Vaaralliset tekstit

maaliskuu 12, 2013 at 10:30 pm (Dialogi, Media, Uncategorized)

Bergerin ja Luckmannin mukaan kasvotusten kohtaamista luonnehtii vastavuoroisuus. Kasvotusten olen toisen kanssa samassa nykyhetkessä; tässä ja nyt. Kuulen toisen äänen ja myös oman ääneni. Näen toisen ilmeet ja eleet. Toisen kasvoille saattavat heijastua myös omat ilmeeni; toinen voi toimia kuin peilinä.”Kasvokkain koettuna toinen on täysin todellinen” (Berger ja Luckman 1995, 40, alkuperäoen 1966). Kasvokkain ollessa keskustelu virtaa; voimme reagoida nopeasti ja muuttaa käsityksiämme toisesta suuntaan tai toiseen. Voimme pyytää toista perustelemaan, jos emme ymmärrä hänen kantaansa.

Gadamer kuvaa dialogia kauniisti: Kannatteleva yhteisymmärrys syntyy halusta ymmärtää toista. Ennakkokäsityksistä ja omista mielipiteistä ei tarvitse dialogissa luopua. Avoimuus toisen näkemyksiä kohtaan sisältää sen, että omat mielipiteet suhteutetaan vieraisiin ja vieraat näkökulmat suhteutetaan omien näkemysten kokonaisuuteen. Dialogissa rakentuu asiaan yhteinen näkökulma. Kummankaan käsitykset eivät mene toisen ylitse, vaan keskustelu muuttaa molempien mielipiteitä.

Olen aktiivinen keskustelija sekä ”livenä” että sosiaalisessa mediassa. Niin hienona kun pidänkin mahdollisuutta keskustella sosiaalisessakin mediassa, se ei yllä kasvokkain tapahtuvan vuorovaikutuksen tasolle. Sosiaalisessa mediassa keskustelu harvoin perustuu siihen, että pyrkisimme aidosti ymmärtämään toisen näkökulmaa, vaan päin vastoin pitäydymme tiukasti omassa kannassamme. Siksi keskustelusta harvoin muodostuu sosiaalisessa mediassa dialogi. Olen itsekin saanut pari kertaa tuta, kuinka ”vaarallista” on mennä laukomaan vastakkaisia mielipiteitä tiettyihin arkaluontoisiin aiheisiin tietyillä sivuilla. Sain joukon rökityksen, mutta toisaalta taisin itsekin ”kerjätä” sitä… (vähän niin kuin nakkikioskitappelua). Sosiaalisessa mediassa on helppo loukata ihmistä, koska olemme siellä kasvottomia, usein jopa tuntemattomia toisillemme ja  voimme osallistua keskusteluun nimettöminä. Jos saamme ajatustemme taakse vielä joukon, voimme joukon voimalla yhdessä haukkua ihmistä, jolla on ”väärät” mielipiteet, eli erilaiset kuin meillä itsellämme. Kasvokkain emme sitä todennäköisesti tekisi.

Habermasin(1987) mukaan inhimillinen toiminta voi olla joko strategista tai kommunikatiivista. Strateginen toiminta on suuntautunut menestykseen ja ulkoiseen vaikuttamiseen, kun sen sijaan kommunikatiivinen toiminta  tähtää keskinäiseen yhteisymmärrykseen. Kommunikatiivisessa toiminnassa muita ihmisiä kohdellaan aitoina persoonina, ei objekteina, kuten strategisessa toiminnassa, jossa toisista ihmisistä tulee helposti kilpailijoita ja vastapelureita. Nettikeskustelu on usein strategista toimintaa.

Nettikeskusteluhan ei ole puhetta, vaan tekstiä. Tekstin tekee ”vaaralliseksi” se, että siitä jää jälki, joka on mustaa valkoisella. Vaikka  tulisimmekin katumapäälle ja poistaisimme  fb-kommenttejamme tai bloggauksiamme, ne ovat olleet ainakin hetken näkyvissä –  julkisesti. Ja se voi jo riittää ihastuttamaan  tai vihastuttamaan. Lisäksi netissä on suurempi riski tulla väärinymmärretyksi; varsinkin jos käyttää ironiaa, jota suomalaisten on tunnetusti vaikea ymmärtää tai jos verhoaa sanomansa jotenkin muuten. Tulkintaan tarvitaan myös eläytymistä ja empatiaa, joita nettikeskustelussa harvoin käytetään.

