Irti

kesäkuu 12, 2011 at 5:40 pm (Matkakertomuksia)

Valehtelisin, jos väittäisin, ettei tämä pitkään jatkunut välitila ala jo väsyttää. Olin siis loman tarpeessa, eikä se loma olisi onnistunut näissä samoissa ympyröissä. Eskapismia, varmasti, mutta tarpeeseen, epäilemättä! Viikon reissu helpotti jonkin verran sitä epämääräistä ikävää, jota poden ja joka tuntuu siltä kuin ohuen kelmun sisällä olisi tutisevaa, vellovaa hyytelöä.

Matkalla junassa on kivaa, koska silloin ei oikeastaan ole vielä missään ja kuitenkin samaan aikaan on tulossa jostakin ja menossa jonnekin. Matkalla on irti. Minusta on mukavaa mennä ravintolavaunuun ja alkaa jutella ventovieraitten kanssa. Ihmiset kertovat välillä vieraalle otteita jopa elämänsä suuremmistakin kertomuksista. Kohtaamiset ovatkin matkan parasta antia, ja niitä mahtui tähänkin matkaan.

Matkustin ensin idästä länteen, eli Raumalle. Ihana pikku kaupunki! Tuntui kuin olisin ollut ulkomailla. Kohtaamisten ja uusien tuttavuuksien lisäksi Kasvatuksen historian ja filosofien päivien anti oli se, että kiinnostuin historiasta. Kiinnostus syntyi tarpeesta, sillä 1800-luvulle sijoittuvassa roolipelissä jouduin seurailemaan sivusta tietämättömyyteni vuoksi; en pystynyt argumentoimaan fennomaanina uskottavasti, koska minulla ei ollut mitään pohjatietoa, jonka varaan  olisin  voinut rooliani rakentaa. Muutenhan kyllä fennomaanin rooli olisi ollut aivan luonnerooli itselleni ja mielestäni fennomaanien aatteita tarvittaisiin jälleen tänä aikana, jolloin englannin kieli, jopa yliopistojen opetuskielenä, pyrkii  valtaamaan  tilaa suomen kieleltä. Fennomaanin roolin sijasta minun olisi ollut kyllä erittäin helppo eläytyä tolloksi talonpojaksi. Nyt asiantila onneksi hieman kohenee, sillä sain matkalukemiseksi Lauri Kemppisen erinomaisen väitöskirjan Sivistys on Suomen elinehto, joka valottaa Yrjö Koskisen kasvatusajattelua. Muuten olen sitä mieltä, että Savonlinnan kampuksen lisäksi myös Rauman OKL pitää säilyttää, jo ihan historiallisen miljöönsä vuoksi: tutustuimme Laurin opastuksella koulumuseoon ja ihanaan puutarhaan, josta Rauman OKL on tunnettu.

Rauman jälkeen oli vuorossa muorila, josta teimme päiväretken luonnontieteelliseen museoon kuopuksen ja hänen pikkuserkkujensa kanssa. Siellä sai katsoa montaa eläintä suoraan silmiin ja tutustua myös luihin ja ytimiin. Upea näyttely! Mun lempieläin on se lumikko, joka asuu halkopinossa… ja sinä silloin, kun sun silmissä on ilvestä. Ihanasti, ja niin tutkivasti, minua silmiin katsoi  junamatkalla myös serkkuni poika Oskari, joka on eskari.

Viimeinen matkakohteeni  oli Annikin runofestivaalit, jotka  pidettiin tänä vuonna Annikinkadun sijasta Finlaysonin tehdasalueella. Mielestäni parasta antia oli tänä vuonna laulettu runous: Paleface, Joose Keskitalo ja erityisesti itselleni uusi tuttavuus, Risto, ihanan villi,  hauska ja punk! Täydellisen läsnäolon sai aikaan myös Joose Keskitalon melkein meditatiivinen musiikki. Ilta jatkui yllättävien kohtaamisten merkeissä ja sai minut miettimään Levinasin filosofiaa:  ihmisen silmiä ja silmiin katsomisen merkitystä ja voimaa. Levinasin mukaan jokaisen ihmisen silmissä lukee Älä tapa. (Lehtimaja 08, 28) Minusta tuntuu, että omissa silmissäni taitaa  lukea nyt jotain vielä enemmän.

