Opiskelijoista polvi vain paranee

syyskuu 15, 2014 at 9:54 pm (Oppiminen ja opetus, Työ)

Kaksi viikkoa yliopisto-opetusta on takana ja ensimmäiset kolme luentoa pidetty opintojaksolla Yhteisöllisen oppimisprosessin perusteet. Tänään kokoontui ensimmäinen harjoitusryhmä. Ensivaikutelma aktiivisista ja viisaista opiskelijoista on vain vahvistunut, ja huomaan suorastaan nauttivani opetuksesta ja erityisesti keskusteluista tulevien opettajien kanssa. Heillä on yllättävän kypsiä mielipiteitä ja jopa realistinen kuva tulevasta työstään. Erityisen iloiseksi tulin tänään siitä, kuinka tärkeänä opiskelijat pitivät kollegiaalista ja moniammatillista yhteistyötä sekä yhteistyötä kodin ja koulun kanssa. He tuntuivat ymmärtävän, että yhteistyö ja samanaikaisopetus esimerkiksi rinnakkaisluokan opettajan kanssa on aivan välttämätöntä suurten heterogeenisten ryhmien opetuksessa. On järkevää jakaa oppilaita välillä ryhmiin esim. osaamisen mukaan, ja  siihen  tarvitaan avuksi myös koulunkäynnin ohjaajia ja erityisopettajia. Toivottavasti päättäjätkin ymmärtävät sen.

Lisäksi ilahduin tänään siitä, että opiskelijat uskovat voivansa vaikuttaa asioihin ja olla oppilaille tärkeä ihminen. Siihenhän tämä työ paljolti perustuukin. Opiskelijoilla vaikutti  olevan siis aitoa kutsumusta alalle ja  toivon todella, ettei koulumaailma sammuta sitä liekkiä ja että heitä jopa kutsumuksesta palkittaisiin. Mutta todellisuus voi olla toista…

Viime viikolla luin sanomalehdestä siitä, kuinka viimeisimmän Pisa-tutkimuksen mukaan suomalaiset koulut ovat tuloksiltaan tehokkaimpien joukossa siitä huolimatta, että luokkakoot ovat suurimpien joukossa ja opettajien palkka taas matalampi kuin monessa muussa maassa. Lähes vihaiseksi tulin siitä, kun samaisessa uutisessa arveltiin, että tehokkuus saattaisi jopa laskea, jos opettajat saisivat enenmmän palkkaa. Jotenkin kummallinen yhtälö! Jos yrityksessä joku saa tulosta aikaiseksi mahdollisimman pienin kustannuksin, saatetaan tällaisen työntekijän palkkaa jopa nostaa ja näin palkita häntä onnistumisesta, mutta tämä ajattelu ei näemmä sovikaan koulumaailmaan.

Sijaisuuteni osui haasteelliseen aikaan: OKL:lla on juuri tänä syksynä otettu käyttöön uusi opetussuunnitelma, ja monet pitämistäni opintojaksoista ovat uusia ja sellaisia, joilla on useampi opettaja. Tarvitaan siis yhteissuunnittelua eikä siihen aina tunnu löytyvän aikaa eikä välttämättä haluakaan kaikilta. Lisäksi vanhoilta opintojaksoilta tipahtelee minulle viime keväältä rästiin jääneitä suorituksia. Eli kaikki työ ei ole helppoa eikä hauskaa. Kontaktiopetus on parasta, vaikka se vaatiikin myös aikamoista pohjustusta. Minulla on lainassa iso pino kirjoja, ja tuntuu siltä, kuin suorittaisin OKL:n opintoja kertausharjoituksissa. Toisaalta on myös mielekästä lukea uudellen kehitysteorioita ym. monen vuoden  kokemuksen tuomassa valossa niin äitinä kuin opettajana. Opiskelijat tuntuvatkin arvostavan eniten juuri sitä kokemuksellista ääntä. Onneksi minulla on myös koulutyöstä paljon valokuvia, joiden avulla on helpompi esittää eri asioita. Samoin on hienoa, kun pystyn monessa tilanteessa siteeraamaan toimintatutkimukseeni osallistuneita viisaita opettajia.

Edellisellä viikolla oli myös juhlallisia ja mukavia hetkiä: Liisa Karlssonin professuuriesitelmä ja Savonlinnan kampuksen avajaiset, joihin molempiin osallistuin. Oli hienoa olla mukana tohtorikulkueessa. Se oli minulle eräänlainen siirtymäriitti. Lisäksi yhtenä päivänä retkeilin ensimmäisen vuosikurssin kanssa Luston maastossa, kun heillä oli Open Metsä-hankkeeseen liittyvä retkipäivä. Toivoisin kovasti, että voisin jatkaa  työtä jossain muodossa OKL:lla vielä tämän syyslukukauden sijaisuuden jälkeenkin. Tulevaisuus näytää, onko se mahdollista. Nyt pitää vain ottaa hetkestä kiinni ja nauttia siitä.

kestolinkki Jätä kommentti

Kutsumus?

joulukuu 4, 2011 at 3:46 pm (Koulu, Oppiminen ja opetus, Tutkimus, Työ)

Huomaan olevani väsynyt ja kärttyinen ja pelkään, että olen kadottamassa jotakin, mikä on pitänyt minut kiinni siinä, mitä teen.Vaikka minulla onkin melko selvä visio siitä, mitä haluaisin tulevaisuudessa tehdä, olen kärsimättömätön, koska tavoite on vielä niin kaukana. Hoidan kyllä konkreettisia asioita päivä kerrallaan ja hetki kerrallaan. Se on oikeastaan ainoa järkevä tapa toimia tässä tilanteessa, jossa monet eri asiat  repivät moneen eri suuntaan. On sentään lohdullista, kun saa raaputettua edes  rasvaroiskeet pois uuninluukusta. Onneksi sentään  edelleen osaan iloita myös lasten oppimisesta.

Tutkimus vetää vahvasti puoleensa, mutta se ei ole enää vain harrastus, kuten aluksi sanoin, vaan sen merkitys on kasvanut, ja sitä kautta myös suorituspaineita alkaa kasaantua. Tutkimuksen valmistuminen saattaisi auttaa  toteuttamaan niitä tulevaisuuden haaveita. Olen alkanut haaveilla rauhallisemmasta työstä, jossa olisi hieman vähemmän väliin tulevia muuttujia, jossa voisi keskittyä kasvattamisen sijasta enemmän opettamiseen, tai vielä paremmin; oppimisen käynnistämiseen ja ohjailuun, jonka lisäksi olisi ihanaa välillä hautautua hiljaiseen tutkijan kammioon kirjoittamaan. Nyt tunnen lähes päivittäin riittämättömyyden tunnetta  yrittäessäni ratkaista pienten ihmisten suuria ongelmia, tai edes hieman auttaa siinä.

