Seitsemän vuoden periodit

kesäkuu 9, 2013 at 1:46 pm (Aika, Elämä)

Elämää on todellakin helpompi ymmärtää vasta jälkeenpäin, ja ainakin omassa elämässäni näyttäisi siltä, että seitsemän vuoden periodeissa olisi jotain perää. Täytän tänä kesänä 49 ja huomaan, että tietty ajanjakso on päättymässä ja uusi alkamassa. Istun kirjoittamassa tätä Jyväskylässä tyttäreni Laajavuoren yksiön pöydän ääressä ja olen yhtä aikaa sekä surullinen että iloinen. Ikkunasta avautuva lähiömaisema  jotenkin lohduttaa, sillä se tuo mieleeni kuvat Aikamme aapisesta, jota tavasin seutumme  ensimmäisten peruskoululaisten joukossa vuonna 1971. Silloin Suomessa oli edessä uusi uljas tulevaisuus ja jotenkin naiivi usko edistykseen. Nämä laatikkomaiset kerrostalot ovat suurinpiirtein ikäisiäni ja eläneet myös jokseenkin 7 kertaa 7 vuotta ja nähneet nousukaudet ja lamat. Niiden valkoiset seinät ovat saaneet pintaansa usein harmaita homeläiskiä, eikä aika ole säästänyt meitä saman aikakauden lapsiakaan kolhuilta.

Seitsemän vuoden periodit kuvataan monesti kaarina, joissa joka toinen seitsemän vuoden jakso sijoittuu kaaren huipulle ja joka toinen pohjalle. Olen usein miettinyt sitä, etten oikeastaan osaa sanoa, milloin olen elänyt omassa elämässäni huipulla ja milloin ryöminyt pohjamudissa, sillä vaikka huomaankin, että tiettyjä merkityksellisiä tapahtumia osuukin juuri seitsemän vuoden etappeihin, tapahtumat sisältävät aineksia sekä hyvästä että pahasta. Jotain kuolee ja samalla melkein huomaamatta jotain uutta saa alkunsa. Se on sekä surullista että iloista. Se on sekä luopumista että uuteen tarttumista. Seitsemän vuotta sitten olin 42 -vuotias ja elin erään kriisin keskellä, mutta samalla syntyi myös voimaannuttava ajatus jatko-opiskelusta, joka konkretisoitui parin vuoden päästä, kun sain jatko-opiskeluoikeuden Itä-Suomen yliopistosta. Nyt se vaihe elämästä alkaa olla loppusuoralla. Rohkenin jopa eilen ostaa  jo väitösasun täältä Jyväskylästä.

Olen varmaan jo aiemminkin ihmetellyt sitä, miten oikeat ihmiset tulevat vastaan oikeaan aikaan, ja jokaisella vastaantulevalla on jokin merkitys itselle. Merkityksen näkee sitten, kun katselee kaikkea vähän kauempaa. Nyt tuntuu siltä, että edessä saattaisi olla jotain kevyempää ja satunnaisempaa. Irrallisia hetkiä. Nähtäväksi jää, pystyykö tarrautuva rapu elämään niin irtonaista elämää, ilman tarkemmin suunniteltua tulevaisuutta ja pilvilinnarakennelmia. Aika vapauttava ajatus joka tapauksessa.

Mainokset

kestolinkki Jätä kommentti

O Captain, my Captain

Touko 11, 2013 at 1:26 pm (Aika, Elämä) ()

Tänään tuli spontaani itku kukkakaupassa, kun kuulin, että  Timo; pitkäaikainen työtoverini ja koulumme entinen rehtori, oli kuollut. Timo toimi kaksikymmentä vuotta sitten väliaikaisena  koulutoimenjohtajana ja oli valitsemassa minua sijaiseksi Kirkonkylän koululle. Timo oli silloin jokseenkin samanikäinen kuin minä nyt. Muistan kuin eilisen päivän, kun saavuin työnhakijana koulutoimistoon kaksi alle metrin mittaista tyttöä käsipuolessani. Ja muistan myös, kuinka olin yhtä aikaa kauhuissani ja innoissani, kun kuulin tulleeni valituksi.