Mainokset

kestolinkki Jätä kommentti

One Way Ticket

marraskuu 20, 2010 at 12:54 pm (Matkakertomuksia, Musiikki, Uncategorized) (, )

Ostin juuri menolipun Rovaniemelle, jossa pidetään ensi viikolla Kasvatustieteen päivät. Menen sinne yöjunalla, joka lähtee Kerimäeltä tiistai-iltana. Riihimäeltä alkaen matkustan makuuvaunussa, mitä en olekaan koskaan aikaisemmin tehnyt, vaikka yöjunalla olenkin liikkunut. Nuorena reilatessa nukkuminen onnistui yllättävän hyvin ihan tavallisessakin vaunussa, ja muistankin kuinka hämmentävää esimerkiksi oli herätä Oslossa, kun ympärillä oli töihin matkaavia ihmisiä, joita ei nukahtaessa vielä vaunussa  ollut. Matkalle lähtö jännittää aina ja tuntuu vatsanpohjassa. Rovaniemen menolipun lisäksi itselläni on nyt varauksessa monta menolippua, joiden pääteasemaa en tiedä. On vain jonkinlainen mielikuva tai  toive suunnasta. Se tuntuu oudon irralliselta tällaisesta kiinnittyvästä ihmisestä. Avoinna on asuinpaikkaan, ihmissuhteisiin ja työhönkin liittyviä tulevaisuuden suunnitelmia. Mitä, missä, milloin ja kenen kanssa?

Rovaniemen reissun suunnitelmat ovat kuitenkin selkeämpiä. Pidän siellä kaksi esitelmää; toisen Kasvatuksen historian ja filosofian teemaryhmässä ja toisen Narratiivisten lähestymistapojen ryhmässä. Kieltämättä olen taas ahne, yksikin olisi ehkä riittänyt, mutta kun kerran sinne asti mennään, niin esiinnytään sitten koko rahan edestä. Esitykseni Kasvatuksen historian ja filosofian ryhmässä  pyörii John Deweyn ajatusten ympärillä, joista mielestäni olisi lääkkeeksi tälle suorituskeskeiselle ja menestykseen tähtäävälle yhteiskunnalle, jossa ihmisistä helposti tulee vain pelinappuloita.  Avainsanoja ovat avoin demokratia, yhteisöllisyys, paikallisuus, viestintä  ja vuorovaikutus. Ja tietysti eheyttävä opetus ja maailmaa parantavat toimintatutkimukset!  🙂 Esitelmä on avoimesti kantaaottava. Toisessa esityksessä pohdin narratiivisuutta yleisesti sekä myös erityisesti omaan  tutkimukseeni liittyen. Lisäksi näen Rovaniemellä monta sellaista ihmistä, joiden kanssa yleensä olen yhteydessä vain facebookin tai sähköpostin välityksellä. Odotan siis innolla reissua napapiirille!

Laitetaan levylautaselle One Way ticket. Meinasin ensin soittaa seitkytluvulta tutun Menolipun, mutta löysinkin sitä etsiessä tämän Leann Rimesin kappaleen: Sopivasti voimaannuttava biisi, ehkä jopa liiotellusti, mutta olkoon voimabiisi loppuvuodeksi. Tsemppausta tarvitaan!

Ps. Ostin vain menolipun siksi, että pääsen takaisin päin Joensuun ja Savonlinnan kasvatustieteilijöiden kanssa bussilla.

kestolinkki 4 kommenttia

Tutkimusmatkalla ehkä eniten itseen

lokakuu 20, 2010 at 10:06 am (Matkakertomuksia, Tutkimus) ()

Dewey (1902) vertaa opiskelua ja tutkimusta kartantekoon. Tutkimusmatkailija piirtää kokemustensa perusteella karttaa tutkimastaan alueesta. Tutkimusmatkailijan pitää kulkea myös syrjäisiä ja mutkittelevia polkuja, jopa harhailla, voidakseen piirtää  mahdollisimman hyvin maastoa kuvaavan kartan. Metafora tutkimusmatkailijasta ja kartasta ei taida olla kovin omaperäinen, mutta siitä huolimatta se kuvaa mielestäni erittäin hyvin tutkimuksen tekoa.

