Aito sana

Touko 30, 2011 at 1:23 pm (Dialogi, Uncategorized)

Viikon päästä osallistun Raumalla Kasvatuksen historian päiville. Ensin ajattelin jättää koko päivät tänä vuonna väliin pitkän matkan ja heikon rahatilanteeni vuoksi, mutta ei minua sitten kuitenkaan paljon tarvinutkaan houkutella, jotta muutin mieleni. Päivien teemakin, eläytyminen ja tulkinta, osuu taas niin hyvin yhteen tutkimukseni tämän hetkisen vaiheen kanssa.  Lisäksi olen viime aikoina yrittänyt sisäistää sitä, mitä kuulin kurssilla Näkökulmia narratiiviseen tutkimukseen, ja sekin tarjoaa aineksia esitykseeni. Opin itse parhaiten kertomalla ja keskustelemalla, eli dialogissa toisten kanssa ja siihenkin Kasvatuksen historian päivät varmasti tarjoavat tilaisuuden.

Esitelmää, sekä aineistoni tulkintaa miettiessäni, ymmärsin, että tulkinta edellyttää eläytymistä (empatiaa) ja dialogisuutta. Ja nämä kolme: eläytyminen, dialogi ja tulkinta versovat kaikki siitä maaperästä, jota voisin kutsua tutkimukseni metodologiseksi perustaksi. Lisäksi nämä kolme vielä kietoutuvat  toisiinsa. Juuri tämä onkin hieman hankaloittanut väitöskirjan sisällysluettelon tekemistä; köynnöksiä on vaikea erotella omiin erillisiin ruukkuihinsa. Eivätkä ne ole ainoita käsitteitä, joita on vaikea erotella toisistaan: kokonaisvaltainen oppiminen, jatkuva ammatilinen kasvu, tutkiva oppiminen, toimintatutkimus, kriittinen pedagogiikka, narratiinen lähestymistapa, hermeneuttinen kehä ja kokemus…tuntuvat kaikki olevan periaatteiltaan kuin saman puun versoja. Puun, jonka  nimeksi sopisi vaikka elämänlanka.

Dialogisuus on kuitenkin mielestäni se vahvin oksa ellei peräti runko. Sanojen synty on kiinnostava, ja etymologian avulla voikin usein  ymmärtää sanan merkityksen. Kreikan kielen sana dialogos voidaan jakaa sanoihin dia (läpi, kautta) ja logos (sana, sanan merkitys). Siten dia-logos tarkoittaa merkityksen tai ymmärryksen virtausta keskustelijoiden lävitse. Freiren mukaan dialogi on yhteiseen oppimiseen ja toimintaan pyrkivien ihmisten kohtaamistaAidon sanan ulottuvuudet ovat toiminta ja reflektio, eli toiminnan pohdiskelu ja tiedostaminen. Freiren mukaan aitoa sanaa ei ole olemassa ilman tietoista toimintaa, praksista. Vain aidot sanat muuttavat maailmaa. (Freire 2005, 95.)

Dialogi edellyttää uskoa, toivoa ja rakkautta, sekä nöyryyttä. Ne ovat kaikki isoja sanoja, mutta onneksi niitä tohditaan käyttää jo/taas jopa kasvatustieteen tutkimuksissa, sillä kyllähän ne ovat kaiken inhimillisen toiminnan ja ymmärryksen perustana. Nöyryys tarkoittaa sen ymmärtämistä, ettei kukaan ole täysin viisas tai täysin tietämätön. Rakkaus tarkoittaa rohkeaa omistautumista toiselle ihmiselle tai asialle. Tekisi mieli käyttää sanaa antautumista. Ilman uskoa ja toivoa ei voi muuttaa maailmaa, ilman uskoa ja toivoa tulee kyyniseksi. Ilman toivoa me kaikki luovutamme sanoi Harvey Milk. Tuohon runkoon kiinnittyy toimintatutkimuksenkin oksa.

