Joulun lukupaketti
Joululoman aluksi luin Ville Tietäväisen sarjakuvakirjan Näkymättömät kädet. Kirja teki vaikutuksen ja jäi kummittelemaan mieleen. Se kertoo työttömäksi jääneestä ompelijasta Rashidista, joka lähtee kotimaastaan Marokosta kaverinsa houkuttelemana velkatyöläiseksi Eurooppaan. Kallis ja vaarallinen matka koituu kaverin surmaksi, ja Rashid kyyditään paperittomana työläisenä epäinhimillisiin oloihin espanjalaisille tomaattiviljelmille, joissa laittomat työntekijät ovat orjan asemassa ja joissa heitä voidaan riistää ja käyttää hyväksi ilman, että kukaan puuttuu asiaan. Väkivalta, halventaminen, nälkä ja vaaralliset työolosuhteet, mm. terveyttä vaarantavat tomaattien myrkytykset kuuluvat työnkuvaan. Kotona ikävöivälle perheelle Rashid kuitenkin lähettää rohkaisevia kirjeitä, joissa hän kaunistelee olosuhteita, ettei aiheuttaisi huolta läheisilleen. Rashidin menettää lopulta todellisuudentajunsakin ja henkensä. Mutta niitä kolmea kaikkein suurinta: uskoa, toivoa ja rakkautta Rashid ei mielestäni menetä, ja juuri niistä kolmesta on meillä länsimaissa puute. Kirja liikuttaa, herättää ajattelemaan ja kysymään, mitä voisi tehdä tällaiselle vääryydelle. Ainakaan en enää osta espanjalaisia tomaatteja. (Tosin, autanko sillä tavalla laittomia työntekijöitä vai teenkö heidän leipänsä vielä kapeammaksi?) Tietäväisen kirja perustuu todellisuuteen, mutta on samalla myös hieno taideteos, joka kuvaa vaikuttavasti sitä, miten hullussa maailmassa elämme. Espanjalaisilla tomaattiviljelyksillä eivät taida eu-direktiivit paljoakaan painaa, saati sitten inhimillisyyden ja oikeudenmukaisuuden periaatteet.
Joulupukki toi toivomani kirjan; Rosa Liksomin Hytti nro 6. Siinä nuori tyttö matkustaa keski-ikäisen miehen kanssa samassa vaunussa 80-luvun Neuvostoliitossa Moskovasta Siperiaan. Matkan aikana mies puhuu karkeuksia, joiden seassa on kuitenkin myös viisauksia ja juo paljon votkaa. Tyttö kuuntelee, vaikka pahimpien karkeuksien ja rivouksien jälkeen haluaisikin vaihtaa hyttiä. Se ei kuitenkaan onnistu, ei edes lahjomalla vaunuemäntää. (Hytti nro 6 viittaa Tsehovin kertomukseen Sairashuone nro 6.) Vaunun ikkunasta aukeaa Neuvostoliiton kamaluus ja ihanuus. Se tulee ilmi myös miehen puheen kautta: Väkivalta, jolta ummistetaan silmät, korruptio ja ränsistyneet kolhoosit, mutta toisaalta sen vastapainona ihmiset, joita on vaikea olla rakastamatta. Matkan aikana tytön ja miehenkin välille kehittyy ystävyys. Junamatkan aikana tyttö tekee matkan myös omaan sisimpäänsä; ajatukset selkiintyvät. Liksomin teksti on hienoa ja runollista. Pidän siitä, että kaiken rumuuden ja slaavilaisen melankolian keskelläkin pulpahtelee ilo ja karu kauneus. Jos olisin enemmän lukenut venäläisiä klassikoita, voisin varmaankin sanoa, että kirjan tekstiä voisi verrata jopa niiden tekstiin. Nyt vain arvelen niin. Liksom on Finlandiansa ansainnut, ehdottomasti. Kirja herätti halun matkustaa junalla Venäjän halki.
