DEJA VU`

huhtikuu 26, 2015 at 5:33 pm (Rakkaus, Välittäminen, Uncategorized)

Kirjoittaisin runon, jos voisin asettua … mutta nyt on sellainen ”kumipallona luokses pompin”-olo, että  täytyy vain huudattaa tätä Kerkko Koskinen kollektiivin biisiä: DEJA VUuuuuu! https://www.youtube.com/watch?v=SbM3QorjGVg

”Deja vu on aavistus auringosta. Deja vu on tuttu tunne onnesta. Deja vu se on merkki jostakin… Vähän ennen sadetta tunnen pisaran ja silmissäsi näen sateenkaaren taipuvan…

Tiedemiehet väittää, että se on virhe aivoissa, mutta rakkaus ei tunne tieteen lakeja…Tää on enenmmän sielujen kuin aivojen kemiaa…

Olen nähnyt sut jossain ennenkin, kun tulet lähelle sanot samaa sinäkin. Nyt, kun seisot siinä kädet lanteilla, tiedän, että olet läsnä joka solulla… Tää on enenmmän sielujen kuin aivojen kemiaa…”

Ehkä se runokin vielä joskus tulee…

Mainokset

kestolinkki Jätä kommentti

Totta

joulukuu 26, 2010 at 11:05 am (Kirjat, Rakkaus, Välittäminen) (, )

Luin lahjakirjani Riikka Pulkkisen Totta. Se oli kuin huipennus ja tiivistelmä sille pohdiskelulle, jota olen viime aikoina mielessäni käynyt. Kirjan aiheet ovat suuria ja ikuisia. Ja suurin niistä on rakkaus. Kirjassa on psykologi Elsan ja taidemaalari Martin rakkaus, joka on kestänyt yli viisikymmentä vuotta. Martin ja lastenhoitaja Eevan salainen rakkaus. Eevan ja  pienen Ellan rakkaus. Erityisesti kirjassa on aiheena myös äidin ja tyttären rakkaus.

Elsa tekee kirjassa kuolemaa. Elsa on ollut moderni äiti ja kuuluisa lapsipsykologi. Hän on ollut onnellinen, elänyt täysillä joka hetki ja rakastanut lentokoneen nousukiitoa. ”Nainen tarvitsee elämässään kahta asiaa: huumoria ja punaiset korkokengät…Tohtorintutkinto on hyväksi, muttei välttämätön.”  Elsa on vahva; hän on pysytynyt myös antamaan anteeksi. Anteeksipyyntö on pyyntö tulla nähdyksi sellaisena kuin on, teoista huolimatta. Siihen vastaaminen puolestaan on syvintä rakkautta johon ihminen kykenee.

Eeva on perheen lastenhoitaja Elsan luodessa uraansa. Eeva ja Martti kokevat rakkauden, joka on pidettävä piilossa. Eevan sormenpäät tihkuvat hellyyttä. Rakastaminen on ainoa tapa tehdä maailmasta totta. Eevan rakkaus on ehdotonta, antautuvaa  ja sulautuvaa.   -Sinun pitäisi rakastaa jotakuta toista. – Älä koskaan enää sano noin.  Älä koskaan käske minua rakastamaan ketään toista.

Eevan ja perheen tyttären Ellan, Eleonooran, välille kehittyy myös erittäin vahva side. -Ethän mene pois, tyttö kuiskaa lopulta. Koskaan en ole halunnut tarkoittaa mitään yhtä paljon kuin nyt tätä. – En. Minä pysyn tässä.

Tärkeä henkilö kirjassa on myös Anna, Eleonooran tytär, joka sepittää isoisänsä kanssa tarinoita raitiovaunussa ja jonka oma tarina kietoutuu Eevan tarinaan. Annalle Martti kertoo Eevasta, ja Anna käy selvittämään, kuinka Eevalle kävi.