Viimeksi innostuin ja koin yhteisöllisyyden tunnetta Kasvatustieteen päivillä Joensuussa reilu viikko sitten. Erityisesti havahdutti Tuure Tammen esitys, jonka aiheena oli keskusteleva opetus. Innostumaan sai myös Jyväskylän opettajankoulutuksen PedArt-toiminta. Molemmat lähtevät etenemään oppijalähtöisesti periaatteella: Purjehtiminen on tärkeämpää kuin määränpää. Ristiriita tämän ihanteen ja nykyisen toimenkuvani kanssa on kuitenkin turhauttava. Jotta keskusteleva opetus tai tutkiva oppiminen ylipäätänsä voisivat onnistua, pitäisi osata myös kuunnella muita ja toimia yhdessä.  Perustaitojen: lukemisen ja kirjoittamisen harjoittelu vaatii myös paljon (tylsää) toistoa ja työtä, eikä aina ole kivaa, ei oppilaista eikä opettajastakaan. Mutta jatketaan harjoitusta, mitäpä muutakaan tässä voi. ”Sen minkä teet, se kunnolla tee, työ sinut palkitsee.”

kestolinkki 3 kommenttia

Minä – Opettaja

lokakuu 1, 2011 at 11:44 pm (Koulu, Oppiminen ja opetus)

Pitkästä aikaa päivitän blogiani ja laitankin samantien pidemmän pätkän tekstiä…

Taustaksi

Kevätlukukauden 2011 alussa pyysin tutkimukseen osallistuvia opettajia kirjoittamaan kuvauksen itsestään opettajana.  Laadin kirjoitelmien perustaksi apukysymykset Kelctermansin jatkuvan ammatillisen kasvun (CPD) käsitteenmäärittelyn pohjalta. Jatkuva ammatillinen kasvu on hyvin samanlainen käsite kuin pedagogisen ajattelun kehittyminen.  Molemmat ovat oppimisprosesseja, joissa keskeistä on oman toiminnan reflektointi vuorovaikutuksessa toisten ja ympäristön kanssa.

Sen lisäksi, että olin toimintatutkimuksen käynnistäjä, organisaattori ja raportoija, osallistuin siihen myös omaa opetustaan kehittävänä opettajana. Siksi onkin syytä, että myös itse kuvaan omaa ammatillista kehittymistäni ja pedagogista ajatteluani samojen apukysymysten pohjalta.

Apukysymykset narratiivin laatimiseen

1.Miten ja miksi sinusta tuli opettaja

2. Miten viihdyt työssäsi ja mitkä asiat vaikuttavat työssä viihtymiseen?

3. Millainen opettaja olet?

Käsitys oppimisesta ja opettamisesta

4. Miten voit opettajana parhaiten edistää oppimista?

Opetus tapahtuu aina tietyssä paikassa tiettynä aikana…

5. Miten työnkuvasi on muuttunut opettajana olosi aikana ja miten itse olet kokenut muutokset?

6. Mitä odotat tulevaisuudelta, ja mihin suuntaan koulua ja opetusta mielestäsi pitäisi kehittää?

Opettajan ammatillinen kehitys ja toimintatutkimus

7. Mitä toimintatutkimukseen osallistuminen on antanut/vaatinut?

8. Miten ajattelusi/toimintasi opettajana ovat toimintatutkimuksen aikana muuttuneet/kehittyneet

Tutkiva opettaja Päivi 

Lienen itse kutsumusopettaja, koska kirjoitin jo ala-asteella ”Ystäväni”-kirjoihin toiveammatikseni opettajan. Ensimmäiset ”opetuskokemukseni” sainkin, kun pidin koulua pikkuveljelleni oman koulupäiväni jälkeen ensimmäisellä luokalla ollessani. Lisäksi ensimmäinen opettajani oli samalla myös  esikuvani. Harrastukseni ja kesätyönikin suuntautuivat kohti opettajan ammattia. Kävin pianotunneilla ja ohjasin tyttökerhoa. Kesätöissä hoidin lapsia ja toimin leikkikentällä ohjaajana. Kirjoitusten jälkeen tein sijaisuuksia. Välivuotena toimin kouluavustajana.

OKL:n ovet eivät kuitenkaan heti ensi yrittämällä avautuneet, koska epäonnistuin haastattelussa jännittämisen takia. Pettymys oli suuri, mutta sisuunnuin siitä ja pääsin seuraavana vuonna kirkkaasti sisään. Opiskelua OKL:ssa en kuitenkaan kokenut itselleni kovin mieleiseksi. Erityisesti vaikeaksi koin yksittäisten tuntien pikkutarkan suunnittelun. Tunsin esittäväni jotakin roolia. Parhaat kokemukset opiskeluajoilta liittyvät niihin harjoitteluihin, joissa sai opettaa kokonaisia päiviä. Lisäksi pidin kasvatustieteen opinnoista ja alkuopetuksesta, johon erikoistuin. Opiskeluaikanani korostettiin opetuksen eheyttämistä, jonka koin itsekin mielekkääksi toimintatavaksi. Päättöharjoittelun jälkeen odotin kovasti, että saan oman luokan ja pääsen pian opettamaan kentälle.

Sain ensimmäisen virkani 1989 samasta koulusta, jota olin itse käynyt. Se oli silloin kuusiopettajainen maalaiskoulu. Tuntui hyvältä aloittaa työt tutussa ympäristössä, jossa oli vielä muutama tuttu opettajakin omalta kouluajaltani. Jäin tämän reilun vuoden ”pehmeän laskun” jälkeen äitiyslomalle. Kaksi tytärtä tehtyäni sain töitä Kerimäeltä Kirkonkylän koulusta, jossa olen toiminut vuodesta 1992 alkaen opettajana. Koulussa on ollut oppilaita kahdensadan molemmin puolin. 90-luvun alkupuoliskolla virittelin myös jatko-opiskelua, mutta jätin sen silloin ajatuksistani, koska huomasin, että itselleni on mahdoton tehtävä yhdistää koti, luokanopettajan työ ja tutkimus.

