Syys
Olen puu, joka on antanut kaikki hedelmänsä yhdelle.
Nyt seison paljaana rankana ja odotan,
että sumu sulkisi suojaansa,
tuuli tulisi ja tanssittaisi.
Kaikille tasa-arvoisesti tukea, myös niille tavallisille !
Käsittääkseni ei enää puhuta virallisesti erityisoppilaista, vaan erityistä tukea vaativista oppilaista. Erityiskouluistakaan ei varsinaisesti ainakaan meillä päin puhuta, vaan sen sijaan pienryhmäopetuksesta. Ärsyynnyin kovasti professori Timo Saloviidan kommenteista (Suomen kuvalehti 41), joissa hän piti siirtoa erityisopetukseen lapsen eristämisenä ja syrjimisenä ja arvosteli opettajakuntaa siitä, että me ”mystifioimme toimenkuvamme, heittäydymme avuttomiksi ja haluamme keventää töitämme.” Jutussa esiteltiin diagrammilla, kuinka erityisopetukseen siirrettyjen lasten määrä on kasvanut tasaisesti vuodesta 1995. Eikö tämä toisaalta tarkoita myös sitä, että erityistä tukea vaativien lasten määrä on samaan aikaan kasvanut. Sellainen käsitys on ainakin itselleni muodostunut niiden parinkymmenen vuoden aikana, jona olen toiminut opettajana. Samaan aikaan on käsittääkseni lisääntynyt myös opettajien työtaakka ja työssä uupuminen.
”Erityisoppilaiden” inkluusio ja integraatio tavalliseen luokkaan ovat tavoiteltavia asioita, mutta toisaalta monesti ajattelen myös sitä, onko sekään reilua, että enemmistö oppilaista joutuu joustamaan, sopeutumaan ja tulemaan vähemmällä opettajan huomiolla toimeen, jos, ja kun, erityistä tukea vaativat oppilaat vievät lähes kaiken huomion. Pahimmassa tapauksessa muut oppilaat ja opettaja joutuvat olemaan varuillaan näiden oppilaiden arvaamattoman ja jopa väkivaltaisen käytöksen vuoksi.
Eräässä artikkelissaan Saloviita esittelee kolme työrauhaa edistävää tekijää, jotka ovat toimivat säännöt ja rutiinit, hyvä suhde oppilaisiin ja hyvä opetus. Olen Saloviidan kanssa tismalleen samaan mieltä siitä, että em. asia edistävät työrauhaa, mutta siitä en ole samaa mieltä, että nämä kolme konstia vaatisivat vain hieman lisätyötä, kuten Saloviita mainitsee. Ne vaativat paljon lisätyötä ja jatkuvaa tarkaavaisuutta ja johdonmukaisuutta. Silloin kun luokassa on erityisesti ns. häirikköoppilas, joka kärsii tarkaavaisuushäiriöistä, joutuu opetuksen suunnittelemaan monesti hänen ehdoillaan. Tällaiselle oppilaalle rutiinit ja ärsykkeistä karsittu ympäristö on hyväksi. Joskus opettajan kaulassa olevat helmet ovat jo liikaa. Monesti hän ei myöskään kykene yhteistoiminnallisiin työtapoihin, tai ainakin tämä vaatii kovaa valmennusta ja harjoittelua. Pidän itse yhteistoiminnallisista työtavoista ja huomasin, että Saloviita on kirjoittanut niistä kirjankin. Olen kuitenkin törmännyt suuriin vaikeuksiin saada muutamat erityistä tukea vaativat oppilaat toimimaan ryhmän jäsenenä toisten kanssa ja tunnustan, olen myös luovuttanut ja antanut heille yksilöllisiä harjoituksia sen sijasta. Itse uskon, että pienryhmässä näitä asioita olisi paljon helpompi järjestää ja harjoitella, koska tn. siellä useimmat oppilaat olisivat niitä, jotka tarvitsevat ärsykkeistä karsitun ympäristön ja erityistä harjoitusta yhteisöllisempiin työtapoihin.
