Tahtoo takaisin OKL:ään!

marraskuu 15, 2009 at 11:37 am (Luonto, ympäristö, maisema, Oppiminen ja opetus, Rakkaus, Välittäminen, Toiminta) ()

Eilen vietettiin Savonlinnan seudun opettajien VESO-päivää. Vaikka todellakin ”kehtuutti” lähteä lauantai-aamuna koulutukseen, (varsinkin kun koko perhe oli pitkästä aikaa yhtä aikaa kotona), niin lähteminen onneksi oli vaivan arvoista. Avauspuheenvuorot pitivät oopperanjohtaja Jan Hultin luovuudesta, rohkeudesta ja toimeen tarttumisesta, professori Simo Skinnari pedagogisesta rakkaudesta ja seutujohtaja Marjukka Aarnio työelämän haasteista koulutuksen näkökulmasta. Ytimekkäitä puheenvuoroja kaikki. Yhteisenä sanomana niissä oli, että opiskelemme elämää varten.

Yhteisen osuuden jälkeen jatkoin itse opiskelua/keskustelua Skinnarin Pedagogisen rakkauden ryhmässä. Ihanaa, että sana rakkaus on otettu jälleen käyttöön opetuksesta puhuttaessa. Skinnari siteerasi Martti Haavion Opettajapersoonallisuus-kirjaa (1948), jonka vanhahtava kieli on mielestäni juuri nyt tarpeellista ja omalla tavallaan tuoretta myös. Kirja löytyy myös omasta kirjahyllystä, sillä ilokseni  löysin sen tämän vanhan koulun ”jäämistöstä”, kun muutimme tänne asumaan. Minun oli helppo olla samaa mieltä Skinnarin kanssa siitä, että opettajan on rakastettava työtään. Mielestäni rakkaus on kaiken kasvatuksen perusta. On vaikea kuvitella, millaista olisi tehdä työtä ilman rakkautta. Joskus muistan pelänneeni sitä, että mitä sitten, jos menetän kyvyn välittää ja tykätä lapsista. Mielestäni se on tärkein vahvuuteni, sillä en ole oikein minkään oppiaineen varsinainen asiantuntija tai erityisosaaja. Mitä jos työ alkaakin tuntua raskaalta suorittamiselta, jopa vastenmieliseltä? Niin ehkä voi käydä, jos alunperinkin on ollut ennemmin virkamiesopettaja kuin kutsumusopettaja tai jos uupuu erilaisten kouluun kohdistettujen odotusten painosta. Siksi olisikin syytä pysähtyä miettimään, mikä on tärkeintä, mikä on koulun perustehtävä. Haaviota siteeraten: ”Rakkaus kuuluu niihin ilmiöihin, joita on niiden sisäisen luonteen vuoksi vaikea käsiitteellisesti määritellä, joissa elämä sykkii raikkaana ja lämpimänä, että ne on itse elettävä, jotta voisi oikein ymmärtää niitä” (Haavio 1948, 67.)

Ruokailun jälkeen jatkoin ryhmässä, jossa käsiteltiin metsää oppimisympäristönä. Tämänkin ryhmän anti oli erittäin inspiroivaa.  Savonlinnan OKL:llä on valittu keskeiseksi viitekehykseksi  ja tutkimuksen kohteeksi metsä oppimisympäristönä. Hienoa, sillä metsästä on moneen lähtöön! Opiskelu on tästä lähtökohdasta lähtien ongelmakeskeistä ja oppiaineita integroivaa. (Jee, lisää hengenheimolaisia mullekin!) ”Tämän päivän ihminen kaipaa metsään juurtumista yhtä hyvin taloudellisten, ekologisten, sosiaalisten kuin kulttuuristenkin arvojen näkökulmista.” (Vehkamäki 2006). Tutustuimme lopuksi vielä siihen, miten hienoja yhteistöitä OKL:n opiskelijat olivat tehneet metsäteemaan liittyen käsitöissä. He olivat askarrelleet oppimispelejä, joissa oli käytetty monia käsityötekniikoita ja jaettua asiantuntijuutta. Lisäksi työt olivat kuin pieniä taideteoksia. WAU!  Ja, miten erilaista opiskelua tämä on kuin silloin yli kaksikymmentä vuotta sitten, kun yksin tuhersimme käsityön näytekansioitamme, jotkut jopa itkun kanssa! Voi, miten ihanaa olisi saada opiskella käsitöitä nykyisten opiskelijoiden kanssa! Tahtoo takaisin OKL:ään!