Olen viihtynyt opettajan työssä. Jossain vaiheessa tuntui jopa siltä, että koulu on kuin toinen kotini. Pidän siitä, että työ on niin vaihtelevaa ja monipuolista. Jokainen päivä on erilainen. Enimmäkseen olen toiminut alkuopetuksessa ja pidän sen ikäisten lasten avoimuudesta ja innokkuudesta, vaikka kieltämättä joskus nämä samat piirteet rasittavatkin. Itselleni on tärkeää, että luokassa on hyvä ilmapiiri.  Toimiva työyhteisö on myös erittäin tärkeä työssä viihtymiselle. Koska olen ollut jo melkein kaksikymmentä vuotta samassa koulussa, on moni työkaveri ehtinyt jäädä eläkkeelle ja huomaan välillä kaipaavani heitä kovasti. Tosin olen saanut myös tilalle ihania uusia työkavereita, joiden kanssa olemme suunnitelleet yhdessä opetusta ja tehneet jopa joustavia ryhmäjakoja, jotka ylittävät luokkarajat. Kummitoiminta kuudesluokkalaisten kanssa on ollut myös palkitsevaa. On ollut kiva seurata, kuinka vastuullisesti kuudesluokkalaiset kummit hoitavat tehtävänsä ja kuinka tärkeää pienille koululaisille on ystävyys isomman koululaisen kanssa.

Kommunikatiivinen toiminta ja työn kehittäminen yhdessä kollegojen kanssa viehättää itseäni. Kommunikatiivinen toiminta on myös vahvuuteni. Olenkin toiminut pariin otteeseen koulumme kehittämistyön ohjaajana. Kun kuntamme meni mukaan 90-luvun loppupuolella Oppi ja laatu- hankkeeseen, minut nimettiin sen vetäjäksi koulussamme. Silloin huomasin, kuinka vaikeaa on ohjata sellaista hanketta, jota opettajat eivät koe omakseen ja johon heidät velvoitetaan osallistumaan työpäivän jälkeen korvauksetta. Itsekin koin vieraaksi hankkeen liike-elämästä lainatun kielenkäytön ja yritin muokata sitä koulumaailmaan sopivammaksi. Sen sijaan paljon paremmat kokemukset itselleni jäivät opetussuunnitelmatyön paikallisena ohjaajana toimimisesta. Huomasin, että opettajat kaipaavat tilaisuutta keskustella omaan työhönsä liittyvistä kysymyksistä. Opetussuunnitelmatyöstä saivat siihen osallistuneet opettajat myös pienen korvauksen sekä välipalan. Toimintatutkimukseni ikään kuin jatkaa silloin alkanutta opetussuunnitelmatyötä.

Minulle on tärkeää, että saan itse suunnitella työni. Pidän kokonaisuuksien suunnittelusta sekä materiaalien hankkimisesta ja valmistamisesta. Kun olen suunnitellut työni hyvin, minulla on turvallinen olo ja voin heittäytyä tilanteenkin viemäksi ja vaihtaa suunnitelmaa jopa lennossa. Olen siis sekä suunnitelmallinen että spontaani opettaja. Pidän myös kiireettömyydestä ja siitä, että koulupäivään kuuluvat tietyt rutiinit. Esimerkiksi aamulla hiljennymme kuuntelemaan aamulaulun, jonka jälkeen laitamme päivämäärän ja nimipäiväsankarin taululle. Kysyn myös joka päivä kuulumiset oppilailta. Ruuan jälkeen luen sadun. Uskon, että säännöllinen päivärytmi on tarpeellista vastapainoa pienille oppilaille tässä hektisessä maailmassa.

Lukuvuoteni jakautuu pari viikkoa kestäviin jaksoihin, joissa käsitellään samaa aihepiiriä eri oppiaineiden sisällä. Tämä on oma tapani eheyttää opetusta. Minusta oppimisen kannalta on tärkeää yhdistää opetuksessa pää, kädet ja sydän, eli käsitellä samaa aihetta niin, että tiedollisten tavoitteiden lisäksi otetaan huomioon affektiiviset ja psykomotoriset tavoitteet. Opetuksessa painotan kokemuksellisuutta, tekemistä ja tunnekasvatusta. Muutaman vuoden harjoitin kokonaisopetusta jopa ilman sitovaa lukujärjestystä, koska siten oli helpompi järjestää yhdysluokan hiljaisen ja äänekkäämmän työskentelyn vuorottelu.

Työssäni tärkeimmäksi koen sellaisen ilmapiirin luomisen luokkaan, että jokaisen on hyvä ja turvallinen olla. Se edellyttää meiltä kaikilta toistemme arvostamista ja huomioon ottamista sekä sopeutumista yhteisiin sääntöihin. Vasta sitten on oppiminen mahdollista. Tämä tärkein tehtävä on samalla myös suurin haaste työssäni. Lasten kirjo on entistä laajempi. Työssäoloni aikana erot oppimisessa ovat kasvaneet ja käytöshäiriöt sekä tunne-elämän ongelmat ovat lisääntyneet. Lapsilla on jo kouluun tullessaan kovin erilaiset lähtökohdat. Monesti suren sitä, mitä jotkut lapset ovat jo pieneen ikäänsä nähden joutuneet kokemaan.

Pyrin näkemään jokaisen lapsen vahvuudet ja annan myönteistä palautetta aina, kun on mahdollista, mutta toisaalta minun pitää myös vaatia lapselta vaivan näköä oppimisen eteen. Nykylasten opettaminen pitkäjänteiseen työhön onkin toinen suuri haaste. Sitä ei ole välttämättä vaadittu lapselta kotona. Pidän opettamisesta, mutta en pidä siitä, että joudun toimimaan monesti ikään kuin poliisina, järjestysmiehenä ja tuomarina. Huomaan myös, että olen vanhemmiten joko muuttunut hitaammaksi tai sitten ympäristö on muuttunut kiireellisemmäksi ja levottomammaksi. Viime aikoina olen alkanut miettiä, jaksanko samaan tahtiin eläkkeelle asti.

