Vuosikatsaus 2014

joulukuu 22, 2014 at 3:24 pm (Arki/juhla, Elämä, Perhe, suku, koti, Tutkimus, Työ, Ystävät)

Vuosi 2014 oli ammatillisesti yksi elämäni merkityksellisimmistä, mutta myös vaativimmista vuosista: Siihen sisältyi tohtorin tutkinto kesäkuussa ja yliopistolehtorin sijaisuus elokuusta alkaen. Minään vuonna aiemmin en ole tehnyt näin paljon akateemisia ja kirjallisia töitä: ensin puoli vuotta väitöskirjan taiton parissa ja toinen puoli vuotta opetuksen suunnittelun, valmistelun, toteutuksen ja erittäin korkean tenttipinon parissa. Lisähaasteen työhön toivat vielä yhteisopettajuus, OPS-muutos sekä edeltäjältäni perityt opiskelijoiden rästit. Tiedän nyt, mitä tarkoittaa kokonaistyöaika.

Mennyt vuosi oli vaativa myös lähipiirissäni yllättävien terveydellisten ja taloudellisten vastoinkäymisten vuoksi. (Lisäksi vuoden 2014 maailmantilanteen katsaus vaatisi aivan oman lukunsa; tyydyn tässä vain sanomaan, ettei näin levotonta ja sotaisaa vuotta ole ollut eläissäni. Pahinta on ollut mielivaltainen julmuus, joka kohdistuu myös siviileihin, jopa lapsiin.)

Oma kujanjuoksuni liittyi väitöskirjan viimeistelyyn. Alkuvuoden ”turasin” tyhmyyttäni taittoa mahdollisimman monimutkaisella ja aikaa vievällä tavalla siirtäen paloja käsikirjoituksesta taittopohjaan copy-paste -toiminnalla kappale kerrallaan. Se oli virhe! Ja joitain paloja putosikin taitossa kömpelyyteni vuoksi. Olisi ollut viisasta pyytää apua! Myös oikoluvussa olisi ollut apu tarpeen, sillä joitain kirjoitusvirheitä löytyy vielä painetusta versiosta. Harmillista on erityisesti se, että muistan tehneeni tiettyjä korjauksia, mutta ilmeisesti ne ovat jääneet tallentamatta. Muistankin eräänä yönä hämmentyneeni jostain tallennukseen liittyvästä kysymyksestä, johon ilmeisesti vastasin väärin. Yötyö vaatii siis veronsa. Vielä suurempi virhe on kuitenkin se, että olen nyt rapumaiseen tapaan vatvonut ja valittanut ääneen tekemiäni virheitä niin, että lähipiiri alkaa jo väsyä ja kyllästyä minuun… Ja syystäkin! Olenhan tehnyt kärpäsistä härkäsiä. Mahdollinen väitöskirjani lukija ei todennäköisesti kärsi  näistä ”kärpäsen kakoista”, ehkäpä ne antavat tekijästä jopa inhimillisemmän kuvan; niin ainakin itse ajattelen nyt, kun löydän jonkun toisen työstä kirjoitusvirheitä. Joka tapauksessa; mikään ei ole tyhmempää kuin märehtiä asioita, joille ei  voi enää tehdä mitään: Se aika on kaikki pois jostakin muusta, mistä voisi olla iloa ja hyötyä itselle ja/tai lähimmäisille.

Äskeisen valitusvirren sijasta onkin syytä virittää ylistysvirsi vuodelle 2014; vaihtaa molli duuriin, sillä oikeastaanhan kaikki sujui melkein kuin ”Srömsöössä”. Olin iloinen ja ylpeä saatuani kirjan kansien väliin ja selvittyäni kaikista viime tingan deadlineistä, joiden takia piti lähes juosta. Erityisen iloinen olen siitä, että väitöskirjassani nousee esiin aktiivisten ja viisaiden opettajien ääni sekä heidän toimintansa oppilaiden parhaaksi. Toivottavasti se myös innostaisi kentän opettajia eheyttämään opetusta.

Perjantai kesäkuun 13. päivä oli yksi elämäni onnellisimmista päivistä: Oli ihanaa olla ystävien, perheeni, sukulaisten, kollegojen ja yliopistoväen ympäröimänä ja juhlia heidän kanssaan erästä tärkeimmistä saavutuksistani (ja samalla vähän myös niitä pyöreitä vuosianikin). Asettamani tavoitekin väitellä alle viisikymppisenä toteutui nippa nappa ja saamaani todistukseenkin olen oikein tyytyväinen. Kiitos vielä teille, ketkä muistitte merkkipäiviäni!