Viimeisenä keväänään Elsa haluaa tietää, onko hän ollut hyvä äiti, hän tarvitsee viimeisen näkökulman itseensä. Eleonoora vakuuttaa hänelle: Sinä olit hyvä äiti… En olisi voinnut toivoa toisenlaista… Sinä olit läsnä aina kun olit.  Vastaus helpottaa ja huojentaa Elsan oloa. –Minun tyttöni…Isoksi kasvanut.  Eleonooran lävisti hämmästyttävän kirkas ajatus. Tätä hetkeä varten minä olen elänyt.

Riikka Pulkkisen kieli on kaunista ja sisältää viisautta viisauden perään. Kirja on kuin tutkielma rakkaudesta. Mitä rakkaus sitten on? Jokainen kirjan henkilö oivaltaa siitä mielestäni jotain oleellista. Rakkaus on sitä, että avaa sylinsä, kuiskuttaa toisen korvaan lohturunon. Rakkaus on sitä, että on tässä. Rakkaus on sitä, että näkee toisen sellaisena kuin tämä pohjimmiltaan on. Martti, joka ei koskaan aikaisemmin ole maalannut vaimoaan, tekee sen hänen viimeisenä keväänään. Minun vanha  naiseni, yhtäkkiä ujo tyttö…Vuodet olivat kerrostuneet Elsaan, hän poimi ne kaikki.

Erittäin kauniisti on kuvattu kohtaus, joissa Martti käy nukkumaan kuolevan  Elsan viereen – Pysytkö siinä hetken, jos minä nukun hetken. – Pysyn. Minä pysyn tässä. Tai kuinka Eleonoora pukee kuolleen äitinsä tyttäriensä kanssa. Eleonoora on neulonut äidilleen villatakin ja sukat. Nämä kohtaukset saivat minut miettimään, kuka on vieressäni, kun itse kuolen.

Pulkkinen on onnistunut kirjassaan tavoittamaan jotakin sellaista, mikä todella on totta ja ikuista, ja kirjoittanut siitä vielä todellista kaunokirjallisuutta. Rakkaus, armo ja lohtu. Voisiko joulun kirjassa mitään parempaa teemaa olla?

PS. Kuuntelin nyt sitten vielä lahjaksi saamani Laura Närhen levyn Suuri sydän, jolla on kappale Tämä on totta. Se voisi olla vaikka Martin ja Eevan laulu.

kestolinkki Jätä kommentti

Sitähän se kaikki on…

joulukuu 18, 2010 at 10:42 am (Dialogi, Elämä, Rakkaus, Välittäminen, Uncategorized) (, )

rakkautta, rakkautta vain. Dave on tainnut ymmärtää sen, mikä on oleellista.  Sama asia on alkanut valjeta pikku hiljaa minullekin. Kaikki viime aikaiset itselleni merkitykselliset keskustelut ovat pyörineet tämän saman aiheen ympärillä, esimerkiksi keskustelu  pedagogisesta rakkaudesta tulevan työkaverin kanssa, Totuusradion Erik Frommia käsittelevä keskustelu, jonka kuuntelin eilen ja tietysti  kaikki päänsisäiset keskustelut, joita käyn. Oikeastaan olen melko pienestä alkaen pohtinut kahta kysymystä: Mikä on Jumala? ja Mikä on rakkaus? 

Joskus kymmenen vuotta sitten oivalsin kääntää Raamatun lauseen: ”Jumala on rakkaus” toisin päin: Rakkaus on Jumala. Kun sen sanoo noin päin, saa mielestäni ekumeenisen uskontunnustuksen, joka käy kaikille kansoille ja joka on mielestäni totta. Minusta on ollut aina vaikea hyväksyä sellaista Jumalaa, jolla olisi muka maantieteellisiä ja uskontojen välisiä rajoja. Pyhästä kolminaisuudesta on itselleni helpointa ymmärtää Pyhä henki, sillä siitä on  joskus mahdollisuus saada jopa omakohtaisia kokemuksiakin.”Aivan sama tunne kuin koskettava tuuli.”