Kolmas kirja, jonka joululomalla luin, oli Pirjo Hassisen Rouva. Se on kiehtova kertomus nuoresta köyhästä Meeristä, josta kasvaa vaikutusvaltainen ja menestyvä kiinteistöbisneksen johtaja. Meerin kehitykselle luo pohjan nuorena vaimona koettu pettymys ja oman maailman romahtaminen sen myötä. Avioeron jälkeen Meerin kehitys toistaa kuin toista samankaltaista kertomusta, joka on myös romaanin sisällä. Keskeinen teema on nuoren miehen rakkaus vanhempaan naiseen. Onko palvonnan taustalla valta, joka kiihottaa? Vai kaipaus vahvan äidin syliin? (oma tulkinta) Vai niitä molempia? Hienoa, että Hassinen kääntää toisinpäin tutun kuvion. Asetelma: nuori nainen ja vanha menestynyt mieshän ei hetkauta ketään, saati aiheuta suurempaa paheksuntaa. Hassisen teksti on elinvoimaista ja aistittavaa. Lisäksi hän onnistuu pitämään lukijan mielenkiinnon hyvin otteessaan. Suosittelen tätäkin kirjaa.
Kaikki kolme kirjaa olivat nautittavia lukukokemuksia. Ihanaa, että lomalla voi upota romaanien maailmaan!
Kodissa kodista kotiin
Olen siirtymässä kynnykseltä toiselle. Pitkään jatkunut odotus välitilassa on päättymässä. Ehdin jo melkein tottua siihen, ettei mitään tapahdu, kun joulun jälkeen yllättäin tulikin tieto, että ostotarjoukseni vaaleaksi rapatusta vuonna 1967 rakennetusta omakotitalosta on hyväksytty. Tieto tuntui koko kehossa hervottomuutena ja pistelynä. Vaikea sanoa, mikä tunne oli päällimmäisenä.
Tänään kävimme koko perheen kanssa mittailemassa kaapin paikkoja. Mielessäni ripustin jo ryijyjä ja raanuja. Joskus aikaisemmassa postauksessani kirjoitinkin siitä, mitä haluaisin ottaa mukaan sitten, kun muutto tulee eteen. Toiset haluavat alkaa puhtaalta pöydältä, mutta itselleni tärkeitä ovat muistot ja niihin liittyvät esineet, eri aikakausilta ja eri ihmisistä. Siispä olin erittäin onnellinen, kun eteisestä löytyi sopiva kolo kotoa peritylle vanhalle keittiönlipastolle, jonka mummo aikoinaan hankki kihlattunsa kanssa ja jonka Pekka maalasi kukkineen kaikkineen, kun muutimme tänne koululle asumaan.
Kaupungilla tein ensimmäiset uudet hankinnat: television, soittimen sekä kuusi lautasta ja juomalasia. Kaupunkireissun jälkeen aloin muistella niitä koteja, joissa olen asunut. Yhteistä niille kaikille on ollut erinomaset naapurit. Lapsuuskodin rintamamiestalon naapurit olivat kuin kotijoukkojen jatke. Mummot köpöttelivät 400 metrin matkan toistensa luo päiväkahville usein ja me lapset siirryimme monta kertaa päivässä paikasta toiseen leikkimään, jollemme sitten leikkineet ”rajalla”. Molempien kotien luurangotkin olivat tuttuja.
Oli helppo kotiutua opiskelukämppään, joka oli myös puolitoistakerroksinen sodan jälkeen rakennettu omakotitalo, jonka vinttihuoneen vuokrasin ensin yksin, ja sitten parin vuoden päästä naimisiin mentyämme vuokrasimme yhdessä toisenkin yläkerran huoneista. Vuokraisännästä ja hänen tyttärestään tuli meille kuin varaisä ja sisko. Ensimmäinen nuorenparin joulu pienen kinkun ympärillä on jäänyt parhaana muistona mieleen.