Veljeni kysyi juhlien jälkeen, mitä nyt haluaisin tehdä, ja hänelle ääneen lausumani toive toteutuikin ihmeekseni heti viikonlopun jälkeen, kun menin maksamaan väitöskahveja OKL:lle ja sain yllätyksekseni samalla reissulla syksyksi töitä, jotka jatkuvat nyt myös kevätlukukaudella. Vaikka tämä yliopistolehtorin työ vaatiikin paljon, se myös antaa paljon. On ollut erittäin palkitsevaa työskennellä tulevien opettajien kanssa. Kevätlukukaudella minulla on lisäksi tavoitteena kirjoittaa ainakin yksi artikkeli, parhaassa tapauksessa kaksi. Myös se tuntuu motivoivalta ja mielekkäältä tehtävältä, ja siihen lienee myös mahdollisuus työaikana, koska opetusta on vain murto-osa verrattuna syyslukukauteen.

Tästä vuosikatsauksestani saa varmaan sellaisen kuvan, että elämäni pyörii työn (ja oman navan) ympärillä, ja totta onkin, että tunnen vahvaa kutsumusta sekä opetus- että tutkimustyöhön. Työ on myös muokannut omaa identiteettiäni paljon ja määritän oman arvoni ehkä liikaakin tekemieni töiden kautta. Vuoden iloisimmat hetket olen kuitenkin viettänyt ystävieni seurassa, esimerkiksi Tennilän tyttöjen kanssa synttäriristeilyllä Vääksyyn ja entisten koulukavereiden kanssa Lahden Yössä. Kyyneleitä olen vuodattanut menneenä vuonna lasteni huolien vuoksi, en työhuolien vuoksi. Onneksi nyt näyttää siltä, että sekä terveyteen että talouteen liittyvät huolenaiheet lähipiirissä ovat selkiintymään päin. Onkin ihana kokoontua pian yhdessä jouluaterialle tutulla kokoonpanolla ja katsoa uuteen vuoteen luottavaisesti ja uteliaasti, mitä se mahtaakaan tuoda tullessaan. Uuden vuoden lupaukseni on se, että en enää märehdi menneitä, vaan sen sijaan katson eteen päin ja lähelleni.

Mainokset

kestolinkki 2 kommenttia

Opiskelijoista polvi vain paranee

syyskuu 15, 2014 at 9:54 pm (Oppiminen ja opetus, Työ)

Kaksi viikkoa yliopisto-opetusta on takana ja ensimmäiset kolme luentoa pidetty opintojaksolla Yhteisöllisen oppimisprosessin perusteet. Tänään kokoontui ensimmäinen harjoitusryhmä. Ensivaikutelma aktiivisista ja viisaista opiskelijoista on vain vahvistunut, ja huomaan suorastaan nauttivani opetuksesta ja erityisesti keskusteluista tulevien opettajien kanssa. Heillä on yllättävän kypsiä mielipiteitä ja jopa realistinen kuva tulevasta työstään. Erityisen iloiseksi tulin tänään siitä, kuinka tärkeänä opiskelijat pitivät kollegiaalista ja moniammatillista yhteistyötä sekä yhteistyötä kodin ja koulun kanssa. He tuntuivat ymmärtävän, että yhteistyö ja samanaikaisopetus esimerkiksi rinnakkaisluokan opettajan kanssa on aivan välttämätöntä suurten heterogeenisten ryhmien opetuksessa. On järkevää jakaa oppilaita välillä ryhmiin esim. osaamisen mukaan, ja  siihen  tarvitaan avuksi myös koulunkäynnin ohjaajia ja erityisopettajia. Toivottavasti päättäjätkin ymmärtävät sen.