Mielestäni koulua pitäisi kehittää entistä enemmän siihen suuntaan, että se tarjoaisi vastapainon turvattomalle ja nopeasti muuttuvalle maailmalle. Koulu voisi olla paikka, jossa olisi mahdollisuus myös hiljaisuuteen, hitauteen ja asioihin syventymiseen ja keskittymiseen. Pidän käsillä tekemistä tulevaisuudessa entistä tärkeämpänä. Huomaan, kuinka iloiseksi lapset tulevat, kun saavat jotain konkreettista itse aikaiseksi. Ei ole mitään järkeä kahlata oppikirjoja kiireellä läpi. Paljon enemmän voi oppia syventymällä tutkimaan tai tekemään jotakin itselle merkityksellistä asiaa pitemmäksi aikaan. Oppimista tapahtuu mielestäni vasta sitten, kun opittava asia koskettaa tunnetasolla ja herättää sisäisen motivaation toimia.

Toimintatutkimus on antanut itselleni paljon. Nämä muutamat vuodet ovat olleet mielestäni parhaita omalle ammatilliselle kehittymiselleni. Kaikkein tärkeintä ja parasta antia on kuitenkin ollut se, että olen saanut tutustua niin moneen uuteen ihmiseen, joiden kanssa olen jakanut kokemuksia ja oppinutkin jotain uutta. Monet keskustelut sekä toimintatutkimukseen osallistuneiden opettajien että muiden jatko-opiskelijoiden ja tutkijoiden kanssa ovat olleet itselleni tärkeitä ja merkityksellisiä. Omaa työtänikin olen kehittänyt yhdessä muiden tutkimukseeni osallistuvien kanssa. Lisäksi olen tehnyt joitain sellaisia asioita, joita en olisi uskonut uskaltavani koskaan tehdä, kuten pitänyt esitelmän kansainvälisessä Ecer-konferenssissa omalla tankeroenglannillani. Reviirini on siis laajentunut, ja olen ylittänyt itseni monella tapaa, ja huomannut, että tutkimisesta on tullut itselleni toinen kutsumus opettamisen rinnalle. Tulevaisuudelta odotankin, että voisin yhdistää tutkimisen ja opettamisen. Vaihteeksi voisi olla kiva opettaa nuoria aikuisia esimerkiksi OKL:ssa, josta sainkin virkavapaavuotenani esimakua.

kestolinkki Jätä kommentti

Syysleimua

elokuu 13, 2011 at 5:57 pm (Arki/juhla, Oppiminen ja opetus, Tutkimus)

Enää ei palavarakkaus roihua kukkapenkissä, vaan sen sijaan syysleimu. Lintujen liverrys on vaihtunut sirkkojen soittoon. Ilmassa on jo selvästi syksyn sävel. Oma elämäntilanteeni on edelleen välitilassa. Maanantaina palaan kuitenkin taas vaihteeksi hoitamaan  virkaani ja vastaanotan kaksikymmentä ekaluokkalaista. Uskon, että luokanopettajan työ tulee rytmittämään elämää sopivasti niin, ettei  aikaa jää turhaan haikailuun taakse- tai eteenpäin. On pakko elää tässä ja nyt, ja se on hyvä!

Osallistuin eilen kouluun lähtevien kirkkoon, josta jäi hyvä mieli. Oli jotenkin hienoa, kun entinen oppilaani, nykyinen pappimme, siunasi tulevat oppilaani. Eilen oli myös suunnittelupäivä, ja laitoin luokan kuntooon koulutulokkaille. Tänään olen tutkinut suomi-turkki-sanakirjaa, sillä minulle tulee luokkaani itselleni ensimmäinen mamuoppilas. Arvelen, että hänestä olisi mukavaa, jos pystyisin edes tervehtimään häntä turkiksi. Suomen kielen opettelu on mielestäni hyvä alkaa juuri ensimmäisellä luokalla, jossa opetellaan muutenkin lukemaan ja kirjoittamaan. Sana-kuva-kortit ovat varmasti kätevät sekä lukemaan opetteleville että kieltä harjoittelevalle oppilaalleni, joka onneksi on jo lukutaitoinen. Se helpottaa varmasti paljon asiaa. Ajattelin ottaa synteettisen lukemaanopettamisen menetelmän rinnalle myös analyyttisen menetelmän. Synteettinen menetelmä etenee osista kokonaisuuteen, eli äänteistä sanoihin, kun taas analyyttinen menetelmä lähtee liikkeelle sanoista tai  lauseista, joita pilkotaan tavuiksi ja äänteiksi. Tuleva tehtävä jännittää ja innostaa sopivasti. Töiden aloittamista helpottaa sekin, kun  viime keväänä virkavapaalla oli tilaisuus tutustua paremmin koulutulokkaisiin, esimerkiksi päiväkodissa vierailemalla.

Väitöskirjaakin pyrin tekemään työn ohella, sillä se on edelleen mieleinen harrastus. Palat alkavat olla koossa, mutta  niiden paikalleen asettelussa on vielä hommaa! Kasvatustieteen päiville olen suunnitellut valmistavani esitelmän aiheesta: Osallistava toimintatutkimus julkisena sfäärinä. Työn edetessä on selvästi noussut tärkeimmäksi se, että toimintatutkimus tarjoaa meille opettajille tilan ja tilaisuuden keskustella, jakaa kokemuksia  ja kehittää omaa työtä yhdessä kollegojen kanssa.

kestolinkki 1 kommentti

Kantapään kautta koettua

Touko 24, 2011 at 2:27 pm (Ihminen, Kasvu, Kasvatus, Koulu, Oppiminen ja opetus, Ruumis, Sielu, Tutkimus, Uncategorized)

Tuntuupa mukavalta, kun kantapää kestää taas astumista, ja tulipa todella konkreettisesti koettua jotakin  ”kantapään kautta”.  Kun on tottunut siihen, että  mikään paikka ei yleensä ole kipeä, oli viikon kestänyt kipu kantapäässä oikeastaan ”terveellinen” kokemus siitä, kuinka kipu voi hallita ja vaikeuttaa normaalia elämää.

Kantapään kautta, tai oikeastaa sisäkaluja myöten, tuntuu sekin, kun muutto alkaa muuttua hieman konkreettisemmaksi. Oma koti on jo Huoneistokeskuksen koemyyntipalvelussa, jossa voi maksutta selvittää asunnon markkinahintaa http://www.ilmo.fi/kohde.php?kohde=760. Mielestäni pätee sekä ihmisiin että taloihin se, että rakkaus tuntee syvyytensä vasta eron hetkellä.  Sydämestä ottaa. Huomaan myös tietynlaisia hylkimisreaktiota ja vatsankouristuksia ruumiissani käydessäni katsomassa myynnissä olevia asuntoja. Ne eivät  tunnu omalta, ja tekee mieli lähteä juoksemaan pois kesken esittelyn. Onneksi on sentään mielessä yksi, jonne voisin kuvitella itseni asumaan (ja jonka pystyisin maksamaankin).