Vinttihuoneisto oli ensimmäinen asuntoni myös Hollolassa, kun aloittelin opettajan uraa. Se oli Tennilän entisen kansakoulun yläkerrassa, jonne tuli vain kylmää vettä ja jossa lämmitti porinmatti ja hellan uunissa paistettiin piirakoita ja kaalikääryleitä. Alakerrassa asusti talonmiehen töistä vastaava Hilkka, joka oli tarvittaessa kipakkakin. Kolmen lapsen yksinhuoltajuus oli sitä vaatinut, mutta itse pidin kovasti Hilkan huumorintajusta. Yhden kortti-illan jälkeen Hilkka kysyi, pelasimmeko sitä petankkia myös sisällä.
Koska koulun yläkerrassa ei ollut mukavuuksia, oli syytä muuttaa sellaisten äärelle, kun esikoinen ilmoitti tulostaan. Saimme vuokrattua kaksion samasta talosta, missä tulevat isovanhemmatkin asuivat ja saimme jakaa kovasti parkuvan vauvamme lastenhoitoa myös heidän kanssaan. Hiekkakasan jengi on jäänyt siltä ajalta mieleen: ”Tule hyvä kakku, älä tule paha kakku”.
Esikoinen ehti täyttää yhden vuoden, ja toinen sisar kasvoi jo kovaa vauhtia kohdussa, kun syksyllä 1991 muutimme Savonlinnaan mukavaan ja tilavaan kaksikerroksiseen rivitaloon, jonka vuokrasimme ulkomailla asuvalta perheeltä. Sielläkin löytyi mukava hiekkakasan rinki, ja äiti-lapsikerhossa alettiin heti käydä yhdessä, kun isosisko sai pikkusiskon. Nautin kotiäitiydestäni.
Oma omistusasunto alkoi silti kiinnostaa, vaikka korot olivatkin huimat vuonna 1992. Mutta eiväthän nuoret ihmiset sellaista pelkää. Ostimme Kerimäen puolelta kodin, joka oli ns. remontoijan unelma. Kellarissa vettä, vaatekommeron takaseinässä hometta…Kävimme työhön uudisraivaajien vimmalla. Joskus mietin, miten aika riitti siihen kaikkeen vaativan työn ja kahden alle kouluikäisen kanssa. Tukena ja apuna olivat silloinkin naapurit; Rajamäen ”rykmentti”. Kunnon työmiehiä ja naisia, jotka ensin vähän taisivat vierastaa, kun saivat naapuriin oikein opettajan perheineen. Mutta onnistuin murtamaan jään olemalla oma hölmö itseni, eli nolojen tilanteiden nainen.
Vajaaksi vuodeksi vuokrasimme Rajamäen talomme yhdelle prätkämimmille tyttärineen, kun itse asuimme Göttingenissä Pekan valmistellessa väitöskirjaa. Hausfraun rooli ei ihan sellaisenaan istunut päälleni, sillä ikävöin opettajantyötäni, haikailin jatko-opiskelujen perään ja podin jonkinlaista alemmuudentunnettakin. Siitä huolimatta päivät kuluivat leppoisasti, sillä sielläkin oli seurana ihanat naapurit, erityisesti tsekkiläinen Karolina lapsineen, jonka kanssa kävimme frauenklubissa ja opettelimme saksaa yhdessä. Tosin ymmärsimme toisiamme yllättävän hyvin ilman yhteistä kieltäkin.
Rajamäen talo koheni kovasti kuuden vuoden aikana, ja suunnittelimme siihen jo isompaakin remonttia. Mutta kustannusarvio pistikin suunnitelmat uusiksi. Juuri kun olimme päättäneet luopua remonttisuunnitelmista, oli saman viikonlopun lehdessä ilmoitus myynnissä olevasta vanhasta kansakoulusta Kerimäellä. Sitä ilmoitusta lukiessamme tunsin selvästi, että tulevaisuus oli sinetöity. Ja niinhän siinä sitten kävi, että meistä tuli yläkuonalaisia. Siskokset nauttivat koulukotimme tarjoamista tiloista täysin rinnoin kiikkumalla köysissä ja puolapuissa sekä keksimällä aina uusia askartelu- ja teatteriprojekteja. Tien toisella puolella vanhassa kaupparakennuksessa asuivat parhaat mahdolliset naapurit, joista saivat sekä lapset että aikuiset elinikäiset ystävät. Vuotuiset naapuruston pikkujoulut vahvistivat yhteenkuuluvuuden tunnetta, samoin rouvien Runebergin runokahvit ja monet saunaillat. Iltatähden synnyttyä naapurit tulivat joukolla rotinoille.