Jos rakkaus on Jumala, ei enää tarvitsekaan tietää ”muuta” kuin se, mitä on rakkaus! Niihin hetkiin, joissa olen mielestäni tavoittanut jotakin siitä, on liittynyt helppous, ilo, rauha ja vapautunut olo. Erik Frommin mukaan ihmisen tavoitteena on vapautua omaksi itsekseen. Siis tulla siksi, mikä on.  Jos jatketaan Raamatun ”kääntämistä” omalle kielelleni, niin voidaan ottaa seuraavaksi tarkasteltavaksi lause: Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Siis jos Jumala on rakkaus, on ihminenkin pohjimmiltaan juuri sitä. Puhutaan elävästä Jumalasta, ja eikö rakkauskin nimenomaan ole jotakin elävää. Palvelemalla epäjumalia, esimerkiksi mammonaa, ihminen Frommin mukaan vieraantuu itsestään, siis rakkaudesta  ja elämästä,  ja alkaa elää  epäjumalien kautta. Se on jotain sellaista, jota joululaulu kuvaa: Turhuuden turhuus kaikki on, niin turhaa touhu tää; me kylmin käymme sydämin…Toiminnan ihmisenä pidän tärkeänä myös rakkauden tekoja, sellaisia, jossa ihminen antaa toiselle jotain itsestään;  aikaansa, lohtuansa…Eikä ole turhaan sanottu, että antaessaan saa. Näytän aina päätyväni lopuksi hermeneuttiseen kokemukseen, siihen dialogiin, joka sujuu kuin leikki. Rakkaus on parhaimmillaan helppoa. Se on oikeastaan rakkautta kaikkeen elävään, siis elämään. Se on pieni ja hento ote. Ja muuten, ihana jouluelokuva on Rakkautta vain.

kestolinkki 2 kommenttia

Mitä kuuluu?

marraskuu 2, 2010 at 3:31 pm (Rakkaus, Välittäminen) (, )

Yksi periaatteistani opettajana on se, että aloitan jokaisen päivän kysymällä lapsilta, mitä heille kuuluu. Pikku juttu, mutta ilmeisesti tärkeä, sillä kovin mielellään ainakin 1-2 luokkalaiset kertovat kuulumisiaan.

”Mitä kuuluu ?” voi olla vain retorinen kysymys, johon ei odotetakaan vastattavan muuta kuin ”ihan hyvää”. Eikä kaikille muuta haluakaan vastata, joko suojellakseen kysyjää tai itseä. Mutta sitten on olemassa niitä ihmisiä, joita ei ole ehkä edes nähnyt pariin vuoteen, mutta joiden kysymys: Mitä kuuluu, saa pirauttamaan pari kyyneltä ja vuodattamaan päällimmäiset murheet vaikkapa kaupan maitohyllyllä. He ovat sellaisia ihmisiä, jotka tuntuvat välittävän ihan oikeasti siitä, mitä toiselle kuuluu.

Oma diabetes-lääkärini on myös sellainen ihminen. Harvinainen lääkäriksi, sillä vaikuttaa  tosiaan siltä, että hän on kiinnostunut potilaasta kokonaisvaltaisesti, eikä vain tämän haimasta. Joka kerta tämä sympaattinen  lääkäri kysyy, mitä kuuluu ja katsoo suoraan silmiin. Tällä lääkärillä on muuten harvinaisen lämpimät ja iloiset ruskeat silmät. Ja hänelle tulee myös aina vastattua  ihan oikeasti, mitä kuuluu.  Soisin, että tällaisia inhimillisiä lääkäreitä olisi enemmänkin, ja olen todella iloinen, että kohdalleni on osunut sellainen. Hän on tämän taudin valon pisaroita.