Tämä opiskeluaikani, tai pitäisikö sanoa tutkimusaikani, on ollut monella tapaa itselleni merkityksellistä. Itse asiassa oppiminen on jopa mukavampaa kuin opettaminen, vaikka lukeudunkin mielestäni kutsumusopettajiin. Tutkiminen on niin kiehtovaa, että toivoisin voivani tehdä sitä vielä joskus myöhemmin lisää.

Tutkimusmatkailijana minusta on ollut parasta se, että vieraan maan poluilla tulee vastaan ihmisiä, joiden kanssa osaakin yllättäin puhua samaa kieltä. Jonkun kanssa kumartuu juomaan samasta lähteestä, jonkun toisen kanssa pysähtyy tarkastelemaan suurennuslasin kanssa mielenkiintoista kasvia ja jää odottamaan, että se aukaisisi terälehtensä. Jonkun kanssa kiipeää korkealle mäelle ihailemaan maisemaa ja jonkun toisen  kanssa istuu putouksen äärellä ja kuuntelee sen kohinaa.

Itse en ole riittävän taitava ja tarkka piirtämään täysin maisemaa vastaavaa karttaa, eikä se toisaalta ole edes mahdollista. Karttaan ei koskaan merkitä mitään elollista ja liikkuvaa, ja juuri ne kiinnostavat itseäni eniten. Mielummin otan tutkimusmatkallani valokuvia. Joskus nappaan maisemasta panoraamakuvan, jota katsellessa voi löytää maisemasta sellaisia yksityiskohtia, joita ei ensisilmäyksellä ole huomannut lainkaan.  Vielä tärkeämpää on zoomata kamera joskus sellaiseen kohteeseen, jota ei itse asiassa haluaisikaan nähdä ja jota on vaikea katsella.

Maastossa vaeltamisen jälkeen saattaa tehdä mieli hypätä jonkun kanssa seuraavaan junaan, antaa maisemien vilistää silmissä ja matkustaa perille asti jonnekin, minne vain, uuteen paikkaan.

kestolinkki Jätä kommentti

Vanha runotyttö etsii tähteään

kesäkuu 13, 2010 at 8:08 pm (Kasvu, Kasvatus, Matkakertomuksia, Runot, Sielu, Uncategorized) (, )

Minähän olin pienenä mielestäni ihan niin kuin pieni runotyttö. Kuten esikuvallani, Uuden Kuun Emilialla, minullakin oli  harmaat silmät ja tukka tumma, minulle oli ominaista riutua rakkaudesta ja luomisentuskaakin tunsin ajoittain. Nyt olen jo aika vanha runotyttö ja luonteenpiirteetkin ovat onneksi ainakin edes vähän loiventuneet.  Runoihin tunnen kuitenkin edelleen vetoa. Männä viikonloppuna sainkin nauttia  aimo annoksen runoutta Annikinkadun runofestivaaleilla.

Runofestivaalit järjestettiin jo seisemättä kertaa Tampereen Tammelassa Annikinkadulla, mutta itselleni kokemus oli neitseellinen. Tapahtuman miljöö jo itsessään on runollinen; puukortteli, jonka taloja ei ole ”pilattu” remontilla (taisin jo mainita aikaisemmin taipumuksestani rappioromantiikkaan…) Tunsin siis olevani ihan kuin kotonani. Sää vain ei suosinut valitettavasti tapahtumaa, vaan oli raikas kuten Rosa Meriläinen sitä positiivisesti kuvaili. Onneksi muorilta löytyi mukaan ankkakuvioinen retro-sateenvarjo, ja sujauttipa muori vielä pienen taskumatinkin käsilaukkuuni, ja täytyy sanoa, että se sisäinen lämmike oli illan suussa jo erittäin tarpeellista ellei peräti välttämätöntä, sillä se pahuksen tunnollisen ihmisen flunssakin oli  iskenyt heti, kun koulutyöt ja ylioppilasjuhlat helpottivat.