Lisäksi ilahduin tänään siitä, että opiskelijat uskovat voivansa vaikuttaa asioihin ja olla oppilaille tärkeä ihminen. Siihenhän tämä työ paljolti perustuukin. Opiskelijoilla vaikutti  olevan siis aitoa kutsumusta alalle ja  toivon todella, ettei koulumaailma sammuta sitä liekkiä ja että heitä jopa kutsumuksesta palkittaisiin. Mutta todellisuus voi olla toista…

Viime viikolla luin sanomalehdestä siitä, kuinka viimeisimmän Pisa-tutkimuksen mukaan suomalaiset koulut ovat tuloksiltaan tehokkaimpien joukossa siitä huolimatta, että luokkakoot ovat suurimpien joukossa ja opettajien palkka taas matalampi kuin monessa muussa maassa. Lähes vihaiseksi tulin siitä, kun samaisessa uutisessa arveltiin, että tehokkuus saattaisi jopa laskea, jos opettajat saisivat enenmmän palkkaa. Jotenkin kummallinen yhtälö! Jos yrityksessä joku saa tulosta aikaiseksi mahdollisimman pienin kustannuksin, saatetaan tällaisen työntekijän palkkaa jopa nostaa ja näin palkita häntä onnistumisesta, mutta tämä ajattelu ei näemmä sovikaan koulumaailmaan.

Sijaisuuteni osui haasteelliseen aikaan: OKL:lla on juuri tänä syksynä otettu käyttöön uusi opetussuunnitelma, ja monet pitämistäni opintojaksoista ovat uusia ja sellaisia, joilla on useampi opettaja. Tarvitaan siis yhteissuunnittelua eikä siihen aina tunnu löytyvän aikaa eikä välttämättä haluakaan kaikilta. Lisäksi vanhoilta opintojaksoilta tipahtelee minulle viime keväältä rästiin jääneitä suorituksia. Eli kaikki työ ei ole helppoa eikä hauskaa. Kontaktiopetus on parasta, vaikka se vaatiikin myös aikamoista pohjustusta. Minulla on lainassa iso pino kirjoja, ja tuntuu siltä, kuin suorittaisin OKL:n opintoja kertausharjoituksissa. Toisaalta on myös mielekästä lukea uudellen kehitysteorioita ym. monen vuoden  kokemuksen tuomassa valossa niin äitinä kuin opettajana. Opiskelijat tuntuvatkin arvostavan eniten juuri sitä kokemuksellista ääntä. Onneksi minulla on myös koulutyöstä paljon valokuvia, joiden avulla on helpompi esittää eri asioita. Samoin on hienoa, kun pystyn monessa tilanteessa siteeraamaan toimintatutkimukseeni osallistuneita viisaita opettajia.

Edellisellä viikolla oli myös juhlallisia ja mukavia hetkiä: Liisa Karlssonin professuuriesitelmä ja Savonlinnan kampuksen avajaiset, joihin molempiin osallistuin. Oli hienoa olla mukana tohtorikulkueessa. Se oli minulle eräänlainen siirtymäriitti. Lisäksi yhtenä päivänä retkeilin ensimmäisen vuosikurssin kanssa Luston maastossa, kun heillä oli Open Metsä-hankkeeseen liittyvä retkipäivä. Toivoisin kovasti, että voisin jatkaa  työtä jossain muodossa OKL:lla vielä tämän syyslukukauden sijaisuuden jälkeenkin. Tulevaisuus näytää, onko se mahdollista. Nyt pitää vain ottaa hetkestä kiinni ja nauttia siitä.

kestolinkki Jätä kommentti

Entä sitten?

joulukuu 6, 2013 at 7:04 pm (Tutkimus, Työ)

Rapu on ollut kuorensa sisällä hiljaa jo pitkään. Sakset ovat askaroineet väitöskirjaa viimeistellen. Ja sitten yht`äkkiä, yllättäin, käynnistyi varsinainen synnytys ponnistuksineen, hieman etuajassa niin kuin aikaisemmatkin synnytykseni. Nyt on tuoreet kolmoset kapaloitu paketteihin ja lähdössä esitarkastukseen. En ole kovin huolissani siitä, kuinka monta pistettä tälle tullaan antamaan, sillä uskon, että lapseni on joka tapauksessa elinvoimainen; saihan se napanuorallansa niin paljon elävää ravintoa ympäriltään ja sen kasvua oli edesauttamassa ryhmä ammattilaisia. Oikeasti tämä lapsi ei ole vain minun lapseni, vaan meidän koko ryhmän, siis toimintatutkimusryhmän yhteinen (jos nyt metaforien sijasta puhuttaisiin asioista välillä jo niiden oikeilla nimillä).

