Ällistelen ääntäni

marraskuu 13, 2010 at 9:10 pm (Dialogi, Uncategorized) (, )

Tämä opiskeluelämä on kyllä karistanut viimeisetkin rippeet estoista käyttää omaa ääntä.  Missä on se ujo tyttö, joka vielä ala-asteella viittasi vain silloin, kun pystyi vastaamaan yhdellä sanalla? Tai se nuori aikuinen, joka jännitti esittelykierroksella omaa vuoroaan tai jonka sydän alkoi laukata ihan hirveästi silloin, kun oli halu isossa joukossa sanoa jotain ääneen, mutta yhtä voimakas pelko sitä kohtaan.

Jotenkin olen nyt kuin lahjapaketteja innoissaan aukova lapsi, joka löytää toinen toistaan hienompia asioita paketeista ja joka on ihan haltioitunut kaikesta ja jonka on ihan pakko vuolaasti kommentoida jokaista avaamaansa pakettia. Eilenkin oli niin kiinnostavia, jopa kiihottavia, aiheita tutkimuksen etiikan symposiumissa Savonlinnan OKL:llä, että oli ihan pakko sanoa melkein jokaisesta jotakin. Oli toimintatutkimusta, yhteistoiminnallista oppimista, narratiivista juttua, kysymyksiä siitä, mikä ihminen on ja mikä sen pitäisi olla… ja Calvinon filosofia se vasta kirvoitti kieleni ja sai ajatukseni lentämään.

Olen alkanut jopa vähän hävetä tätä piirrettäni, koska se on niin epätyypillistä suomalaisille. Lisäksi tunnen huonoa omaatuntoakin siitä, että olen suuna päänä kommentoimassa kaikkea, ja tavallaan vien tilaa sillä tavalla niiltä, jotka ovat hieman estyneempiä tai hitaampia valtaamaan puheenvuoron. Jotenkin vain karjalaiset geenini ovat näin vanhemmiten syrjäyttäneet hämäläisen puoleni. Huomasin tuntevani oloni kotoisaksi karjalaisten sukulaisteni kanssa linja-autossa matkalla Äyräpäähän. Ääntä sai käyttää kursailematta, tai oikeastaan sitä piti käyttää, jos aikoi saada äänensä kuuluviin. Toisen puheenkin päälle puhuttiin, kun innostuttiin siitä, mitä toinen oli juuri sanonut. Tunteisiin vedottiin, välillä vähän itkeä pirautettiin ja ikävimmätkin asiat jotenkin höystettiin sellaiseksi, että niistä löytyi se toinenkin puoli. Ilo pintaan, vaikka sydän märkänisi ei ole ihan turha sanonta karjalaisista. Rasittavaa varmasti sellaiselle, jolle tällainen käytös on vierasta. Minä olin siinä joukossa varmaan hiljaisimmasta päästä, mutta jotenkin tuo joukko sai minut laulamaan jopa karaokeakin, mitä en olisi uskonut ikinä tekeväni.

Kommunikatiivinen toiminta ja dialogisuus ovat tutkimuksessanikin tavoitteena.Keskusteleminen on sellainen asia, jota pitäisi harjoitella koulussa enemmän. Ja se on ihanaa varsinkin silloin, kun joukko on tasavertainen niin, että kaikki saavat äänensä kuuluviin. Minun taitaa olla nyt hyvä muistaa se, että jos ihmisen olisi tarkoitus puhua enemmän kuin kuunnella, hänellä olisi, toisin kuin nyt, kaksi suuta ja vain yksi korva. Mutta toisaalta potaskaa on se sananlasku, että vaikeneminen olisi  kultaa. Puhumattakaan siitä, että naisen pitäisi vaieta seurakunnassa. Puhumisen lisäksi tykkäisin kyllä käyttää suutani vaikka pussaamiseen. Se on hyvä konsti vaientaa minut, ja tykkään siitä jopa puhumisesta enemmän.

Mainokset

kestolinkki 2 kommenttia