Molempien ryhmien esitelmissä otettiin muuten esiin laki perusopetuksesta: ”Perusopetus tukee oppilaiden kasvua ihmisinä ja yhteiskunnan jäseninä ja antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja.” Siinä olisi lähtökohta kaikelle opetukselle ja se perustehtävä koululle… Tarvitaanko muuta tavoitetta?

Mainokset

kestolinkki Jätä kommentti

Sielunmaisemia

lokakuu 21, 2009 at 8:28 pm (Luonto, ympäristö, maisema, Uncategorized) ()

Alkuviikon lomailin kuopuksen kanssa muorin luona Tennilässä. Nautin hämäläisestä peltomaisemasta kävelyretkilläni. Olenkin miettinyt, kumpi on enemmän sielunmaisemaani: lapsuuskotinani ympäröivä kumpuileva peltomaisema vai itä-suomalainen järvimaisema, jonka äärellä olen asunut  jo kauemmin kuin lapsuuskodissani. Molempia yhdistää ainakin avaruus ja tila; näkee kauas joka suuntaan. Samalla tuntee itsensä  pieneksi ja luonnon suureksi. Ajatukset liitävät vapaasti, ja voi tulla myös hetki, ettei päätä rasita yksikään ajatus.

Loppusyksyn luonto on minusta askeettisen kaunis. Vaaleat sänkipellot ja tummanruskeat kynnöspellot ovat kuin turvallisen värinen tilkkupeitto. Toissa aamuna oli vielä upea usva kaiken päällä. Lehdettömissä puissa roikkui suuria vesipisaroita, ja varikset lensivät taivaalla. Yksi puu oli täynnä harakoita. Melko mustavalkoista maisemaa, jota on paikoitellen väritetty murretulla oranssilla ja ruskealla, vähän niin kuin vanhoissa valokuvissa oli tapana.

Lainasin Muumilaakson marraskuun, tällä kertaa äänikirjana, jotta voin jatkaa syystunnelmointia esim. Joensuun reissuilla. Vaikka Nuuskamuikkusen tavoin vaeltaminen kiehtovaa onkin, huomenna tartun kuitenkin jo haravaan Vilijonkan tapaan. Haravointi on mukavaa ja palkitsevaa hyötyliikuntaa, ainakin tiettyyn rajaan asti.

kestolinkki Jätä kommentti

Ihan hymynaamana :)

syyskuu 4, 2009 at 1:56 pm (Aika, Koulu, Luonto, ympäristö, maisema) (, )

Tänään vain oli sellainen päivä, että moni asia oli mukavasti. Ensinnäkin olen niin iloinen ”omista” kirkassilmäisistä ekaluokkalaisistani. Tekee mieli laulaa heille: ”Älä koskaan ikinä muutu, pysy juuri sellaisena kuin nyt oot!” (Vaikka kasvatus, siis oma toimintani, toisaalta juuri muutokseen pyrkiikin…) Tällä viikolla saatiin luokan kanssa kokoon kymmenen hymynaamaa.  Hymynaamoja saadaan silloin, kun joku juttu on onnistunut koulussa kaikilta erityisen hienosti. Tämän kymmenen hymynaaman kunniaksi pidettiin lelu- ja herkkupäivä, ja katsottiin vielä päivän päätteeksi Allstarsien  eli Repe Sorsan, Väiski Vemmelsäären, Tipin ym toilailuita. Eli relattiin kunnolla kuukauden ahkeroinnin päälle. Lapsista kertoo paljon se, kuinka hyvin he osaavat olla vapaana ilman ”ohjelmointia”. Kaikki eivät välttämättä sitä osaa. Olinkin varautunut mankujoihin, jotka eivät keksi mitään tekemistä, vetäytyjiin, jotka eivät halua tehdä mitään, kiusankappaleisiin, jotka tahallaan sotkevat toisten leikit ja ahneisiin, jotka eivät anna kenellekään omista herkuistaan, mutta ovat käsi ojossa toisten pusseilla. Mutta ihme ja kumma,  en tavannut näitä edellä mainittuja ja pelkäämiäni lainkaan. Sen sijaan luokassa puuhaili sopuisasti  joukko iloisia lapsia, jotka tarjosivat reilusti toisilleen namuja ja lelujaan, jopa ilman  vaihtareita. Uskomatonta, mutta totta!