”Vieraita tietoisuuksia ei voi tarkastella, analysoida ja määritellä objekteiksi, olioiksi, – niitä voi vain puhutella dialogisesti. Niiden ajatteleminen merkitsee niiden kanssa puhumista, muutoin ne kääntävät meille objektiksi muutetun puolensa.”Bahtin (1991, 106)

Mainokset

kestolinkki Jätä kommentti

Luunappi paikalliselle medialle

lokakuu 3, 2009 at 8:55 am (Media, Politiikka, Yhteiskunta, Uncategorized) ()

Eilen oli juhlava päivänavaus, kun koulumme uudistetut tilat vihittiin käyttöön kahden vuoden homeremontin jälkeen. Kokoonnuimme koulun pihalle, jossa yksi ekaluokkalaisistani kahden muun avustamana sai kunniatehtävän leikata poikki nauha sisäänkäynnin läheisyydessä. Rehtori piti hyvän puheen, ja vannoimme yhdessä valan, jossa lupasimme kohdella hyvin uutuuttaan kiilteleviä tiloja. Paikallinen lehdistökin oli paikalla ja teki mukavan jutun tilaisuudesta tämän päiväiseen lehteen, mutta…kaksi oppilaan nimeä kolmesta oli kirjoitettu väärin ja tämä toistui jutussa kolme kertaa. Eikä valitettavasti ollut ensimmäinen kerta. Olen jo ihan tottunut siihen, että Kujamäki-nimi näyttää olevan mahdoton tehtävä kirjoittaa oikein.  Samoin titteleitä heitellään suurin piirtein sinne päin. Nyt vain harmitti todella paljon omien oppilaitteni puolesta, sillä heille lehteen pääseminen on iso juttu, ja oma nimi on jokaiselle tärkeä. Toivoisinkin, että toimittajat tarkastaisivat aina, kun ovat vähääkään epävarmoja oikeinkirjoituksesta tai vaikkapa pyytäisivät nimet kirjallisina. Näin vältyttäisiin harmittavilta vahingoilta.

Tämä episodi nosti esiin myös vanhoja kaunoja muutaman vuoden takaa. Myönnän, että olen tietyissä asioissa liian pitkämuistinen…Suhtaudun myös varauksellisesti niihin tahoihin, jotka ovat kerran aiheuttaneet pettymyksen, sillä valitettavan usein se ei jää siihen yhteen kertaan. Muutama vuosi sitten paikallisessa pienessä laitoksessa astui professorin virkaan kaksi henkilöä yliopiston avajaisten yhteydessä. Olisi olettanut, että pienellä paikkakunnalla tällainen asia olisi ylittänyt uutiskynnyksen, kun kaikki suuret kalasaaliitkin uutisoidaan kuvan kanssa. Lisäksi oli kyseessä tieteenala, jossa professorit ovat edelleen laskettavissa yhden käden sormilla. Olisihan se ollut hengennostatusta paikalliselle yksikölle…Mutta mitä uutisoikaan paikallinen sanomalehti! Se kirjoittaa sanasta sanaan rehtorin puheen, joka oli, anteeksi vain, sitä tavanomaista liirumlaarumia, kuvia oli myös hänestä ja viereisen laitoksen johtajasta, mutta ei edes pientä mainintaa niistä professoreista. Silloin uskoni median ns. puolueettomuuteen sai ison kolauksen. Alkoi tuntua siltä, että asian takana täytyi olla muutakin, kuin taitamattoman toimittajan arviointikykyä siitä, mikä on uutisoinnin arvoista. Oliko taustalla se, että ”kuivaksi oksaksi” nimitettyä laitosta ei voinut mitenkään nostaa esiin, koska se oli jo tuomittu katkaistavaksi, jotta naapurioksa säästyisi? (Korostan, että tämä on täysin omaa spekulaatiotani.) Nyt tämä oksa viheriöi jo muualla. Esimerkkejä löytyisi valitettavasti muitakin, mutta olkoon nyt tämä tässä.

Olen oppinut näistä kokemuksista sen, että medialla on suuri valta joko vaieta toiset asia kuoliaaksi tai toisaalta kääntää katse joskus ihan merkityksettömiin asioihin. Tämä on hyvä tiedostaa. Ja joskus tuntuu siltä, että pienet jutut voisi antaa vaikka asianomaisten kirjoitettavaksi, jos he siihen ovat suostuvaisia; näin säästyttäisiin pitkiltä ”oikaisuja” -listoilta. Tämä taisi olla aika julmaa kommentointia, mutta toisaalta, kun itseäni kasvatettiin aikoinaan asteikolla:  luunappi, tukkapölly, selkäsauna, niin luunappi oli se miedoin rangaistus…

kestolinkki Jätä kommentti