Tänä vuonna Annikinkadulla esiintyivät miesrunoilijat. Mukaan oli saatu myös harvinaiset ulkomaiset esiintyjät: Jaan Kaplinski Virosta ja John Giorno Jenkeistä. Kotimaisia esiintyjiä olivat mm. Ilpo Tiihonen, Leevi Lehto ja nuorempaa polvea Jarno Lindemark, Eino Santanen ja Tapani Kinnunen. Ilpo Tiihosen runot liikuttivat itseäni. Niitä säestämään sopivat hyvin  kontrabasso ja haitari. Ilpo Tiihonen oli itselleni aiemmin tuttu lähinnä lastenrunoistaan, joista Jees ketsuppia oli omien tyttöjeni suosikkeja. Leevi Lehto ryöpytti ilmoille varsinaisen sana- ja äänitulvan, ja tiedänkin nyt, keltä eräs tuttavapiirimme satunnainen lausuja on saanut vaikutteita; ikiradikaalejakin molemmat ja hauskoja.

Jaan Kaplinskin runot olivat selkeitä ja puhtaita. Nyt kun runoista puhutaan, voin varmaan käyttää itsekin vähän runollisia mielikuvia… Kaplinskista ja hänen runoistaan tuli mieleen puhtaat tuulessa kuivuvat valkoiset pellavalakanat, jotka on kudottu kangaspuissa itse ja joihin on virkattu käsin pitsit. Tämä virolainen runoilija ja kirjailija vaikutti vaatimattomalta ja viisaalta herrasmieheltä.

Valaistuneelta vaikutti kyllä toinenkin ulkomainen esiintyjä, mutta esine, jolla häntä kuvaisin, olisi vanha notkeaksi kulunut nahkarotsi, jonka taskuista löytyisi pillereitä, käärittyjä sätkiä, värituubeja, kasetteja, valokuvia….Giornon olemus oli valloittava  ja valovoimainen, ja hän vallan vyörytti tarinansa meille. Runofestivaalien sivuilta voi kuunnella, miten Giorno valmisti ystävänsä William Burroughsin matkalle toiseen maailmaan. Molempia pääesiintyjiä yhdistää muuten viehtymys idän uskontoihin; iloiseen budhalaisuuteen ja taolaiseen viisauteen.

Jouni Hynystä en enää tarennut jäädä kuuntelemaan, ja lisäksi lämmin suihku ja Telakka vetivät jo vahvasti puoleensa. On se onni, etten ole tamperelainen, sillä viihtyisin varmasti liiankin hyvin ja liiankin usein Telakalla. Siinä paikassa on hyvät värähtelyt! Vaikka en tuntenutkaan ketään ja olin yksin liikenteessä, olo ei ollut orpo. Kalle Niinikankaan runot  ja Jack Kerouac Shaped Society Projectin improvisointi oli upeaa ja upottavaa ja Rauhatädin rap, jossa oli kyllä jotain funkahtavaakin, tempasi monet meistä lattialle liikkumaan. Varsinaista tähtisadetta koko päivä ja ilta! Ja kotiin tuliaisina runokirjoja. Vilja-Tuulia Huotariselta sain ihan omistuskirjoituksen kirjaan Iloisen lehmän runot. Lopuksi Kaplinskiltä Kravun kasvupiiriin sopiva katkelma runosta, jonka on suomentanut Arto Lappi, mielestäni hienosti:

”Me kasvamme aina.

Joskus takaisin itseemme, kuten runkoon kääntyvät oksat.

Joskus poispäin, kohti toisia, ihmisiä, paikkoja, kieliä.

Toisinaan painomme katoaa; kasvusta tulee kuin vapaata pudotusta….”