Minun pitäisi tietysti olla tästä kaikesta onnellinen, ja niin olenkin, mutta siitä huolimatta tunnen myös sellaista, mitä en aikasempien lasteni, kolmen tyttäreni, synnyttyä tuntenut; nimittäin synnytyksen jälkeistä alakuloa. Onko se kenties luopumisen tuskaa siitä, ettei sydämeni alla enää syki jotakin uutta ja kasvavaa, jota minun on herkeämättä ruokittava?

Vielä pari viikkoa sitten Kasvatustieteen päivillä en tajunnut, että lapsen päästö maailmalle olisi niin lähellä. Sen sijaan kuljin ”vatsa” pystyssä ylpeänä ja onnellisena, kun sain tilaisuuden kätellä tulevan lapseni ”esi-isää”,  osallistavan toimintatutkimuksen gurua Stephen Kemmisiä, joka oli keynote -puhuja kyseisillä päivillä. Tunsin, kuinka ympyrä oli sulkeutumassa, kunnes sitten jo seuraavalla viikolla alkoivatkin  poltot ja minulle tuli hätä siitä, onko lapseni ulkoasu kunnossa, kun ensilumikin satoi maahan.

Syynä siihen, että tunteeni ovat nyt näin ristiriitaiset, on varmasti se, että tähän lapseen latautuu niin paljon merkityksiä. Se sai alkunsa keskellä yksityiselämäni kriisiä. Oikeastaan se oli lääke kriisiin; jotakin yhtä aikaa rauhoittavaa ja piristävää, jotakin, johon saatoin uppoutua. Sen tiimoilta tutustuin itselleni merkityksellisiin ihmisiin, joista monesta tuli jopa ystäviäni. Pääsin myös kokeilemaan siipiäni yliopisto-opettajanakin. Opin paljon uutta. Mutta entä nyt? Mitä sitten, kun lopulliset tarkastukset on tehty? Sitten, kun lapsi ja minä olemme ”valmiita”? Valmiita mihin?

Suren jo sitä, että en välttämättä enää sen jälkeen saa olla osa yliopistoyhteisöä, jonka koin itselleni erittäin stimuloivana yhteisönä. Kasvatustieteen päiville aion kyllä jatkossakin osallistua, vaikka siihen ei mitenkään työnantajan puolelta kannusteta, saati tueta. Tänäkin vuonna jouduin ottamaan palkatonta virkavapautta opettajan virastani, vaikka esittelin Jyväskylässä opettajien ammatillista kehittymistä edistävän toimintatutkimuksen tuloksia. Luokanopettajakoulutus on ollut jo yli kolmekymmentä vuotta masteritutkintoon tähtäävää, mutta silti tutkimusta ei koulutuksen jälkeen nähdä kentällä mitenkään opettajan ammattiin kuuluvaksi eikä tutkimukseen toisaalta paljon tilaisuutta ja mahdollisuuksia olekaan nyt, kun byrokratia on vain lisääntynyt ja opettajan työ kuormittuu paljon sellaisella, mikä ei mitenkään edistä perustehtävän hoitamista, lasten oppimista tai hyvinvointia. Siteeraan lopuksi tutkimukseemme osallistunutta ”Miaa”:

Työnkuva ei ole koskaan ollut pelkkänä opettajana toimimista, mutta 15 vuotta sitten  sai suurimman osan ajasta olla opettaja ja tehdä vain ja ainoastaan kasvatus- ja opetustyötä. Sitten pikkuhiljaa opettajille lisättiin ”pikkujuttuja”, jotka varastavat aikaa oppilailta, opetukselta ja ennen kaikkea suunnittelulta. Pitää täyttää tilastoja, kierrättää laskuja, suunnitella opseja, tietoturvastrategioita, kriisisuunnitelmia, paloturvallisuutta ja yleensäkin kaikkea maan ja taivaan väliltä, mikä vain sivuaa        jollakin tavalla koulua toimipisteenä, kunnan yksikkönä, työpaikkana tai lasten päiväsäilönä. (Mian narratiivi)

kestolinkki Jätä kommentti

Kutsumus?

joulukuu 4, 2011 at 3:46 pm (Koulu, Oppiminen ja opetus, Tutkimus, Työ)

Huomaan olevani väsynyt ja kärttyinen ja pelkään, että olen kadottamassa jotakin, mikä on pitänyt minut kiinni siinä, mitä teen.Vaikka minulla onkin melko selvä visio siitä, mitä haluaisin tulevaisuudessa tehdä, olen kärsimättömätön, koska tavoite on vielä niin kaukana. Hoidan kyllä konkreettisia asioita päivä kerrallaan ja hetki kerrallaan. Se on oikeastaan ainoa järkevä tapa toimia tässä tilanteessa, jossa monet eri asiat  repivät moneen eri suuntaan. On sentään lohdullista, kun saa raaputettua edes  rasvaroiskeet pois uuninluukusta. Onneksi sentään  edelleen osaan iloita myös lasten oppimisesta.

