämiseen ja ohjailuun, jonka lisäksi olisi ihanaa välillä hautautua hiljaiseen tutkijan kammioon kirjoittamaan. Nyt tunnen lähes päivittäin riittämättömyyden tunnetta  yrittäessäni ratkaista pienten ihmisten suuria ongelmia, tai edes hieman auttaa siinä.

Viimeksi innostuin ja koin yhteisöllisyyden tunnetta Kasvatustieteen päivillä Joensuussa reilu viikko sitten. Erityisesti havahdutti Tuure Tammen esitys, jonka aiheena oli keskusteleva opetus. Innostumaan sai myös Jyväskylän opettajankoulutuksen PedArt-toiminta. Molemmat lähtevät etenemään oppijalähtöisesti periaatteella: Purjehtiminen on tärkeämpää kuin määränpää. Ristiriita tämän ihanteen ja nykyisen toimenkuvani kanssa on kuitenkin turhauttava. Jotta keskusteleva opetus tai tutkiva oppiminen ylipäätänsä voisivat onnistua, pitäisi osata myös kuunnella muita ja toimia yhdessä.  Perustaitojen: lukemisen ja kirjoittamisen harjoittelu vaatii myös paljon (tylsää) toistoa ja työtä, eikä aina ole kivaa, ei oppilaista eikä opettajastakaan. Mutta jatketaan harjoitusta, mitäpä muutakaan tässä voi. ”Sen minkä teet, se kunnolla tee, työ sinut palkitsee.”

Mainokset

kestolinkki 3 kommenttia

Kaikille tasa-arvoisesti tukea, myös niille tavallisille !

lokakuu 15, 2011 at 4:00 pm (Kasvu, Kasvatus, Koulu, Uncategorized) (, )

Käsittääkseni ei enää puhuta virallisesti erityisoppilaista, vaan erityistä tukea vaativista oppilaista. Erityiskouluistakaan ei varsinaisesti ainakaan meillä päin puhuta, vaan sen sijaan pienryhmäopetuksesta. Ärsyynnyin kovasti professori Timo Saloviidan kommenteista (Suomen kuvalehti 41), joissa hän piti siirtoa erityisopetukseen lapsen eristämisenä ja syrjimisenä ja arvosteli opettajakuntaa siitä, että me ”mystifioimme toimenkuvamme, heittäydymme avuttomiksi ja haluamme keventää töitämme.” Jutussa esiteltiin diagrammilla, kuinka erityisopetukseen siirrettyjen lasten määrä on kasvanut tasaisesti vuodesta 1995. Eikö tämä toisaalta tarkoita myös sitä, että erityistä tukea vaativien lasten määrä on samaan aikaan kasvanut. Sellainen käsitys on ainakin itselleni muodostunut niiden parinkymmenen vuoden aikana, jona olen toiminut opettajana. Samaan aikaan on käsittääkseni lisääntynyt myös opettajien työtaakka ja työssä uupuminen.

”Erityisoppilaiden” inkluusio ja integraatio tavalliseen luokkaan ovat  tavoiteltavia asioita, mutta toisaalta monesti ajattelen myös sitä, onko sekään reilua, että enemmistö oppilaista joutuu joustamaan, sopeutumaan ja tulemaan vähemmällä opettajan huomiolla toimeen, jos, ja kun, erityistä tukea vaativat oppilaat vievät lähes kaiken huomion. Pahimmassa tapauksessa muut oppilaat  ja opettaja joutuvat olemaan varuillaan näiden oppilaiden arvaamattoman ja jopa väkivaltaisen käytöksen vuoksi.

Eräässä artikkelissaan Saloviita esittelee kolme työrauhaa edistävää tekijää, jotka ovat toimivat säännöt ja rutiinit, hyvä suhde oppilaisiin ja hyvä opetus. Olen Saloviidan kanssa tismalleen samaan mieltä siitä, että em. asia edistävät työrauhaa, mutta siitä en ole samaa mieltä, että nämä kolme konstia vaatisivat vain hieman lisätyötä, kuten Saloviita mainitsee. Ne vaativat paljon lisätyötä ja jatkuvaa tarkaavaisuutta ja johdonmukaisuutta. Silloin kun luokassa on erityisesti ns. häirikköoppilas, joka kärsii tarkaavaisuushäiriöistä, joutuu opetuksen suunnittelemaan monesti hänen ehdoillaan. Tällaiselle oppilaalle rutiinit ja ärsykkeistä karsittu ympäristö on hyväksi. Joskus opettajan kaulassa olevat helmet ovat jo liikaa. Monesti hän ei myöskään kykene yhteistoiminnallisiin työtapoihin, tai ainakin tämä vaatii kovaa valmennusta ja harjoittelua. Pidän itse yhteistoiminnallisista työtavoista ja huomasin, että Saloviita on kirjoittanut niistä kirjankin. Olen kuitenkin törmännyt suuriin  vaikeuksiin saada muutamat erityistä tukea vaativat oppilaat toimimaan ryhmän jäsenenä toisten kanssa ja tunnustan, olen myös luovuttanut ja antanut heille yksilöllisiä harjoituksia sen sijasta. Itse uskon, että pienryhmässä näitä asioita olisi paljon helpompi järjestää ja harjoitella, koska tn. siellä useimmat oppilaat olisivat niitä, jotka tarvitsevat ärsykkeistä karsitun ympäristön ja erityistä harjoitusta yhteisöllisempiin työtapoihin.

Pienryhmäopetus on ainakin meidän koulussamme ollut erityisen hyvää. Pieneryhmässä opettajalla on aikaa enemmän erityistä tukea vaativille oppilaille ja pienempi ryhmä on myös kodinomaisempi. Olemme tehneet yhteistyötä pienryhmän kanssa esimerkiksi järjestämällä yhteisiä leirikouluja  ja yökouluja. Oppilaat on integroitu taideaineissa ns. tavallisten luokkien kanssa. Erityisluokka -termin käytöstä olisi syytä luopua, jos se on leimaava ja erotteleva joidenkin tahojen mielestä. Minusta se on kuitenkin jokseenkin sama asia kuin tämä pienryhmä, joka meillä toimii. En näe ”erityisluokkaan” siirtämistä oppilaan ihmisoikeuksia loukkaavana (Saloviita), vaan päin vastoin oppilaan etuna. Ainakin se on paljon parempi ratkaisu kuin mielialalääkkeiden syöttäminen jopa alkuopetusikäisille lapsille.