(Kaplinski, Teoksessa: Olen kevät Tartossa 2010)

kestolinkki Jätä kommentti

Opintomatkalla

syyskuu 20, 2009 at 12:33 pm (Matkakertomuksia, Opetuksen eheyttäminen, Tutkimus, Uncategorized)

Eilen pääsin seuraamaan Reetta Niemen väitöstä ja juhlimaan vielä karonkkaankin. Vaikka Reetan väitöskirja: ”Onks tavallinen koe vai sellainen, missä pitää miettii?” Ympäristölähtöisen terveyskasvatuspedagogiikan kehittäminen narratiivisena toimintatutkimuksena kuuluukin terveystieteen julkaisuihin, niin meillä on hänen kanssaan yllättävän paljon yhteistä. Tapasimme viime syksynä Kasvatustieteiden päivillä Turussa, kun ohjaajani esitteli meidät. Hupaisaa, että Reetta oli aikonutkin etsiä minut, sillä seuraamme ja kommentoimmekin samaa blogia (Minä tosin aktiivisemmin). Sitten alkoikin paljastua muita yhteyksiä ja yhtäläisyyksiä.  Olemme molemmat valmistuneet Savonlinnan OKL:sta ja toimimme tällä hetkellä kumpikin ekan luokan opettajina. Olin itse opiskeluaikoina ollut jopa Reetan isän sijaisena, joten yksi perheenjäsenkin oli siten vähän ennestään tuttu. Meillä on tavallaan siis yhteinen kotiseutu. Persoonallisuudessakin saattaa olla joitain yhteisiä piirteitä; tosin Reetta on kaikkea sitä potenssiin kolme. Itseäni ilahdutti eniten kuitenkin se, että tutkimusaiheemme ja -tehtävämme pyörivät hyvin samanlaisten käsitteiden ympärillä. Oli hienoa löytää joku toinenkin opettaja, joka oli kiinnostunut eheyttämisestä ja teki jopa sitä sivuavaa väitöskirjaa. Onkin mukava ensi viikolla viitata Reetan työhön ensimmäisessä toimintatutkimusryhmämme kokoontumisessa!

Olen aina hieman ihmetellyt sisäistä kompassiani. Tuntuu siltä, että kun lähden johonkin suuntaan kulkemaan, tulee vastaan ”oikeita” ihmisiä. En tiedä, onko se hyvää tuuria, intuitiivista ohjautumista oikeaan suuntaan vai peräti johdatusta. Eilenkin ennen väitöstä onnistuin istumaan samaan riviin, jossa oli Tampereelta viisaita naisia, joilla myös oli toimintatutkimus meneillään. Ehdimme vaihtaa yhteystiedot. Kahveilla ja iltatilaisuudessa löytyi lisää omaan ”heimoon” kuuluvia. Eilinen oli varmasti sellainen väitöstilaisuus, missä oli hengenheimolaisia enemmän kuin missään muussa aikaisemmassa väitöksessä. Olihan joukossa paljon luokanopettajia tai tutkijoita (jos nyt itseä viimeksi mainituksi vielä voi kutsua), sekä niitä, jotka ovat näitä molempia.

Väitöksen seuraaminen olikin em. syistä itselleni tavallista mielenkiintoisempaa ja opettavaista myös. Reetan lektio oli mielestäni erinomainen. Tilaisuus kesti kaksi ja puoli tuntia, joten ainakin itse aion varustautua veden asemasta tuoremehulla, jotteivat matalat sokerit yllätä kesken väittelyn (jos sellainen siis eteen tulee). Samoin lienee hyvä, ellei peräti välttämätöntä keskustelun kannalta, että väittelijät tuntevat ja käyttävät yhteisiä käsitteitä. Eli kuten Juha Suoranta blogissaan kirjoittaa: ”Tietty  keskusteluperinne on tunnettava kuin omat taskunsa”. Aikamoinen haaste sinänsä; nykyisin taitaa olla paljon ”miksauksia”.