Tutkimus vetää vahvasti puoleensa, mutta se ei ole enää vain harrastus, kuten aluksi sanoin, vaan sen merkitys on kasvanut, ja sitä kautta myös suorituspaineita alkaa kasaantua. Tutkimuksen valmistuminen saattaisi auttaa  toteuttamaan niitä tulevaisuuden haaveita. Olen alkanut haaveilla rauhallisemmasta työstä, jossa olisi hieman vähemmän väliin tulevia muuttujia, jossa voisi keskittyä kasvattamisen sijasta enemmän opettamiseen, tai vielä paremmin; oppimisen käynnistämiseen ja ohjailuun, jonka lisäksi olisi ihanaa välillä hautautua hiljaiseen tutkijan kammioon kirjoittamaan. Nyt tunnen lähes päivittäin riittämättömyyden tunnetta  yrittäessäni ratkaista pienten ihmisten suuria ongelmia, tai edes hieman auttaa siinä.

Viimeksi innostuin ja koin yhteisöllisyyden tunnetta Kasvatustieteen päivillä Joensuussa reilu viikko sitten. Erityisesti havahdutti Tuure Tammen esitys, jonka aiheena oli keskusteleva opetus. Innostumaan sai myös Jyväskylän opettajankoulutuksen PedArt-toiminta. Molemmat lähtevät etenemään oppijalähtöisesti periaatteella: Purjehtiminen on tärkeämpää kuin määränpää. Ristiriita tämän ihanteen ja nykyisen toimenkuvani kanssa on kuitenkin turhauttava. Jotta keskusteleva opetus tai tutkiva oppiminen ylipäätänsä voisivat onnistua, pitäisi osata myös kuunnella muita ja toimia yhdessä.  Perustaitojen: lukemisen ja kirjoittamisen harjoittelu vaatii myös paljon (tylsää) toistoa ja työtä, eikä aina ole kivaa, ei oppilaista eikä opettajastakaan. Mutta jatketaan harjoitusta, mitäpä muutakaan tässä voi. ”Sen minkä teet, se kunnolla tee, työ sinut palkitsee.”

kestolinkki 3 kommenttia

Kuherruskuukausi

tammikuu 20, 2011 at 7:49 pm (Koulu, Oppiminen ja opetus, Työ)

Tammikuun työrupeamasta ei ole enää kuin reilu viikko jäljellä. Aika on hurahtanut avaruusteemaa käsitellessä, ja täytyy tunnustaa, että olen tehnyt työtäni intohimoisemmin kuin silloin, kun tiedän olevani töissä pitempään. Olen teettänyt kaikenlaisia työläitä ja sotkuisia askartelujakin, joita saatan joskus mukavuudenhaluisena vältellä. Tänään esimerkiksi aloitimme planeettojen teon parityönä ilmapallon ympärille paperisuikaleita liisterillä kiinnittäen. Mutta on vaivannäkö tullut palkittuakin. Lapset ovat olleet hienosti mukana toiminnassa. Eilen tuntui mukavalta, kun muuten niin hiljainen poika kävi hiihtolenkillä kertomaan minulle kääpiöplaneetoista, joiden nimet ja ominaisuudet hän tuntui muistavan todella hyvin. Pyysinkin, että hän seuraavana päivänä esittelisi ne muullekin luokalle. Tänään poika toi kouluun erittäin hienon itse piirtämän kuvan aurinkokuntamme planeetoista ja niistä kääpiöplaneetoista, joita ovat mm. Makemake ja Eris sekä ennen planeetaksi laskettu Pluto,  ja tuli eteen kertomaan niistä. Nämä on niitä opettajan tähtihetkiä.

