Kerjäläinen ja jänis

elokuu 10, 2015 at 9:11 pm (Kirjat, Politiikka, Yhteiskunta)

Ostin kesälukemiseksi ruokakaupasta pokkarin. Se oli Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis. Lukukokemus oli hyvä: kirja pisti ajattelemaan, katsomaan maailmaa toisen silmin ja myös monta kertaa nauramaan ääneen. Kyrön satiiri on osuvaa, mutta ei ilkeää. Jotenkin minulle tuli mieleen Juhani Peltosen romaanit; esimerkiksi kirjan päähenkilöiden nimistä. Varsinaisesti romaani viittaa  ”postmodernisti” Paasilinnan Jäniksen vuoteen. Tarina on kuitenkin vallan toisenlainen…

Kerjäläinen ja jänis on kirja siitä, miten vaikeaa on paperittoman maahanmuuttajan tienata Suomessa rahat jalkapallokenkiin pojalleen.

Se on myös kirja…

  • pakolaisuudesta, ihmiskaupasta, kerjäläisyydestä

”Mutta kaikista huonoista tarjouksista Jegor Kugarin tarjous oli paras. Se takasi vuoden työsopimuksen, kuljetuksen pelipaikoille ja siskollekin hommia sekä bonuksena uudet hampaat ja rintaimplantit.”

”Jos unohtaa polvisäryn, pissahädän, koti-ikävän ja häpeän, tämä on maailman tylsin ammatti…Keski-ikäinen mies sylki Vatanescun päälle. Vanha nainen siunasi ja ojensi uskonnollisen lehden. Keskimääräinen työpäivän netto oli puolitoista euroa, josta euro kuului Miklokselle.”

  • väkivallasta

”Harmi vaan, että yhtenä aamuna heräsin ihan väärän irman vieretä. Isotissisen, timanttikorvakoruisen irma mölsän vierestä, joka oli meikän pomon vjatseslav mölsän muija… Tilanne ratkottiin just niinku meille oli peruskoulutuskaudella opetettu. Päädyin sidotuksi Pietarin Tattarisuolle, autokorjaamon monttuun, jonka pohjalla kepeästi häiriintynyt kaveri antoi meikälle pienen korvatillikan ja vakavia kallonvaurioita. Sen jälkeen on susipimeetä, mutta heräsin perunakellarin hajusesta sairaalasta ilman korvaa ja toista silmää.” (Jegor, ihmiskauppias)

  • pimeästä työstä

”Kolmonen ja sikari eivät aikoneet alistua suomalaiseen lainsäädäntöön, puhumattakaan ammattiyhdistysliikkeiden vaatimuksista ja luottamusmiehistä…Kuusi euroa ei liikuta suomalaista työtöntä sohvalta kuin pitkävetokupongin ääreen. Virolaisen se saa lähtemään perheensä luota, asumaan asuntovaunussa ja tekemään neljätöista tuntia päivässä.”

  • hyvän ruuan ja oikean elämänasenteen merkityksestä, humaanisuudesta

”Ming Po peri äidiltään wok-pannun ja elämänasenteen. Kaikesta selviät, älä koskaan valita, näe ihmisissä hyvä, pääset helpommalla… Sinulta voidaan viedä kaikki, mutta pidä pata mukanasi. Hyvin hautunut lihapata vie kaikkien ihmisten sydämeen……Kuuntele Pave Maijasen Pidä huolta sitten kun se ilmestyy, niin ymmärrät lopullisesti mitä tarkoitan.  

  •  yrittäjyydestä ja sen vaativuudesta

”Oli kulunut yli 20-vuotta Suomeen saapumisesta ja Ming oli nukkunut sinä aikana yhteensä seitseman ja puoli tuntia. Hänen lepopulssinsa oli satakuusikymmentä.”

  • työttömyydestä: valujista, jorseista sekä pitkään ja korkeasti koulutetuista humanisteista

” Kolmas Uskon päivittäin kohtaama ryhmä koostui pitkään ja korkeasti koulutetuista humanisteista, jotka kelpuuttivat vain oman alansa töitä. Jos oma ala oli etnografia ja erikoistumisalue Judinsalon rukinlapojen kehitys ja vaikutus 1780-luvun metroseksuaaleihin keikareihin rälssitiloilla, Usko oli aseeton. Kun korkeasti koulutetulle porukalle tarjosi sitä vapaana olevaa kerrossiivoojan paikkaa, he kysyivät, oliko kyseessä klassinen paradoksi, metafora vai stigmatisointi.”

  • suomalaisuudesta, ja varsinkin siitä, kunka  Suomi putos puusta, unohti perinteensä; alkoi syödä hernekeiton sijasta ”kinkku-kebab-chiken wings-pepperoni -roiskeläppiä” sekä rakentaa ideaparkkeja ja golfratoja luonnonsuojelualueille.
  • hieman taikuudesta ja rakkaudestakin

”Vatanescu minä olen…Kyllä minäkin olen yksinäinen…Tietenkin me voimme …Tule vain. Olet…hyvin …lämmin…”

”…ja vaikkei heistä paria tulisikaan, heillä olisi aina Kolari-Helsinki yöjunan taikuus.”

  • mediamyllytyksestä, julkisuudesta ja siitä, kuinka Vatanescusta tulee Tavallisten ihmisten puolueen puoluejohtaja

”Pikkutytöt napsivat Vatanescun päästä hiuksia, pojat ihailivat työmiehen haalaria. Vatanescu näki t-paitoja, jotka olivat täynnä hänen ja kanin kuvia. Hän näkin odotuslaiturille kyhätyt kojut, joissa myytiin Vatanesku-tuoteperheen tuotteita. Oli kaniksi pukeutuneita ihmisiä ja kerjäläiseksi pukeutuneita ihmisiä.”