Liian harvoin ihan lähimmät ihmiset jättävät kysymättä toisiltaan, mitä kuuluu. Vanhempi ei kysy lapselta, eikä lapsi vanhemmalta, aviopuolisoista puhumattakaan. Ehkä oletetaan, että tiedetään kysymättäkin, tai sitten suojellaan itseä tai toista. Halutaan uskoa, että kuuluu ihan hyvää tai ainakin sitä samaa, mitä ennenkin, mitä se nyt sitten mahtaa sisältääkään.

kestolinkki Jätä kommentti

Karhuja käy kateeksi

lokakuu 26, 2010 at 5:05 pm (Ihminen, Luonto, ympäristö, maisema, Rakkaus, Välittäminen) (, )

Nyt kun aamuisin herätessä on pimeää, tuntuu aivan luonnonvastaiselta ja epäinhimilliseltä alkaa heti touhuta täysillä ja juosta kellon kanssa kilpaa. Tekisi  mieli vain vetää peitto korville ja jatkaa unia. Karhut ovat tämän ymmärtäneet ja elävät vuodenaikojen  vaihtelun saneleman rytmin mukaan. Karhu talvipesässään assosioituu  mielessäni johonkin turvalliseen ja mukavaan. Sitä paitsi saahan emokarhu jotain aikaiseksikin unillansa: kevättalvesta emon kyljessä köllöttää pari pentuakin.

Kaksi nuorimmaista tytärtäni ovat molemmat syntyneet  30. marraskuuta, vuoden pimeimpään aikaan. Muistan, kuinka ihana oli vetäytyä ympäröivästä maailmasta omaan pesään, keskittyä vain olemaan lapsen kanssa ja antautua imettäväksi. Ja siinä ollessani (da sein) tunsin samalla tekeväni jotain erittäin tärkeää, ehkä tärkeintä mitä olen  koskaan tehnyt.

Syksy on hienoa aikaa, tämä pimeä lehdetönkin aika. Se kutsuu hiljentymään ja tutkiskelemaan omaa sisintä. Se kutsuu myös sytyttämään kynttilöitä ja tulen takkaan. Se saa kaihtamaan kovaa loisteputkivaloa, jossa kaikki näyttävät kelmeiltä ja sairailta. Se kutsuu myös lähelle toisia ihmisiä, saman takkatulen ympärille. Vaeltavathan monet erilaiset olennot muumilaaksoonkin juuri marraskuussa kokeakseen kaipaamaansa yhteisöllisyyttä ja lämpöä.

Entisajan ihmiset osasivat karhun tapaan elää vuodenaikojen rytmin mukaan. Loppusyksystä elonkorjuun jälkeen kokoonnuttiin pirttiin kertomaan tarinoita ja tekemään käsitöitä lyhyen päivänvalon aikana. Paluuta entiseen ei tietysti ole, mutta vauhdin, kiireen ja hälyn hiljentäminen syksyisin voisi olla Pohjolan ihmiselle viisasta ja terveellistä. Ihminen ei ole kehittynyt yhtä nopeaa  vauhtia kuin tekniikka ympärillään. Tarvitsemme olemiselle, uinumiselle  aikaa. Sen aikana voi jotakin alkaa kasvaakin.

kestolinkki Jätä kommentti

Paradigman murros

lokakuu 15, 2010 at 3:19 pm (Elämä, Rakkaus, Välittäminen, Uncategorized) (, , )

Olen viime aikoina lukenut erityisesti  narratiivisuutta käsittelevää kirjallisuutta.  Kun tutkimuksessa selvitetään inhimillisiä kokemuksia ja toimintaa, on kyse narratiivisesta tietämisestä. Narratiivit tarkoittavat suurin piirtein samaa kuin kertomukset. Toimintatutkimuksessani syntyy pieniä kertomuksia siitä, kuinka opettajat ovat kouluissansa eheyttäneet opetusta.  Narratiiveja ovat myös kokouksissamme äänitetyt tallennukset.