Timo oli itselleni sellainen isähahmo, ja ehkä minäkin olin hänelle vähän niin kuin ”oma” tyttö. Yhteistyömme sujui hyvin ja tuntui siltä, että Timo luotti minuun. Toimin vähän niin kuin sihteerinä kirjoittaen koulun tiedotteita ja ”vuosikatsauksia”. Kun viiden vuoden ”koeajan” jälkeen koululautakunta haastatteli minua opettajan virkaan, oli Timo kuulemma sanonut: Valitkaa, mitä valitsette, me pidetään Päivi. Se tuntui hyvältä ja  kuuluu niiden ”elämäni miesten” sanomien lauseiden joukkoon, jotka säilytän muistoissani.

Timo  lähetti minua myös koulutuksiin,  ja sain vastuullisia tehtäviä hoidettavakseni. Tosin ”Oppi ja laatu -hankkeen” vetäminen (1998) oli kyllä aikamoista kivireen vetämistä, mutta opetussuunnitelmatyön ohjaaminen sen sijaan oikein mielekästä hommaa (2003). Ihailin Timoa juuri siksi, että hän piti tärkeänä koulun kehittämistä, ja toinen syy, miksi ihailin häntä, oli tietynlainen rauhallisuus;  mottona: Asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan kuin Ellun kanat. Lisäksi Timolla oli aina jokin vitsi opettajanhuoneen tunnelmaa keventämään. Erityisesti minulla on jäänyt mieleen se, kun karjalaispoika joi oksalakkaa humaltuakseen ja tuli sitten tuiterissa naama punaisena kotiin, jossa isä totesi: Juo poika vielä lissää! Nahka ei vielä kiillä!  Timon kanssa tuli muuten otettuakin opettajien illanvietoissa muutamat napsut, ei tosin oksalakkaa. Timon mielestä terveellinen elämä saattaa kyllä lisätä elinaikaa, mutta varmuudella se saa elämän ainakin tuntumaan pitkältä. Tosin vannoutunut tupakkamies joutui viime vuosina lopettamaan tupakoinnin terveydellisistä syistä.

Kirjoitin tämän muistokirjoituksen aika itsekkäästä näkökulmasta.  Mieskuorolaiset, Punaisen ristin  väki ja reserviläiset pitävät varmasti Timolle  toisenlaisia  muistopuheita. Kun Timo keväällä 2003 jäi eläkkeelle, tunsin velvollisuudeksi ja halusin pitää hänelle läksiäispuheen. Vertasin häntä laivan kapteeniin, mikä ei ole kovin tuore vertaus, mutta sopi hyvin Timolle, joka harrasti veneilyä ja oli sotilasarvoltaankin kapteeni. Minulle jäi sellainen mieli, että puheeni oli hänelle merkityksellinen. Nyt kun Timo on poissa, huomaan, etten enää olekaan tyttö, vaan minun on otettava askel ”aikuisuuteen” päin, tartuttava itse ruoriin. On niin surullista, kun edellinen sukupolvi, ne meidän äidit ja isät jättävät meidät yksi toisensa jälkeen. Kuka meidän perään sitten katsoo? On ikävä Timoa , mennyttä aikaa, lapsuutta ja nuoruutta. Sitä, että sai olla jollekin tyttö.

kestolinkki Jätä kommentti

Uusi vaihde elämässä

Touko 5, 2013 at 6:43 pm (Aika, Elämä, Ihminen, Musiikki) ()

Olen nyt nähnyt kaikki vuodenajat uuden kotini ikkunasta. Vuosi on ollut muutokseen sopeutumisen vuosi. Se, mikä oli kestävintä, on lakannut olemasta…. Näin keväisin olen vähän taipuvainen melankoliaan. Olen kuunnellut Matti Johannes Koivun kauniita ja surumielisiä säveliä ja sanoituksia ja tuntenut tosiaan, kuinka meissä elävät kaikki rakkaudet, suukot kevyet ja raskaat sydämet…. Metsät ja kaupungit, haaveet ja palkkakuitit;  ne yhdistyvät sylikkäin, kun joku katselee niitä jälkeenpäin… Huomaan olevani kiitollinen siitä, mitä oli ja siitä, mitä on nyt.