Pienryhmäopetus on ainakin meidän koulussamme ollut erityisen hyvää. Pieneryhmässä opettajalla on aikaa enemmän erityistä tukea vaativille oppilaille ja pienempi ryhmä on myös kodinomaisempi. Olemme tehneet yhteistyötä pienryhmän kanssa esimerkiksi järjestämällä yhteisiä leirikouluja ja yökouluja. Oppilaat on integroitu taideaineissa ns. tavallisten luokkien kanssa. Erityisluokka -termin käytöstä olisi syytä luopua, jos se on leimaava ja erotteleva joidenkin tahojen mielestä. Minusta se on kuitenkin jokseenkin sama asia kuin tämä pienryhmä, joka meillä toimii. En näe ”erityisluokkaan” siirtämistä oppilaan ihmisoikeuksia loukkaavana (Saloviita), vaan päin vastoin oppilaan etuna. Ainakin se on paljon parempi ratkaisu kuin mielialalääkkeiden syöttäminen jopa alkuopetusikäisille lapsille.
Saloviidan asenne on omiaan tekemään erityisluokista mörköjä ja lisäämään meidän tavallisten opettajien riittämättömyyden tunnetta, jos emme saakaan niitä kolmea konstia toimimaan käytännössä kaikkien lasten kanssa. Siis: kyllä se koira älähti, johon kalikka kalahti. Myönnetään. Tunnen välillä olevani väsynyt, neuvoton ja erityisen tuen tarpeessa. Töitä en kuitenkaan vieroksu ja lapsistakin tykkään kovasti, myös niistä erityisistä, joskus jopa erityisesti. Toivoisin vain voivani huomioida paremmin myös ne ns.tavalliset oppilaat, sillä jokainen meistä on erityinen ja tuen tarpeessa.
Tahtoisin
Tahtoisin esteettömän näköalan ja raitista ilmaa.
Tahtoisin poskilleni punan, joka ei ole purkista.
Tahtoisin vierelleni jonkun, jonka askel on yhtä pitkä ja katse samaan suuntaan
ja jonka repussa on evästä molemmille.
Minä – Opettaja
Pitkästä aikaa päivitän blogiani ja laitankin samantien pidemmän pätkän tekstiä…
Taustaksi
Kevätlukukauden 2011 alussa pyysin tutkimukseen osallistuvia opettajia kirjoittamaan kuvauksen itsestään opettajana. Laadin kirjoitelmien perustaksi apukysymykset Kelctermansin jatkuvan ammatillisen kasvun (CPD) käsitteenmäärittelyn pohjalta. Jatkuva ammatillinen kasvu on hyvin samanlainen käsite kuin pedagogisen ajattelun kehittyminen. Molemmat ovat oppimisprosesseja, joissa keskeistä on oman toiminnan reflektointi vuorovaikutuksessa toisten ja ympäristön kanssa.
Sen lisäksi, että olin toimintatutkimuksen käynnistäjä, organisaattori ja raportoija, osallistuin siihen myös omaa opetustaan kehittävänä opettajana. Siksi onkin syytä, että myös itse kuvaan omaa ammatillista kehittymistäni ja pedagogista ajatteluani samojen apukysymysten pohjalta.
