Tässä

huhtikuu 26, 2013 at 4:50 pm (Aika, Ihminen, Runot)

Juoksuaika; juoksi aika.

aika aika aika

Nyt aika, joka äsken kaukana.

kaukana kaukana kaukana

Kaukana se, joka ennen tässä.

tässä tässä tässä

Tässä elämässä ei ehdi kaus.

kauas kauas kauas

Kauas juoksee ja on taas tässä.

Menopaussi, ei juoksuaika.

Minä tässä.

Mainokset

kestolinkki Jätä kommentti

Kesäajassako vielä?

lokakuu 28, 2012 at 6:11 am (Runot)

En kysy, missä on mun hölmö nuori sydän vaan,  missä on mun nopeat jalat.

En ihmettele sitä, että näen hyvin sekä  eteen että taakse,vaan sitä, etten näe lähelle.

Hedelmiäni on pyörinyt jo kauas puusta, vaikka itsekin vasta…

Ja vaikka olisikin  klisee verrata ihmisen ikää vuodenaikoihin, teen niin:

Olen syksy ja minusta näkee sen, vaikka itse en sitä näe.

Kelloni on väärässä ja kääntyy kuin itsestään eteen, ja varsinkin taakse päin.

Aika ei seiso, vaan  liikkuu nopeammin kuin minä.

Kiirehdi rakkain soi radiossa.

kestolinkki Jätä kommentti

Sulavan lumen aika

huhtikuu 24, 2012 at 5:43 pm (Runot, Uncategorized)

Märän maan ja sulavan lumen tuoksu saa muistamaan sen,

kun olin silmu; tietämätön kaikesta ja siksi valmis kaikkeen,

suojassa kuoren alla.

kestolinkki 2 kommenttia

Jos sumu ei hälvenisikään

marraskuu 20, 2011 at 8:15 am (Runot)

Olen puu, jonka sumu on sulkenut suojaansa,

ja kuulen tuulen, joka lähestyy,

mutta en tiedä, mistä suunnasta.

Ja olen alkanut pelätä,

että sekoankin askeleissa

ja kaadun,

tai ettei tuuli tanssitakaan

eikä puhalla sumua pois,

vaan jään siihen.

Ja harakat tulevat,

laskeutuvat oksilleni

ja nauravat.

Tulee jänis,

alkaa kuoria kaarnaani,

 ja myyrä jyrsiä juuriani.

Eikä seuraavana keväänä enää olekaan puuta,

vaan jotain muuta.

On voima jäniksen tassuissa ja

kiilto myyrän turkissa ja

vihreämpi nurmi,

jolta harakka poimii nokkaansa

muumioituneen omenan

ja lentää pois.

(Ja on myös runo, joka nimi onkin

Rakkaudesta ravintoketjuun.)

kestolinkki 2 kommenttia

Syys

lokakuu 23, 2011 at 8:45 am (Runot)

Olen puu, joka on antanut kaikki hedelmänsä yhdelle.

Nyt seison paljaana rankana ja odotan,

että sumu sulkisi suojaansa,

tuuli tulisi ja tanssittaisi.

kestolinkki Jätä kommentti

Tahtoisin

lokakuu 8, 2011 at 10:12 am (Runot, Uncategorized)

Tahtoisin esteettömän näköalan ja raitista ilmaa.

Tahtoisin poskilleni punan, joka ei ole purkista.

Tahtoisin vierelleni jonkun, jonka askel on yhtä pitkä ja katse samaan suuntaan

ja jonka repussa on evästä molemmille.

kestolinkki Jätä kommentti

Ruudun takaa

heinäkuu 14, 2011 at 8:28 am (Runot, Uncategorized)

Katselen ruudun takaa, kuinka palavarakkaus valtaa kukkapenkissä tilaa;  

varret kurkoittavat muita korkeammalle ja  kukat loistavat punaisena.