”Yksin olisit pelkkä pelottava rääsyläinen. Ja kani olisi epäilyttävä tautipesä… Mutta yhdessä te olette isä Mitroakin lutuisemmat! Jumalaare…”(Simo Pahvi)

  • Erityisesti ihmisen ja eläimen ystävyydestä; Ensin kerjäläisen ja kanin ja lopuksi Ullan ja Pentin sekä kanin

”Hyvä kani kiertää, voisimme ajatella…”

Ja kyllä poika viimein sai jalkapallokengät, jopa kahdet. Onnellinen loppu siis.

”Elämä on satu” (Vatanescu)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

kestolinkki Jätä kommentti

Luonnon laki

maaliskuu 1, 2014 at 5:11 pm (Kirjat, Politiikka, Yhteiskunta)

Luin pitkästä aikaa romaanin: Hotakaisen Luonnon lain. Hotakainen käsittelee kirjan henkilöiden kautta ajankohtaisia teemoja: hyvinvointivaltion kriisiä, hoitoalan kuormituksen lisääntymistä, omaishoitajuutta, pienyrittäjyyttä, veronkiertoa, homoutta, pakolaisuutta… ja onnistuu melko hyvin nivomaan nämä kaikki teemat samojen kansien väliin. Selvästikin ”pää on ruuma. Sinne on lastattu vaikka mitä.”

Minua miellytti erityisesti se, että Hotakainen ei ajattele mustavalkoisesti, vaan harrastaa dialektiikkaa ronskilla huumorillaan höystettynä. Kirjan päähenkilö, liikenneonnettomuudessa pahoin loukkaantunut maalämpöyrittäjä Rautala, asettaa vastakkain tarkasteltavaksi ja pohdittavaksi eräänlaisia ääripäitä, varsinkin keskusteluissaan vihreän tyttärensä kanssa: ”Kaikessa on ristiriita. Kaunis sana. Jeesus riippui ristillä ja sen jälkeen on riidelty, roikkuiko turhaan. Siitä se sana tuli. Ristiriita. Onko se niin vaikea käsittää, että koko elämä koostuu ristiriidoista, kompromisseista ja vääristä suksivalinnoista. Minä sanon suoraan, etten välitä luonnosta paskaakaan, kun ajan isää ja äitiä katsomaan. Julkisilla se matka kestäisi vuorokauden … Sinullahan ei ole riittänyt laatuaikaa mummolalle, kun on päällä se vaalikampanjan virittely, jonka pääteema on suvaitsevaisuus. Ei riittänyt silloinkaan, kun mummi sai aivohalvauksen. Silloin olit vapauttamassa niitä minkkejä…”

Mummo vai minkki? Onneksi loppuratkaisu tuo kaivatun sovinnon, kun tyttären vauvan ympärille kokoontuu sekalainen sakki: ” He katsoivat entistä ja uutta elämää vuorotellen ja yhtä aikaa ja mitä näkivät, yksityiskohdissa kaiken.

Erilaisia todellisuuksia herättää ajattelemaan myös Rautalan oven taakse ilmestynyt sisällissotaa paennut plan-kummipoika Badu:

–      Nyt se on Badu niin, että tulit huonoon aikaan. Nyt on lama. Hallitus leikkaa joka asiasta.

–      Että voi, voi. Hallitus leikkaa. Tulee pipi. Täällä paha hallitus ei tule ovesta sisään ja silvo…

Kirjan näyttämönä toimii eniten sairaalahuone, ja eräs päähenkilöistä onkin parikymmentä vuotta sairaanhoitajana työskennellyt Laura, jonka pakopaikka tauoilla on Megadeathin musiikki  kuulokkeissa. Työ on ”sietämistä ja hoitamista. Näitä kahta tulee mitta täyteen. Ei saisi, mutta tulee.” Kamelin selkä katkeaa yllättäin Lauran lyödessä potilastaan Rautalaa, kun tämä sanoo Lauran hengityksen haisevan. ”Se lyönti kyti minussa. Tarvittiin vain tulitikku. Pahanhajuinen hengitys.” Rautala ei nosta asiasta syytettä, mutta sen tekee hoitajia huoritteleva huonetoveri Niittymäki.

Laura tyhjentää päänsä paperille, kun virkamies pyytää selostamaan laveasti tapahtuneen rikkeen. Minua kirjassa koskettikin erityisesti juuri tämä hoitoalan ihmisen tilitys. Laura ei ole koskaan osannut sanojensa mukaan kirjoittaa aineita. Opettaja oli haukkunut kaikkien kuullen Lauran aineen, kun hän oli kirjoittanut aiheesta Liikenne ennen ja nyt: Liikenne ennen oli erilaista. Nyt tulee tilanteita enemmän eteen. Laura aloittaa tämänkin ”aineensa”, selvityksensä tapahtuneesta näin: Hoitotyö ennen oli erilaista. Nyt tulee tilanteita enemmän eteen… Eräänlaisena kannanottona voisin itsekin lopettaa tämän kirjaesittelyn siteeraamalla Lauraa: Opettajankin työ ennen oli erilaista. Nyt tulee tilanteita enemmän eteen.

kestolinkki 1 kommentti

Mun vappupuhe (Hyvinvointipuolue)

huhtikuu 19, 2011 at 9:03 am (Politiikka, Yhteiskunta, Uncategorized) (, , )