Kotimatkalla, tai paremminkin linja-automatkalla Jyväskylästä Mikkeliin, lueskelin Reetan väitöskirjaa vielä lisää, ja olen varma, että siitä on minulle vielä paljon iloa ja hyötyä tehdessäni omaa työtäni . Mikkeliin saavuttuani hyvä mieli kyllä kaikkosi, kun selvisi, että seuraava vuoro Savonlinnaan lähtisi vasta neljän tunnin päästä! Olin jo lähteissä kysynyt, mihin aikaan Jyväskylästä tulee linja-autoja takaisin, ja minulle oli vastattu, että yhdeksältä aamulla ja yhdeltä päivällä, mutta ei kerrottu, että molempiin on sama jatkoyhteys vasta kolmen jälkeen iltapäivällä…!  Ryöpsähti muutama kiukunkyynel ja ainakin yhtä monta kirosanaa. Mutta sitten kokosin itseni ja kamppeeni ja ajoin taksilla tien poskeen liftaamaan, ja onneksi pääsin mukavassa kyydissä perille. Jonkinlaisen reklamaation voisi kyllä linja-autoyhtiölle tehdä. Huvittavinta lisäksi oli, että ehdin maksaa  jo matkan Mikkelistä Savonlinnaankin, mutta siitä minulla on vain kuskin käsin raapustama todiste, koska värinauha oli kuittikoneesta loppu…Ja se siis pitäisi liittää todisteeksi matka-apurahan käytöstä.

kestolinkki Jätä kommentti

Käki kukkui siellä

kesäkuu 24, 2009 at 10:11 pm (Luonto, ympäristö, maisema, Matkakertomuksia, Perhe, suku, koti) (, , )

Erityisesti evakkomummoni kuoleman jälkeen olen haaveillut tekeväni joskus ”pyhiinvaelluksen” Karjalan laulumaille. Palasin juuri kotiin tältä Äyräpään reissulta, joka oli ehkä enemmin sisäinen matka kuin ulkoinen. Sillä eihän välttämättä kukaan kai varsinaisesti hinkua katsomaan pusikoita ja hökkeleitä ja köröttelemään teitä,  jotka ovat kuin pommituksen jäljiltä ja joilla turvavyö on linja-autossa todella tarpeen, jotta pysyisi töyssyissä penkillä.

Alun perin ajattelin, että matka olisi omistettu mummolleni, mutta siitä muotoutuikin tutkimusmatka pappani suvun käänteisiin ja Kiljusien sielunmaisemiin. Oikeastaan näin olikin hyvä, sillä mummo sai huomioni jo eläissään, olinhan mummon tyttö. Papan suku sen sijaan jäi lähes tuntemattomaksi. Kiljusista tiesin vain sen, että monet heistä olivat hevosmiehiä, iskivät mielellään korttia eivätkä välttämättä sylkeneet lasiinkaan. Hatara sukutuntemus johtui varmasti siitä, että pappa itse meni kaivoon, kun olin pari vuotias ja isäni, ehkä siksi, hukutti itsensä hitaasti, mutta määrätietoisesti, alkoholiin. Niissä ympyröissä sukulaisvierailut vain jäivät.

Tämän Äyräpään reissun alkuperäinen tarkoitus oli mennä juhlimaan papan veljen 80-vuotis syntymäpäiviä, mutta koska hän kuoli männä vuonna, muuttuikin matkan luonne muistelumatkaksi. Suuri osa matkalle osallistuvista pikkuserkuistani tms olivat minulle tuntemattomia, mutta osoittautuivat niin välittömiksi ja vilkkaiksi, että tutustuminen oli helppoa. Yllätin itseni majapaikassamme laulamasta jopa karaokea heidän kanssaan! Ja tanssimasta humppaa! Koskaan ei siis pidä sanoa ei koskaan!

Monrepos´n puisto oli kasveiltaan upea, mutta rakennuksiltaan surullisen ränsistynyt. Siellä kuitenkin poksautimme ensimmäiset kuohuviinipullot. Äyräpään kirkon raunioiden näkeminen konkretisoi itselleni sodan tuhot. Mäellä oli jäljellä vain hieman perustuksia ja seulaksi pommitettuja kattopeltejä. Seuraavana päivänä opin ihan itse erottamaan entisten talojen paikat perinneperennoiden avulla. Oli jotenkin sykähdyttävää löytää ruusupensas tai  akilleijoja ja kohta sen läheltä kivijalka. Tahvo-äijän eli pappani isän kodin pihalta piti tietty ottaa matkamuistoksi pala kattotiiltä ja muutama perenna istutettavaksi kotiinkin. Ja pyhiinvaeltajathan yleensä kastautuvat jossain virrassa; itse heitin talviturkkini Vuokseen. Koko matkan taivas oli kirkkaan sininen ja käki todellakin kukkui kovasti.