Kaunis katsella kaukaakin,

osaton olo,

mutta en poimi maljakkoon,

kuihtuisi ennen aikojaan.

kestolinkki Jätä kommentti

Mun suru

kesäkuu 26, 2011 at 8:56 am (Elämä, Runot)

Mun suru ei ole musta, vaan pikemminkin kirkas ja puhdistava. Se on menneen ilon ja tulevan ilon välissä. Se ei polta niin kuin viha eikä nakerra ja näivetä, niin kuin kateus ja katkeruus. Mun suru tulvahtaa, pesee  ja huuhtelee. Se tulee, kun muistan sen hyvän, josta pitää päästää irti. Mun surun sisällä on kiitos ja toivo.

kestolinkki Jätä kommentti

Yllätyksiä, kokemuksia, hetkiä

maaliskuu 26, 2011 at 9:28 am (Aika, Elämä, Ihminen, Runot, Tutkimus, Ystävät)

Kotiuduin eilen illalla Tampereen reissulta, johon kuului Leea Klemolan ohjaama näytelmä New Karleby sekä osallistuminen Yllätysten sosiologia -päiville. Teemat, joita mielessäni käsittelin tällä retkelläni olivat elämän ja kuoleman kysymyksiä, akselilla kaikki tai/vai ei-mitään. Ja mikä oikeastaan on ei-mikään?  Onko se luopumista, jotta jotain uutta syntyisi? Onko se kaikki; valkoinenhan ei ole väri, vaan siinä on kaikki värit?  Ei siis sen enempää eikä vähempää…

Osallistuin itse  kokemukselliseen poikkitieteelliseen ja -taiteelliseen teemaryhmään, jossa vetäjinä oli kaksi uutta ystävääni. Tuskin muuten olisin rohjennutkaan osallistua. Onneksi nyt siis uskalsin, ja osallistuminen oli puhdasta terapiaa ja oman tietämisen laajentumista. Kysymykset, joita ryhmään tuoduissa papereissa nousi esiin, käsittelivät kokemuksia, tietämistä,  kehollisuutta ja tuntoisuutta. Miten kokemusta voi kuvata sanoin, ja  olisiko jotain muita keinoja kuvata sitä? Miten kuvata ilmapiiriä? Voiko, tai suorastaan pitäisikö, raportissa näkyä epäröinti, keskeneräisyys ja rosoisuus. Think to feel vai Feel to think?

Lähestyimme kysymyksiä viiden minuutin sytykkeiden avulla ja loppuajan käsittelimme aiheita ilmaisun ja intuitiivisten harjoitusten avulla. Oma sytykkeeni pyöri runon Siivet ympärillä. Siivet ovat kuin ”flow” tai Gadamerin metafora dialogista leikkinä, joka tempaa mukaansa niin, että unohtaa itsensä.  Heitin runon lisäksi ilmaan lauseet: ”Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man Dichtung schreiben.” (Calvino) ” We especially need imagination in science. It is not all mathematics, nor all logic, but it is somewhat beauty and poetry.” (Maria Montessori). Kerrotaan, että kun runoratsun  kavio osuu maahan, syntyy siihen paikkaan lähde. Voisiko juuri runolla tai muilla taiteen keinoilla kuvata kokemusta jopa tutkimuksen raportissa. Sekä kokemus että runo ovat jotakin mikä tapahtuu. Myös Derridan kuvaama dekonstruktivismi on jotakin, mikä tapahtuu.

Itselleni puhdistavin  kokemus teemaryhmässämme oli nähdä Päivi Takala Gouldin lyhytelokuva Syvä hengitys, joka kertoi vanhasta tanssijasta, jolla todettaan syöpä. Jo sen ensimmäiset äänet saivat vedet virtaamaan. Päivi Takala Gouldin kysymys esitelmässään oli: Mitä elokuvan tekemiselle seuraa siitä, että ajattelemme ihmisen perusymmärryksen olevan pohjimmiltaan rytmistä ja tuntoista?

Minä, joka lapsena rakastin lukujärjestyksiä, jopa niin, että kesälomallakin tein itselleni päiväohjelmia, minä joka nuorena aikuisena laadin vähintään viisi-vuotis-suunnitelmia elämälleni, minä, jolla oli erittäin määrätietoiset tavoitteet, jotka myös saavutin, olenkin nyt minä, joka pyydystää kokemuksia ja hetkiä, ilman historiaa ja tulevaisuutta. Ja nyt kun sanoin pyydystää, sanoin jotain sellaista, mikä saa ajattelemaan perhosten keräämistä haavilla. Mikä taas on väkivaltainen kuva, sillä mikä onkaan surullisempaa kuin perhonen räpistelemässä vangittuna. Ei hetkeä voi vangita, vaan se vangitsee meidät. Mutta toisaalta hetkestä ja kokemuksesta syntyy muisto. Ja se muisto parhaimmillaan on elävämpi kuin se eetterillä tainnutettu perhonen. Mutta miten  sitä voi kuvata toiselle niin, että toinen ymmärtää?