Toisenkin tähtihetken koin tänään ja se tapahtui 5. luokan käsityötunnilla, kun ne samat tytöt, joiden kanssa mulla meni joskus sukset ristiin liikuntatunnilla, toimivatkin kuin enkelit tilkkutöitä suunnitellessaan ja ommellessan. Kaikki keskittyivät työhön, auttoivat toisiaan tarvittaessa ja tunnilla oli sellainen ilmapiiri kun parhaimmillaan voi olla. Yksi tyttö sanoi jopa ääneen, että ompas tämä kivaa, tämä tekeminen. Lisäksi tytöillä oli selvästi värisilmää. Ihastelin aikaansaannoksia moneen kertaan ääneen. Hirsimökki-tilkkutekniikka on itsestänikin kiehtova. Sehän on vanha perinnekäsityö Amerikasta, jossa sillä tekniikalla tehtiin erityisesti päiväpeittoja. Keskustilkun ympärille ommellaan paloja niin, että  työ etenee ikään kuin spiraalimaisesti. Työhön valitaan tilkkuja, jotka symbolisoivat valoa ja varjoa. Kts. esim. http://koti.welho.com/msamila/tilkkutyot.htm

Töissä on ollut siis todella kivaa! Olen elänyt päivä ja hetki kerrallaan ”täysillä”, mutta tutkimustyöhön en olekaan sen vuoksi pystynyt keskittymään ollenkaan. Ajatukset ovat olleet ihan muissa ulottuvuuksissa ja taajuuksissa. En ole myöskään saanut sanotuksi oppilaille, että olen vain tämän kuukauden. En ole halunnut, että asiasta aletaan ”vaahdota”, sillä olen halunnut vain nauttia tästä mukavasta kuherruskuukaudesta koulussa. Toisaalta on helppo jäädä taas virkavapaallekin, kun tiedän, että tilalleni tulee kokenut ja motivoitunut opettaja. Kukaan ei siis vaihdossa häviä.

kestolinkki Jätä kommentti

Siskonpetileiri

elokuu 25, 2009 at 2:08 pm (Luonto, ympäristö, maisema, Toiminta, Työ) (, , )

Vuoden päästä on tilanne sellainen, että tässä suuressa talossa asustaa suurimman osan viikosta vain kuopus ja minä, jos ei lasketa kutsumattomia vieraita kuten lepakoita ja hiiriä. Hiirethän muuttavat kohta joukoittain kesäasunnoistaan lämpimämpiin tiloihin, ja näin syksyisin lentelevät lepakotkin hormeissa ja kellarissa. Löytyi yksi lepakko eräänä aamuna esikoisen kengästäkin ja eilen sinkoili toinen vessassa päin seiniä, ennen kuin löysi tien sinne, mistä oli ilmeisesti tullutkin, eli tuuletuskanavaan.  Hiiret ovat muuten kiitettävän ahkeria pesänrakentajia; kerran oli yön aikana koottu sievoinen kasa hellan taa pudonneita kaurahiutaleita keoksi aamuksi varaamieni vaatteiden päälle, ja vielä röyhkeämpi aluevaltaus oli se, kun yhden yön tyhjänä olleesta vieruskaverini sängystä löytyi peiton alta tähteeksi jääneitä ranskanperunoita, YÄK!  Aion miinoittaa sängyn ympäristön, sillä ihan oikeasti pelkään hiiriä! Toivottavasti en vain itse astu loukkuun!

Tämä johdannoksi sille, että tälle rakennukselle voisi keksiä jotain muutakin käyttöä kuin antaa sen olla  kyseenalaisten kotieläinten temmellyskenttänä. Kun muutimme tähän vanhaan kouluun yksitoista vuotta sitten, intoilin, että kesäisin voisi pyörittää kesäkahvilaa, jonka nimi olisi Aapiskana. No, totta puhuen en olekaan kaivannut minkäänlaista lisätyötä lomalla, ja sitä paitsi Kerimäellä toimii jo kahden reippaan opettajattaren pyörittämä kesäkahvila apteekin vanhassa talossa.