Saloviidan asenne on omiaan tekemään erityisluokista mörköjä ja lisäämään meidän tavallisten opettajien riittämättömyyden tunnetta, jos emme saakaan niitä kolmea konstia toimimaan käytännössä kaikkien lasten kanssa. Siis: kyllä se koira älähti, johon kalikka kalahti. Myönnetään. Tunnen välillä olevani väsynyt, neuvoton ja erityisen tuen tarpeessa. Töitä en kuitenkaan vieroksu ja lapsistakin tykkään kovasti, myös niistä erityisistä, joskus jopa erityisesti.  Toivoisin vain voivani huomioida  paremmin myös ne ns.tavalliset oppilaat, sillä jokainen meistä on erityinen ja tuen tarpeessa.

kestolinkki Jätä kommentti

Minä – Opettaja

lokakuu 1, 2011 at 11:44 pm (Koulu, Oppiminen ja opetus)

Pitkästä aikaa päivitän blogiani ja laitankin samantien pidemmän pätkän tekstiä…

Taustaksi

Kevätlukukauden 2011 alussa pyysin tutkimukseen osallistuvia opettajia kirjoittamaan kuvauksen itsestään opettajana.  Laadin kirjoitelmien perustaksi apukysymykset Kelctermansin jatkuvan ammatillisen kasvun (CPD) käsitteenmäärittelyn pohjalta. Jatkuva ammatillinen kasvu on hyvin samanlainen käsite kuin pedagogisen ajattelun kehittyminen.  Molemmat ovat oppimisprosesseja, joissa keskeistä on oman toiminnan reflektointi vuorovaikutuksessa toisten ja ympäristön kanssa.

Sen lisäksi, että olin toimintatutkimuksen käynnistäjä, organisaattori ja raportoija, osallistuin siihen myös omaa opetustaan kehittävänä opettajana. Siksi onkin syytä, että myös itse kuvaan omaa ammatillista kehittymistäni ja pedagogista ajatteluani samojen apukysymysten pohjalta.

Apukysymykset narratiivin laatimiseen

1.Miten ja miksi sinusta tuli opettaja

2. Miten viihdyt työssäsi ja mitkä asiat vaikuttavat työssä viihtymiseen?

3. Millainen opettaja olet?

Käsitys oppimisesta ja opettamisesta

4. Miten voit opettajana parhaiten edistää oppimista?

Opetus tapahtuu aina tietyssä paikassa tiettynä aikana…

5. Miten työnkuvasi on muuttunut opettajana olosi aikana ja miten itse olet kokenut muutokset?

6. Mitä odotat tulevaisuudelta, ja mihin suuntaan koulua ja opetusta mielestäsi pitäisi kehittää?

Opettajan ammatillinen kehitys ja toimintatutkimus

7. Mitä toimintatutkimukseen osallistuminen on antanut/vaatinut?

8. Miten ajattelusi/toimintasi opettajana ovat toimintatutkimuksen aikana muuttuneet/kehittyneet

Tutkiva opettaja Päivi 

Lienen itse kutsumusopettaja, koska kirjoitin jo ala-asteella ”Ystäväni”-kirjoihin toiveammatikseni opettajan. Ensimmäiset ”opetuskokemukseni” sainkin, kun pidin koulua pikkuveljelleni oman koulupäiväni jälkeen ensimmäisellä luokalla ollessani. Lisäksi ensimmäinen opettajani oli samalla myös  esikuvani. Harrastukseni ja kesätyönikin suuntautuivat kohti opettajan ammattia. Kävin pianotunneilla ja ohjasin tyttökerhoa. Kesätöissä hoidin lapsia ja toimin leikkikentällä ohjaajana. Kirjoitusten jälkeen tein sijaisuuksia. Välivuotena toimin kouluavustajana.

OKL:n ovet eivät kuitenkaan heti ensi yrittämällä avautuneet, koska epäonnistuin haastattelussa jännittämisen takia. Pettymys oli suuri, mutta sisuunnuin siitä ja pääsin seuraavana vuonna kirkkaasti sisään. Opiskelua OKL:ssa en kuitenkaan kokenut itselleni kovin mieleiseksi. Erityisesti vaikeaksi koin yksittäisten tuntien pikkutarkan suunnittelun. Tunsin esittäväni jotakin roolia. Parhaat kokemukset opiskeluajoilta liittyvät niihin harjoitteluihin, joissa sai opettaa kokonaisia päiviä. Lisäksi pidin kasvatustieteen opinnoista ja alkuopetuksesta, johon erikoistuin. Opiskeluaikanani korostettiin opetuksen eheyttämistä, jonka koin itsekin mielekkääksi toimintatavaksi. Päättöharjoittelun jälkeen odotin kovasti, että saan oman luokan ja pääsen pian opettamaan kentälle.

Sain ensimmäisen virkani 1989 samasta koulusta, jota olin itse käynyt. Se oli silloin kuusiopettajainen maalaiskoulu. Tuntui hyvältä aloittaa työt tutussa ympäristössä, jossa oli vielä muutama tuttu opettajakin omalta kouluajaltani. Jäin tämän reilun vuoden ”pehmeän laskun” jälkeen äitiyslomalle. Kaksi tytärtä tehtyäni sain töitä Kerimäeltä Kirkonkylän koulusta, jossa olen toiminut vuodesta 1992 alkaen opettajana. Koulussa on ollut oppilaita kahdensadan molemmin puolin. 90-luvun alkupuoliskolla virittelin myös jatko-opiskelua, mutta jätin sen silloin ajatuksistani, koska huomasin, että itselleni on mahdoton tehtävä yhdistää koti, luokanopettajan työ ja tutkimus.