Kivusta huolimatta kantapään kautta kokeminen on tarpeellista. Voi olla jopa niin, että ihminen ei ilman kipua edes opi, tajua, muutu tai kasva. Kantapään kautta saisivat kernaasti kokea opettajan työn muun muassa ne päättäjätkin, jotka lapsen parhaaseen vedoten sijoittavat erityistä tukea vaativia lapsia yli kahdenkymmenen oppilaan luokkiin. Se mikä näyttää paperilla ”tasa-arvon ” toteutumiselta ei välttämättä toimi käytännössä. Ei ole kiva olla aina se, joka ei ymmärrä, ei ehdi, ei saa selvää, varsinkin jos vielä vieressä häiritsee joku, joka kyllä osaisi, mutta ei viitsi.  Eikä ole mukavaa opettajastakaan tuntea jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Se, mikä oikeasti olisi tasa-arvoa, tarkoittaisi käytännössä pienryhmäopetusta, joustavampia ryhmäjakoja ja useampia aikuisia samassa luokassa. Mutta se maksaa. Oppilaan integrointi tasa-arvon nimissä ”normaaliin” luokkaan ei maksa. Muun muassa tällaisista puhuimme viimeisessä Toimen kokouksessa, joka oli itseäni koskettava kokemus sekin, positiivisesti sydäntä sykähdyttävä. Ryhmäni opettajat ilmaisivat muun muassa avoimesti väsymystään kaikkeen siihen paperinpyöritykseen, mikä on lisääntynyt ja mikä vie aikaa perustehtävältä ja lapselta.  Toisaalta opettajat ideoivat vapaasti vastalääkkeeksi kiireelle ja suorittamiselle koulua, jonka slogan olisi Slow flow tai heittivät ilmaan kysymyksen: Millainen olisi lukuvuosi ilman oppikirjoja? Ihmeekseni huomasin, että lukuvuoden viimeinen kokoontumisemme tiivistyi juuri niiden kysymysten äärelle, joita olin lähtenyt tutkimuksessani selvittämään.

kestolinkki Jätä kommentti

Kahtiajako on niin totta ja surullista!

huhtikuu 27, 2011 at 7:40 am (Oppiminen ja opetus) (, )

Tällä viikolla olen henkilökohtaisten surujeni lisäksi itkenyt myös paria uutista. Erityisesti itketti, kun kuulin, että  uusioperheet tarjoavat sijoituskoteihin murrosikäisiä, aikaisemmissa liitoissaan syntyneitä lapsiaan. Juuri murrosikäisten uusioperheiden lasten sijoituskotien tarve on tutkimusten mukaan erityisesti kasvanut. Voin kuvitella, miten pahalta lapsesta tuntuu tulla hylätyksi ja torjutuksi sillä tavalla juuri siinä iässä, jossa tarvitsisi vanhemmistaan vastusta omalle kapinalleen ja toisaalta hyväksyntää omana itsenään. Tiedän omastakin kokemuksesta, että murrosikäiset ovat erityisen vaikeita ja ristiriitaisia, mutta tässä kohtaa olen tiukkapipo; minusta oman lapsen hylkääminen juuri tuossa vaiheessa on väärin ja raukkamaistakin,  ja sillä on varmasti ikäviä seurauksia.”Ei tunteen voimakkuus vaan sen kestävyys luo korkeamman asteen ihmiset.” (Nietzsche). Uutinen saa nyt tätä kirjoittaessanikin kiukunkyyneleet kihoamaan niitä perheitä kohtaan, jotka haluavat perustaa uuden lintukodon ilman ikäviä soraääniä!

Toinen uutinen koski tutkimusta, jonka mukaan vuosittain 2000 poikaa läpäisee peruskoulun osaamatta sen jälkeen hädin tuskin lukea ja kirjoittaa; joka kolmas poika sai heikon tuloksen lukemista ja kirjoittamista mittaavasta kokeesta. Uutinen hätkähdytti minua alkuopettajana, jonka perustehtäviin kuuluu juuri lukemaan ja kirjoittamaan opettaminen. Syyt tutkimustuloksiin ovat varmasti moninaiset eikä niitä voida vierittää yksinomaan koulun tai kodin niskoille. Mutta ne kertovat mielestäni selvästi sen, kuinka yhteiskuntamme on kahtiajakautunut niihin, jotka vielä arvostavat koululaitosta ja niihin, jotka jo varhaisessa vaiheessa siirtyvät sivusta seuraamaan sitä, joko häiriköiden äänekkäästi tai vaihtoehtoisesti vetelehtien ”mitä välii”-aseteella yhdeksän vuotta koulupäivästä toiseen. Syyt tähänkin ovat varmasti moninaiset. Nuori ja koulu puhuvat ilmeisesti aivan eri kieltä. Tämän totesi aihetta käsittelevässä radiohaastattelussa myös Kari Paakkunainen  Helsingin yliopistosta. Mietinkin vähän sitä, kuinkahan moni moponrassaaja motivoituu kirjoittamaan haikua, joka oli yksi tutkimuksessa olleista tehtävistä. Toisaalta muistan myös, kuinka innokkaasti eräs lukivaikeuksista kärsivä ja moottoriajoneuvoista kiinnostunut ekaluokkalaiseni lausui luokan äitienpäiväjuhlassa Kirsi Kunnaksen runon autosta. Rekvisiitaksi tuunattiin meidän vanha leikkiauto.

Se, että koulu ja nuori puhuvat eri kieltä, voi johtua siitäkin, että kaikissa kodeissa ei arvosteta kirjallisuutta; aapinen saattaa olla jollekin lapselle ensimmäinen kovakantinen kirja ja lukukokemus.  Toisaalta myös koulu perustuu vieläkin liian paljon kirjaviisauteen. Tekemällä oppimista ei niinkään arvostetta teoreettisessa peruskoulussamme. Eikä se tutkiva oppiminenkaan välttämättä tähän ratkaisu ole; sehän monesti juuri  perustuu luku-ja kirjoitustaitoon. Kai Hakkaraisen mukaan nimenomaan kirjoittamisesta kehittyy tutkivassa oppimisessa väline ajatella.