Narratiivisuudesta lukiessani törmäsin lauseeseen, joka kosketti itseäni juuri tällä hetkellä. ”Elämänkriisissä on tarve järjestää palapelin osat kokonaan uuteen järjestykseen.” Paradigmat voidaan määritellä vakiintuneiksi suuriksi kertomuksia, esim. tieteellinen maailmankuva/luomiskertomus. Kriisit ja ristiriidat rikkovat ehjää kertomustamme. Elämänkriisi on kuin henkilökohtainen paradigman murros, jossa katkokset pyritään ylittämään uudenlaisen kertomuksen avulla. (Heikkinen 2010.)

Kerron nyt yhden tarinan, joka on ainakin itselleni tosi ja kerron sen itselleni ominaisella tavallakin, laulun sanoja lainaillen, sillä näin julkisessa formaatissa  en halua lähestyä aihetta kovin intiimillä tasolla. Sitä paitsi päässäni soi melkein aina jokin biisi.

Oman elämäni paradigma, suuri kertomus, on nyt katkolla. Todennäköisesti en vietä hopeahääpäivää vuonna 2011, jolloin tulisi se 25 vuotta naimisissa täyteen. Kertomus alkoi jo lähes kolmekymmentä sitten vuonna 1981:  Me näimme koulun käytävässä ja toisiimme rakastuttiin, laitakaupungin yössä toisiimme takerruttiin… Olin löytänyt oman viattoman mieheni (innocent man). 1980-luvulla soi Rakennan sun sydämeesi taloa….Vuonna 1986 Päivi on niin onnellinen, hän menee naimisiin. Elämä käy iloa riemua päin , en surua pilkkaa, vain iloa silkkaa on sydämessäin. Heinäkuussa vuonna 1990 auringonpimennyksen aikoihin kumpikin totesi: Isn’t she lovely! Ja sama laulu seuraavan kerran marraskuussa 1991. Seuraavat kymmenen vuotta, rakennettiin muutakin, ja ehkä erityisesti muutakin, kuin sydämiimme taloa: Rakennettiin uraa ja remontoitiin vanhaa taloa, ensin yhtä  ja sitten toista.

Kuinka ahkerasti joskus töitä tehtiin iltayöstä aina aamuaurinkoon ja oli kyllä levottomat jalatkin usein: Seinään pää ja uudelleen, sitä rytmissä päivittäin mä teen. Elämää ei sen enempää on kaikki tää…Kaiken kiireen keskellä yllättäin: Meidän uusi vauva, samana päivänä maailmaan kuin siskonsa, mutta kymmenen vuotta myöhemmin 2001. Ja tähän arvoitukseen on helppo vastata: Mikä nauraa niin kuin aurinko, mikä itkee niin kuin kuu, mille meidän isi irvistelee: Baby, I love you?

 Mutta kaikki edessä muuttuu paljon nopeampaa, enkä mä ehdi mukaan, ei musta ikinä saa tämän valmiimpaa. Jos auon suutani se liekkiin leimahtaa…Niin kappaleina, sinä olet, niin kappaleina… Niin kappaleina, minä olen, niin kappaleina. Tiedät minusta liikaakin, tiedät minusta melkein kaiken, Tiedän sinusta liikaakin, tiedän sinusta melkein kaiken. Meitä rauhanturvajoukot löytäneet ei milloinkaan. Osattu ei istuttaa niitä lajikkeita jotka roudan kukistaa, tää on kylmä maa. Jos sen on oltava niin olkoon sitten niin. Ehkä haavoista entisistä kasvaa villiruusuja, jotka tahtovat palaa. Rakkaus kun eksyy matkallansa, kaipus jää aina juurillensa. Ja ainakin, sentään: Minulle jää kertomus, joka muistuttaa elämää.