Perussuomalaisten suosio ei ole enää mikään heikko signaali, vaan erittäin selvä merkki hyvinvointivaltion rapautumisesta ja siitä, että monilla ihmisillä ei ole hyvä olla täällä Suomessa.  Hyvinvointivaltiossa ei persuja edes tarvittaisi eikä sen suuntaista liikehdintää varmaan edes kovin paljon esiintyisi. Kansallisaatteeseen perustuva, ja samalla vain oman rodun etuja ajava puolue, on aina myös vaarallinen ilmiö, mutta toivon, että vihamielisiä ääri-ilmiöitä ei Suomessa syntyisi. Ja toivon erityisesti, että perussuomalaisten kannatus herättäisi nyt muut puolueet toimimaan ja tekemään sellaista poliittista työtä, että kaikilla olisi hyvä olla. Se olisi myös persujen etu.

Politiikka on ”yhteisten asioiden hoitamista” (opin lukiossa). Koska maailma on globaali, yhteisten asioiden hoitaminen ei enää voi olla pelkästään jonkin kansanryhmän yhteisten asioiden hoitamista. Kuitenkin varsinainen muutos lähtee juuri paikallisesta ruohonjuuritason toiminnasta. Uskon, että toiminta hyvinvointivaltion säilyttämiseksi olisi juuri sitä yhteisten asioiden hoitamista ja kaikkien etu. Hyvinvointivaltiossa tuloerot ovat pienet  ja kaikilla on mahdollisuus muun muassa koulutukseen ja itsensä toteuttamiseen sekä terveydenhoitoon. Sen arvoja ovat tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja kohtuullisuus. Sain itse kasvaa hyvinvointivaltiossa aikuiseksi. Hyvinvointivaltion säilyttäminen vaan vaatisi sen ymmärtämistä, että jatkuvan kasvun tavoittelu ei ole mahdollista, vaan utopia, joka perustuu keinotteluun ja pelaamiseen rahalla, jota  ei ole oikeasti olemassa.  

Etsin siis puoluetta, joka hoitaa näitä yhteisiä asioita eikä tyydy  kompromisseihin niiden osalta. Kaikkein viisainta mielestäni olisikin  karkea jako  kahteen puolueeseen: Hyvinvointipuolueeseen ja Jatkuvaa taloudellista kasvua tavoittelevaan puolueeseen. Tietäisin kyllä millä puolella seisoisin.

kestolinkki Jätä kommentti

Maailman paras maa?

joulukuu 6, 2010 at 11:35 am (Politiikka, Yhteiskunta, Uncategorized) (, )

Tänään on taas Tuntemattoman sotilaan päivä. Hieno kirja ja elokuva, sekä varmasti teos, joka yhdisti suomalaisia kansakuntana. Sota ja sen jälkeinen jälleenrakennustyö ovat olleet suomalaisen identiteetin kulmakivet. Kuitenkin mietin, kuinka kauan meillä on varaa tarrautua menneisyyden urotekoihin, kun samaan aikaan  kotirintamalla käydään ankaraa taistelua, jossa menehtyy tai invalidisoituu työkyvyttömäksi pataljoonittain väkeä, kun Suomea myydään pala palalta ylikansallisilla markkinoilla.

Suomikuva ei ole enää särötön ja yhtenäinen. Toisaalta on jatkuvaan kasvuun tähtäävä suurten puolueiden Suomi, jonka imagoa kiillotetaan ja jota maailmalla edustavat ainakin pisa, Nokia ja talvisota. Mutta onko meillä vielä talvisodan henki, jonka mukaan kaveria ei jätetä. Ehkä kyse onkin nyt siitä, kuka on kaveri. Onko kavereita vielä silläkin puolella, joiden Suomi on murheellisten laulujen maa: leipäjonojen, syrjäytyneiden, asunnottomien, uupuneiden ja työttömien maa. Ovatko kavereita yksinäiset vanhukset märissä vaipoissa ja huostaanotetut lapset tai maahanmuuttajat ja turvapaikkaa hakevat?

Tämän päivän lehdessä oli kuitenkin positiivinen uutinen: Suomalaisen Työn Liiton ja Woima-säätiön kansallisten arvojen kartoitustutkimuksen mukaan arvoista tärkeimpänä suomalaiset pitävät demokratiaa. Nykydemokratian ei kuitenkaan koeta tarjoavan kunnollisia mahdollisuuksia vaikuttamiseen. Vaikuttaminen ei myöskään onnistu sivusta seuraamalla, joten nyt olisi varmasti aika hoitaa ne asialliset hommat ja olla sitten muuten kuin Ellun kanat. Ei meidän tarvitse olla maailman paras maa, mutta soisin, että olisimme vielä hyvinvointivaltio. Paleface ottaa hyvin tähän kantaa.