Päivän päätteeksi menin shoppailemaan paikalliseen Tokmanniin (savolainen halpaketju) ja löysin juuri sellaiset sopivat housut, joita olen etsinyt, sekä kivan vahakankaan. Syksyisin ja keväisin tekee mieli vaihtaa kuosia.

Muita kivoja,  ja jänniäkin juttuja, edustaa tässä kuussa alkava opetuksen eheyttämiseen tähtäävä toimintatutkimukseni, johon olen saanut hyvän porukan kokoon. Ja kai se niin on, että olen eniten syksyihminen. Jotenkin oma vuosi alkaa juuri elokuusta, jolloin puhaltavat uudet raikkaat  tuulet.  Kaikki kypsyy,  ja sitten ruskan jälkeen asettuu lepoon. Syksystä pitää myös sukulaissieluni Kirsimaria http://kirsimaria.wordpress.com/2009/09/02/minun-aikaani/.

kestolinkki Jätä kommentti

Siskonpetileiri

elokuu 25, 2009 at 2:08 pm (Luonto, ympäristö, maisema, Toiminta, Työ) (, , )

Vuoden päästä on tilanne sellainen, että tässä suuressa talossa asustaa suurimman osan viikosta vain kuopus ja minä, jos ei lasketa kutsumattomia vieraita kuten lepakoita ja hiiriä. Hiirethän muuttavat kohta joukoittain kesäasunnoistaan lämpimämpiin tiloihin, ja näin syksyisin lentelevät lepakotkin hormeissa ja kellarissa. Löytyi yksi lepakko eräänä aamuna esikoisen kengästäkin ja eilen sinkoili toinen vessassa päin seiniä, ennen kuin löysi tien sinne, mistä oli ilmeisesti tullutkin, eli tuuletuskanavaan.  Hiiret ovat muuten kiitettävän ahkeria pesänrakentajia; kerran oli yön aikana koottu sievoinen kasa hellan taa pudonneita kaurahiutaleita keoksi aamuksi varaamieni vaatteiden päälle, ja vielä röyhkeämpi aluevaltaus oli se, kun yhden yön tyhjänä olleesta vieruskaverini sängystä löytyi peiton alta tähteeksi jääneitä ranskanperunoita, YÄK!  Aion miinoittaa sängyn ympäristön, sillä ihan oikeasti pelkään hiiriä! Toivottavasti en vain itse astu loukkuun!

Tämä johdannoksi sille, että tälle rakennukselle voisi keksiä jotain muutakin käyttöä kuin antaa sen olla  kyseenalaisten kotieläinten temmellyskenttänä. Kun muutimme tähän vanhaan kouluun yksitoista vuotta sitten, intoilin, että kesäisin voisi pyörittää kesäkahvilaa, jonka nimi olisi Aapiskana. No, totta puhuen en olekaan kaivannut minkäänlaista lisätyötä lomalla, ja sitä paitsi Kerimäellä toimii jo kahden reippaan opettajattaren pyörittämä kesäkahvila apteekin vanhassa talossa.