Mutta siitä tulkinnasta vielä: Bahtinin mukaan ”vieraita tietoisuuksia ei voi tarkastella, analysoida ja määritellä objekteiksi, olioiksi, – niitä voi vain puhutella dialogisesti. Niiden ajatteleminen merkitsee niiden kanssa puhumista, muutoin ne kääntävät meille objektiksi muutetun puolensa.” Ja Ricouerin mukaan empatia, toisen asemaan eläytyminen,  on se, mikä tekee ymmärtämisen  mahdolliseksi, ja tulkinta on Ricoeurin mukaan ymmärtämisen ja analyyttisemmän  selittämisen dialektiikkaa, vuoropuhelua. Näistä teemoista (unohtamatta tietenkään Gadamerin ja Diltheyn hermeneuttisen kehän ja kokemuksen käsitettä) ajattelin viikon päästä antautua dialogiin dialogista muiden teemaryhmään osallistuvien kanssa.

kestolinkki Jätä kommentti

Kantapään kautta koettua

Touko 24, 2011 at 2:27 pm (Ihminen, Kasvu, Kasvatus, Koulu, Oppiminen ja opetus, Ruumis, Sielu, Tutkimus, Uncategorized)

Tuntuupa mukavalta, kun kantapää kestää taas astumista, ja tulipa todella konkreettisesti koettua jotakin  ”kantapään kautta”.  Kun on tottunut siihen, että  mikään paikka ei yleensä ole kipeä, oli viikon kestänyt kipu kantapäässä oikeastaan ”terveellinen” kokemus siitä, kuinka kipu voi hallita ja vaikeuttaa normaalia elämää.

Kantapään kautta, tai oikeastaa sisäkaluja myöten, tuntuu sekin, kun muutto alkaa muuttua hieman konkreettisemmaksi. Oma koti on jo Huoneistokeskuksen koemyyntipalvelussa, jossa voi maksutta selvittää asunnon markkinahintaa http://www.ilmo.fi/kohde.php?kohde=760. Mielestäni pätee sekä ihmisiin että taloihin se, että rakkaus tuntee syvyytensä vasta eron hetkellä.  Sydämestä ottaa. Huomaan myös tietynlaisia hylkimisreaktiota ja vatsankouristuksia ruumiissani käydessäni katsomassa myynnissä olevia asuntoja. Ne eivät  tunnu omalta, ja tekee mieli lähteä juoksemaan pois kesken esittelyn. Onneksi on sentään mielessä yksi, jonne voisin kuvitella itseni asumaan (ja jonka pystyisin maksamaankin).

Kivusta huolimatta kantapään kautta kokeminen on tarpeellista. Voi olla jopa niin, että ihminen ei ilman kipua edes opi, tajua, muutu tai kasva. Kantapään kautta saisivat kernaasti kokea opettajan työn muun muassa ne päättäjätkin, jotka lapsen parhaaseen vedoten sijoittavat erityistä tukea vaativia lapsia yli kahdenkymmenen oppilaan luokkiin. Se mikä näyttää paperilla ”tasa-arvon ” toteutumiselta ei välttämättä toimi käytännössä. Ei ole kiva olla aina se, joka ei ymmärrä, ei ehdi, ei saa selvää, varsinkin jos vielä vieressä häiritsee joku, joka kyllä osaisi, mutta ei viitsi.  Eikä ole mukavaa opettajastakaan tuntea jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Se, mikä oikeasti olisi tasa-arvoa, tarkoittaisi käytännössä pienryhmäopetusta, joustavampia ryhmäjakoja ja useampia aikuisia samassa luokassa. Mutta se maksaa. Oppilaan integrointi tasa-arvon nimissä ”normaaliin” luokkaan ei maksa. Muun muassa tällaisista puhuimme viimeisessä Toimen kokouksessa, joka oli itseäni koskettava kokemus sekin, positiivisesti sydäntä sykähdyttävä. Ryhmäni opettajat ilmaisivat muun muassa avoimesti väsymystään kaikkeen siihen paperinpyöritykseen, mikä on lisääntynyt ja mikä vie aikaa perustehtävältä ja lapselta.  Toisaalta opettajat ideoivat vapaasti vastalääkkeeksi kiireelle ja suorittamiselle koulua, jonka slogan olisi Slow flow tai heittivät ilmaan kysymyksen: Millainen olisi lukuvuosi ilman oppikirjoja? Ihmeekseni huomasin, että lukuvuoden viimeinen kokoontumisemme tiivistyi juuri niiden kysymysten äärelle, joita olin lähtenyt tutkimuksessani selvittämään.

kestolinkki Jätä kommentti

Entisen nuoren (kasvu)kipuja

Touko 17, 2011 at 8:12 am (Aika, Kasvu, Kasvatus, Ruumis, Sielu, Uncategorized, Ystävät)