 

kestolinkki 5 kommenttia

Turva traditiossa

marraskuu 28, 2010 at 9:15 pm (Aika, Arki/juhla, Politiikka, Yhteiskunta) (, )

 Kasvatustieteen päivillä pohdin kovasti yhdessä muiden kanssa, kuinka voisi laajentaa näkökulmaa, rikkoa rajoja, tehdä asioita toisin, etsiä vaihtoehtoja, hyväksyä erilaisia lähestymistapoja eli laittaa edes jotenkin kapuloita systeemin rattaisiin.  Risto Ikonen havainnollisti hyvin systeemin lähes järkähtämättömän toimivuuden ja  kuinka ihminen tuntee   itsensä sen edessä helposti voimattomaksi.  Ikosen mukaan ”system error” olisi kasvatuksen välttämätön ehto. System error ideoi toimintamalleja, jolla systeemi saadaan toimimaan itseään vastaan, avaa vaihtoehtoisia näkökulmia ja tapoja toimia. Juuri niin pitäisi juuri nyt tehdä. Ei siis saisi olla liian kiltti eikä  liian laiska tai välinpitämätön. Esimerkiksi meidän opettajien tulisi tiedostaa vapautemme käyttää omaa  järkeämme. Se on Kantin mukaan kypsyyden ja aikuisuuden merkki. Deweyn mukaan pitäisi kysyä, millä oikeudella yhteiskunta toimii niin kuin se toimii. Ovatko toiminta ja sen seuraukset hyväksi vai pitäisikö tehdä jotakin toisin? ”Valtio on jotain, jota on tarkkailtava, tutkittava ja etsittävä. Kun sen muoto on kiteytynyt, se olisi jo melkein samassa luotava uudelleen” (Dewey, Julkinen toiminta ja sen ongelma)

Vaikka peräänkuulutankin muutosta, on jotain, mitä en halua muuttaa. Minusta on ihanan turvallista ajatella, että vaikka en tiedäkään, missä asun vuoden päästä, tiedän kuitenkin, että ripustan advettiaikaan jouluverhot ja otan esiin kynttelikön, johon sytytän kynttilöitä neljänä peräkkäisenä sunnuntaina. Todennäköisesti aloitan myös päivittäiset joulusiivoukset hiljalleen laatikko kerrallaan. Kaikki tämä pitää minut kiinnittyneenä johonkin, etten joudu aivan tuulen riepottamaksi.

kestolinkki 3 kommenttia

I hate mice!

lokakuu 8, 2010 at 12:15 pm (Politiikka, Yhteiskunta) ()

Käytin otsikossa aika kovaa ilmaisua, mutta vihan taustallahan on usein pelko, ja minä todella myös pelkään noita vaarattoman näköisiä vikisijöitä. Joku terapeutti osaisi ehkä kertoa, mikä on pelkoni taustalla. Itse osaan kertoa vain sen, miksi en pidä hiiristä, enkä oikein muistakaan pienistä jyrsijöistä. (Anteeksi vain kaikki te ystävät, joilla näitä jyrsijöitä on lemmikkinä.) 

Olen lähes aina asunut talossa, johon syksyisin tulee sisälle hiiriä, eli jonkinlaista siedätyshoitoa olen kyllä saanut, mutta ilman tuloksia. Juuri äsken imuroin ja luuttusin hiirten jätöksiä eri puolelta taloamme. Minusta ne jätökset ovat ällöttäviä! Hiiret ovat lisäksi niin pieniä ja nopealiikkeisiä, että tuntuu siltä, että ne ehtivt joka paikkaan, tunkevat vaikka mistä kolosta esiin, ja livahtavat piiloon ties vaikka mihin koloon. Kammottavinta olisi kuvitella tilanne, että hiiri pujahtasi vaikka housun lahkeesta sisään. IIIIIK!! Hiiret ovat kyllä kiitettävän ahkeria pesänrakentajia; kerran aamulla löysin tuolille varatuista työvaatteistani pikkuhousujen päälle yön aikana kootun kauraryynikeon, ja eräs toinen yllätys löytyi vieruskaverin sängystä peiton alta, jonne oli kasattu päivän aikana tähteeksi jääneitä ranskanperunoita. Näistä vahingoista viisastuneena pyrin siihen, että mitään tähteitä ei jää keittiön pöydälle eikä murujakaan paljon lattialle. Ehkä pelkään hiirten levittävän tauteja tai pidän niitä kaiken kaikkiaan sotkevina pikku varkaina, jotka ottavat ilman lupaa ja pissivät minne tykkäävät. Enkä tykkää tunteesta, että asioita tehdään selkäni takana salaa.

Toisaalta hiiret tekevät vain sen mitä niiden on tehtävä säilyäkseen hengissä. Eivät ne tiedä ottavansa jotain ilman lupaa tai pissivänsä väärään paikkaan. Ei ole tietty hiirten syy, että ne ovat hiiriä. Mutta en myöskään pidä hiirten kaltaisista ihmisistä, jotka saattavat myös varastaa tai sotkea asioita ja livahtaa sitten johonkin koloon piiloon. Hiiri-ihmiset toimivat selän takana. Sellaiset ihmiset myös pissivät minne tykkäävät, mutta eivät tunnusta sitä rehellisesti tai tee sitä avoimesti kapinahengessä tyyliin: We piss anywhere! Hiiri-ihmiset haluavat miellyttää ja  näyttävät suloista naamaa, vikisevät ja varovat ottamasta mihinkään kantaa ennen kuin ovat kuulleet, mitä mieltä muut ovat. Juuri sen takia en pidä hiiri-ihmisistä. En luota heihin, koska en tiedä, mitä he ajattelevat asioista. Hiiri-ihmiset mielestäni vaihtavat mielipidettä sen mukaan, mikä on heille edullisinta. Sillä tavoin he pujahtavat  taas jostakin pienestä reiästä  tavoittamattomiin. Minusta ei ole paha, jos muuttaa mielipidettään siksi, että alkaa ajatella toisin asioista, päinvastoin sehän  on vain hienoa.  Mutta hiiri-ihmisille tärkeintä on  turvata selustansa, haalia kokoon ahmittavaa ja kakata sitten sen päälle. Joskus jopa tuntuu siltä, että vallassa on aivan liikaa hiiriä, mutta en tiedä olisivatko kissatkaan parempi vaihtoehto.