Horoskoopit on helpompi kirjoittaa jälkikäteen. Kesäkuun horoskooppi olisi voinnut kuulua näin: Kesäkuussa krapu vaihtaa maisemaa ja tekee tutkimusmatkoja sekä tutustuu ihmisiin, jotka tuntuvat heti siltä kuin heidät olisi tuntenut aina.

kestolinkki Jätä kommentti

Kokemuksia, kohtaamisia ja kolahtamisia (sisäisiä kolahduksia)

kesäkuu 18, 2009 at 12:10 pm (Elämä, Kasvu, Kasvatus, Matkakertomuksia, Ruumis, Sielu) ()

Tämä on ikään kuin jatko edelliselle matkakertomus-artikkelille. Siitä olisi tullut liian pitkä, jos olisin jatkanut samaan pötköön. Sulateltavaa on kahdenkin merkinnän edestä.

Kesäkoulun toisena päivänä oli vähän hutera olo, veto hiipumassa, reissaaminenkin painoi jäsenissä eikä järjenjuoksu ollut ihan terävimmillään ja muistiinpanoistakin tuli vähän hajanaisia merkintöjä. Mieltä jäi  vaivaamaan kommentti: ”Opettajan pitäisi lempeästi rikkoa oppilaan identiteetti” Se kuulosti ensin julmalta, mutta olen sitä pohdiskellut ja siteeraankin yllättäin Kravun eli itseni käsitystä kasvusta: ”Määrittelee kasvun kivuksi, joka rikkoo kuorta, mutta on tarpeellista.” Kun jokin asia, kokemus tai ihminen ”kolahtaa”, se samalla rikkoo sitä asetelmaa, joka on jo rakennettu valmiiksi. Ikään kuin joku tönäisisi pöytää, jolle olet rakentamassa palikoista tornia. Monesti sanotaan, että ollaan ”ihan hajalla”. Se on enemmän kuin ikävä ja hämmentävä tunne, mutta ehkä kuitenkin kasvulle tai muutokselle välttämätön. Dewey sanoo, että kasvuprosessille on ominaista elävyys: se muuttuu, järjestyy ja rakentuu uudelleen koko ajan. Se, miksi jokin juttu kolahtaa, johtuu varmasti siitä, että se jollain tavalla koskettaa, järkyttää, tuntuu tutulta tai sopivalta ja hyvältä omaan pirtaan. Toisin sanoin se saa aikaisemmin kootut palat liikkumaan niin, että uusi pala sopisi samaan asetelmaan. Ahdistavalta tuntuu silloin, kun itsestä hyvältä tuntuvaa palasta ei saa sovitettua kuvioon, koska ei haluaisi rikkoa vanhaa asetelmaa.

Seinäjoella muuten oli yllättävää se, että Vesa-Matti Loiri oli tällä kertaa se, joka kolahti eniten, eikä Nick Cave, jonka odotin niin tekevän. Tuntui, että koko mies on pelkkää tunnetta ja läsnäoloa. Kolme ekaa biisiä meni siis poratessa, kunnes sain itseni taas koottua. Kun joku muu tulkitsee  tuttujen artistien ( tällä kertaa esim. Heikki Salon, Juicen, Pauli Hanhiniemen) biisejä, sanat tulevatkin esiin ja koskettavat ihan toisella tavalla kuin alkuperäisessä,  joskus kuluneessakin versiossa.