Olen viihtynyt opettajan työssä. Jossain vaiheessa tuntui jopa siltä, että koulu on kuin toinen kotini. Pidän siitä, että työ on niin vaihtelevaa ja monipuolista. Jokainen päivä on erilainen. Enimmäkseen olen toiminut alkuopetuksessa ja pidän sen ikäisten lasten avoimuudesta ja innokkuudesta, vaikka kieltämättä joskus nämä samat piirteet rasittavatkin. Itselleni on tärkeää, että luokassa on hyvä ilmapiiri.  Toimiva työyhteisö on myös erittäin tärkeä työssä viihtymiselle. Koska olen ollut jo melkein kaksikymmentä vuotta samassa koulussa, on moni työkaveri ehtinyt jäädä eläkkeelle ja huomaan välillä kaipaavani heitä kovasti. Tosin olen saanut myös tilalle ihania uusia työkavereita, joiden kanssa olemme suunnitelleet yhdessä opetusta ja tehneet jopa joustavia ryhmäjakoja, jotka ylittävät luokkarajat. Kummitoiminta kuudesluokkalaisten kanssa on ollut myös palkitsevaa. On ollut kiva seurata, kuinka vastuullisesti kuudesluokkalaiset kummit hoitavat tehtävänsä ja kuinka tärkeää pienille koululaisille on ystävyys isomman koululaisen kanssa.

Kommunikatiivinen toiminta ja työn kehittäminen yhdessä kollegojen kanssa viehättää itseäni. Kommunikatiivinen toiminta on myös vahvuuteni. Olenkin toiminut pariin otteeseen koulumme kehittämistyön ohjaajana. Kun kuntamme meni mukaan 90-luvun loppupuolella Oppi ja laatu- hankkeeseen, minut nimettiin sen vetäjäksi koulussamme. Silloin huomasin, kuinka vaikeaa on ohjata sellaista hanketta, jota opettajat eivät koe omakseen ja johon heidät velvoitetaan osallistumaan työpäivän jälkeen korvauksetta. Itsekin koin vieraaksi hankkeen liike-elämästä lainatun kielenkäytön ja yritin muokata sitä koulumaailmaan sopivammaksi. Sen sijaan paljon paremmat kokemukset itselleni jäivät opetussuunnitelmatyön paikallisena ohjaajana toimimisesta. Huomasin, että opettajat kaipaavat tilaisuutta keskustella omaan työhönsä liittyvistä kysymyksistä. Opetussuunnitelmatyöstä saivat siihen osallistuneet opettajat myös pienen korvauksen sekä välipalan. Toimintatutkimukseni ikään kuin jatkaa silloin alkanutta opetussuunnitelmatyötä.

Minulle on tärkeää, että saan itse suunnitella työni. Pidän kokonaisuuksien suunnittelusta sekä materiaalien hankkimisesta ja valmistamisesta. Kun olen suunnitellut työni hyvin, minulla on turvallinen olo ja voin heittäytyä tilanteenkin viemäksi ja vaihtaa suunnitelmaa jopa lennossa. Olen siis sekä suunnitelmallinen että spontaani opettaja. Pidän myös kiireettömyydestä ja siitä, että koulupäivään kuuluvat tietyt rutiinit. Esimerkiksi aamulla hiljennymme kuuntelemaan aamulaulun, jonka jälkeen laitamme päivämäärän ja nimipäiväsankarin taululle. Kysyn myös joka päivä kuulumiset oppilailta. Ruuan jälkeen luen sadun. Uskon, että säännöllinen päivärytmi on tarpeellista vastapainoa pienille oppilaille tässä hektisessä maailmassa.

Lukuvuoteni jakautuu pari viikkoa kestäviin jaksoihin, joissa käsitellään samaa aihepiiriä eri oppiaineiden sisällä. Tämä on oma tapani eheyttää opetusta. Minusta oppimisen kannalta on tärkeää yhdistää opetuksessa pää, kädet ja sydän, eli käsitellä samaa aihetta niin, että tiedollisten tavoitteiden lisäksi otetaan huomioon affektiiviset ja psykomotoriset tavoitteet. Opetuksessa painotan kokemuksellisuutta, tekemistä ja tunnekasvatusta. Muutaman vuoden harjoitin kokonaisopetusta jopa ilman sitovaa lukujärjestystä, koska siten oli helpompi järjestää yhdysluokan hiljaisen ja äänekkäämmän työskentelyn vuorottelu.

Työssäni tärkeimmäksi koen sellaisen ilmapiirin luomisen luokkaan, että jokaisen on hyvä ja turvallinen olla. Se edellyttää meiltä kaikilta toistemme arvostamista ja huomioon ottamista sekä sopeutumista yhteisiin sääntöihin. Vasta sitten on oppiminen mahdollista. Tämä tärkein tehtävä on samalla myös suurin haaste työssäni. Lasten kirjo on entistä laajempi. Työssäoloni aikana erot oppimisessa ovat kasvaneet ja käytöshäiriöt sekä tunne-elämän ongelmat ovat lisääntyneet. Lapsilla on jo kouluun tullessaan kovin erilaiset lähtökohdat. Monesti suren sitä, mitä jotkut lapset ovat jo pieneen ikäänsä nähden joutuneet kokemaan.

Pyrin näkemään jokaisen lapsen vahvuudet ja annan myönteistä palautetta aina, kun on mahdollista, mutta toisaalta minun pitää myös vaatia lapselta vaivan näköä oppimisen eteen. Nykylasten opettaminen pitkäjänteiseen työhön onkin toinen suuri haaste. Sitä ei ole välttämättä vaadittu lapselta kotona. Pidän opettamisesta, mutta en pidä siitä, että joudun toimimaan monesti ikään kuin poliisina, järjestysmiehenä ja tuomarina. Huomaan myös, että olen vanhemmiten joko muuttunut hitaammaksi tai sitten ympäristö on muuttunut kiireellisemmäksi ja levottomammaksi. Viime aikoina olen alkanut miettiä, jaksanko samaan tahtiin eläkkeelle asti.