Mielessäni on kuitenkin itänyt vielä parempi liikeidea, joka sopisi ihanteellisesti juuri meidän tarjoamaamme ympäristöön ja josta hyötyisi sekä asiakas että yrittäjä. Nythän on tilanne sellainen, että puutarha ja sitä ympäröivä luonto tarjoaa enemmän kuin tarpeeksi antimiaan. Siskonpetileirin toiminta voisi perustua juuri siihen. Se tarjoaisi lisäkäsiä omiin käytännön puuhiimme, ja toisaalta se tarjoaisi tilaisuuden terveelliseen ruumiilliseen työhön kohderyhmälleen eli niille, jotka työskentelevät enimmäkseen näyttöpäätteen ääressä ja ovat henkisen työn uuvuttamia. Leiriläiset saisivat mahdollisuuden hoitaa kasvimaata sekä  kerätä ja säilöä puutarhan marjoja omaan käyttöönsä tietyn määrän.  Kasvimaan antimista valmistettaisiin talkoilla terveellistä kasvisruokaa. Omia ”harrastuksiani” voisin myös hyödyntää, esim. pitämällä luentoja mm. vyöhyketerapiasta ja astrologiasta.  Tarok-korteillakin voisin katsoa tulevaisuuteen, joka lupaisi pelkästään hyvää. Aamu aloitettaisiin joogalla ja ilta päätettäisiin samoin.  Ulkosaunassa voisi harrastaa aromiterapiaa ja jalkakylpyjä, joihin ainekset löytyvät myös puutarhasta, esim. rikkakasvi vuohenputki on oivallinen jalkakylpyaines. Syksyisin terveellistä liikuntaa tarjoaisi haravointi kirpeässä syysilmassa…Yöpyminen järjestettäisiin ullakolla eksoottisesti siskonpedeissä, patjat vieri vieressä. Tiedä vaikka siitä kehkeytyisi jonkinlaista sosiodraamaakin. Viikon leirin jälkeen leiriläiset lähtisivät levänneinä ja ruskettuneina hillopurkki ja mehupullo kainalossa kotiin, ja meidän puutarhakin olisi hoidetumpi ja marjat kerätty…

kestolinkki Jätä kommentti

Saaressa

elokuu 5, 2009 at 8:27 pm (Aika, Arki/juhla, Luonto, ympäristö, maisema) (, )

Palasimme tänään kotiin tämän kesän viimeiseltä saarikeikalta ennen koulujen alkua. Sekä aurinko että kuu kunnioittivat läsnäolollaan mökkilomaamme. Illalla taivaalle nousi aprikoosin värinen komea täysikuu luomaan tunnelmaa, ja päivällä antoi aurinko tilaisuuden kääntää kylkeä laiturilla. En olisi uskonut, kuinka elintärkeä paikka saaresta ja sen mökistä tuleekaan. Kun  tämä saari oli ikään kuin tarjolla meille reilut kuusi vuotta sitten, suhtauduin erittäin epäilevästi ellen peräti torjuvasti ajatukseen mistään lisäkiinteistöstä, josta tulisi olemaan mielestäni vain lisävaivaa. Mutta mitään vaivaahan ei ole ollut, päin vastoin mökki hoitaa meitä. Onneksi kummisetä perheineen innostui asiasta, ja minäkin lämpenin ajatukselle heti paikalla käytyäni. Eikä hintakaan kimppamökille ollut kuin keittiöremontin luokkaa.

Kun menee saareen, on ikään kuin konkreettisesti irti kaikesta arjen hyörinästä ja kiireestä. Ainoa, mistä pitää huolehtia, on päivittäinen ravinto. Sen valmistaminen riittää hyvin tyydyttämään ihmisen luontaisen puuhastelun tarpeen.  Ruuanvalmistus tosin vaatiikin mökillä tulentekoa ja vedenkantoa. Vatsa siis rytmittää päivän, kelloa ei tarvita. Päiviä ei välttämättä erota toisistaan, sillä ne noudattavat suunnilleen samaa kaavaa. Ruuanlaiton, tiskin ja saunomisen lomaan jää paljon aikaa uppoutua johonkin hyvään kirjaan. Tänä kesänä olen keskittynyt Salaman tuotantoon. Sähköttömällä mökillä tulee valomerkki auringonlaskun myötä, sen jälkeen voi vielä vähän aikaa istuskella kynttilän valossa. Kun hälyääniä ei oikeastaan ole, kuulo herkistyy toisenlaisille äänille: kuulee hellan huminan, kiukaan kihinän, laineiden loiskeen ja sen, kuinka vene hakkaa tuulessa laituriin ja puut kuhisevat keskenään. Alkukesästä huutaa kuovi.