Apukysymykset narratiivin laatimiseen
1.Miten ja miksi sinusta tuli opettaja
2. Miten viihdyt työssäsi ja mitkä asiat vaikuttavat työssä viihtymiseen?
3. Millainen opettaja olet?
Käsitys oppimisesta ja opettamisesta
4. Miten voit opettajana parhaiten edistää oppimista?
Opetus tapahtuu aina tietyssä paikassa tiettynä aikana…
5. Miten työnkuvasi on muuttunut opettajana olosi aikana ja miten itse olet kokenut muutokset?
6. Mitä odotat tulevaisuudelta, ja mihin suuntaan koulua ja opetusta mielestäsi pitäisi kehittää?
Opettajan ammatillinen kehitys ja toimintatutkimus
7. Mitä toimintatutkimukseen osallistuminen on antanut/vaatinut?
8. Miten ajattelusi/toimintasi opettajana ovat toimintatutkimuksen aikana muuttuneet/kehittyneet
Tutkiva opettaja Päivi
Lienen itse kutsumusopettaja, koska kirjoitin jo ala-asteella ”Ystäväni”-kirjoihin toiveammatikseni opettajan. Ensimmäiset ”opetuskokemukseni” sainkin, kun pidin koulua pikkuveljelleni oman koulupäiväni jälkeen ensimmäisellä luokalla ollessani. Lisäksi ensimmäinen opettajani oli samalla myös esikuvani. Harrastukseni ja kesätyönikin suuntautuivat kohti opettajan ammattia. Kävin pianotunneilla ja ohjasin tyttökerhoa. Kesätöissä hoidin lapsia ja toimin leikkikentällä ohjaajana. Kirjoitusten jälkeen tein sijaisuuksia. Välivuotena toimin kouluavustajana.
OKL:n ovet eivät kuitenkaan heti ensi yrittämällä avautuneet, koska epäonnistuin haastattelussa jännittämisen takia. Pettymys oli suuri, mutta sisuunnuin siitä ja pääsin seuraavana vuonna kirkkaasti sisään. Opiskelua OKL:ssa en kuitenkaan kokenut itselleni kovin mieleiseksi. Erityisesti vaikeaksi koin yksittäisten tuntien pikkutarkan suunnittelun. Tunsin esittäväni jotakin roolia. Parhaat kokemukset opiskeluajoilta liittyvät niihin harjoitteluihin, joissa sai opettaa kokonaisia päiviä. Lisäksi pidin kasvatustieteen opinnoista ja alkuopetuksesta, johon erikoistuin. Opiskeluaikanani korostettiin opetuksen eheyttämistä, jonka koin itsekin mielekkääksi toimintatavaksi. Päättöharjoittelun jälkeen odotin kovasti, että saan oman luokan ja pääsen pian opettamaan kentälle.
Sain ensimmäisen virkani 1989 samasta koulusta, jota olin itse käynyt. Se oli silloin kuusiopettajainen maalaiskoulu. Tuntui hyvältä aloittaa työt tutussa ympäristössä, jossa oli vielä muutama tuttu opettajakin omalta kouluajaltani. Jäin tämän reilun vuoden ”pehmeän laskun” jälkeen äitiyslomalle. Kaksi tytärtä tehtyäni sain töitä Kerimäeltä Kirkonkylän koulusta, jossa olen toiminut vuodesta 1992 alkaen opettajana. Koulussa on ollut oppilaita kahdensadan molemmin puolin. 90-luvun alkupuoliskolla virittelin myös jatko-opiskelua, mutta jätin sen silloin ajatuksistani, koska huomasin, että itselleni on mahdoton tehtävä yhdistää koti, luokanopettajan työ ja tutkimus.
Olen viihtynyt opettajan työssä. Jossain vaiheessa tuntui jopa siltä, että koulu on kuin toinen kotini. Pidän siitä, että työ on niin vaihtelevaa ja monipuolista. Jokainen päivä on erilainen. Enimmäkseen olen toiminut alkuopetuksessa ja pidän sen ikäisten lasten avoimuudesta ja innokkuudesta, vaikka kieltämättä joskus nämä samat piirteet rasittavatkin. Itselleni on tärkeää, että luokassa on hyvä ilmapiiri. Toimiva työyhteisö on myös erittäin tärkeä työssä viihtymiselle. Koska olen ollut jo melkein kaksikymmentä vuotta samassa koulussa, on moni työkaveri ehtinyt jäädä eläkkeelle ja huomaan välillä kaipaavani heitä kovasti. Tosin olen saanut myös tilalle ihania uusia työkavereita, joiden kanssa olemme suunnitelleet yhdessä opetusta ja tehneet jopa joustavia ryhmäjakoja, jotka ylittävät luokkarajat. Kummitoiminta kuudesluokkalaisten kanssa on ollut myös palkitsevaa. On ollut kiva seurata, kuinka vastuullisesti kuudesluokkalaiset kummit hoitavat tehtävänsä ja kuinka tärkeää pienille koululaisille on ystävyys isomman koululaisen kanssa.