Mielestäni koulua pitäisi kehittää entistä enemmän siihen suuntaan, että se tarjoaisi vastapainon turvattomalle ja nopeasti muuttuvalle maailmalle. Koulu voisi olla paikka, jossa olisi mahdollisuus myös hiljaisuuteen, hitauteen ja asioihin syventymiseen ja keskittymiseen. Pidän käsillä tekemistä tulevaisuudessa entistä tärkeämpänä. Huomaan, kuinka iloiseksi lapset tulevat, kun saavat jotain konkreettista itse aikaiseksi. Ei ole mitään järkeä kahlata oppikirjoja kiireellä läpi. Paljon enemmän voi oppia syventymällä tutkimaan tai tekemään jotakin itselle merkityksellistä asiaa pitemmäksi aikaan. Oppimista tapahtuu mielestäni vasta sitten, kun opittava asia koskettaa tunnetasolla ja herättää sisäisen motivaation toimia.

Toimintatutkimus on antanut itselleni paljon. Nämä muutamat vuodet ovat olleet mielestäni parhaita omalle ammatilliselle kehittymiselleni. Kaikkein tärkeintä ja parasta antia on kuitenkin ollut se, että olen saanut tutustua niin moneen uuteen ihmiseen, joiden kanssa olen jakanut kokemuksia ja oppinutkin jotain uutta. Monet keskustelut sekä toimintatutkimukseen osallistuneiden opettajien että muiden jatko-opiskelijoiden ja tutkijoiden kanssa ovat olleet itselleni tärkeitä ja merkityksellisiä. Omaa työtänikin olen kehittänyt yhdessä muiden tutkimukseeni osallistuvien kanssa. Lisäksi olen tehnyt joitain sellaisia asioita, joita en olisi uskonut uskaltavani koskaan tehdä, kuten pitänyt esitelmän kansainvälisessä Ecer-konferenssissa omalla tankeroenglannillani. Reviirini on siis laajentunut, ja olen ylittänyt itseni monella tapaa, ja huomannut, että tutkimisesta on tullut itselleni toinen kutsumus opettamisen rinnalle. Tulevaisuudelta odotankin, että voisin yhdistää tutkimisen ja opettamisen. Vaihteeksi voisi olla kiva opettaa nuoria aikuisia esimerkiksi OKL:ssa, josta sainkin virkavapaavuotenani esimakua.

kestolinkki Jätä kommentti

Ensiluokkaista arkea

syyskuu 15, 2011 at 4:25 pm (Koulu)

Se on tiivistä touhua kahdeksasta kahteen. Vauhtia ja joskus vaarallisiakin tilanteita. Ei hetken rauhaa omille ajatuksille, ja siinä ehkä sen siunaus onkin. Hetkestä toiseen, tilanteesta toiseen. Enimmäkseen selkäytimellä. Taskut täynnä pulpeteilta kerättyjä ylimääräisiä tavaroita. Kirkkaita silmiä, levottomia jalkoja, intoa. Koskaan ei tiedä, mitä seuraavaksi kuulee, vaikka kesken s-kirjainten kaarteita: Ope, mun kakassa on valkoisia matoja.

Tuskastumista: –Olen sanonut sen tällä tunnilla jo varmaan viisi kertaa! -Eikun vasta kolme…Mutta ei pelkkää tuskanhikeä, vaan joskus ihan aidosta liikunnan ilosta saatua, opellakin! Norsupalloa tai rähmyä pelatessa.  Liikuttumista, kun lapset piirtävät sateenkaaren päähän aarteeksi oman kodin, perheen tai kaverin (Eikä ope edes johdatellut) Tai kun kiukkupussi antaa silittää hiuksia, tai kun puolukkaretkellä löytyy luuranko ja peikon partaa, tai kun yksi hiljaisimmista tulee sanomaan tunnin jälkeen, että koulussa on kivaa. Niin onkin!

kestolinkki Jätä kommentti

Kantapään kautta koettua

Touko 24, 2011 at 2:27 pm (Ihminen, Kasvu, Kasvatus, Koulu, Oppiminen ja opetus, Ruumis, Sielu, Tutkimus, Uncategorized)

Tuntuupa mukavalta, kun kantapää kestää taas astumista, ja tulipa todella konkreettisesti koettua jotakin  ”kantapään kautta”.  Kun on tottunut siihen, että  mikään paikka ei yleensä ole kipeä, oli viikon kestänyt kipu kantapäässä oikeastaan ”terveellinen” kokemus siitä, kuinka kipu voi hallita ja vaikeuttaa normaalia elämää.

Kantapään kautta, tai oikeastaa sisäkaluja myöten, tuntuu sekin, kun muutto alkaa muuttua hieman konkreettisemmaksi. Oma koti on jo Huoneistokeskuksen koemyyntipalvelussa, jossa voi maksutta selvittää asunnon markkinahintaa http://www.ilmo.fi/kohde.php?kohde=760. Mielestäni pätee sekä ihmisiin että taloihin se, että rakkaus tuntee syvyytensä vasta eron hetkellä.  Sydämestä ottaa. Huomaan myös tietynlaisia hylkimisreaktiota ja vatsankouristuksia ruumiissani käydessäni katsomassa myynnissä olevia asuntoja. Ne eivät  tunnu omalta, ja tekee mieli lähteä juoksemaan pois kesken esittelyn. Onneksi on sentään mielessä yksi, jonne voisin kuvitella itseni asumaan (ja jonka pystyisin maksamaankin).