Tällä vuorotteluvapaalla olen ollut vuoden ikään kuin koko ajan ”saaressa”; irti työrutiineista ja -kuvioista. Olen antanut asioiden edetä ja ohjautua omalla painollaan. Opiskelun myötä olen tutustunut uusiin ihmisiin, ehkä jopa muutamaan hengenheimolaiseen. Tätä blogiakaan en olisi ilman vapaanaoloa alkanut kirjoittaa, enhän edes paljon kajonnut koko tietokoneeseen aiemmin. Olenkin muuten sitä mieltä, että ihmisen perusoikeuksiin pitäisi oikeastaan kuulua sekä saari että vuorotteluvapaa.

Nyt tosin jo työkuviotkin vähän houkuttavat. Tässä ammatissa on ihana mahdollisuus alkaa aina alusta, tässä tapauksessa ihan A:sta. Koululla oli mukava katsella uutuuttaan kiiltävää aapispinoa ja kirjoitella ensimmäisiä viestejä reissuvihkoihin. Mitä lukuvuosi mahtaa tuoda tullessaan?

kestolinkki Jätä kommentti

Raivaamista ja ”hillittyä” raivoomistakin

heinäkuu 25, 2009 at 5:10 pm (Kasvu, Kasvatus, Luonto, ympäristö, maisema) ()

Raivasin saunaa lämmittäessäni tonttimme reunalta 200-300 pujoa (jaksoin laskea 220:neen asti) helpottaakseni allergisen perheenjäsenen oloa, ja samalla ”löysin” villiintyneen vadelmapensaan, joka oli punaisenaan marjoja. Mutta ennen kuin niihin pääsi käsiksi, piti laittaa hanskat käteen (olisi pitänyt laittaa jo aiemmin kihelmöinnistä päätellen) ja raivata kaksinkertainen määra ekaluokkalaisen mittaisia nokkosia tieltä pois! Huh, huh! No, laiska töitään luettelee. Asialle olisi pitänyt tehdä jotain jo keväällä, mutta silloin oli muuta puuhaa. Jälleen kerran yllätän itseni kadehtimasta pienempiä pihoja ja asumuksia. Rivitalon pihalta ehtisi ja jaksaisi nyppiä vaikka jokaisen ylimääräisen korren pois ja asetella jokaisen kivenkin oikeaan paikkaan. Erityisen kateellinen olenkin niistä askeettisen kauniista japanilaispuutarhoista, joissa kasvaa enimmäkseen havupuita. Ei siis edes haravointia syksyllä!!  Meillä koivut ympäröivät urheilukenttää. ..(Ja olen muuten varma, ettei japanilaispuutarhojen haltijoilla ole huolta edes omasta karvanpoistosta, sillä heille ei takuulla edes kasva karvoja, no, nyt meni erityisen kitkeräksi; ärsyttää vain tämä jatkuva joka paikan siistiminen ja kitkeminen!) Tässä tapauksessa ruoho ei ehkä olekaan kirjaimellisesti vihreämpää, ei ainakaan rehevämpää, aidan toisella puolella. Eikä kai puolen hehtaarin japanilaispiha savolaisessa maalaismaisemassa edes oikein tyylikäs ja maisemaan sopiva olisikaan.