Aika ihmeellistä, että monet muutokset tulevat yhtä aikaa. Sen lisäksi, että kotini on siirtynyt toiseen paikkaan ja siviilisäätyni muuttunut, olen siirtynyt myös naisen elämässä uuteen vaiheeseen, siihen johon googlaukseni perusteella liittyy ainakin 36 oiretta, joita en nyt todellakaan halua tässä luetella. Totean vain olevani onnellinen siitä, että nähtävästi olen perinyt äitini fysiikan ja minulla on nähdäkseni vain se ”oire”, josta tämä elämänvaihe on saanut nimensä. Ehkä en halua lausua karhun nimeä juuri siksi, että pelkään alitajuisesti sitä, että sen jälkeen ne kaikki 36 oiretta iskevät kimppuuni.

Olen aina suhtautunut kehoni muutoksiin ja toimintoihin lähes stooalaisen tyynesti ja hyväksynyt, että ne ovat osa minua, mutta en ole antanut niiden määrittää itseäni sen enempää. Minä olen minä, vaikka tämä ulkoinen savimajani muuttuisikin. En halua, että minut määritetään jonkin iän perusteella jonkinlaiseksi ja että kaikki tunteeni ja mielialani laitetaan jonkin iän piikkiin. Kun isäni aikoinaan ihmetteli jotain äärimmäistä tunteenpurkaustani, äiti totesi, että se on siinä iässä, johon isä sanoi, että se taitaa olla aina jossain iässä, ja siinä isä oli kyllä aivan oikeassa. Ja sen tietävät myös muut, ketkä ovat lähelläni eläneet: tunteet tulevat ja menevät, itku ja nauru samassa lauseessa.

Toisaalta asioista pitäisi puhua niiden oikealla nimellä. Mutta ehkä tänä aikana ei vaan saa olla muuta kuin nuori: tehokas, aina hedelmällinen, aina iskukunnossa, ja siksi tästäkin iästä yritetään tehdä jotain muuta hormonien ja hoitojen avulla. Juuri tuosta ajattelusta haluan vapautua. Näen tämän elämänvaiheen tervetulleena hitaampana aikana, kun ruuhkavuodet ja juoksuaika ovat ohi ja tilalle on tullut enemmän sitä kaivattua ja paljon mainostettua omaa aikaa. Ja osaan todellakin käyttää tämän oman aikani juuri siten kuin haluan. En tunne tarvetta enää näyttää kenellekään mitään tai esittää olevani enemmän kuin olen.Ehkä olen sellainen myöhäsyntyinen vanhapiikanen, joka nauttii siitä, että uskaltaa sanoa mielipiteensä vielä painokkaammin kuin aikaisemmin, että saa keskittyä omiin töihinsä, niin sanotusti toteuttaa itseään, käydä elokuvissa, teatterissa, konserteissa, kuorossa, lähipubissa, tavata tyttökavereita, tai vain olla hömöttää.

Olen onnellinen siitä, että näen jo aika kauas taaksepäinkin. Ja ymmärrän, että muistan, koska olen elänyt jo vähän… Erityisen onnellinen olen siitä, että lapset kasvavat. Tämän vuoden koulutulokkaissa on jo niitä, joiden vanhempia olen opettanut. Se on jotenkin niin hienoa, mutta kaikkein hienointa on nähdä omien lapsien kasvavan ja löytävän omat juttunsa. Se on ihmeellistä! Juurihan ne imivät nisää. Mitä tulee huomisesta, haaveista unista. Laulan lapselleni. Laulanko menneistä ajoistaTäällä meillä on monta sataa elämää… Maalaamme uuden kerroksen, kerromme uuden totuuden. Miten hyvä on unohtaa, vain silloin voi rakastaa.

Siteeraukset: Matti Johannes Koivun lauluista:  Jos muutat mielesi, Ensimmäinen sunnuntai, Siirtolapuutarhat, 80-luvun lapset, Paratiisi lasilla, Monta sataa elämää, Miten hyvä on unohtaa. Suosittelen!

kestolinkki Jätä kommentti

Tässä

huhtikuu 26, 2013 at 4:50 pm (Aika, Ihminen, Runot)

Juoksuaika; juoksi aika.

aika aika aika

Nyt aika, joka äsken kaukana.

kaukana kaukana kaukana

Kaukana se, joka ennen tässä.

tässä tässä tässä

Tässä elämässä ei ehdi kaus.

kauas kauas kauas

Kauas juoksee ja on taas tässä.

Menopaussi, ei juoksuaika.