Kivusta huolimatta kantapään kautta kokeminen on tarpeellista. Voi olla jopa niin, että ihminen ei ilman kipua edes opi, tajua, muutu tai kasva. Kantapään kautta saisivat kernaasti kokea opettajan työn muun muassa ne päättäjätkin, jotka lapsen parhaaseen vedoten sijoittavat erityistä tukea vaativia lapsia yli kahdenkymmenen oppilaan luokkiin. Se mikä näyttää paperilla ”tasa-arvon ” toteutumiselta ei välttämättä toimi käytännössä. Ei ole kiva olla aina se, joka ei ymmärrä, ei ehdi, ei saa selvää, varsinkin jos vielä vieressä häiritsee joku, joka kyllä osaisi, mutta ei viitsi.  Eikä ole mukavaa opettajastakaan tuntea jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Se, mikä oikeasti olisi tasa-arvoa, tarkoittaisi käytännössä pienryhmäopetusta, joustavampia ryhmäjakoja ja useampia aikuisia samassa luokassa. Mutta se maksaa. Oppilaan integrointi tasa-arvon nimissä ”normaaliin” luokkaan ei maksa. Muun muassa tällaisista puhuimme viimeisessä Toimen kokouksessa, joka oli itseäni koskettava kokemus sekin, positiivisesti sydäntä sykähdyttävä. Ryhmäni opettajat ilmaisivat muun muassa avoimesti väsymystään kaikkeen siihen paperinpyöritykseen, mikä on lisääntynyt ja mikä vie aikaa perustehtävältä ja lapselta.  Toisaalta opettajat ideoivat vapaasti vastalääkkeeksi kiireelle ja suorittamiselle koulua, jonka slogan olisi Slow flow tai heittivät ilmaan kysymyksen: Millainen olisi lukuvuosi ilman oppikirjoja? Ihmeekseni huomasin, että lukuvuoden viimeinen kokoontumisemme tiivistyi juuri niiden kysymysten äärelle, joita olin lähtenyt tutkimuksessani selvittämään.

kestolinkki Jätä kommentti

Kuherruskuukausi

tammikuu 20, 2011 at 7:49 pm (Koulu, Oppiminen ja opetus, Työ)

Tammikuun työrupeamasta ei ole enää kuin reilu viikko jäljellä. Aika on hurahtanut avaruusteemaa käsitellessä, ja täytyy tunnustaa, että olen tehnyt työtäni intohimoisemmin kuin silloin, kun tiedän olevani töissä pitempään. Olen teettänyt kaikenlaisia työläitä ja sotkuisia askartelujakin, joita saatan joskus mukavuudenhaluisena vältellä. Tänään esimerkiksi aloitimme planeettojen teon parityönä ilmapallon ympärille paperisuikaleita liisterillä kiinnittäen. Mutta on vaivannäkö tullut palkittuakin. Lapset ovat olleet hienosti mukana toiminnassa. Eilen tuntui mukavalta, kun muuten niin hiljainen poika kävi hiihtolenkillä kertomaan minulle kääpiöplaneetoista, joiden nimet ja ominaisuudet hän tuntui muistavan todella hyvin. Pyysinkin, että hän seuraavana päivänä esittelisi ne muullekin luokalle. Tänään poika toi kouluun erittäin hienon itse piirtämän kuvan aurinkokuntamme planeetoista ja niistä kääpiöplaneetoista, joita ovat mm. Makemake ja Eris sekä ennen planeetaksi laskettu Pluto,  ja tuli eteen kertomaan niistä. Nämä on niitä opettajan tähtihetkiä.

Toisenkin tähtihetken koin tänään ja se tapahtui 5. luokan käsityötunnilla, kun ne samat tytöt, joiden kanssa mulla meni joskus sukset ristiin liikuntatunnilla, toimivatkin kuin enkelit tilkkutöitä suunnitellessaan ja ommellessan. Kaikki keskittyivät työhön, auttoivat toisiaan tarvittaessa ja tunnilla oli sellainen ilmapiiri kun parhaimmillaan voi olla. Yksi tyttö sanoi jopa ääneen, että ompas tämä kivaa, tämä tekeminen. Lisäksi tytöillä oli selvästi värisilmää. Ihastelin aikaansaannoksia moneen kertaan ääneen. Hirsimökki-tilkkutekniikka on itsestänikin kiehtova. Sehän on vanha perinnekäsityö Amerikasta, jossa sillä tekniikalla tehtiin erityisesti päiväpeittoja. Keskustilkun ympärille ommellaan paloja niin, että  työ etenee ikään kuin spiraalimaisesti. Työhön valitaan tilkkuja, jotka symbolisoivat valoa ja varjoa. Kts. esim. http://koti.welho.com/msamila/tilkkutyot.htm

Töissä on ollut siis todella kivaa! Olen elänyt päivä ja hetki kerrallaan ”täysillä”, mutta tutkimustyöhön en olekaan sen vuoksi pystynyt keskittymään ollenkaan. Ajatukset ovat olleet ihan muissa ulottuvuuksissa ja taajuuksissa. En ole myöskään saanut sanotuksi oppilaille, että olen vain tämän kuukauden. En ole halunnut, että asiasta aletaan ”vaahdota”, sillä olen halunnut vain nauttia tästä mukavasta kuherruskuukaudesta koulussa. Toisaalta on helppo jäädä taas virkavapaallekin, kun tiedän, että tilalleni tulee kokenut ja motivoitunut opettaja. Kukaan ei siis vaihdossa häviä.

kestolinkki Jätä kommentti

Ekskursio kouluun

tammikuu 2, 2011 at 4:03 pm (Aihekokonaisuudet, Koulu, Oppiminen ja opetus)

Huomenna alkaa kuukauden työkeikka tutussa koulussa ja tutussa luokassa. Siitä huolimatta minua jotenkin jännittää. Tuntuu siltä, että valmistautuisin opintoretkelle tai yritysvierailulle. Ehkä tunne on sama kuin niillä suomalaisilla, jotka ovat asuneet pitkään ulkomailla ja palaavat takaisin kotimaahansa. Itse on muuttunut, mutta paikka, johon palaa,  ei välttämättä ole muuttunut niin paljon. Jonkinlaista vieraantuneisuutta tai ainakin pelkoa siitä, että muut pitävät itseä vieraana ja erilaisena.Vaikka tämä viimeisin virkavapaajaksoni ei kestänyt kuin syyslukukauden, sukelsin niin täysin opiskelu- ja tutkimusmaailmaan, että sieltä ylösnouseminen kai aiheuttaa tämän tunteen. Todennäköisesti huomenna minusta kuitenkin tuntuu taas siltä, etten ole poissa ollutkaan.