Hetkessä kohtaaminen on tällä hetkellä parasta mitä tiedän. Siihen sisältyy se, ettei odota mitään, mutta on aistit auki ja on ikään kuin ripustanut kaulaansa kyltin, jossa lukee ”open”. Ihmeellistä silloin onkin, että jopa ”small talk” lähes vieraiden ihmisten kanssa saattaa yht´äkkiä sukeltaa syvälle ja nostaa sieltä pohjalta  sinne haudattuja raskaita kiviä  pintaan. Ja ne kivet saattavatkin olla hetken niin kevyitä, että ne kelluvat. Se, että jakaa jotain sellaista, mitä on hävennyt tai mikä on ollut itselle tabu, tai se, että näyttää arpensa, ruhjeensa ja rupensa, tekee ihmisestä enemmän ihmisen ja lisää yhteistä ymmärrystä tätä raadollista elämää kohtaan ja erityisesti se lohduttaa. Paras kokemus tällä retkelläni oli se, kuinka eräs teemaryhmäämme osallistunut nainen tuli yllättäin narikassa halaamaan minua ja toivotti kaikkea hyvää. Se tuntui ihanalta ja siltä, kuin olisin ollut hetken mummon sylissä, vaikka minua halannut ihminen ei ollutkaan itseäni paljonkaan vanhempi, ehkä vain jotain samaa kokenut aiemmin. (Hassua, tai oikeastaan ei ollenkaan hassua se, että New Karlebyn Martti Piano Larsson haluaa ryhtyä juuri mummoksi). New Karleby ansaitsisi oman teatteriarvionsa täällä kasvupiirissäkin, mutta jos  sitä en saa aikaiseksi, sanon jo tässä, että Mari Turunen huoraavana Nancy-mummona ja täplähyeena-naaraana tekee rankat ja rohkeat roolit. Koskettava on loppukohtaus  tärisevässä asuntoautossa, johon kaikki ovat ahtautuneet. Muistinvaraisesti siteeraten:

Piano:  ”Minusta on alkanut tuntua siltä, että me kaikki ennen pitkää kuolemme.”

Täplähyeenat: ”Niin meidän pitääkin kuolla”

Nancy-mummo: ”Milloin me olemme perillä?”.

Piano: ”Sinä olet Nancy-mummo jo perillä, minulla siihen menee varmaan vielä noin 30-vuotta”

Illanvietossa oli mukavan pörräävä ja surraava olo; siis siivet oli selässä.  Ja sieltäkin jää muistoihin muutama yllätys. Hauskalta tuntui esimerkiksi se, kun eräs tuntematon nuori mies pestasi minut väitöskirjansa ohjaajaksi, teemana lukutaitoa Laosiin tai jotain sellaista (siis vitsi, vitsi, mutta kyllä voisin vaikka ryhtyäkin, kunhan saan omani ensin valmiiksi). Sekin lupaus sinetöitiin halauksella.

kestolinkki Jätä kommentti

Olemisen sietämätön keveys, vai sittenkin raskaus

helmikuu 28, 2011 at 9:14 pm (Elämä, Ihminen, Runot) (, , )

”Einmal ist keinmal” Eikö kerran tehdyllä asialla todellakaan ole mitään merkitystä? Eikö ihmisen teoilla ole mitään painoarvoa sen vuoksi, että hänellä on elettävänään vain yksi elämä? Jos lause tarkoittaa tuota, olen ihan eri mieltä Nietzschen kanssa.   Mielestäni ihmisen teoilla on  merkitystä nimenomaan juuri sen vuoksi, että elämä on rajallinen. Juuri rajallisuuteen sisältyy elämän merkitys. Tämä on Heideggerin käsitys, ja se on jokseenkin sama asia kuin, minkä opin koulussa viidennen luokan opettajaltani: Mitään muuta ei ole pakko tehdä kuin kuolla. Tere Vadenin mukaan Heidegger ajatteli, että rajallisuus, kuolema ja merkitys ovat samassa paketissa. Samaan pakettiin kuuluvat mielestäni myös vapaus ja vastuu. Jos sen sijaan ajattelemme, ettei teoillamme ole mitään väliä, voimme olla aivan vastuuttomia, ja onko ns. vapaudellammekaan silloin mitään väliä. Mistä edes olisimme silloin vapaita? Who cares?