Viikonloppuna Tennilän tytöt, eli kotikylän lapsuusajan kaverit, ilahduttivat minua käynnillään. Huomattiin (taas) yhdessä, kuinka juttumme pikku hiljaa ovat siirtyneet aikaisempaa enemmän ”sairaskertomusten” puolelle. Minulla itselläni oli ainakin päällimmäisenä ikävä polvivaiva, joka kaiken kukkuraksi siirtyi  tyttöjen lähdettyä kantapäähän ja tuntuu nyt vielä ikävämmältä, kun toisella jalalla ei voi edes astua. Oma diagnoosini on limapussin tulehdus; bursiitti. Se saattoi tulla siitä, kun kipeän polven kanssa jouduin pitämään jalkaa epänormaalissa asennossa, ja nyt arvailenkin vain, minkä lihaksen tämä toispuoleinen varpaillaankävely seuraavaksi kipeyttää… Niinpä niin, vielä kymmenen vuotta sitten tällaiset vaivat olivat melkein tuntemattomia.

Kun odottelin kavereitani mussakaa valmistellen, soi radiossa enteellisesti entisten nuorten sävellahja. Vaikka en tosiaankaan kuulu niihin ihmisiin, jotka jumittuvat kuuntelemaan teiniaikojensa musiikkia loppuiäkseen, tuntui kuitenkin mukavalta kuunnella hyvin juonnettua ohjelmaa. Ja tunnelmaankin se sopi, sillä kyllähän aina kotikylän tyttöjen tapaamisissa ajatukset siirtyvät taaksepäin. Jäähyväiset aseille soi  juuri ennen heidän saapumistaan. Olin sen itsekin aikoinaan äänittänyt kasetille.  Vaikka aikaa onkin kulunut paljon siitä, kappaleen sanoma tuntuu edelleen erittäin ajankohtaiselta. Kyllä tietyt arvot syntyvät nimen omaan juuri silloin teini-iässä. 

Lapsena jalkojani vaivasivat kasvukivut öisin. Jonkinlaisista kasvukivuista voi kai nytkin puhua, kun pitää hyväksyä se tosiasia, että kun ihmisen ikä pyöristyy jo viiteenkymmeneen, ei voi enää käyttää itsestään sanaa nuori.  Ruumis on alkanut rapistua, vaikka sydän olisikin vielä melkein hölmö nuori sydän.Tämän totesimme tyttöjen kanssa yhdessä ja vähän sitä ajankulumista ihmettelimmekin, jälleen kerran. Onneksi meidän kaikkien vanhemmat ovat vielä niin toimintakykyisiä ja aktiivisia, että vielä voi tuntea itsensä,  ainakin lapsuuskodissa käydessään, ikää kuin ”lapseksi”. Varmaan huoltajasuhde saattaa vielä toisinkin päin kääntyä tulevaisuudessa. Vaikka emme enää nuoria olekaan, tyttöjä päätimme kuitenkin edelleen olla. Se ei meidän mielestämme näin kypsässä iässä ole enää mikään vähättelevä ilmaisu, vaikka tytöttely silloin nuorempana saattoikin joskus tuntua ärsyttävältä. Tässä iässä toisaalta on taas uudelleen tyttömäisempi olo, kun pahimmat ruuhkavuodet alkavat olla jo ohi ja voi elää ikään kuin vapaammin. ”Maailma on (edelleen) täynnä salaisuuksia. Tänään jaksan nousta seisomaan, tänään jaksan itseäni katsoa…tänään aion lähteä maailmaan…” Kunhan vielä tuo bursiitti helpottaisi.

kestolinkki Jätä kommentti

Unta vai totta, pikkuinen Lotta?

Touko 11, 2011 at 4:52 am (Uncategorized)

Tyyny sylissä heräsin

nähtyäni ikävää unta

isossa talossa yksin

vanhana epävarmana,

vaikka eilen olin ollut muuta.

Ikävä uni!

Mielikö määrää mikä on totta?

Eikä ketään kuka sanoisi

rauhoitu, rauhoitu rakas Lotta.

kestolinkki Jätä kommentti

Äitinä ja tyttärenä

Touko 8, 2011 at 11:23 am (Elämä, Perhe, suku, koti, Uncategorized) ()