Mielessäni on kuitenkin itänyt vielä parempi liikeidea, joka sopisi ihanteellisesti juuri meidän tarjoamaamme ympäristöön ja josta hyötyisi sekä asiakas että yrittäjä. Nythän on tilanne sellainen, että puutarha ja sitä ympäröivä luonto tarjoaa enemmän kuin tarpeeksi antimiaan. Siskonpetileirin toiminta voisi perustua juuri siihen. Se tarjoaisi lisäkäsiä omiin käytännön puuhiimme, ja toisaalta se tarjoaisi tilaisuuden terveelliseen ruumiilliseen työhön kohderyhmälleen eli niille, jotka työskentelevät enimmäkseen näyttöpäätteen ääressä ja ovat henkisen työn uuvuttamia. Leiriläiset saisivat mahdollisuuden hoitaa kasvimaata sekä  kerätä ja säilöä puutarhan marjoja omaan käyttöönsä tietyn määrän.  Kasvimaan antimista valmistettaisiin talkoilla terveellistä kasvisruokaa. Omia ”harrastuksiani” voisin myös hyödyntää, esim. pitämällä luentoja mm. vyöhyketerapiasta ja astrologiasta.  Tarok-korteillakin voisin katsoa tulevaisuuteen, joka lupaisi pelkästään hyvää. Aamu aloitettaisiin joogalla ja ilta päätettäisiin samoin.  Ulkosaunassa voisi harrastaa aromiterapiaa ja jalkakylpyjä, joihin ainekset löytyvät myös puutarhasta, esim. rikkakasvi vuohenputki on oivallinen jalkakylpyaines. Syksyisin terveellistä liikuntaa tarjoaisi haravointi kirpeässä syysilmassa…Yöpyminen järjestettäisiin ullakolla eksoottisesti siskonpedeissä, patjat vieri vieressä. Tiedä vaikka siitä kehkeytyisi jonkinlaista sosiodraamaakin. Viikon leirin jälkeen leiriläiset lähtisivät levänneinä ja ruskettuneina hillopurkki ja mehupullo kainalossa kotiin, ja meidän puutarhakin olisi hoidetumpi ja marjat kerätty…

kestolinkki Jätä kommentti

Homing

heinäkuu 31, 2009 at 5:35 pm (Perhe, suku, koti, Työ) (, , )

Marttaliitto kertoo Nyt-liitteessä, että homing-ilmiöstä on tullut uusi trendi. Homing tarkoittaa vanhojen tapojen ja kotitekoisuuden arvostamista; esim. säilöminen on noussut uudelleen arvoonsa. Lieneekö varttuminen maaseudulla syy siihen, että me Tennilän tytöt olemme harrastaneet tätä trendiä koko ikämme. Säilömisen lisäksi siihen sisältyy puutarhanhoitoa ja kotiruuan suosimista, esim. keitämme edelleen perunoita, mikä ilmeisesti on aika harvinaista (ellei sitten kohta trendikästäkin). Osallistuimme varhaisteineinä jopa marttojen järjestämälle kesäleirille, josta parhaiten on jäänyt mieleen lattioiden kuuraaminen rangaistuksena yöjuoksuista, tai paremminkin -souteluista, poikien (Marttien?) kanssa. Ihan aiheellinen rangaistus kylläkin! Meitä Tennilän tyttöjä muuten yhdistää sekin, että olemme olleet yhdessä  samojen poikien (nyt jo miehien, eikä sentään niiden kesäleirin Marttien) kanssa lukioikäisestä lähtien. Mitähän tuokin sitten kertoo maalaistytöistä, sitä sopii pohtia!

Kotitöiden arvostaminen on sellaista maaseudun perintöä, josta olen iloinen ja ylpeäkin, mutta maaseutuun yhdistyy mielessäni myös joitain negatiivisiäkin piirteitä ainakin paikoitellen, esim. omahyväisyys sekä jähmeys ja suvaitsemattomuus uusia ajatuksia ja erilaisia ihmisiä kohtaan. Monia asioita pidetään kaupunkilaisten vouhotuksina. Arvelen, että juuri siksi muutamat ystäväni viihtyvätkin pääkaupunkiseudulla paremmin maalaistaustastaan huolimatta.  Itsekin voisin hyvin kuvitella viihtyväni myös kaupungissa, ja ehkä vielä joskus asunkin siellä  ja juoksen sitten kaikissa kulttuuririennoissa ja nautiskelen kahvilassa tuoreista, jonkun toisen tekemistä, leivonnaisista.  Tänään kotona syntyi kuitenkin vielä kausiluontoisia herkkuja: vadelmahilloa ja pullapohjaista mustikkapiirakkaa.

kestolinkki Jätä kommentti

”Siivota, siivota, siivota täytyy…”

huhtikuu 2, 2009 at 8:05 am (Toiminta, Työ) ()

(Otsikon sitaatti on Titi-nallen levyltä. ) Opetustyön ja tämän opiskelunkin vastapainoksi kaipaa konkreettista toimintaa, sellaista, jossa saa heti näkyvää aikaiseksi. Siivoaminen on juuri sellaista työtä. Tosin harmitelen usein, miten katoavaista sen jälki on. Vaikka toissapäivänä olisi juuri imuroinut, pyörivät vilkkaat pölykoiranpennut jo jaloissa.