Minä tässä.

kestolinkki Jätä kommentti

Onko koulunkäynti pelkästään väkivaltaa?

huhtikuu 11, 2013 at 9:59 pm (Uncategorized) (, )

Kirjoitin vastineen Juha Suorannan blogiin http://suoranta.wordpress.com/ artikkeliin ”Koulunkäynti on väkivaltaa”, mutta  blogia ei voinutkaan enää kommentoida, joten liitän vastaukseni tänne:

Suoranta nostaa koulukritiikissään kyllä esiin juuri niitä asioita, jotka minustakin ovat syynä siihen, etteivät  oppilaat välttämättä tunne koulua omaksi paikakseen, mutta hän tekee sen kovin kärjistäen otsikoiden juttunsa: Koulunkäynti on väkivaltaa. Itse en ihan noin ilmaisisi asiaa. Kaikki koulut eivät ole samanlaisia, eivätkä kaikki opettajatkaan ole samanlaisia. Tunnen paljon ”toisenlaisiakin” opettajia. Mutta toisaalta tutkittu juttu on sekin, että enemmistö luokanopettajaopiskelijoista kuului Pyhältön (2003) mukaan ryhmään, jonka hän nimesi: ”assosiatiivis-behavioristis sävytteiseksi, staattiseksi ja opettajakeskeiseksi” opettajuudeksi. Se on mielestäni surullista, sillä koulu ei voi  muutua ja pysyä ajantasalla, jos nuoretkin opettajat toistavat sitä samaa mallia, jossa opettaja nähdään kontrolloivana toimijana ja oppilas passiivisena opetuksen kohteena. Oppiainejakoinen ja oppikirjakeskeinen opetus vielä vahvistavat tätä asetelmaa, eikä koulu silloin voi tarjota mitään ”elävää ravintoa” oppilaille. Hollo oli mielestäni erittäin oikeassa, kun edellytti kasvattajalta erityisesti sekä ulkoista että sisäistä liikkuvaisuutta, ruumiin ja sielun virkeäliikkeisyyttä, ”ominaisuuksia, jotka ovat kaiken jähmeyden ja äijämäisyyden ilmeinen vastakohta.”(Hollo 1927, 81) Hollon mielestä myös kasvattajan tulisi olla kasvava.

Sekä kasvatettavalta että kasvattajalta voi, ja pitäisikin, edellyttää myös tiettyjä hyveitä. Jotkut nuoret  ovat valitettavasti joutuneet kasvamaan  ilman, että joku olisi ohjannut heitä hyveitä kohti, esimerkiksi vaalimaan ja kunnioittamaan toisia ihmisiä, kaikkea elävää ja myös elotonta ympäristöä. Aikuisten välinpitämättömyys on mielestäni pahinta. En pidä huonona sitäkään, että opetellaan kauniita käytöstapoja sekä koulussa että kotona. Mutta… minähän olenkin opettaja ;).

Liian usein koulu on suorituskeskeistä strategista toimintaa, vaikka se voisi olla sen sijasta kommunikatiivista toimintaa, jossa opetellaan yhdessä itselle merkityksellisiä asioita mielekkäällä tavalla. Bell Hooksin osallistava kasvatus ja Freiren problematisoiva kasvatus ovat esimerkkejä sellasesta kasvatuksesta. Mutta uskon, ja tiedänkin, että suomalaisessakin koulussa on oppimiskeskeisiä opettajia, jotka uskaltavat pistää itsensä likoon ja antaa oppilaille enemmän vastuuta ja tilaa luomalla sellaisen fyysisen ja henkisen oppimisympäristön, jossa kommunikatiivinen toiminta on mahdollista. Sellaisessa koulussa voi olla jopa kivaa ja siellä välitetään toisista oppilaista ja opettajista.

kestolinkki Jätä kommentti

Kammiosta

huhtikuu 11, 2013 at 7:56 am (Aika, Tutkimus, Uncategorized)

Hieman nolottaa tuo viime öinen päivitys, jos sitä voi edes päivitykseksi kutsua, kun tein sen yöllä. Se vaikuttaa näin päiväsaikaan tarkasteltuna hmm hieman siltä, kuin yrittäisin olla jotenkin taiteellinen. Ajatusten selaaminen ei muuten ole ihan helppoa. Se pitäisi tehdä todella spontaanisti (mieluiten varmaan humalassa) Itse ainakin huomasin, että se ns. yliminä ja kontrolli puuttui helposti peliin. Yritin ensin alkaa substantiivilla, mutta se tuotti vain sellaisen sanajonon, joka ei kertonut itselleni yhtään mitään. Esimerkisi suu, kuu, puu….Vasta kun aloitin partikkelilla sain aikaiseksi tuon lauseen, jolla saattaa ollakin jotakin sanottavaa minulle.