kestolinkki 2 kommenttia

Olen vissiin erilainen, enkä edes nuori sellainen

syyskuu 28, 2010 at 3:37 pm (Ihminen, Kasvu, Kasvatus, Luonto, ympäristö, maisema, Politiikka, Yhteiskunta, Tutkimus, Uncategorized) ()

Suurin osa ihmisistä haluaa kai  kuulua johonkin  joukkoon. (Olen muuten kotiseutuni ensimmäistä ikäluokkaa, joka suoritti oppivelvollisuutensa peruskoulussa ja siksi tuo joukko-oppikin on tuttua.) On ihanaa, kun huomaa löytävänsä hengenheimolaisia, joiden kanssa puhuu ikään kuin samaa kieltä ja arvostaa samoja asioita. Mutta ei varmaankaan ole ihan järkevää pyöriä vain niissä tutuissa piireissä, joissa juttujasi ymmärretään ja joissa tietoa ammennetaan samoista lähteistä.  Silloin saattaa kehittyä sellainen harhakuva, että monet muutkin ajattelisivat kanssasi samoin. Olin itse esimerkiksi aivan varma siitä, että enemmistö savonlinnalaisista vastustaisi ohikulkutietä, mutta erehdyin ja petyin pahasti. Enemmistö pitikin sitä järkevänä ratkaisuna.  Se, mikä minulle ja läheisille ystävilleni edustaa  lyhytnäköisyyttä, edustaakin monelle muulle kehitystä ja edistystä. En myöskään  usko Kataisen tavoin siihen, että talouskasvu voi jatkua loputtomiin, vaan päin vastoin uskon taloustieteilijä Peter Victoria siinä, että maailman rajat tulevat vastaan ja meidän pitäisi enemminkin hillitä kulutusta ja lopettaa talouskasvun tavoittelu.  Mutta arvelen, että enemmistö tässäkin asiassa kallistunee Kataisen kannalle, valitettavasti! (HS. 26.9.2010)

Olenkin siis huomannut kuuluvani monissa asioissa vähemmistöön.  Tutkimuksenikaan ei kuulu valtavirtaan. Vaikka tutkimusmenetelmien kirjo onkin paljon laajentunut, niin varsinkin emansipatorista toimintatutkimusta tekevien joukko ainakin Suomessa on nähdäkseni vielä erittäin pieni. Ja vaikka itselleni mielestäni alkaakin valjeta, mikä on jutun juoni, on minun oltava myös valmis ja kykenevä hyvin perustelemaan ratkaisujani, jotka eivät ole aivan traditionaalisia ja saattavat aiheuttaa epäilyä ja vastustusta.  Toivon kuitenkin olevani tarpeeksi rohkea puolustamaan esim. raportointiin liittyviä ratkaisuja, jotka ovat mielestäni linjassa sen kanssa mikä on toimintatutkimuksen henki. Onneksi olen tosiaan löytänyt niitä ihmisiä , joiden kanssa voin asioista keskustella ja saada tukeakin omille käsityksilleni.

Vaikka mikään radikaali en voikaan kehua olevani,  en kuitenkan tee mielelläni mitään asioita pelkästään  vain sen vuoksi, että niin on aina tehty. Lisäksi erilaiset vaihtoehdot ovat alkaneet kiinnostaa entistä enemmän, koskivat ne sitten kasvatusta, tutkimusta, asumista, suhteita, uskontoja tai ympäristöasioita. Sillä juuri näissä vaihtoehtoisissa liikkeissä on pohdittu sitä, miksi jotakin tehdään,  ja juuri siksi ne ovatkin mielestäni usein paljon järkevämpiä kuin se totuttu vanha malli. On vaan harmillista, että monesti vaihtoehtoisesti ajattelevia ihmisiä pidetään jotenkin hankalina, hihhuleina, höyrypäinä, jopa vaarallisina…

Joensuuhun ajellessani kuuntelin tänään Johnny Cashin levyä, jolla oli  hänen tulkintansa kappaleesta Desperado. Desperado on sellainen kappale, joka aika ajoin tuntuu läheiseltä:

…But you only want the ones that you can’t get

Desperado, oh, you ain’t gettin’ no younger
Your pain and your hunger, they’re drivin’ you home
And freedom, oh freedom well, that’s just some people talkin’
Your prison is walking through this world all alone

Ja loppuun vielä se alkuperäinen biisi.

kestolinkki Jätä kommentti

Aktiivista kansalaisuutta

syyskuu 13, 2010 at 11:23 am (Aihekokonaisuudet, Aika, Koulu, Politiikka, Yhteiskunta) (, , , , , )

Nyt kun peruskoulun tuntijakoesitys puhututtaa, liityin itsekin tähän keskusteluun kirjoittamalla aiheesta viikonloppuna sekä verkkokanava Kommenttiin sekä Itä-Savon mielipidesivulle. Kumpaakaan kommenttia ei ole vielä julkaistu, joten teillä onkin ensimmäinen tilaisuus lukea mielipiteeni Itä-Savoon täältä Kravun kasvupiiristä…