Toisaalta olen jo virittänyt itseni ihan kouluvaihteellekin. Vuosi alkaa teemalla Aika ja avaruus, joten ”tutkani” noteeraa kaikki aiheeseen liittyvät jutut ja materiaalit. Ajatukset pyörivät jo avaruusaiheisissa askarteluissa, kuvataidetöissä, lauluissa ja ryhmätöissä. Juuri tämän takia pidän hyvänä ilmiöpohjaista kokonaisopetusta. Teema tai tutkittava ilmiö ohjaa omaa havainnointia, suunnittelua ja toimintaa, eikä opetus ole niin sirpaleista. Ihan joka päivä, saati sitten tunti,  ei tarvitse hypätä aiheesta toiseen. Aiheen käsittelyssä yhdistyvät pään, käden ja sydämen taidot, eli hienommin sanottuna kognitiiviset, motoriset ja affektiiviset tavoitteet. Se on mielestäni mielekästä niin.

kestolinkki 2 kommenttia

Kohti oppimisen vapautta

syyskuu 25, 2010 at 4:00 pm (Aihekokonaisuudet, Kasvu, Kasvatus, Koulu, Oppiminen ja opetus, Uncategorized) (, , )

Osallistuin jo neljättä kertaa Otavan opiston pajaan, jossa tällä kertaa pohdittiin vaihtoehtoja ja etsittiin autonomista pedagogiikkaa effeläisten johdolla. Effe on kasvatuksen vapauden eurooppalainen foorumi. Effen kirjaimista voidaan saada myös sanat: emotions, fun, fascination and enviroment. Aitoon oppimiseen liittyvätkin mielestäni tunteet, ilo, haltioituminen ja sopiva oppimisympäristö, joka ei välttämättä aina ole luokkahuone.

Jarno Paalasmaa esitteli aluksi vaihtoehtopedagogiikoille yhteisiä piirteitä ja löysi ainakin erityisesti lapsilähtöisyyden ja vapauden, unohtamatta kuitenkaan vastuuta sen parina. Vaihtoehtopedagogiikat lähtevät liikkeelle kysymyksistä, millainen on hyvä ihminen ja millaista on hyvä kasvatus. Ns. tavallinenkin koulu voisi aivan hyvin  lähteä liikkeelle samoista kysymyksistä, mutta liian harvoin noita kysymyksiä pohditaan siellä. Poikkeuksiakin onneksi löytyy, kuten esimerkiksi Unelmakoulu, jota esittelivät kolme siellä toimivaa opettajaa. Heidän koulunsa todellakin kuulosti  unelmakoululta. Opetuksessa kuunnellaan oppilasta, ja koulua kehitetään koko ajan sellaiseksi, että se vastaisi oppilaan tarpeisiin. Yleensähän yritetään päinvastoin muokata lasta vastaamaan koulun tarpeisiin. Unelmakoulussa opettajat tekevät paljon yhteistyötä. Koululla on omat wikiympäristönsä sekä oppilaille että opettajille. Juuri oikea informaatio saavuttaa juuri oikeat vastaanottajat, mikä on taloudellista ja säästää aikaa. Verkkoympäristössä voi tehdä myös oppilastehtäviä ja liittää esim. pieniä videoita.  Jos on tehty esim. lähiympäristöstä aluetutkimuksia, ne on kätevä esittää videoina. Verkkoympäristö helpottaa myös oppiaineiden välistä yhteistyötä. Unelmakoulussa on valittu joka luokka-asteelle jokin aihekokonaisuus, jota käsitellään eri oppiaineiden sisällä. Ihmeellistä tässä kaikessa on se, että tämä koulu on todella olemassa ja kyseessä on vielä melko suuri yläaste!

Kahvin jälkeen aloitimme varsinaisen yhteisen pajatyöskentelyn. Esittäytyminen tehtiin mukavalla tavalla valitsemalla pöydällä olevasta korttiläjästä pari itselle sopivaa korttia, joiden avulla sitten kerroimme jotain itsestämme. Kuvat tuli napattua aika intuitiivisesti, mutta ihmeen helppo niiden avulla oli kertoa itsestä jotain oleellista ja hieman eri näkökulmasta kuin perinteisillä esittelykierroksilla. Effeläiset olivat ripustaneet ympäri salin seiniä erilaisia ajatuksia kasvatuksesta eri aikakausilta. Me luimme ne ja menimme sen jälkeen seisomaan jonkin ajatuksen vierelle ja perustelimme oman valintamme. Itse valitsin ajatuksen, jossa korostettiin leikin merkitystä oppimiselle. Ajatukset pystyi sijoittamaan ikään kuin viivalle, jonka toisessa päässä oli opettajajohtoinen kontrolli ja toisessa  lapsilähtöinen ajattelu. Lapsilähtöisistä ajattelijoista esillä olivat mm. Bell Hooks, Freire, Freinet, Montessori, Dewey…

Keskustelimme yhdessä, mitkä ovat   koulussa niitä itsestäänselvyyksiä, joita pitäisi kyseenalaistaa. Tähän kysymykseen minun oli helppo vastata: oppiainejakoisuus, oppikirjakeskeisyys ja tiukat 45 minuutin oppitunnit. Nehän ovat juuri niitä asioita, joita pyrin toimintatutkimukseni kautta kyseenalaistamaan. Kuvailimme myös omia pedagogisia oivalluksiamme. Monella oivallukset liittyivät siihen, että opettajan roolin ei tarvise olla niin hallitseva, vaan päin vastoin parhaita oppimiskokemuksia syntyy silloin, kun lapset itse keskustelevat, leikkivät ja  tutkivat asioita. Keskiössä ei ole silloin opettaminen vaan oppiminen. Pedagogisiksi esteiksi koimme koulun jäykät rakenteet ja käsitykset siitä, millainen on ihanneoppilas. Monesti ihanneoppilas on aika epänormaali lapseksi;  hiljainen ja näkymätön; ei innostu eikä riehaannu eikä ilmaise mielipiteitään. Jos  ihanneoppilas piilo-opetussuunnitelmassamme on tällainen, ei ole  mitenkään mahdollista saavuttaa Kantin kypsyydelle asettamia ominaisuuksia, joihin kuuluu vähitellen tapahtuva vapautuminen auktoriteetista ja oman järjen julkinen käyttö. Huomasimme, että viimeksi mainittu on meille opettajillekin välillä erittäin vaikeaa esim. opettajainkokouksissa, jotka monesti ovat kaikkea muuta kuin keskustelevia tilaisuuksia. Keskustelu alkaa usein vasta virallisen ja autoritaarisesti johdetun kokuksen jälkeen ja tapahtuu silloin selän takana.