Syy moiseen höperehtimiseen saattaa olla siinä, että olen ollut maaliskuusta alkaen virkavapaalla opettajan työstä ja saanut upota väitöskirjan viimeistelyyn. Uppoamisesta voi todella puhua. Tutkijan aika ja oleminen on aivan erilaista kuin opettajan aika ja oleminen. Asia tempaa mukaansa ja vie syvälle, kun taas opettajan työssä pitää olla koko ajan valppaana ja valmiina reagoimaan. Täällä kammiossani havahdun monesti vasta siihen, kun vatsa kurnii tai kuopus saapuu koulusta kotiin. Pidän tästä vapaasta elämäntyylistä vaihteeksi kovasti.Voisin jopa kuvitella tekeväni tätä työkseni. Mutta siihen tuskin on mahdollisuutta. Kaiken kaikkiaan tällainen hidas ja ulkomaailmasta eristäytynyt työ on harvoin kenellekään mahdollista nykymaailmassa eikä vapaana taiteilijana/tieteilijänä  ainakaan elätetä perhettä ja makseta lainoja.

Ehkä liioittelen eristäytymiselläni, sillä sosiaaliseen mediaan kurkistaminen yhdistää kotona työtä tekevänkin maailmanmenoon ja huomaan, että ystävistä on tässä elämänvaiheessa tullut itselleni entistä tärkeämpiä. Ihan kasvokkainkin tavaten. Oikeastaan elän melko samanlaista elämää kuin ollessani teini-ikäinen. Päivät kuluvat opiskellen ja vapaa-aika ystäviä tavaten kaikenlaisissa kulttuuririennoissa; lähinnä elokuvissa ja konserteissa. Tämä kammionikin näyttää opiskelijan huoneelta: kapea sänky, työpöytä ja kirjahylly. Keski-ikäisyyteen viittaa kyllä lukunurkkaus, jossa on nojatuoli, rahi, jalkalamppu ja lukulasit.

Päiväelämä on rauhallista ja tasaista, mutta yöelämä onkin muuta… ;) Ei kuitenkaan siinä mielessä kuin sana yöelämä antaa yleensä olettaa, vaan näen mielestäni aivan liikaa unia.  Eivätkä unet ole rauhallisia, vaan joudun niissä monesti puolustautumaan ja koen tilanteen uhkaavaksi tai vaativaksi. Yhtenä yönä pidin unessa jo kirvestä kädessä, toissa yönä olisi pitänyt lähteä ylittämään merta, joka vaahtosi harmaana ja viime yönä yritin rakentaa ponnahduslautaa, jonka avulla olisi voinut hypätä korkealle patjalle. Tiedostamattomia suorituspaineita siis kuitenkin, sanoisi Freud varmaan.

kestolinkki Jätä kommentti

Ajatusten selailua

huhtikuu 10, 2013 at 8:31 pm (Uncategorized)

Tyttäreni osaa selailla ajatuksia. Se on sitä, että aloittaa jostakin  sanasta ja alkaa assosioida. Minun tekisi mieli kirjoittaa tänne jotakin pitkästä aikaa, mutta en edes tiedä mistä sanasta aloittaisin. Ehkä vielä joskus jossain se on jossain ja me tiedämme sen minkä unohdimme jotta emme muistaisi merta.

kestolinkki Jätä kommentti

Vaaralliset tekstit

maaliskuu 12, 2013 at 10:30 pm (Dialogi, Media, Uncategorized)

Bergerin ja Luckmannin mukaan kasvotusten kohtaamista luonnehtii vastavuoroisuus. Kasvotusten olen toisen kanssa samassa nykyhetkessä; tässä ja nyt. Kuulen toisen äänen ja myös oman ääneni. Näen toisen ilmeet ja eleet. Toisen kasvoille saattavat heijastua myös omat ilmeeni; toinen voi toimia kuin peilinä.”Kasvokkain koettuna toinen on täysin todellinen” (Berger ja Luckman 1995, 40, alkuperäoen 1966). Kasvokkain ollessa keskustelu virtaa; voimme reagoida nopeasti ja muuttaa käsityksiämme toisesta suuntaan tai toiseen. Voimme pyytää toista perustelemaan, jos emme ymmärrä hänen kantaansa.