Elämänkatsomustieto uskonnon pariksi

Pekka Huokuna kirjoitti Itä-Savon Puheenvuorossa 12.9.2010 uskonnon opetuksen tärkeydestä. Olen hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että uskonnon opetuksesta ei ole varaa enää supistaa. Opetan itse peruskoulun alaluokilla.  Uskontoa on meidän koulussamme alaluokilla vain yksi viikkotunti, ja kuitenkin juuri sen piirissä monesti käsitellään tärkeitä ihmisenä kasvamisen asioita ja eettisiä kysymyksiä.  Mutta olen lisäksi sitä mieltä, että tarvitsemme oman uskonnon opetuksen rinnalle myös yleisemmän ja kaikille yhteisen elämänkatsomustiedon. Ongelmana on nyt esim. se, että evankelis-luterilaisesta uskonnonopetuksesta vapautetut lapset saattavat jäädä kokonaan paitsi oman uskontonsa tai elämänkatsomustiedon opetuksesta, jos koulussa ei ole riittävästi oppilaita opetusryhmän perustamiseen. Kun uskonnonopetus muuttui seitsemän vuotta sitten tunnustuksettomaksi, karsiutui paljon elämyksellistä puolta pois ja kouluissa oltiin hämmentyneitä mm. siitä, voiko vielä lukea ruokarukouksia tai laulaa suvivirttä. Tunnustuksellinen uskonnonopetus yhdessä kaikille yhteisen elämänkatsomustiedon kanssa olisi mielestäni paras vaihtoehto.

Olen itsekin seurannut tuntijakoesitykseen liittyvää keskustelua huolissani. Tuntuu siltä, että eri aineenopettajat puolustavat reviiriään niin kiihkeästi, ettei opetusta eheyttäville ehdotuksille tunnu löytyvän sijaa, vaan opetussuunnitelma on muuttumassa päinvastoin entistä sirpalemaisemmaksi. Jos itselläni olisi valta, niin kuin on tahto, hylkäisin lähes kokonaan perinteisen ainejakoisen lukujärjestyksen ja korvaisin sen OPS:n aihekokonaisuuksilla, joita ovat Ihmisenä kasvaminen; Kulttuuri-identiteetti ja kansainvälisyys; Viestintä ja mediataito; Osallistuva kansalaisuus ja yrittäjyys; Vastuu ympäristöstä, hyvinvoinnista ja kestävästä tulevaisuudesta; Turvallisuus ja liikenne ja Ihminen ja teknologia. Oppiaineet voisi halutessaan sijoittaa niiden sisään, mutta lähtökohta olisi erilainen kuin nykyisessä oppiaine- ja oppikirjakeskeisessä opetuksessa.

Aihekokonaisuus Ihmisenä kasvaminen on perusta kaikille muille aihekokonaisuuksille. Se sisältää paljon elämänkatsomustietoon liittyviä eettisiä kysymyksiä, sen sisällä pohditaan omaan fyysiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen kasvuun liittyviä asioita; käsitellään tunteita, rakennetaan omaa identiteettiä ja ennen kaikkea opitaan toimimaan yhdessä muiden kanssa. Uskonnonopetus voisi sisältyä tämän aihekokonaisuuden sisälle.

Oppiainerajat ylittävä eheyttävä opetus tukisi mielestäni paremmin oppilaan kasvua ja ohjaisi yhteisöllisiin työtapoihin. Luokanopettajilla on tällaiseen kokonaisopetukseen hyvät mahdollisuudet. Aineenopettajilta se vaatisi nykyistä enemmän yhteistyötä niin, että he suunnittelisivat yhdessä opetuskokonaisuuksia. Otavan nettilukiossa tällainen ilmiöpohjainen opetus jo pyöriikin. Oma toimintatutkimukseni tähtää opetuksen eheyttämiseen juuri opetussuunnitelman aihekokonaisuuksien avulla. Ne voisivat mielestäni olla tulevaisuuden oppiaineet nykyisten sijasta.

Kommentin postaus käsitteli aihekokonaisuuksien lisäksi oman äänen käyttöä.  Otsikoin sen  ”Jos olis valta niin kuin on tahto”  ja sen voi sitten jonkin ajan päästä lukea osoitteesta: http://www.kommentti.fi/sivu.php?artikkeli_id=672

Tällä viikolla minua ilahdutti se, että ”Toimi” pyörähti taas käyntiin aktiivisten toimintatutkimukseeni osallistuvien opettajien kanssa. Lisäksi minua ilahdutti lukea Tero Toivasen ja Joonatan Virtasen mielipide siitä, mihin suuntaan heidän mielestään varusmiespalvelusta tulisi kehittää. He esittävät, että tämän nykyisen asevelvollisuuden voisi  korvatta koko ikäluokan kattavalla yhteiskuntapalvelulla. Olen samaa mieltä. Kuntien sosiaalitoimi aivan huutaa lisäkäsiä vanhainkoteihin, päiväkoteihin, nuorisotyöhön, päihdetyöhön… Lisäksi nuoret oppisivat oikeaa työntekoa ja näkisivät elämää vähän toisesta kulmasta. On ihanaa, kun on olemassa aktiivisia toisin ajattelevia ihmisiä. Toivoisin vielä, että heillä olisi enemmän valtaa vaikuttaa asioihin. Yllätän jopa itseni joskus ajattelemasta: Olisinpa opetusministeri opetusministerin  paikalla; ajaisin kouluasioita aikalailla toiseen suuntaan. Taitaisin peruuttaa siihen tilaan, jossa tasa-arvoinen peruskoulu oli vielä voimissaan ja kunnilla korvamerkityt rahat koulutoimessa. Silloin  oli mm. opetusryhmille säädetyt maksimikoot, kouluissa tuntikehystä valinnaisaineisiin ja tukiopetukseen eikä koko ajan puhuttu säästöistä tai tuloksellisuudesta, eikä rankattu kouluja ja oppilaita niin näkyvästi paremmuusjärjestykseen.  Sellainenkin aika on joskus ollut. Oi, niitä aikoja!