Opettajan työssä tarvitaan herpaantumatonta tilannetajua ja vuorovaikutustaitoa, joten onkin todella vapauttavaa työpäivän jälkeen tarttua Henryä tiukasti ”letkusta” kiinni ja viedä häntä  parketilla nurkasta toiseen. Periaattenani tanssissa Henryn kanssa on: ”Mie vien, sie vikiset!”  Aika kovaääninen Henry kyllä onkin, ja kun siihen päälle lisätään vielä oma hoilotukseni, syntyy äänistämme jotakin sellaista, mitä voi kutsua  disharmoniaksi. Notkeampiakin partnereita olen kyllä parketilla tavannut, sillä Henry sotkeutuu usein askeleissa ja makaa yht`äkkiä keskellä lattiaa selällään. Hymy punaisella naamalla ei kuitenkaan hyydy koskaaan… Väärinkäsitysten välttämiseksi on syytä paljastaa, että Henry on punainen laitosimuri, jolle on maalattu hymynaama. Hieman kömpelö liikuteltava, mutta kestää kovempiakin otteita sen vastapainoksi.

Erityisesti  kevätaurinko houkuttelee, ellei peräti käske,  tarttumaan myös ikkunanpesulastaan. Ja sainkin suuren tyydytyksen pestyäni, näin esileikisi, makuuhuoneemme ikkunat ja verhot sekä vaihdettuani ruukkukasveihin mullat. Lopputulos häikäisee!

Siivoaminen on  toisaalta  näkymätöntä työtä, jonka muut usein huomaavat vasta, kun sen jättää tekemättä. Ilmankos varsinkin meistä naisista  on mukavaa raportoida toisillemme, mitä on tullut tehdyksi. Kai se on sitä kissan hännän nostoa. Oma äitini oli varsin boheemi huusholliasioissa ja piti  enemmän maatilan ulkotöistä tai vaikutti kodin ulkopuolella. Sisähommat lankesivat kuin luonnostaan mummolle ja minulle. Omat tyttäreni ovatkin taitaneet  periä äidiltäni hänen taitonsa sietää sekasotkua…Mutta yritän pitää näppini erossa heidän sotkuistaan jo kasvatuksellisistakin syystä.

kestolinkki 3 kommenttia

Vastatuuleen

tammikuu 20, 2009 at 9:54 am (Luonto, ympäristö, maisema, Työ)

Olen käynyt retkiluistelemassa muutaman kerran lajiin hurahtaneen mieheni kanssa. Keskellä järven selkää tuntee itsensä sekä pieneksi että vapaaksi. Erityisesti siellä jäällä huomaa, mikä merkitys on tuulensuunnalla. Mutta niin mukavaa kuin myötätuuleen lasettelu onkin, toisaalta vastatuulessa on oma viehätyksensä. Joutuu oikeasti ponnistelemaan ja tekemään töitä päästäkseen määränpäähän. Maalissa ponnistelun jälkeen maistuukin lämmin mehu ihan toiselta kuin vapaakyydin saattelemana. Pari vuotta sitten ostin itselleni pienen naivistisen  taulun, jossa tyttö seisoo tukka hulmuten katse vastatuuleen, vierellä on vielä pari kanaa, joista olen haaveillut…Ei siis ihme, että tämä taulu pysäytti minut näyttelyssä ja ”vaati” päästä mukaan. Se on mun voimakuva.

Ponnistelusta ja vastatuulesta tuli mieleen parin viisaan kollegan kommentit siitä, kuinka tärkeää olisi opettaa lapset tekemään töitä. ”Työ tekijäänsä kiittää” sanoo vanha kansakin.  ”Ahkeruus on ilomme ja laiskuus intohimomme” sanoo äitini  kihlattukin viisaasti.

kestolinkki Jätä kommentti