Jos  ajattelemme, että teoillamme, itsellämme  ja elämällämme on merkitystä, saavat ne kaikki myös painoarvon, joka saattaa tuntua raskaalta, erityisesti valintatilanteissa. Omat valinnat vaikuttavat myös muiden ihmisten elämään.  Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Tästä varmaan syntyy se ihmiselle ominainen ahdistus. No, ehkä tällainen ajattelu taas korostaa liikaakin yksittäisen ihmisen merkitystä. Hyvä on muistaa sekin, kuinka pieniä rikkahippusia olemme maailmankaikkeudessa. Mutta toisaalta, mitäs siihen liittyen sanottiinkaan Veljeni Leijonanmielessä? Sisältö taisi olla jotenkin niin, että emme ole rikkahippusia, jos olemme rohkeita. Ja jokaisen rohkeudelle on oma mittansa.

Vaikka ajattelenkin yksilön vastuusta em. tavalla, on minua siunattu myös karjalaisilla juurilla; Ilo irti elämästä, vaikka sydän märkänisi. Ja jälleen nimenomaan siksi, että meillä on vain tämä hetki tässä. Ilo antaa siivet kohota raskauden yläpuolelle. Ja kyllähän minulla on erittäin paljon keinoja paeta ”todellisuutta”: kirjat, elokuvat, musiikki, unet, mielikuvitus, toisten ihmisten seura, rakkaus, viini, työ… Mutta hei! Eikös nämä kaikki ole yhtä lailla totta ja elävää elämää,  ja erityisesti viimeksi mainittua. Onko siis edes kyse mistään eskapismista? Sillä se raskas tunne, joka joskus valtaa mielen, ei liiku eikä elä. Sen nimi on varmaan Se Kuolema.

Mun pitää lukea Kunderan Olemisen sietämätön keveys uudelleen. Se oli parikymppisenä yksi lempikirjoistani, mutta mahdoinkohan ymmärtää silloinkaan ajatusta:  Einmal ist keinmal. Sen sijaan sanoisin: Yhteen kertaan sisältyy kaikki, ja Ismo Alanko sanoi: Joka hetkessä elää ikuisuus.

Raskautta ja keveyttä pohtii Marja-Liisa Mikkolakin runossaan Tyttö ja tanssiva karhu. Se on minusta surullinen ja saa tuntemaan epämääräistä syyllisyyttä jostakin.

PS. Saatoinhan tulkita tuon Nietzchen lauseen aivan väärinkin. Voisiko tuo lause ”Einmal ist keinmal” jopa tarkoittaa, että ei ole olemassa vain yhtä kertaa, siis koskaan ei ole vain yksi kerta. Se sopisi paremmin yhteen sen ainaisen paluun ajatuksen kanssa, joka Nietzchellä kuulema oli. Sama mies on sanonut näinkin:

  • Ei ole olemassa faktoja, vain eri tulkintoja.
  • Ihminen yksin kärsi niin hirvittävästi tässä maailmassa, että hänen oli pakko keksiä nauru.
  • Mitä sanoo omatuntosi? ”Sinun on tultava siksi, mitä olet.”
  • Todellisen arvon mitta: miten paljon totuutta yksi henki kestää, miten paljon totuutta se uskaltaa.
  • Tulevaisuus vaikuttaa nykyisyyteen yhtä paljon kuin mennytkin.
  • Ei tunteen voimakkuus vaan sen kestävyys luo korkeamman asteen ihmiset.
  • Mitä minun pitää tehdä tullakseni onnelliseksi? Sitä en tiedä, mutta ole onnellinen, niin voit tehdä mitä tahansa. (Tämä viimeinen Nietzchen kuvitteellinen dialogi) Näistä kaikista olen jokseenkin samaa mieltä, ainakin niin samaa mieltä kuin ihmiset nyt edes voivat keskenään koskaan olla….
  • kestolinkki 5 kommenttia

    Next page »