Pajatyöskentely oli sopivasti itseä ravistelevaa ja voimaannuttavaa,  ja minulle tarjoutui jälleen uusi tilaisuus tutustua  viisaisiin ihmisiin ja kasvattajiin. Hienoa oli löytää myös omaa ajattelua tukeva hengenheimolainen satusetä Topeliuksesta, jonka mukaan: ”Koulun tieto on ”humbugitietoa”, joka unohtuu.”  Topelius valitti, että ”makkarantäyttöjärjestelmä” ahtaa oppilaisiin kuollutta tietoa, hajanaista hedelmätöntä pikkurihkamaa. ”Koulu on kirjan ja koulusalin vanki. ” Vankilasta on päästävä vapauteen!

kestolinkki Jätä kommentti

Aktiivista kansalaisuutta

syyskuu 13, 2010 at 11:23 am (Aihekokonaisuudet, Aika, Koulu, Politiikka, Yhteiskunta) (, , , , , )

Nyt kun peruskoulun tuntijakoesitys puhututtaa, liityin itsekin tähän keskusteluun kirjoittamalla aiheesta viikonloppuna sekä verkkokanava Kommenttiin sekä Itä-Savon mielipidesivulle. Kumpaakaan kommenttia ei ole vielä julkaistu, joten teillä onkin ensimmäinen tilaisuus lukea mielipiteeni Itä-Savoon täältä Kravun kasvupiiristä…

Elämänkatsomustieto uskonnon pariksi

Pekka Huokuna kirjoitti Itä-Savon Puheenvuorossa 12.9.2010 uskonnon opetuksen tärkeydestä. Olen hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että uskonnon opetuksesta ei ole varaa enää supistaa. Opetan itse peruskoulun alaluokilla.  Uskontoa on meidän koulussamme alaluokilla vain yksi viikkotunti, ja kuitenkin juuri sen piirissä monesti käsitellään tärkeitä ihmisenä kasvamisen asioita ja eettisiä kysymyksiä.  Mutta olen lisäksi sitä mieltä, että tarvitsemme oman uskonnon opetuksen rinnalle myös yleisemmän ja kaikille yhteisen elämänkatsomustiedon. Ongelmana on nyt esim. se, että evankelis-luterilaisesta uskonnonopetuksesta vapautetut lapset saattavat jäädä kokonaan paitsi oman uskontonsa tai elämänkatsomustiedon opetuksesta, jos koulussa ei ole riittävästi oppilaita opetusryhmän perustamiseen. Kun uskonnonopetus muuttui seitsemän vuotta sitten tunnustuksettomaksi, karsiutui paljon elämyksellistä puolta pois ja kouluissa oltiin hämmentyneitä mm. siitä, voiko vielä lukea ruokarukouksia tai laulaa suvivirttä. Tunnustuksellinen uskonnonopetus yhdessä kaikille yhteisen elämänkatsomustiedon kanssa olisi mielestäni paras vaihtoehto.

Olen itsekin seurannut tuntijakoesitykseen liittyvää keskustelua huolissani. Tuntuu siltä, että eri aineenopettajat puolustavat reviiriään niin kiihkeästi, ettei opetusta eheyttäville ehdotuksille tunnu löytyvän sijaa, vaan opetussuunnitelma on muuttumassa päinvastoin entistä sirpalemaisemmaksi. Jos itselläni olisi valta, niin kuin on tahto, hylkäisin lähes kokonaan perinteisen ainejakoisen lukujärjestyksen ja korvaisin sen OPS:n aihekokonaisuuksilla, joita ovat Ihmisenä kasvaminen; Kulttuuri-identiteetti ja kansainvälisyys; Viestintä ja mediataito; Osallistuva kansalaisuus ja yrittäjyys; Vastuu ympäristöstä, hyvinvoinnista ja kestävästä tulevaisuudesta; Turvallisuus ja liikenne ja Ihminen ja teknologia. Oppiaineet voisi halutessaan sijoittaa niiden sisään, mutta lähtökohta olisi erilainen kuin nykyisessä oppiaine- ja oppikirjakeskeisessä opetuksessa.

Aihekokonaisuus Ihmisenä kasvaminen on perusta kaikille muille aihekokonaisuuksille. Se sisältää paljon elämänkatsomustietoon liittyviä eettisiä kysymyksiä, sen sisällä pohditaan omaan fyysiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen kasvuun liittyviä asioita; käsitellään tunteita, rakennetaan omaa identiteettiä ja ennen kaikkea opitaan toimimaan yhdessä muiden kanssa. Uskonnonopetus voisi sisältyä tämän aihekokonaisuuden sisälle.

Oppiainerajat ylittävä eheyttävä opetus tukisi mielestäni paremmin oppilaan kasvua ja ohjaisi yhteisöllisiin työtapoihin. Luokanopettajilla on tällaiseen kokonaisopetukseen hyvät mahdollisuudet. Aineenopettajilta se vaatisi nykyistä enemmän yhteistyötä niin, että he suunnittelisivat yhdessä opetuskokonaisuuksia. Otavan nettilukiossa tällainen ilmiöpohjainen opetus jo pyöriikin. Oma toimintatutkimukseni tähtää opetuksen eheyttämiseen juuri opetussuunnitelman aihekokonaisuuksien avulla. Ne voisivat mielestäni olla tulevaisuuden oppiaineet nykyisten sijasta.