Äitienpäivä houkuttaa miettimään henkilökohtaisesti  äidin ja tyttären roolia. Ensiksi tekee mieli sanoa kiitos omalle äidille siitä, että hän ei koskaan tarjonnut  minulle taakaksi uhrautuvan äidin roolia, vaikka siihen olisi ollut ikään kuin tilaisuus, sillä uhrasihan äitini varmasti monta muuta haavettaan tullessaan vahingossa raskaaksi lukiotyttönä ja päättäessään pitää minut. Olen erittäin iloinen, että äiti teki sen ratkaisun ja antoi minulle elämän. Ja siitäkin olen iloinen, että minulle välittyi kuva äidistä, jolla myös on ”oma elämä”. Äiti esimerkiksi kävi lukionsa lopuun ja kirjoitti ylioppilaaksi, kun olin parivuotias, ja toimi  kunnanvaltuutettunakin.  Toinen asia, josta olen omalle äidilleni erityisen kiitollinen on se, että hänelle voi aina ihan täysillä ja sensuroimatta hehkuttaa, kun asiat menevät hyvin. Äitini ei ole katkera ja kateellinen, vaikka sellaisiakin äitejä taitaa olla olemassa, vaan hän tosiaan iloitsee kanssani siitä, jos asiat sujuvat. Toisaalta olen ollut aina huono paljastamaan kolikon toista puolta, eli synkemmistä salaisuuksista tietävät vain harvat ja valitut, äidin säästän niiltä. Se ei ehkä ole viisas valinta, mutta se on oma valintani. Toivon kuitenkin, että se toimintamalli ei periytyisi omille tyttärilleni.

Kurssilla  Näkökulmia narratiiviseen tutkimukseen Merja Korhonen esitteli Hannu Perhon kanssa tekemäänsä tutkimusta, joka käsittelee keski-iän kynnyksellä olevien  ihmisten elämänkulkua ja -hallintaa. Korhonen ja Perho luokittelivat elämäntarinoita, ja eräs luokka oli nimetty: Toisten hyväksi eletty suppeaksi jäänyt elämä. Olisi surullista kuulua siihen ryhmään, vaikka pidänkin tärkeänä sitä, että äidit ja isät huolehtivat lapsistaan ja kodista. Siihen ryhmään kuitenkin kuului vain naisia, ja tarinat olivat surullisia. Loppujen lopuksi lapset eivät sittenkään antaneet uhrauksille sitä arvoa, jonka niille soisi toisaalta annettavan. Eräs tähän ryhmään kuulunut nainen sai kuulla perheeltään  haastatteluun lähtiessään tällaisen repliikin: ”Hyvä, kun menet sinne, niin huomaat itsekin, kuinka suppea oma elämäsi on.” Repliikki kuulosti minusta niin surulliselta ja julmalta, ja silmin nähden liikutti tutkijaakin vielä vuosia myöhemminkin.

Kolmen tyttären äitinä mietin myös sitä,  millaisen mallin välitän itse heille äitinä ja naisena. Mummoltani olen ainakin perinyt sen karjalaisen piirteen, että ilmaisen rakkauttani huolehtimalla ruoka-ajoista ja laittamalla mielelläni jotain hyvää pöytään. Mummohan oli minulle kuin toinen äiti, koska hän asui saman katonkin alla. Kiinnostus ruuanlaittoon on periytynytkin kaikille tyttärille, tosin siihen on vahvasti vaikuttanut myös heidän isänsä esimerkki. Muuten olen elänyt äitinä aika samalla tavalla kuin ennen äidiksi tuloa. Äidin rooli ei ole ollut minulle rasite tai taakka. Ja jos joitain haaveita olenkin joskus siirtänyt sen vuoksi tulevaisuuteen, olen tehnyt sen tietoisesti, koska olen katsonut sen olevan viisasta kaikkien osapuolten kannalta.

Tyttäret ovat saaneet tai joutuneet tutustumaan minuun myös ihmisenä,  ja se näkyi myös tämän päivän korteissa ja lahjoissakin. Kuopuksen kortissa luki muiden ihanien äitiä kuvaavien adjektiivien lisäksi: ”hieman hullu ja hupsu” sekä tämä, mikä erityisesti viehätti itseäni: Kuopus oli kirjoittanut viimeiseksi sanaksi isolla kirjaimella Nainen. Olen siis äidin ”mallin” lisäksi hänelle myös naisen ”malli” . Keskimmäinen tytär oli löytänyt lahjaksi avaimenperän, jossa luki: ”Wine may not be the answer but it helps you to forget the question.” Minulle voi siis heittää herjaa, joka saattaa sisältää jonkin viestinkin, kaikella rakkaudella, in a lovely way. Esikoisen puhelinsoitot ilahduttivat myös: ensimmäinen soitto oli eilen isälle ja toinen soitto tänä aamuna minulle. Kun he olivat kaikki kolme vielä kotona ja ilmeisesti jonkin verran kilvoittelivat äidinrakkaudesta keskenään ja siitä, kuka on ”paras” lapsi, minulla oli tapana lukea heille kirjaa Kaikki ovat yhtä rakkaita,  josta tähän loppuun siteeraus:  ”Pienenpieni tai suurensuuri, kaikki ovat yhtä rakkaita.  Niin se vain on. Te kaikki kolme olette minun lempilapsiani” – Ja niin se vain on, edelleen ja aina.