Viisainta olisikin siis hyväksyä oma piha sellaisena kuin se luontaisesti on ja nauttia sen tarjoamista ihanuuksista, kuten nyt niistä ”yllätys”marjoista. (Huvittavaa muuten on, että silloin kun huolehdin kyseisestä vadelmamaasta, se tuotti vain muutamia marjoja naposteltavaksi, kun sen sijaan nyt pujojen ja nokkosten ympäröimänä määrä on moninkertainen.) Lisäksi tässä pihassa pitää hyväksyä jatkuva keskeneräisyys ja epätäydellisyys. Niin kai se on elämässäkin.

kestolinkki Jätä kommentti

Palavaarakkautta ja mustaa surmaa

heinäkuu 23, 2009 at 7:23 am (Kasvu, Kasvatus, Luonto, ympäristö, maisema) (, )

Molemmat otsikossa mainitut leviävät erityisesti puutarhassamme juuri nyt. Perustin viime syksynä uuden kukkapenkin, joka näyttää jo  siltä, kuin se olisi jälleen jakamista vailla. Palavarakkaus on oikein roihahtanut etualalla penkissä; sen puskat ovat pienen naisen korkuisia ja näyttää siltä kuin niiden punaiset kukinnot kurkottelisivat taivaita.  Vieressä seisoo ukonhattuja miehekkään kaksimetrisinä. Toivon vain, että nämä hallitsijat antaisivat syysleimuillekin mahdollisuuden  kukkia ja näkyä. ”Istumajärjestys” ei sittenkään onnistunut täysin ensi yrittämällä. Ilmeisesti syysleimuille on tehtävä tilaa uudelleenjärjestelyillä vielä tänä vuonna. Uskon, että palavarakkaus huomataan kyllä takapenkistäkin. Niinhän se on, ”että punaista nenää ja rakkautta ei pysty kätkemään.” Särkynyttäsydäntä en ole halunnut edes istuttaa kukkapenkkiini.

Ikävämpi juttu on rutto, joka näyttäisi kaatavan perunan varret. Tuttua valitettavasti jo aiemmilta vuosilta. Ensin varret lähtevät todella hyvään kasvuun, ehkä liiankin rehevään. Sitten sataa ja paistaa liikaa  ja perunamaassa vallitsevat sademetsäolot, ja eräänä päivänä löydän muutamia mustia laikkuja lehdistä, eikä mene montaa päivää, kun laikkuja leviää muuallekin ja pian varretkin ovat  mustat ja kuolleet. Pitäisikö jo luovuttaa ja hankkia  kesäperunat niiltä, keltä viljely onnistuu. Kuten miehen sedältä Lopelta. Viikko sitten haimmekin sieltä perunoita, jotka ovat kauniita kuin kananmunat ja todella herkullisia. Kiitos ja terveiset! Mukava oli myös muistella ensimmäistä yhteistä sukulaisvierailua ja saunareissua yli neljännesvuosisata sitten.

kestolinkki Jätä kommentti

Summertime

heinäkuu 11, 2009 at 9:18 am (Aika, Luonto, ympäristö, maisema) ()

Viipyilevä Summertime-jazz ei oikein tunnu sopivavalta kappaleelta kuvaamaan itä-suomalaista heinäkuuta. Paremminkin taustalla soi: ”OO, kesän lapsi mä oon, on villi luonteeni mun…”  Tuntuu, että kaikkea on yltäkylläisen paljon talveen verrattuna. Sosiaalinen elämä ja kulttuuritarjonta kolminkertaistuu; kesätorille pitäisi päästä ”koukkuilemaan”, kuten edesmennyt vuokraisäntämme asian ilmaisi, ja  bongaamaan etelästä lentäneitä harvinaisempia vierailijoita. Samaan aikaan myös fyysiset työt lisääntyvät; kasvimaalla viihtyy parhaiten vesiheinä, jota pois riuhtoessani tunnen itseni aikamoiseksi natsiksi, sillä juuri tämä kasvi tuntuu juurtuneen kotipaikkaansa erinomaisesti ja olisi joidenkin tietojen mukaan ihan hyötykasvi. (Pitäisikö luovuttaa, ja antaa ensi kesänä kaikkien kukkien kukkia!?) Pakkanen on sulatettu ja samalla on tehty mielenkiintoisia löytöjä vuodelta X. Se odottaa nyt säilöntävalmiina, kun marjan- ym. hyötykasvien pyöritys alkaa mansikasta ja päättyy suppilovahveroon. Miesväki kerää jälleen hakkuutähteitä polttopuiksi ystävällisen metsänomistajan mailta. Mattopyykki ja mäntysuovan tuoksu kuuluvat myös ehdottomasti kesään…Joskus mietin, että onko tämä kaikki välttämätöntä; esim. suurimmalle osalle kaveripiiristämme tällaiset puuhat ovat eksoottisen vieraita. Mutta kun mietin, en oikein keksi, mistä voisin luopuakaan. Onneksi olen sopivan levoton luonne ja työni puolesta tottunut keskittymään intensiivisesti neljäkymmentäviisi minuuttia yhteen asiaan, joten siirtyminen  kasvimaalta oopperaan onnistuu melkein ”välitunnin” aikana. Ja onneksi on mökki saaressa, jossa ei voi edes tehdä mitään muuta kuin lojua säästä riippuen joko laiturilla tai sohvalla naama kirjassa. Siellä saatan huomata hyräileväni sitä Summetimeäkin. Ja hektisen kesän vastapainoksi kuulun niihin outoihin ihmisiin, jotka rakastavat myös pimeää marraskuuta, jolloin luonto ei vaadi mitään ja maisema on kuin hautausmaa.