Kommentin postaus käsitteli aihekokonaisuuksien lisäksi oman äänen käyttöä.  Otsikoin sen  ”Jos olis valta niin kuin on tahto”  ja sen voi sitten jonkin ajan päästä lukea osoitteesta: http://www.kommentti.fi/sivu.php?artikkeli_id=672

Tällä viikolla minua ilahdutti se, että ”Toimi” pyörähti taas käyntiin aktiivisten toimintatutkimukseeni osallistuvien opettajien kanssa. Lisäksi minua ilahdutti lukea Tero Toivasen ja Joonatan Virtasen mielipide siitä, mihin suuntaan heidän mielestään varusmiespalvelusta tulisi kehittää. He esittävät, että tämän nykyisen asevelvollisuuden voisi  korvatta koko ikäluokan kattavalla yhteiskuntapalvelulla. Olen samaa mieltä. Kuntien sosiaalitoimi aivan huutaa lisäkäsiä vanhainkoteihin, päiväkoteihin, nuorisotyöhön, päihdetyöhön… Lisäksi nuoret oppisivat oikeaa työntekoa ja näkisivät elämää vähän toisesta kulmasta. On ihanaa, kun on olemassa aktiivisia toisin ajattelevia ihmisiä. Toivoisin vielä, että heillä olisi enemmän valtaa vaikuttaa asioihin. Yllätän jopa itseni joskus ajattelemasta: Olisinpa opetusministeri opetusministerin  paikalla; ajaisin kouluasioita aikalailla toiseen suuntaan. Taitaisin peruuttaa siihen tilaan, jossa tasa-arvoinen peruskoulu oli vielä voimissaan ja kunnilla korvamerkityt rahat koulutoimessa. Silloin  oli mm. opetusryhmille säädetyt maksimikoot, kouluissa tuntikehystä valinnaisaineisiin ja tukiopetukseen eikä koko ajan puhuttu säästöistä tai tuloksellisuudesta, eikä rankattu kouluja ja oppilaita niin näkyvästi paremmuusjärjestykseen.  Sellainenkin aika on joskus ollut. Oi, niitä aikoja!

kestolinkki Jätä kommentti

Kivoja juttuja

Touko 28, 2010 at 9:06 pm (Koulu)

Toukokuu on tiivis kuukausi varsinkin koulussa. Siihen mahtuu yleensä tunteiden kirjoa laidasta laitaan. Parin viime viikon aikana on ollut kivoja yhteisiä hetkiä… Kuudesluokkalaisten kummiemme kanssa järjestimme pienen kevätjuhlan, josta jäi hyvä mieli. Jotenkin herkistävää, kun lavalla on vuorotellen alakoulun ääripäät: untuvikot ja pesästä lähtevät. Kutoset olivat tehneet itse upean musikaalin, joka kertoi kesäleiristä ja oman jutun löytämisestä. Bändi ja solistit loistivat! Me pienet laulettiin aluksi tosi reippaasti Ei kesää voita mikään sekä esitettiin pari kesärunoa. Lopuksi toivotimme laulun sanoin turvallista matkaa kummeillemme ja annoimme heille ruusut ja saimme heiltä diplomit, joissa oli kummien ohjeita ekaluokkalaisille mm. ”Älä usko kaikkea, mitä ope sanoo…”

Viikko sitten meillä oli roskankeruupäivä koulussa ja ekaluokkalaisilla oi alueena ihan koulun lähiympäristö. Jotkut pojista varsinkin tonkivat ihan innolla roskia ja jonkun ajan kuluttua tulivat muovipussit  täynnä tavaraa luokseni. Pusseissa oli mm. paljon aerosolipulloja. Minä tietty vouhottamaan, että olemme paljastaneet laittoman kaatopaikan koulun takaa pururadalta ja että pitää soittaa ympäristösihteerille ja paikallislehteen. (Ja soitinkin) Oltiin siis tosi tohkeissamme ja sankareita! Mutta vähän myöhemmin selvisi, että siinä paikassa on tosiaan ollut aiemmin kaatopaikka, ja pojat että olivat tainneet tonkia vähän syvemmältäkin pienestä lätäköstä niitä roinia… mutta nyt ne on roskiksessa kuitenkin, parempi niin,  ja keskusteluahan aiheesta syntyi taas.

Yhdessä pienryhmän sekä eka- ja tokaluokkalaisten kanssa teimme kivan retken Kiteelle Maatalousoppilaitokseen ja uimahalliin. Vasikoiden ja heppojen taputtelu oli lapsista huippukivaa ja vapaa molskaaminen uimahallissa tietty myös. Kioskin karkkijonossakin jaksoivat jonottaa niin kärsivällisesti, että saatiin kehuja myyjältä. (Sulkeisista on ehkä ollut jotain hyötyä)

Tällä viikolla on oltu verstaassa puutöitä tekemässä. Jostain syystä puukäsityöluokka tuntuu omalta elementiltä. Siellä on niin mukavan rento puuhastelun meininki. Tehtiin ensin taulut, joissa harjoiteltiin sahaamista ja naulaamista ja sen jälkeen sai tehdä roinalaatikon palikoista ihan mitä tykkää, ja kyllä he tykkäsivätkin! Eräskin poika on parina päivänä raijannut kotiin isot säkilliset itse nikkaroimiaan kilpiä ja miekkoja.

Tänään sain kunnon naurut, kun esitimme pantomiimina ammatteja. Ensin yksi poika esitti eläintenkesyttäjää ja toinen arvasi, että kyseessä olisi opettaja. Sitten tuli yksi tyttö eteen istumaan toimistotuoliin (siihen himoittuun, jossa on pyörät) ja minä ajattelemaan ääneen, että mikäs ammatti se on, jossa vain istutaan. No, se oli se opettaja…Eräs poika vielä intoutui esittämään ihan ääneen opettajaa ja joka toinen lause alkoi: ei saa sitä, ei saa tätä…Läpileikkaus toimenkuvastani siis.

Eilen tilasin itselleni toyota-lippiksen kesäksi,  kun corolla meni aivan moitteetta läpi drive in -katsastuksesta!  Lauloin kotimatkalla kilpaa autostereoiden kanssa Mikan Relax Take it easyä!! http://www.youtube.com/watch?v=h2y40bVp2PsAikamoinen Helpotus, kun saa ajaa vielä ainakin vuoden eteenpäin!

Ja tänään voitin tietokilpailussa pallogrillin opettajien illanvietosta 🙂 Tervetuloa kesä ja makkarat!

kestolinkki Jätä kommentti

Next page »