kestolinkki Jätä kommentti

Näinkö meille täällä aina käy…

lokakuu 11, 2010 at 5:37 am (Elämä, Rakkaus, Välittäminen)

 

Stayed in bed all morning just to pass the time
There’s something wrong here
There can be no denying
One of us is changing
Or maybe we’ve just stopped trying

And it’s too late baby, now it’s too late
Though we really did try to make it
Something inside has died and I can’t hide
And I just can’t fake it

It used to be so easy living here with you
You were light and breezy
And I knew just what to do
Now you look so unhappy
And I feel like a fool

And it’s too late baby, now it’s too late
Though we really did try to make it
Something inside has died
and I can’t hide it
And I just can’t fake it

There’ll be good times again for me and you
But we just can’t stay together
Don’t you feel it too
Still I’m glad for what we had
And how I once loved you

But it’s too late baby, now it’s too late
Though we really did try to make it
Something inside has died and I can’t hide
And I just can’t fake it

Don’t you know that I…
I just can’t fake it
Oh it’s too late my baby
Too late my baby
You know
It’s too late my babyCarole King

kestolinkki Jätä kommentti

”Äiti-aurinko”

huhtikuu 8, 2010 at 3:54 pm (Perhe, suku, koti, Rakkaus, Välittäminen) (, )

En ole äitinä edes mitenkään huolehtivaisimmasta päästä: En edes valvo huolestuneena odottaen koska ovi kolahtaa yöjuoksujen jälkeen.  En muista tarkistaa repuista viestejä tai huolehtia lasten läksyistä. Toisaalta tämä on opettanut lapseni kantapään kautta huolehtimaan niistä itse. Sukat ovat olleet parittomia ja vaatteet usein kirpputorilta tai ystäviltä perittyjä. Letintekoyritykseni purkaantuivat aikoinaan jo koulumatkalla  aamulla taxissa. Ei siis olekaan ihme, että täysi-ikäiset tyttäreni väkertävät ranskalaisia lettejä ja nutturoita sekä mallailevat vaatteita sävy sävyyn…(Olisin ehkä sopinut paremmin äidiksi kolmelle pojalle, joiden päät parturi olisi ajellut paljaaksi neljästi vuodessa.)  

Kuitenkin me äidit ja lapset olemme toisissamme niin kiinni. Lapsen ilo on myös äidin ilo ja lapsen suru äidin suru. Enkä halua edes kuvitella, miten toimisin, jos joku tekisi pahaa lapselleni…

Eilen oli huoli ja harmi, kun keskimmäisen tyttären matka alkoi lentokoneen moottorivian vuosi monen tunnin odotuksella Ryanairin kentällä Tampereen laitamilla. Vasta yöllä yhdeltä reissulaiset olivat sitten saapuneet hotelliin Milanossa, vaikka aikataulun mukaan olisi pitänyt olla perillä jo iltapäivällä.  No, elämää ei sen enempää… Sitähän matkat symboloivatkin. Kaikkea ei voi suunnitella eikä ennakoida. Toivottavasti matka kuitenkin jatkuu onnellisempien tähtien alla.

Tämä reissussa oleva tyttö kirjoitti ala-asteella runon äiti-auringosta. Se on luonnollisesti paras runo, jonka olen lukenut. Kyllähän me kaikki äidit olemme kuin aurinkoja, joita lapset, planeetat, kiertävät. Äiti-auringon vetovoima pitää meidät sillä kiertoradalla, halusimme tai emme. Ja meillä äideillä on jokin kolmannen asteen yhteys lapsiimme…

kestolinkki Jätä kommentti

Kenelle olen korvaamaton?

helmikuu 3, 2010 at 12:40 pm (Perhe, suku, koti, Rakkaus, Välittäminen) ()

Me opettajat pidämme itseämme ehkä liiankin usein korvaamattomina. Tunnustan, että monesti oma perhe on joutunut joustamaan työni takia. Varsinkin silloin, kun koulussamme ei ollut avustajia, tuntui lähes mahdottomalta delegoida ekaluokkalaisten opettamista työkaverille hänen oman työnsä ohella. Onneksi omat lapset ovat olleet yllättävän terveitä ja mummikin on ollut kymmenisen vuotta lähellä hätäapuna.