Gadamer kuvaa dialogia kauniisti: Kannatteleva yhteisymmärrys syntyy halusta ymmärtää toista. Ennakkokäsityksistä ja omista mielipiteistä ei tarvitse dialogissa luopua. Avoimuus toisen näkemyksiä kohtaan sisältää sen, että omat mielipiteet suhteutetaan vieraisiin ja vieraat näkökulmat suhteutetaan omien näkemysten kokonaisuuteen. Dialogissa rakentuu asiaan yhteinen näkökulma. Kummankaan käsitykset eivät mene toisen ylitse, vaan keskustelu muuttaa molempien mielipiteitä.

Olen aktiivinen keskustelija sekä ”livenä” että sosiaalisessa mediassa. Niin hienona kun pidänkin mahdollisuutta keskustella sosiaalisessakin mediassa, se ei yllä kasvokkain tapahtuvan vuorovaikutuksen tasolle. Sosiaalisessa mediassa keskustelu harvoin perustuu siihen, että pyrkisimme aidosti ymmärtämään toisen näkökulmaa, vaan päin vastoin pitäydymme tiukasti omassa kannassamme. Siksi keskustelusta harvoin muodostuu sosiaalisessa mediassa dialogi. Olen itsekin saanut pari kertaa tuta, kuinka ”vaarallista” on mennä laukomaan vastakkaisia mielipiteitä tiettyihin arkaluontoisiin aiheisiin tietyillä sivuilla. Sain joukon rökityksen, mutta toisaalta taisin itsekin ”kerjätä” sitä… (vähän niin kuin nakkikioskitappelua). Sosiaalisessa mediassa on helppo loukata ihmistä, koska olemme siellä kasvottomia, usein jopa tuntemattomia toisillemme ja  voimme osallistua keskusteluun nimettöminä. Jos saamme ajatustemme taakse vielä joukon, voimme joukon voimalla yhdessä haukkua ihmistä, jolla on ”väärät” mielipiteet, eli erilaiset kuin meillä itsellämme. Kasvokkain emme sitä todennäköisesti tekisi.

Habermasin(1987) mukaan inhimillinen toiminta voi olla joko strategista tai kommunikatiivista. Strateginen toiminta on suuntautunut menestykseen ja ulkoiseen vaikuttamiseen, kun sen sijaan kommunikatiivinen toiminta  tähtää keskinäiseen yhteisymmärrykseen. Kommunikatiivisessa toiminnassa muita ihmisiä kohdellaan aitoina persoonina, ei objekteina, kuten strategisessa toiminnassa, jossa toisista ihmisistä tulee helposti kilpailijoita ja vastapelureita. Nettikeskustelu on usein strategista toimintaa.

Nettikeskusteluhan ei ole puhetta, vaan tekstiä. Tekstin tekee ”vaaralliseksi” se, että siitä jää jälki, joka on mustaa valkoisella. Vaikka  tulisimmekin katumapäälle ja poistaisimme  fb-kommenttejamme tai bloggauksiamme, ne ovat olleet ainakin hetken näkyvissä –  julkisesti. Ja se voi jo riittää ihastuttamaan  tai vihastuttamaan. Lisäksi netissä on suurempi riski tulla väärinymmärretyksi; varsinkin jos käyttää ironiaa, jota suomalaisten on tunnetusti vaikea ymmärtää tai jos verhoaa sanomansa jotenkin muuten. Tulkintaan tarvitaan myös eläytymistä ja empatiaa, joita nettikeskustelussa harvoin käytetään.