Osa vanhemmista varmasti protestoi syystäkin koulujen suorituskeskeitä ajattelua, joka on aivan suoraan yhteydessä jatkuvaa kasvua korostavaan yhteiskuntaamme. Ymmärrän protestin ja sen että vanhempien arvostukset heijastuvat myös nuorten käsityksiin koulusta. Mutta ymmärtämiseni ei pelasta nuorta syrjäytymiseltä. Jotain muuta pitää tehdä. Luku- ja kirjoitustaito on mielestäni perustaito, jonka jokainen voi ainakin välttävästi oppia ja sen oppiminen pitää olla koulun perustavoitteena edelleen. Kaikilla lapsilla ei ole heti valmiuksia itseohjautuvaan tiedonhakuun, niin hienolta kuin se kuulostaakin.  Eivät edes yliopisto-opiskelijatkaan jaksa jatkuvasti tehdä ryhmätöitä, joissa opettaja heittää heille kysymyksen selvitettäväksi. Aina ei jaksa konstruoida tietoa itse. Lisäksi tiedon luomiseen yleensä vaaditaan sekä luku- että kirjoitustaitoa.  Näiden perustaitojen opettaminen vaatii monesti melko ohjatua ja pitkäjänteistä yhteistoimintaa opettajalta ja oppilaalta. Hyvä opettaja myös vaatii, että nämä perustaidot opitaan. Mutta toisaalta hyvä opettaja avaa myös oven nuoren maailmaan eikä pidä esimerkiksi tietokoneita vain paholaisen pönttöinä. Mutta hyväkin opettaja väsyy kaikkien ristiriitaisten ja moniaisten vaatimusten edessä,  joita koululle asetetaan ja jotka häiritsevät perustehtävän toteuttamista. Mutta toisaalta: first things first; onhan sitä lupa käyttää omaa järkeä ja priorisoida asioita.

kestolinkki Jätä kommentti

Rinta rottingille!

huhtikuu 15, 2011 at 8:25 am (Oppiminen ja opetus, Uncategorized) (, )

Tämän aamuinen puhelinkeskustelu vakuutti minut siitä, että yksi tutkimukseni päätehtävistä on tuoda esiin meidän tavallisten opettajien työtä ja asiantuntijuutta, antaa ääni sille osaamiselle ja toiminnalle.

Nyt on alkanut taas uusi opetussuunnitelman muokkauskierros. Käytännössähän se tarkoittaa sitä, että tietyt opettajat valitaan vastuuhenkilöiksi  kunnista,  ja nämä opettajat sitten kokoontuvat pienissä ryhmissä pyörittelemään sanoja OPH:n antaman normitekstin sisällä.  Hienoa tässä toiminnassa on se, että kokoonnutaan yhteen ja saadaan siten mahdollisuus keskustella asioista, mutta se sanojen uuteen järjestykseen laittaminen valmiin raamin sisällä on minusta ajanhukkaa.

Puhelinsoitto tuli  lastentarhan puolelta tutulta erityisopettajalta, jota oli eräs toinen tuttu neuvonut kääntymään puoleeni OPS:n eheyttämistä koskevan luvun osalta. Minua käytettiin siis asiantuntijana, itse asiassa taisi olla ensimmäinen kerta, kun minua pidettiin jonkin tietyn asian osaajana. Se tuntui hieman hämmentävältä, mutta toisaalta myös mukavalta. Tosin totesin heti puhelinkeskustelun alkuun, että eheyttäminen on juuri sitä, mitä he ovat päiväkodeissa tehneet koko ajan, ja että tavoitteeni toimintatutkimuksessani onkin tuoda juuri sitä kokonaisuuksista lähtevää ajattelua myös koulun puolelle. Minulle soittanut opettaja halusi kuitenkin vahvistuksen sille, että heidän opetussuunnitelmatekstinsä on asianmukaista. Hän luki  muutaman kappaleen tekstiä, joka oli selvällä suomen kielellä kirjoitettua ja jossa tulivat esiin mielestäni kaikki tärkeimmät eheyttämiseen liittyvät käsitteet: kokonaisuuksista lähtevä opetus, paikallisuus, opetuksen liittäminen ympäröivään maailmaan, taitojen oppiminen sirpaletietojen sijasta, vuorovaikutus… Olin vaikuttunut ja pyysin, että saisin käyttää heidän eheyttämisen lukuaan yhtenä aineistona tutkimuksessani. En siis todellakaan ollut sen kummempi asiantuntija kuin kentällä toimivat opettajat, tai paremminkin sanoen: Me olemme asiantuntijoita.

Tätä tutkimustani tehdessä olen alkanut ihmetellä, miksi meitä tavallisia opettajia käytetään niin vähän asiantuntijoina, kun luodaan uusia opetussuunnitelmia. Miksi  ihmeessä muka  opetusministeri, jolla ei ole lainkaan käytännön kosketusta opetustyöhön, olisi tavallista opettajaa parempi asiantuntija? Tiedän, että hän käyttää asiantuntijoita apunaan, mutta miksi asiantuntijat eivät ole varsinaisia opettajia? Eikö sen sijasta, että opettajat velvoitetaan pyörittelemään niitä jo ylemmällä tasolla laadittuja lauseita hieman eri sanajärjestykseen, olisikin viisasta, että nämä samat opettajat kokoontuisivat puhtaan paperin äärelle ja tekisivät esityksensä OPH:lle käytännön työn tuomien kokemusten perusteella siitä, mihin suuntaan opetusta tulisi kehittää.

Jokin aika sitten kirjoitin tulevaan väitöskirjaani kappaleen Kincheloea siteeraten: Vallitsevan käsityksen mukaan tieto on jotakin sellaista, jonka ovat tuottaneet ulkopuoliset asiantuntijat kaukana koulusta. Tämä käsitys pitäisi muuttaa demokraattisen reformin kautta, jonka myötä opettajat tiedostaisivat, kuinka heillä, ulkopuolisiin asiantuntijoihin verrattuina, on paljon paremmat mahdollisuudet ymmärtää kasvatustodellisuutta ja tutkia sitä. Kun opettajat voimaantuvat, he eivät enää hyväksy kyseenalaistamatta ylhäältä päin annettua asiantuntijatietoa. (Kincheloe 2003, 18.)

kestolinkki 2 kommenttia

Nähdä Rooma ja kuolla

huhtikuu 7, 2011 at 7:30 pm (Kasvu, Kasvatus, Oppiminen ja opetus, Toiminta) ()