Tänä aamuna en kuitenkaan hälyttänytkään mummia apuun, vaan ajattelin, että minullakin on oikeus jäädä kotiin hoitamaan 8-vuotiasta sairasta lasta. Edellisen päivän tyttö oli jo ollutkin mummin hoidossa ja sinä samana iltana itselläni oli ollut vielä koulupäivän jälkeen opiskelumenoja, joista en raaskinut millään jäädä pois. Ajattelin silloin, että kyllä siellä kotona pärjätään ilman minuakin…Mutta ehkä niin ei olekaan. Vaikka en opettajana olekaan korvaamaton, taidan äitinä olla sitä. Pärjättiinhän kotona tietysti, mutta minua kaivattiin. Kun iltauutisten aikaan ajelin kotiin päin, kilahti kännykkään viesti: ”Muista äiti tulla huoneeseen, kiltti…” En varmasti olisi jättänyt iltasilittelyjä väliin ilman viestiäkään, mutta se pysäytti. Ymmärsin, mikä on se tärkein tehtäväni elämässä. Ja kun puolen tunnin päästä pötköttelin vähän aikaa kuopuksen vieressä pienten käsien nyplätessä hiuksiani, ymmärsin asian vielä paremmin. (Hiusten näpeltäminen ja nuuhkiminen on ollut meidän kahden ”ihmisapinan” tapana alusta asti, nykyisin vain liian harvoin.)

Silloin illalla oli vaikuttanut siltä, että flunssa olisi voitettu, mutta kun aamulla menin herättelemään tyttöä, ei tämä saanutkaan aikaiseksi muuta kuin pihinää kurkustaan. Ei sellaisessa kunnossa voinut kouluun lähteä, vaikkei kuumetta ollutkaan. Sen verran ylitunnollinen työntekijä kuitenkin olen, etten tyytynyt vain soittamaan työpaikalle, että jään hoitamaan lasta kotiin, vaan menin koululle selvittelemään päivän ohjelmaa ja järjestelyjä ja pidin ne kaksi ekaa tuntia. Tälläkin kertaa minut pysäytti tekstiviesti, joka tuli koululle ekan tunnin jälkeen: ”Milloin tuut olo ei oo hvä :(?

Nyt olen kolme tuntia piirtänyt, pelannut tikkiä ja rakentanut legoilla toipilaan kanssa ( tällä hetkellä ”pelaamme” molemmat tietokoneilla) Olo alkaa olla molemmilla hyvä ja tuntuu siltä, että olen oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kohta käydään leipomaan sarvia.

kestolinkki Jätä kommentti

Tahtoo takaisin OKL:ään!

marraskuu 15, 2009 at 11:37 am (Luonto, ympäristö, maisema, Oppiminen ja opetus, Rakkaus, Välittäminen, Toiminta) ()

Eilen vietettiin Savonlinnan seudun opettajien VESO-päivää. Vaikka todellakin ”kehtuutti” lähteä lauantai-aamuna koulutukseen, (varsinkin kun koko perhe oli pitkästä aikaa yhtä aikaa kotona), niin lähteminen onneksi oli vaivan arvoista. Avauspuheenvuorot pitivät oopperanjohtaja Jan Hultin luovuudesta, rohkeudesta ja toimeen tarttumisesta, professori Simo Skinnari pedagogisesta rakkaudesta ja seutujohtaja Marjukka Aarnio työelämän haasteista koulutuksen näkökulmasta. Ytimekkäitä puheenvuoroja kaikki. Yhteisenä sanomana niissä oli, että opiskelemme elämää varten.