Kommunikatiivinen toiminta ja työn kehittäminen yhdessä kollegojen kanssa viehättää itseäni. Kommunikatiivinen toiminta on myös vahvuuteni. Olenkin toiminut pariin otteeseen koulumme kehittämistyön ohjaajana. Kun kuntamme meni mukaan 90-luvun loppupuolella Oppi ja laatu- hankkeeseen, minut nimettiin sen vetäjäksi koulussamme. Silloin huomasin, kuinka vaikeaa on ohjata sellaista hanketta, jota opettajat eivät koe omakseen ja johon heidät velvoitetaan osallistumaan työpäivän jälkeen korvauksetta. Itsekin koin vieraaksi hankkeen liike-elämästä lainatun kielenkäytön ja yritin muokata sitä koulumaailmaan sopivammaksi. Sen sijaan paljon paremmat kokemukset itselleni jäivät opetussuunnitelmatyön paikallisena ohjaajana toimimisesta. Huomasin, että opettajat kaipaavat tilaisuutta keskustella omaan työhönsä liittyvistä kysymyksistä. Opetussuunnitelmatyöstä saivat siihen osallistuneet opettajat myös pienen korvauksen sekä välipalan. Toimintatutkimukseni ikään kuin jatkaa silloin alkanutta opetussuunnitelmatyötä.
Minulle on tärkeää, että saan itse suunnitella työni. Pidän kokonaisuuksien suunnittelusta sekä materiaalien hankkimisesta ja valmistamisesta. Kun olen suunnitellut työni hyvin, minulla on turvallinen olo ja voin heittäytyä tilanteenkin viemäksi ja vaihtaa suunnitelmaa jopa lennossa. Olen siis sekä suunnitelmallinen että spontaani opettaja. Pidän myös kiireettömyydestä ja siitä, että koulupäivään kuuluvat tietyt rutiinit. Esimerkiksi aamulla hiljennymme kuuntelemaan aamulaulun, jonka jälkeen laitamme päivämäärän ja nimipäiväsankarin taululle. Kysyn myös joka päivä kuulumiset oppilailta. Ruuan jälkeen luen sadun. Uskon, että säännöllinen päivärytmi on tarpeellista vastapainoa pienille oppilaille tässä hektisessä maailmassa.
Lukuvuoteni jakautuu pari viikkoa kestäviin jaksoihin, joissa käsitellään samaa aihepiiriä eri oppiaineiden sisällä. Tämä on oma tapani eheyttää opetusta. Minusta oppimisen kannalta on tärkeää yhdistää opetuksessa pää, kädet ja sydän, eli käsitellä samaa aihetta niin, että tiedollisten tavoitteiden lisäksi otetaan huomioon affektiiviset ja psykomotoriset tavoitteet. Opetuksessa painotan kokemuksellisuutta, tekemistä ja tunnekasvatusta. Muutaman vuoden harjoitin kokonaisopetusta jopa ilman sitovaa lukujärjestystä, koska siten oli helpompi järjestää yhdysluokan hiljaisen ja äänekkäämmän työskentelyn vuorottelu.