Ymmärsin tänään täydellisesti tuon otsikon lauseen ajatuksen. Tuntui siltä, että olen opettajana kulkenut koko ajan kohti juuri tätä kokemusta ja nyt voisin vaikka kuolla. En ole koskaan aikaisemmin kohdanut yhtä paljon luovuutta, lahjakkuutta ja sitä ”jaettua asiantuntijuutta”, kuin tällä viikolla kohtasin opiskelijoiden esitellessä ryhmissä tekemiään jaksosuunnitelmia. Palautteeni olikin järjestäin ylistävää, eikä suotta. Haukoin henkeä, miten hienosti he olivat yhdistäneet töihinsä lapsilähtöisyyden, tutkivan oppimisen, eheyttämisen ja yhteistoiminnallisuuden periaatteet. Ja miten kiehtovia aiheita he olivakaan valinneet: Intia, Keskiaikaset linnat, Välimeren alue, Eläinten talvi, Kierrätyskarkelot, Norpan vuosi, Afrikka…Ja aiheet olivat selvästi tempaisseet tekijänsä mukaan. Työskentelymuotoina oli työpajaa, pistetyöskentelyä, draamaa, retkiä, sanomalehden ja animaation tekoa…Oppimisympäristöt laajenivat nettiin, ulos metsään, maatilalle…. Opiskelijat olivat suunnitellleet  aiheisiin liittyen ihania kuvataide- ja käsitöitä. Sain muistoksikin yhden huovutetun pupujussin. Monet jaksosuunnitelmat tähtäsivät johonkin mielekkääseen koontaan tai loppuhuipennokseen: retkeen, yhdessä tehtyyn esitykseen, näyttelyyn, Olympialaisiin…Kognitiivisten, affektiivisten ja motoristen tavoitteiden lisäksi monet ryhmät nostivat esiin myös eettisiä tavoitteita, kuten yhteisvastuun, suvaitsevaisuuden ja luonnonsuojelun. Nyt heidän vain pitäisi päästä toteuttamaan nämä hienot opetuspakettinsa käytännössä, etteivät ne jää vain paperille. Ja voi, kuinka ihanaa olisi olla oppilaana siinä luokassa, jossa niitä toteutetaan.

Se, että olen tästä kaikesta niin vaikuttunut, johtunee siitä, että opiskelijat suunnittelivat juuri sellaista opetusta, johon toimintatutkimuksenikin tähtää. Lisäksi oma kokemus tapaamisistamme oli se, että ne olivat kommunikatiivista toimintaa parhaimmillaan. Nyt minulla on väsynyt, mutta onnellinen olo. Tosin myös haikea. Haluaisin todella vielä toimia näiden nuorten kanssa jatkossakin. Ilmaisin haluni ääneenkin, ja minulle jäi sellainen käsitys, ettei heilläkään olisi mitään sitä vastaan. Opiskelijat kiittivat kurssia siitä, että he saivat tehdä jotain käytännön työhön liittyvää. (Ilmeisesti esittelemämme teoreettiset lähtökohdat eivät haitanneet tätä tunnetta, ja niinhän se onkin, ettei mikään ole niin käytännöllistä kuin hyvä teoria) Ja muuten; olen sitä mieltä, että Savonlinnan OKL:ää ei missään nimessä saa lopettaa! Siellä on hyvä henki ja oikeasti luovaa toimintaa! Taidepainotteisuus, integroiva opetus ja  ilmiökeskeisyys ei jää siellä vain tavoitteeksi paperilla, vaan näkyy ja kuuluu käytävilläkin.

kestolinkki Jätä kommentti

Hurmoshenkistä hehkutusta

maaliskuu 29, 2011 at 8:13 pm (Kasvu, Kasvatus, Oppiminen ja opetus)

Kyllä tätä nyt voi jo melkein nimittää jonkin sortin ”uskonnolliseksi” kokemukseksi. Olen todella alkanut uskoa yhteisöllisyyden voimaan ja jaettuun asiantuntijuuteen. Lisäksi olen saanut siitä voimakkaita elämyksiä ja kokemuksia toimiessani luokanopettajaksi opiskelevien kanssa. Eilen ryhmätenttiä valvoessani vakuutuin, ettei opiskelijoiden toive pari/ryhmätentistä perustunutkaan pyrkimykseen päästä helpommalla. Arvelen myös, että sain tekstiä tarkastettavaksi jopa enemmän kuin yksilösuorituksilla olisi kertynyt, joten minäkään en siis päässyt vähemmällä lukemisella…Mutta ei se mitään, koska hyviä vastauksia on helppo lukea ja huomata, että yhdessä on opittu tärkeimmät asiat. Lisäksi joku saattoi vielä tentissäkin oppia jotain toiselta. Tämä on juuri sitä kommunikatiivista toimintaa, jota  peräänkuulutan tutkimuksessani suorituksia painottavan strategisen toiminnan tilalle. Halleluja!

Tänään olin suorastaan  ihmeissäni siitä, kuinka innostuneesti 1. vuosikurssin ryhmät valmistivat tutkivan opetuksen lähtökohdista eheytettyä jaksosuunnitelmaa valitsemansa aiheen ympärille. Työssä tulee osoittaa yhteys oppimiskäsityksiin ja ops:n tavoitteitteisiin, integroida eri oppiaineita, miettiä materiaalit, resurssit, ajankäyttö, eriyttäminen, erilaiset oppimistyylit…siis yleisesti ottaen kaikki mahdollinen, mitä nyt opetukseen liittyykään. Yhdessä vaiheessa olin jo huolestunut, että suunnittelimme liian suuren palan haukattavaksi ensimmäistä vuotta opiskeleville nuorille. Mutta ilmiselvästi pelkoni oli turha,  ja ilmeisesti opiskelijoiden itse valitsemat aiheet ovat tempaisseet heidät mukaan toimintaan, eli sisäinen motivaatio on herännyt. Tänään esim. haukoin melkein henkeä, kun eräät iloiset velikullat palauttivat, jo ennen ”deadlinea”, minulle sellaisen kymmenen sivun kirjallisen tuotoksen, jossa on kaikki langat käsissä ja joka on kirjoitettu erinomaisella suomen kielellä.  On aina hienoa huomata, että oppilas on opettajaansa fiksumpi! Halleluja!