kestolinkki Jätä kommentti

Mikä ikä?!

heinäkuu 2, 2010 at 9:15 am (Aika, Politiikka, Yhteiskunta, Uncategorized) (, , )

Näin syntymäpäivän alla tulee aina enemmän mietittyä ikää. Meillä on äitini kanssa tänä vuonna hauskaa samojen numeroiden pyörittelyä keskenämme. Äiti on syntynyt vuonna -46 ja minä vuonna -64. Tänä vuonna äiti täytti 64 vuotta ja minä huomenna 46 vuotta. Hassua on myös se, että oma ikäni pyöristyy 50 vuoteen ja äidin ikä 60, joten pyöristettyjen ikiemme ero on vain 10 vuotta…

46 vuotta kuulostaa kyllä jo aika vanhalta. Pelkkien numeroiden perusteella olen selkeästi keski-iässä. Vuosia on jäljellä tn. jopa vähemmän kuin mitä on takana. Mutta jostain syystä en haluaisi kuulua keski-ikäisten ryhmään. Kauko Röyhkän kappaleen pitäisikin mielestäni kuulua: Mieluummin vanha kuin keski-ikäinen (alkuperäisessä aikuinen). Aikuisuus sinänsä on  hyvä asia, vaikka en olekaan onnistunut kuulemaan, että joku olisi  käyttänyt minusta sanaparia turvallinen aikuinen, mihin syynä taas varmaankin on  huolettomuuteni joissakin asioissa (myös huolimattomuuteni) sekä impulsiivisuuteni eli satunnaiset päähänpistoni eli toimin välillä hetken mielijohteesta. Sitä ei kai turvallinen aikuinen eikä keski-ikäinen tee. Se, että karsastan keski-ikäisyyttä johtunee varmasti siitä, että liitän keski-ikäisyyteen tiettyjä asioita, joista en itse pidä. Keski-ikäisten elämä pyörii kuluttamisen ympärillä; yleisemmät keskustelunaiheet ovat mitä mikäkin maksoi ja missä on tarjouksia, keski-ikäiset pitävät ohitusteistä ja haluavat rakentaa sellaisen myös Savonlinnaan, he myös poikkeavat mielellään ABC-asemille kahville, keski-ikäiset kuuntelevat maakuntaradiota, Novaa tai Iskelmää ja tykkäävät Kari Vepsästä, Yöstä ja Lauri Tähkästä, keski-ikäiset matkustavat Tangomarkkinoille  kesällä ja tekevät talvella pakettimatkan Kanarialle, keski-ikäiset hakevat olutta Tallinnasta eivätkä ahdistu laivan ravintola-helvetistä, jossa puristellaan vierasta partneria kellon ympäri saman musiikin jytkeessä, keski-ikäiset katsovat telkasta Maajussille morsianta yms. ja Kotikatua ainakin siihen asti, kun siihenkin ilmestyy homopari, keski-ikäiset hyperventiloivat, jos joku parkkeeraa vahingossa heidän parkkiruutuunsa tai jos kaupasta on loppunut se heidän suosimansa paksuin embo-vessapaperi ja erityisesti keski-ikäiset äänestivät eilen ydinvoiman puolesta ja pitävät vielä itseään ja ratkaisuaan järkevänä!?… Tuon edellä kuvaamaani ryhmän ikähaitari voisi kyllä mielestäni olla 25-75 vuotta; sitä nuoremmat tai vanhemmat ovat tn. liian omapäisiä, eikä heillä välttämättä ole taloudellisia edellytyksiäkään kuulua keski-ikäisten ryhmään. Keski-ikäiset ovat se ihmisryhmä, joka pitää ”yhteiskunnan rattaat pyörimässä” ja haluaa säilyttää vanhat rakenteet. Kolmen suurimman puolueen voisi itse asiassa yhdistää keski-ikäisten puolueeksi. Ja tähän puolueeseen en halua kuulua, vaikka ikäni puolesta edustaisinkin syvintä keski-ikää.

Iästä voisi puhua lisääkin. Ainakin voisi päivitellä sitä, miten äkkiä viimeiset kaksikymmentä vuotta ovat menneet, puhumattakaan viimeisistä kymmenestä. Tässä iässä väkisinkin tulee eteen rajallisuus siitä, mikä vielä on mahdollista ja mikä ei enää ole. Ikäkysymystä pohtii myös Ismo Alanko uusimmassa Imagessa ja toteaa: ”Aika paljon sitä miettii että kuinka vietän loppuelämäni. Kaikki ne asiat, jotka ovat mielessä, pitää toteuttaa, liittyivät ne sitten työhön tai johonkin muuhun. Ei ole aikaa tuhlattavaksi enää.” Suurinpiirtein samoin ajattelen itsekin. Siksi tämä keski-ikä ei olekaan mielestäni jumittumista toistamaan totuttuja kuvioita, vaan päin vastoin, se on vähän kuin uusi murrosikä, jossa tapahtuu kaikenlaisia muutoksia, sekä fyysisiä että henkisiä.

Onneksi on myös paljon sellaisia hetkiä, jolloin ei ole minkään ikäinen. Itselleni tällaisia iättömyyden kokemuksia suo live-musiikki. Viimeisin tällainen kokemus on Don Johnson Big Bandin Huvilan keikalta. Se on musiikkia, jota ei voi kuunnella paikallaan istuen! Ainakin minulle se on mahdoton tehtävä. Onneksi meitä keikkujia oli muitakin (etten joutunut silmätikuksi)  ja kesken tätä ilonpitoa kosketinsoittaja Johannes Laiho hymyili suoraan minulle pitkään! Tuntui tosi hienolta!