Työssäni tärkeimmäksi koen sellaisen ilmapiirin luomisen luokkaan, että jokaisen on hyvä ja turvallinen olla. Se edellyttää meiltä kaikilta toistemme arvostamista ja huomioon ottamista sekä sopeutumista yhteisiin sääntöihin. Vasta sitten on oppiminen mahdollista. Tämä tärkein tehtävä on samalla myös suurin haaste työssäni. Lasten kirjo on entistä laajempi. Työssäoloni aikana erot oppimisessa ovat kasvaneet ja käytöshäiriöt sekä tunne-elämän ongelmat ovat lisääntyneet. Lapsilla on jo kouluun tullessaan kovin erilaiset lähtökohdat. Monesti suren sitä, mitä jotkut lapset ovat jo pieneen ikäänsä nähden joutuneet kokemaan.
Pyrin näkemään jokaisen lapsen vahvuudet ja annan myönteistä palautetta aina, kun on mahdollista, mutta toisaalta minun pitää myös vaatia lapselta vaivan näköä oppimisen eteen. Nykylasten opettaminen pitkäjänteiseen työhön onkin toinen suuri haaste. Sitä ei ole välttämättä vaadittu lapselta kotona. Pidän opettamisesta, mutta en pidä siitä, että joudun toimimaan monesti ikään kuin poliisina, järjestysmiehenä ja tuomarina. Huomaan myös, että olen vanhemmiten joko muuttunut hitaammaksi tai sitten ympäristö on muuttunut kiireellisemmäksi ja levottomammaksi. Viime aikoina olen alkanut miettiä, jaksanko samaan tahtiin eläkkeelle asti.
Mielestäni koulua pitäisi kehittää entistä enemmän siihen suuntaan, että se tarjoaisi vastapainon turvattomalle ja nopeasti muuttuvalle maailmalle. Koulu voisi olla paikka, jossa olisi mahdollisuus myös hiljaisuuteen, hitauteen ja asioihin syventymiseen ja keskittymiseen. Pidän käsillä tekemistä tulevaisuudessa entistä tärkeämpänä. Huomaan, kuinka iloiseksi lapset tulevat, kun saavat jotain konkreettista itse aikaiseksi. Ei ole mitään järkeä kahlata oppikirjoja kiireellä läpi. Paljon enemmän voi oppia syventymällä tutkimaan tai tekemään jotakin itselle merkityksellistä asiaa pitemmäksi aikaan. Oppimista tapahtuu mielestäni vasta sitten, kun opittava asia koskettaa tunnetasolla ja herättää sisäisen motivaation toimia.
Toimintatutkimus on antanut itselleni paljon. Nämä muutamat vuodet ovat olleet mielestäni parhaita omalle ammatilliselle kehittymiselleni. Kaikkein tärkeintä ja parasta antia on kuitenkin ollut se, että olen saanut tutustua niin moneen uuteen ihmiseen, joiden kanssa olen jakanut kokemuksia ja oppinutkin jotain uutta. Monet keskustelut sekä toimintatutkimukseen osallistuneiden opettajien että muiden jatko-opiskelijoiden ja tutkijoiden kanssa ovat olleet itselleni tärkeitä ja merkityksellisiä. Omaa työtänikin olen kehittänyt yhdessä muiden tutkimukseeni osallistuvien kanssa. Lisäksi olen tehnyt joitain sellaisia asioita, joita en olisi uskonut uskaltavani koskaan tehdä, kuten pitänyt esitelmän kansainvälisessä Ecer-konferenssissa omalla tankeroenglannillani. Reviirini on siis laajentunut, ja olen ylittänyt itseni monella tapaa, ja huomannut, että tutkimisesta on tullut itselleni toinen kutsumus opettamisen rinnalle. Tulevaisuudelta odotankin, että voisin yhdistää tutkimisen ja opettamisen. Vaihteeksi voisi olla kiva opettaa nuoria aikuisia esimerkiksi OKL:ssa, josta sainkin virkavapaavuotenani esimakua.
Kravun kasvupiiri 