Yhteisen osuuden jälkeen jatkoin itse opiskelua/keskustelua Skinnarin Pedagogisen rakkauden ryhmässä. Ihanaa, että sana rakkaus on otettu jälleen käyttöön opetuksesta puhuttaessa. Skinnari siteerasi Martti Haavion Opettajapersoonallisuus-kirjaa (1948), jonka vanhahtava kieli on mielestäni juuri nyt tarpeellista ja omalla tavallaan tuoretta myös. Kirja löytyy myös omasta kirjahyllystä, sillä ilokseni  löysin sen tämän vanhan koulun ”jäämistöstä”, kun muutimme tänne asumaan. Minun oli helppo olla samaa mieltä Skinnarin kanssa siitä, että opettajan on rakastettava työtään. Mielestäni rakkaus on kaiken kasvatuksen perusta. On vaikea kuvitella, millaista olisi tehdä työtä ilman rakkautta. Joskus muistan pelänneeni sitä, että mitä sitten, jos menetän kyvyn välittää ja tykätä lapsista. Mielestäni se on tärkein vahvuuteni, sillä en ole oikein minkään oppiaineen varsinainen asiantuntija tai erityisosaaja. Mitä jos työ alkaakin tuntua raskaalta suorittamiselta, jopa vastenmieliseltä? Niin ehkä voi käydä, jos alunperinkin on ollut ennemmin virkamiesopettaja kuin kutsumusopettaja tai jos uupuu erilaisten kouluun kohdistettujen odotusten painosta. Siksi olisikin syytä pysähtyä miettimään, mikä on tärkeintä, mikä on koulun perustehtävä. Haaviota siteeraten: ”Rakkaus kuuluu niihin ilmiöihin, joita on niiden sisäisen luonteen vuoksi vaikea käsiitteellisesti määritellä, joissa elämä sykkii raikkaana ja lämpimänä, että ne on itse elettävä, jotta voisi oikein ymmärtää niitä” (Haavio 1948, 67.)

Ruokailun jälkeen jatkoin ryhmässä, jossa käsiteltiin metsää oppimisympäristönä. Tämänkin ryhmän anti oli erittäin inspiroivaa.  Savonlinnan OKL:llä on valittu keskeiseksi viitekehykseksi  ja tutkimuksen kohteeksi metsä oppimisympäristönä. Hienoa, sillä metsästä on moneen lähtöön! Opiskelu on tästä lähtökohdasta lähtien ongelmakeskeistä ja oppiaineita integroivaa. (Jee, lisää hengenheimolaisia mullekin!) ”Tämän päivän ihminen kaipaa metsään juurtumista yhtä hyvin taloudellisten, ekologisten, sosiaalisten kuin kulttuuristenkin arvojen näkökulmista.” (Vehkamäki 2006). Tutustuimme lopuksi vielä siihen, miten hienoja yhteistöitä OKL:n opiskelijat olivat tehneet metsäteemaan liittyen käsitöissä. He olivat askarrelleet oppimispelejä, joissa oli käytetty monia käsityötekniikoita ja jaettua asiantuntijuutta. Lisäksi työt olivat kuin pieniä taideteoksia. WAU!  Ja, miten erilaista opiskelua tämä on kuin silloin yli kaksikymmentä vuotta sitten, kun yksin tuhersimme käsityön näytekansioitamme, jotkut jopa itkun kanssa! Voi, miten ihanaa olisi saada opiskella käsitöitä nykyisten opiskelijoiden kanssa! Tahtoo takaisin OKL:ään!

Molempien ryhmien esitelmissä otettiin muuten esiin laki perusopetuksesta: ”Perusopetus tukee oppilaiden kasvua ihmisinä ja yhteiskunnan jäseninä ja antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja.” Siinä olisi lähtökohta kaikelle opetukselle ja se perustehtävä koululle… Tarvitaanko muuta tavoitetta?

kestolinkki Jätä kommentti

Next page »