Radio-Millenniumissakin määriteltiin keski-ikäisiä ja oltiin muka huolissaan, etteivät keski-ikäiset kuuntele ohjelmaa. Tuottaja antoikin tehtäväksi eläytyä keski-ikäisten kuluttajien ryhmään kysymällä, mitkä kaksi asiaa keski-ikäiset ottaisivat mukaan autiolle saarelle ja vastaamalla siihen itse: panokeinun sekä silliä, voita ja uusia perunoita (kolme viimeksi mainittua muodostavat kuulema kokonaisuuden). Hirnuin vitsille, mikä taas osoittaa, kuinka voimakkaasti torjun keski-ikäisyyden itseeni kuulumattomana (pitäisköhän mennä psykiatrille). Mutta täytyy myöntää, että kyllä ottaisin autiolle saarelle silliä, perunoita ja voita, ja otankin, kun huomenna pakenen saareen tätä vanhenemistani. Panokeinua en ota, sillä tulen huonovointiseksi keinumisesta. 

Saaressa on myös mahdollista kokea tällaista iättömyyttä:

”Menen uimaan, mutta ensin seison hiljaa vedessä, että kalat tulevat näykkimään jalkojeni ihokarvoja.

Saunan savu leviää rannan ylle. En ole minkään ikäinen. ”(Hannu Salakka)

kestolinkki Jätä kommentti

Ihanalle verovirkailijalle

kesäkuu 18, 2010 at 7:40 am (Politiikka, Yhteiskunta) (, , )

Olen tässä viime aikoina ehkä liiankin kärkevästi arvostellut suppea-alaista asiantuntijuutta ja samaan hengenvetoon ylistänyt laaja-alaista sivistystä…Mutta mikään ei ole mustavalkoista. Asiantuntija saattaa oman alansa lisäksi omata laajan sivistyspohjankin, ja se ”laaja-alaisesti” sivistynyt voi olla vähän tällainen kuin minä, joka ei osaa oikein mitään hyvin, vaikka onkin vähän kaikesta kiinnostunut tai  ainakin haluaa sanoa joka asiasta mielipiteensä…(Huomasitte toivottavasti itsekritiikkini.)

Eilen tartuin härkää sarvista ja aloin hoitaa rästiin jääneitä virallisia asioita. Löysin siinä samalla valitettavasti lehtipinosta mm. avaamattomia laskuja. Samalla päätin tilittää viimeinkin erään toimintatutkimukselle myönnetyn määrärahan ja koin ikävän yllätyksen… Olin olettanut, että määräraha olisi verotonta tuloa, niin kuin apurahat yleensä tiettyyn rajaan saakka ovat, mutta minua pyydettiinkin toimittamaan suoritusta varten sivutuloverokortti. Sivutuloverokortillani veroprosentti on 42,5! Kääk! Olin maksanut omasta pussistani tähän asti tutkimukseni osallistujien matkakulut ja kahvitukset, ja pitänyt siitä tietysti kirjanpitoa, mutta olettanut, että tietty ”könttäsumma” olisi nostettavissa…Opetus numero yksi: Älä koskaan oleta mitään raha-asioissa!

Lukion pitkän matikan suorittaneen tyttäreni kanssa sitten laskettiin, mitä se määräraha konkreettisesti olisi 42,5 prosentin verotuksen jälkeen ja todettiin, että se on vähän. (No, olisin minä sen ilman tyttöäkin osannut laskea.) En kuitenkaan suoralta kädeltä hyväksynyt asiaa, vaan päätin kääntyä asiantuntijan puoleen. Opetus numero kaksi: Älä hätiköi raha-asioissa! Tajusin, että tulevan syyslukukauden virkavapaan takia verotukseni ei muutenkaan olisi kohdallaan eikä tosiaankaan olisi kohtuullista käsitellä määrärahaa sivutulona, kun varsinaisia päätulojakaan ei olisi kesän jälkeen. Sotin siis verotoimistoon ja se kannatti! Ystävällinen miesvirkailija puhui minut ihan pyörryksiin suorittaen samalla monta laskutoimitusta. Ja ylistys Hallelujaa! Siunattu virkavapaus! Ihana asiantuntija! Ja hyvä, etten hötkyile maksujen kanssa! Kaiken kaikkiaan olen maksanut jo muutenkin ”liikaa” veroja ja veroprosentiksi saatiin loppuvuodeksi 11,5  ja se koskee myös määrärahaa. Opetus numero kolme: Turvaudu luotettaviin, puoluettomiin asiantuntijoihin raha-asioissa! Toimintatutkimuksen kahvitukset on siis mahdollista järjestää ensi lukukautenakin. Helpotuksen huokaus! (Ja tämä ei tarkoita, että pakoilisin verotusta. Verotuloja tarvitaan ja niillä pitäisi edelleenkin kustantaa kaikille yhteisiä palveluja kuten koulutusta, kirjastoja, terveyspalveluja…Ihmettelen vain, mitä niillä nykyään kustannetaan, kun verotulot eivät enää riitäkään hyvinvaltion ylläpitoon niin kuin ne vielä riittivät 70-80-luvuilla.  Jotain vikaa siinä systeemissä on. (Sainhan sen mielipiteenikin sanottua)

kestolinkki Jätä kommentti

Next page »