”Vieraita tietoisuuksia ei voi tarkastella, analysoida ja määritellä objekteiksi, olioiksi, – niitä voi vain puhutella dialogisesti. Niiden ajatteleminen merkitsee niiden kanssa puhumista, muutoin ne kääntävät meille objektiksi muutetun puolensa.”Bahtin (1991, 106)

kestolinkki Jätä kommentti

Loppiainen

tammikuu 6, 2013 at 4:44 pm (Aika, Tutkimus)

En pura vielä tänään kuusta, vaan katselen illalla sen kynttilöitä, otan pienen konjakin ja pari suklaata, mitä joulusta on jäljellä . Taidan olla niitä, joille asioiden lopettaminen on paljon vaikeampaa kuin aloittaminen. Keskeneräisten töiden loppuun saattaminen, langanpätkien päättely, jostakin vanhasta luopuminen, lopullisten papereiden allekirjoittaminen… Alkanut vuosi kuitenkin todennäköisesti tulee sisältämään juuri näitä asioita, ja on jo sisältänytkin.

Kravun vuosihoroskooppikin lupaa ”uusia uria avaavaa sadonkorjuun jaksoa: On aika jatkaa matkaa ja alkaa tyhjältä pöydältä”.  Uuden vuoden päätökseni liittyykin juuri tähän; toivon, jopa päätän, että saan tutkimukseni tänä vuonna valmiiksi. Luvata en kuitenkaan sitä voi, koska saattaahan olla niin, että se, mikä  minun mielestäni on valmis, ei jonkun toisen mielestä vielä sitä  ole. Mutta päätös on kuitenkin tehty, jopa näin julkisesti.

Tutkimusmatkani on siis melko lähellä loppua. Miten nopeasti aika onkaan kulunut ja miten paljon mielenkiintoisia ja ihania ihmisiä olen tavannut matkan aikana. Miten innostavaa uusiin asioihin tutustuminen on ollut  ja miten hienoa on ollut huomata, että moni asia etenee kuin omalla painollaan: olen tärmännyt oikeisiin  ihmisiin ja kirjoihin juuri oikeaan aikaan. Olen saanut apua. Ja väistämättä olen jotain oppinutkin, myös itsestänikin: ”Action research is a kind of journey to self-discovery. In doing research one is, in fact, changing one´s self” ( O’Hanlon).

Nyt on siis vielä edessä se viimeinen nousu, loppusuora ja matkaraportin tekeminen.  Aikaisemmin luulin, että viimeksi mainittu olisi paljon helpompaa: kertoisin vain mitä tapahtui, mitä koimme ja teimme muiden seurueeseen kuuluneiden tutkimusmatkailijoiden kanssa. Mutta nyt huomaankin, että tämä viimeinen vaihe on se vaikein ja ympärillä olevista ymmärtäväisistä ja avuliaista  ihmistä huolimatta myös se yksinäisin vaihe. Herään aamuisin tunteeseen, että  reppuuni on laitettu kiviä painoksi, askel ei nousekaan, pohkeissa on maitohappoa. Pelkään, että tankkaukseni on epäonnistunut ja teen ”konoset”, pelkään etten pääsekään perille, että suoritukseni hylätään. Olen myös surullinen siitä, että  rinnallani ei  ole enää häntä, jonka  kanssa aiemmin taittui monta matkaa, mutta onneksi on kuitenkin ”ystävyys, yhteistyö ja avunanto” -sopimus.

Vaikka tekemäni päätös ahdistaakin, saa se toisaalta ponnistelemaan  määrätietoisemmin, ja matka etenee, askel kerrallaan. Ei voi alkaa uutta matkaa ennen kuin on saanut edellisen matkan tehtyä.

kestolinkki Jätä kommentti

Kesäajassako vielä?

lokakuu 28, 2012 at 6:11 am (Runot)

En kysy, missä on mun hölmö nuori sydän vaan,  missä on mun nopeat jalat.

En ihmettele sitä, että näen hyvin sekä  eteen että taakse,vaan sitä, etten näe lähelle.

Hedelmiäni on pyörinyt jo kauas puusta, vaikka itsekin vasta…

Ja vaikka olisikin  klisee verrata ihmisen ikää vuodenaikoihin, teen niin:

Olen syksy ja minusta näkee sen, vaikka itse en sitä näe.

Kelloni on väärässä ja kääntyy kuin itsestään eteen, ja varsinkin taakse päin.

Aika ei seiso, vaan  liikkuu nopeammin kuin minä.

Kiirehdi rakkain soi radiossa.

kestolinkki Jätä kommentti

« Previous page · Next page »