Hotelli- Kaupissa, jossa yövyin, oli mahdollisuus käyttää saunaosastoa altaineen. Ekana iltana uiskentelin ylhäisessä yksinäisyydessäni. Toisena iltana saunassa oli kaverina eräs äiti tyttärensä kanssa. Harrastin  kevyttä small talkia ja utelin, menevätkö he huomenna Särkänniemeen kuten oma tyttäreni. He eivät olleet menossa sinne vaan syöpälääkärille…Taas kolahti ja pysähdytti. Elämä heittää välillä eteen kaikenlaista; joskus se on epäreilua, joskus ihanaa, usein ristiriitaista, mutta Life is growing and this growing is life, sanoo jälleen Dewey.

”…uusiin maisemiin taas joudutaan ikuisiin muutoksiin opitaan vaan ei totuta.” (Emma Salokoski)

kestolinkki Jätä kommentti

Kokemuksia, kohtaamisia ja kolahtamisia (ulkoiset matkakokemukset)

kesäkuu 18, 2009 at 11:10 am (Matkakertomuksia, Toiminta, Tutkimus) ()

Doris oli reissunainen, ja sitä olin itsekin poikkeuksellisesti viiden päivän ajan: ensin kaverin häät Helsingissä Uunisaaressa, sieltä muutaman tunnin yöunien jälkeen Seinäjoelle Provinssiin ja sen jälkeen Tampereelle Kriittisen pedan kesäkouluun. Nyt sitten sulattelen kokemaani. ”Retkiltä hyvää karmaa muistiin kasaantuu” (Elastinen).

Häistä jäi päällimmäisenä mieleen hyvä fiilis ja yhdessäolo ystävien kanssa. Tosin tunsin olevani (helpotuksekseni kyllä) ikään kuin toista sukupolvea, sillä niin monen jaloissa pyöri polvenkorkuisia tenavia, ja itsellä ne ajat ovat jo takana. Seinäjoellakin luonnollisesti edustimme vähemmistöä ja vanhempaa sukupolvea, mutta se ei haitannut menoa kuin vasta seuraavana päivänä, jolloin hotellin sänky veti puoleensa magneetin tavoin ja peilistä katsoivat silmät, joiden turvotus laski vasta aamiaiselta ”pihistettyjen” kurkkusiivujen avulla (sama kai se on, nauttiiko ne sisäisesti vai ulkoisesti). Kesäkoulussakin olin oppilaista vanhin, mutta en todennäköisesti viisain. Osallistujat vaikuttivat nuorilta, fiksuilta ja erityisesti kielitaitoisilta. Päätin, ja lupaan sen nyt julkisesti, että aion opetella englantia niin, että pystyn sanomaan sen, mitä haluaisin tai edes saamaan selvää siitä, mitä muut sanovat. Se on Must! Paremmalla kielitaidolla olisin ymmärtänyt paremmin kriittisen pedagogiikan gurun Peter McLarenin luentoakin Tampereella. Vähäiselläkin kielitaidolla sain selvitettyä, että olemme tn. hengenheimolaisia kasvatuskysymyksissä.

Oman toimintatutkimukseni käsittely meni kyllä hyvin. Ihailen kommentoijien asiantuntemusta ja kykyä heittää keskusteluun eri  filosofien ja tutkijoiden ajatuksia ja pistää näin omatkin ajatukset liikkeelle. Apurahan ansiosta oli mahdollisuus ostaa kolme kirjaakin: Johdatus laadulliseen tutkimukseen (Eskola & Suoranta), John Deweyn Julkinen toiminta ja sen ongelmat sekä Paulo Freiren Sorrettujen pedagogiikka, peruskauraa siis. Kahden kirjan kannet olivat muuten yhtä punaiset kuin ihanat kengät, jotka löytyivät Päivin päivän kunniaksi.

Matkanteosta ja tutkimuksesta puheen ollen: Fintelligenssin Määränpää- biisi kiteyttää hienosti mielestäni toimintatutkimuksen idean:

Mentävä sinne missei pendolinot pysähtele,
maamme ytimeen pienemmille pysäkeille…

kertosäe:
Matka jonka kuljet, on tärkeämpi kuin päämäärä
Näillä teillä sydän tuntee, ota – anna jos tarjotaan
Matka jonka kuljet, onni kaihtaa oikovaa
Enhän tiedä teistä, mutta meille matka on määränpää.

kestolinkki Jätä kommentti