kestolinkki Jätä kommentti

Käki kukkui siellä

kesäkuu 24, 2009 at 10:11 pm (Luonto, ympäristö, maisema, Matkakertomuksia, Perhe, suku, koti) (, , )

Erityisesti evakkomummoni kuoleman jälkeen olen haaveillut tekeväni joskus ”pyhiinvaelluksen” Karjalan laulumaille. Palasin juuri kotiin tältä Äyräpään reissulta, joka oli ehkä enemmin sisäinen matka kuin ulkoinen. Sillä eihän välttämättä kukaan kai varsinaisesti hinkua katsomaan pusikoita ja hökkeleitä ja köröttelemään teitä,  jotka ovat kuin pommituksen jäljiltä ja joilla turvavyö on linja-autossa todella tarpeen, jotta pysyisi töyssyissä penkillä.

Alun perin ajattelin, että matka olisi omistettu mummolleni, mutta siitä muotoutuikin tutkimusmatka pappani suvun käänteisiin ja Kiljusien sielunmaisemiin. Oikeastaan näin olikin hyvä, sillä mummo sai huomioni jo eläissään, olinhan mummon tyttö. Papan suku sen sijaan jäi lähes tuntemattomaksi. Kiljusista tiesin vain sen, että monet heistä olivat hevosmiehiä, iskivät mielellään korttia eivätkä välttämättä sylkeneet lasiinkaan. Hatara sukutuntemus johtui varmasti siitä, että pappa itse meni kaivoon, kun olin pari vuotias ja isäni, ehkä siksi, hukutti itsensä hitaasti, mutta määrätietoisesti, alkoholiin. Niissä ympyröissä sukulaisvierailut vain jäivät.

Tämän Äyräpään reissun alkuperäinen tarkoitus oli mennä juhlimaan papan veljen 80-vuotis syntymäpäiviä, mutta koska hän kuoli männä vuonna, muuttuikin matkan luonne muistelumatkaksi. Suuri osa matkalle osallistuvista pikkuserkuistani tms olivat minulle tuntemattomia, mutta osoittautuivat niin välittömiksi ja vilkkaiksi, että tutustuminen oli helppoa. Yllätin itseni majapaikassamme laulamasta jopa karaokea heidän kanssaan! Ja tanssimasta humppaa! Koskaan ei siis pidä sanoa ei koskaan!

Monrepos´n puisto oli kasveiltaan upea, mutta rakennuksiltaan surullisen ränsistynyt. Siellä kuitenkin poksautimme ensimmäiset kuohuviinipullot. Äyräpään kirkon raunioiden näkeminen konkretisoi itselleni sodan tuhot. Mäellä oli jäljellä vain hieman perustuksia ja seulaksi pommitettuja kattopeltejä. Seuraavana päivänä opin ihan itse erottamaan entisten talojen paikat perinneperennoiden avulla. Oli jotenkin sykähdyttävää löytää ruusupensas tai  akilleijoja ja kohta sen läheltä kivijalka. Tahvo-äijän eli pappani isän kodin pihalta piti tietty ottaa matkamuistoksi pala kattotiiltä ja muutama perenna istutettavaksi kotiinkin. Ja pyhiinvaeltajathan yleensä kastautuvat jossain virrassa; itse heitin talviturkkini Vuokseen. Koko matkan taivas oli kirkkaan sininen ja käki todellakin kukkui kovasti.