Hurmokselliseen kokemukseen liittyy varmaan sekin, että haluaa kuulua samaan ”seurakuntaan”. Minulle on kieltämättä syntynyt toive siitä, että voisin jotenkin vielä olla mukana näiden opiskelijoiden elämässä tulevinakin opiskeluvuosina. Yleensähän poikaset leimaantuvat hanhiemoonsa, mutta nyt kävikin niin päin, että emo leimaantui ”untuvikkoihinsa”…

Ps. Ja olen muuten itsekin oppinut vaikka mitä! Voisin jopa kohta kutsua itseäni lukemaan opettamisen asiantuntijaksi. Opiskelijat ovat myös esitelleet minulle mm. google docsin, joka on erittäin toimiva ohjelma ryhmätöitä tehdessä. Ja tänään opiskelijat tekivät sopivasti aapisalalyysejä ja arvioita, joista on apua huomista kirjatilausta ajatellen. Halleluja! (Melkein tekee jo mieli pahoitella tätä ylitsepursuvaa hehkutusta, taitaa se olla vähän ärsyttävääkin lukijasta, mutta ainahan voi luottaa pessimistiseen suomalaiseen tyyliin, että kaipa se on kohta itku pitkästä ilosta…ja  ylpeys käy lankeemuksen edellä. Siksipä silloin pitääkin  iloita kun voi, surra voi sitten myöhemminkin.)

kestolinkki 2 kommenttia

Kaikki polut vievät samalle valtatielle

maaliskuu 11, 2011 at 2:41 pm (Elämä, Oppiminen ja opetus) (, )

Ainakin nyt tuntuu siltä, että kaikki polut tosiaan vievät samalle valtatielle. Eilen oli erittäin positiivisella tavalla tiivis ja tiheä päivä. Se alkoi sillä, kun avasin yhtä aikaa sekä facebookin että Hakkaraisen ja kumppaneiden kirjan Tutkiva oppiminen. Kirjasta oli aikomus referoida joitakin valittuja paloja opiskelijoilleni iltapäivän demolle, mutta silmiini osuikin facebookissa viesti, että Hakkarainen puhuu juuri sillä hetkellä tutkivasta oppimisesta Otavan opistolla. Lisäksi oli linkki, jonka avulla pystyin seuraamaan  esityksen netissä. Eläköön sosiaalinen media ja Otavan opisto! Sain sytyttävästä esitelmästä varmasti enemmän irti kuin olisin ehtinyt aamupäivän aikana selvittää kirjasta, joka mielestäni on kirjoitettu tietyllä ”tutkimusslangilla” ja vaatii siksi ”suomentamista”.  Sainkin Hakkaraisen esityksestä helposti kokoon ne pääpointit, jotka opiskelijoiden tulisi mielestäni ottaa huomioon tehdessään jaksosuunnitelmaa, jossa tutkiva oppiminen on punaisena lankana. Hakkarainen sanoi mielestäni kirjoittamisestakin hyvin: ”Kirjoittaminen on väline ajatella, ja pitkäaikaisen kirjoittamisen myötä tapahtuu aivojen ja mielen uudelleen muotoutumista”. Tämä taas linkittyi päässäni siihen Tragetonin lukemaan oppiminen kirjoittamalla -periaatteeseen, jossa ideana ja tavoitteena on erityisesti muutos kuluttajasta tuottajaksi. Oppimateriaalin tuottaminen itse on myös tutkivan oppimisen periaatteita.

Sitten huomasin linkin viikon tateilijaan  Risto Ahtiin Areenalla, ja aloin kuunnella sitäkin ja ihastuin, kuinka viisaasti Ahti kiteytti juuri samoja asioita, joita olen itsekin viime aikoina pohtinut. Osa ajatuksista osui vielä yksiin Hakkaraisen ajatusten kanssa,  esim. oppilaan keskiöön nostaminen ja  mentorin merkitys. Pidän Risto Ahdin runoista ja hänen tavastaan ajatella kuvilla. ”Ilo on kaiken alku, siihen voi vain antautua. Suru on se vaate, jota täällä joudutaan pitämään ilon päällä.” (RA) Siltä suru tosiaan tuntuu, kuin raskaalta palttoolta, jota ei aina jaksa tai pysty riisua yltään. Mutta jotenkin lohdutti tuo ajatus, että ilo on se ihmisen perimmäinen olomuoto. Tämä on taas se sama karjalaisten ajatus: Ilo pintaan, vaikka sydän märkänisi. Se voi kuulostaa pinnalliselta asenteelta, mutta eihän iloa edes tunnista, jos ei tunne sen vastakohtaa surua.”Mitä raskaammat vaunut, sitä vähemmän liikutaan”. ”Velvollisuus ja tavara liittyvät yhteen, ja vapaa on vasta ilman tavaraa.” Tätä olen erityisesti viime aikoina miettinyt, kuten varmaan monet kasvupiirin säännölliset  lukijat tietänevätkin. Hetkessä olemista Ahti kuvaa mielikuvalla: ”Vaunut kunnossa,  hevonen ruokittu ja kaikki vaunun ovet auki.” Jollain tapaa tämä assosioituu minulla nyt lauseeseen: Tapahtukoon Sinun tahtosi. Se on kuvannut minusta aina sellaista luottamusta elämään, mikä auttaa myös todellakin, kirjaimellisesti, elämään. Vielä parempi on mielestäni se erään papin mielikuva heittäytymisestä Pyhän hengen tuuleen. Se sopii mielestäni ohjeeksi uskontoon katsomatta. Nimenomaan Pyhä Henki on minusta se ”universaalein” jumalan olomuoto. Turvallisuushakuisuus ei ole Ahdin mielestä hyvä asenne ja eikös juuri se kahlitsekin meitä monesti.  Ahti nosti myös keskeiseksi tavoitteeksi lapsenkaltaisuuden. Siihen sain mukavasti kaikua eräältä luokanopettajaksi opiskelevalta tytöltä, joka innostui tekemään ryhmätyötä ja sanoi, että hänessä heräsi pieni lapsi. Vastasin siihen, että sitä on hyvä pitää hereillä jatkossakin, vielä näinkin vanhana.

Päivästä jäi hyvä mieli, eikä vähiten siksi, että niiden ihanien opiskelijoiden kanssa tuli ihan konkreettisesti naurettua yhdessä, syystä tai toisesta, ehkä myöhäinen ajankohtakin sai meidät ”hillittömiksi”, mutta hyvältä se tuntui. Niin, ja minkähän niminen se otsikon valtatie on? Oisko se ”yksinkertaisesti” kokonaisvaltainen oppiminen, eli elämä, ei sen ”enempää”.

kestolinkki Jätä kommentti

Next page »