Ja nyt sitten olen muuttamassa tästä toiveitteni talosta toiseen, mutta ajatus ei tunnukaan niin pahalta kuin vielä vuosi sitten. Talo jää miehelleni, mikä onkin isompienkin tyttöjen, saati sitten iltätähden kannalta ihanneratkaisu. Enkä minäkään kauas muuta; vain Kirkonkylälle seitsemän kilometrin päähän. Lisäksi tiedän jo, että tulevatkin naapurit ovat mukavia ihmisiä. Runebergin päivän kahveille lisätään vaan pari tuolia lisää, kun sekä vanhat että uudet naapurin rouvat kokoontuvat.
Kutsumus?
Huomaan olevani väsynyt ja kärttyinen ja pelkään, että olen kadottamassa jotakin, mikä on pitänyt minut kiinni siinä, mitä teen.Vaikka minulla onkin melko selvä visio siitä, mitä haluaisin tulevaisuudessa tehdä, olen kärsimättömätön, koska tavoite on vielä niin kaukana. Hoidan kyllä konkreettisia asioita päivä kerrallaan ja hetki kerrallaan. Se on oikeastaan ainoa järkevä tapa toimia tässä tilanteessa, jossa monet eri asiat repivät moneen eri suuntaan. On sentään lohdullista, kun saa raaputettua edes rasvaroiskeet pois uuninluukusta. Onneksi sentään edelleen osaan iloita myös lasten oppimisesta.
Tutkimus vetää vahvasti puoleensa, mutta se ei ole enää vain harrastus, kuten aluksi sanoin, vaan sen merkitys on kasvanut, ja sitä kautta myös suorituspaineita alkaa kasaantua. Tutkimuksen valmistuminen saattaisi auttaa toteuttamaan niitä tulevaisuuden haaveita. Olen alkanut haaveilla rauhallisemmasta työstä, jossa olisi hieman vähemmän väliin tulevia muuttujia, jossa voisi keskittyä kasvattamisen sijasta enemmän opettamiseen, tai vielä paremmin; oppimisen käynnistämiseen ja ohjailuun, jonka lisäksi olisi ihanaa välillä hautautua hiljaiseen tutkijan kammioon kirjoittamaan. Nyt tunnen lähes päivittäin riittämättömyyden tunnetta yrittäessäni ratkaista pienten ihmisten suuria ongelmia, tai edes hieman auttaa siinä.
Viimeksi innostuin ja koin yhteisöllisyyden tunnetta Kasvatustieteen päivillä Joensuussa reilu viikko sitten. Erityisesti havahdutti Tuure Tammen esitys, jonka aiheena oli keskusteleva opetus. Innostumaan sai myös Jyväskylän opettajankoulutuksen PedArt-toiminta. Molemmat lähtevät etenemään oppijalähtöisesti periaatteella: Purjehtiminen on tärkeämpää kuin määränpää. Ristiriita tämän ihanteen ja nykyisen toimenkuvani kanssa on kuitenkin turhauttava. Jotta keskusteleva opetus tai tutkiva oppiminen ylipäätänsä voisivat onnistua, pitäisi osata myös kuunnella muita ja toimia yhdessä. Perustaitojen: lukemisen ja kirjoittamisen harjoittelu vaatii myös paljon (tylsää) toistoa ja työtä, eikä aina ole kivaa, ei oppilaista eikä opettajastakaan. Mutta jatketaan harjoitusta, mitäpä muutakaan tässä voi. ”Sen minkä teet, se kunnolla tee, työ sinut palkitsee.”
Kravun kasvupiiri 