Horoskoopit on helpompi kirjoittaa jälkikäteen. Kesäkuun horoskooppi olisi voinnut kuulua näin: Kesäkuussa krapu vaihtaa maisemaa ja tekee tutkimusmatkoja sekä tutustuu ihmisiin, jotka tuntuvat heti siltä kuin heidät olisi tuntenut aina.

kestolinkki Jätä kommentti

Kasvun ehtoja

kesäkuu 9, 2009 at 4:28 pm (Kasvu, Kasvatus, Luonto, ympäristö, maisema) ()

Kasvimaata perustaessa tulee joka vuosi ajateltua, kuinka paljon yhteistä on kasvimaan hoidolla ja kasvatuksella yleensäkin. Vertaus saattaa olla vähän kulunutkin, mutta käyttökelpoinen. On vaan jotenkin niin hienoa ja ihmeellistä, että pieni siemen, kuten ihmisalkiokin, sisältävät molemmat tarkan informaation siitä, millaisiksi niiden  on tarkoitus kasvaa. Kasvuympäristöllä on kuitenkin merkitystä siinä, kuinka tämä tavoite toteutuu. Kasveilla kuten ihmisilläkin on persoonallisia vaatimuksia sen suhteen, millainen kasvupaikka on niille ihanteellisin. Toiset kasvit vaativat paljon valoa, ihan niin kuin jotkut ihmisetkin paistattelevat mielellään huomion keskipisteessä ja kääntävät päätä valon suuntaan kuin auringonkukka.  (Tällainen ihmistyyppi on ehkä lisääntynytkin näinä ”julkisuudenkipeinä” aikoina.) Eri kasveilla on myös erilainen ravinnontarve ja erilaiset vaatimukset kasvupaikan maaperän suhteen. Toiset vaativat runsasravinteisen maan, kun taas toiset kukoistavat niukemmissakin olosuhteissa. Virikkeiden ja aktiviteettien tarve meillä ihmisilläkin vaihtelee.

Itse pidän erityisen tärkeänä sitä, että jokaisella kasvilla ja lapsella on tilaa kasvaa omaan mittaansa. Kylvän porkkanatkin mielummin harvaan niin, että säästyn harventamiselta. Jos kasvutila on liian ahdas, kasveista kehittyy helposti vähän vänkkyröitä. Eikä ole mukavaa lapsenakaan kilpailla tilasta ja huomiosta tai yrittää sopeutua liian ahtaaseen kasvupaikkaan, jossa ei voi kuin elää kituuttaa. Kaikki kasvit tarvitsevat lämpöä, eikä opetus tai kasvatuskaan tuota hedelmää ilman rakkautta ja lämpöä. Tärkeintä lienee säännöllinen huolenpito ja kasvavan tarpeiden huomioiminen niin puutarhassa kuin kotona tai koulussakin, esim. kasvua tukahduttavat ja häiritsevät rikkaruohot on kitkettävä. Ei siis riitä, että viskaa vain siemenet maahan ja toivoo parasta. Meillä on vastuu kaikesta elävästä, jota pitää vaalia ja hoitaa. 

Tänä vuonna kasvimaastamme 40 neliömetriä on kesannolla ja siinä kasvaa maata parantavaa hernettä. On tärkeää, että maa, niin kuin me ihmisetkin, saamme joskus levätä. Jatkuva tehoviljely ja kasvun vaatimus köyhdyttävät maan ja pahimmassa tapauksessa sairastuttavat sen. Lienee turha sanoa, näinä  uupumuksen aikoina, että niin käy helposti myös ihmiselle, jolta vaaditaan jatkuvia kasvuennätyksiä ja suorituksia.

kestolinkki Jätä kommentti

« Previous page · Next page »