kestolinkki Jätä kommentti

Kertomuksen taikaa ja ihania soitinmenoja

Touko 4, 2011 at 4:08 pm (Musiikki, Toiminta, Tutkimus) (, )

Tällä ja seuraavalla viikolla osallistun yhteensä neljänä päivänä kurssille Näkökulmia narratiiviseen tutkimukseen. Vaikka minulla onkin jo jonkinlaista esiymmärrystä asiasta, koen kurssin erittäin tarpeelliseksi ja ajankohtaiseksi juuri nyt tutkimukseni kannalta. Eilen Matti Hyvärinen puhui kertomuksen teoriasta, ja sai minut miettimään omaa aineistoani; erityisesti sitä, miltä osin se täyttää kertomuksen kriteerit. Huomasin, että osa aineistostani on ennemminkin ”kronikoita” kuin kertomuksia, mutta käyttökelpoisia toki nekin. Tänään Hannu Heikkinen piti osallistavan luennon narratiivisesta tutkimuksesta ja sai minut vakuuttumaan siitä, että tutkimukseni viitekehykseksi ja arviointiperusteiksi todellakin sopivat hyvin  kaavailemani Heikkisen, Huttusen ja Syrjälän toimintatutkimuksen kriteerit, jotka ovat myös narratiivisen tutkimuksen viisi periaatetta. Nämä periaatteet ovat historiallinen jatkuvuus, reflektiivisyys,  dialektisuus, toimivuus ja havahduttavuus.

Aineistostani nousee jo ensi silmäyksellä joitain aineksia aikalaisanalyysin tekemiseen. Opetussuunnitelma on myös aina aikansa lapsi ja tutkimuksenihan käsittelee opetussuunnitelman aihekokonaisuuksia. Ainakin nämä kaksi asiaa liittävät tutkimukseni historiallisen jatkuvuuden periaatteeseen. Reflektiivisyyttä on ollut koko matkan ajan. Siltä ei oikein edes pääse  pakoon. Itselläni on melkein synnynnäinen taipumus käydä keskustelua pääni sisällä. Toivottavasti olen pystynyt ohjaamaan ryhmäni opettajiakin  siihen. Dialektisuus on niin ikään itselle ominainen tapa ajatella, jopa siinä määrin ominainen, että joskus toivoisin, etten aina kävisi joka asian suhteen sitä sisäistä vuoropuhelua eri näkökulmien välillä. Kieltämättä joskus olisi helpompaa olla olla jostakin asiasta ehdottomasti jotakin mieltä, mutta toisaalta, olisiko sittenkään. Dialektisuuteen liittyvä moniäänisyys  on erityisesti sitä mitä kannatan: Jokaisen pitää saada laulaa omalla äänellään ja jokainen ihminen on myös laulun arvoinen. Toimivuus lienee toimintatutkimuksen keskeisin periaate. Itse olen jopa sitä mieltä, että tutkimuksen tulokseksi pitäisi lukea myös itse toiminta, eikä vain se, mitä saan analysoimalla irti aineistosta. Ja sitten se henkilökohtaisesti tärkein kriteeri; havahduttavuus. Elämässä pitää olla asioita, jotka koskettavat, pysähdyttävät ja pistävät ajattelemaan, tuntemaan ja toimimaan. Toivottavasti tutkimukseni täyttäisi tämän itselleni merkityksellisimmänkin kriteerin. Jonkinlainen rimakauhukin iskee nyt ja mietin, osaanko ilmaista raportissani kaiken sen, mitä jo nyt jollain tasolla ymmärrän. Miten saan lukijankin ymmärtämään?

Tänään luennon jälkeen oli ihana tilaisuus päästä seuraamaan Ope-Artin kevätjuhlaa. Se oli havahduttava kokemus! Opiskelijat saivat todella äänensä kuuluviin ja silmin nähden nauttivat esiintymisestä ja ilmaisusta. Musiikkiesityksiä oli laidasta laitaan. Soitinyhtye saksofoneineen svengasi. Acapellalaulu soi kauniisti ja moniäänisesti. Sooloesitykset vedettiin tunteella, ja se korvasikin paikoitellen ”puhtauden”. Hienoa oli sekin, että eräs nuori laulaja oli valinnut jopa kantaaottavan ja surullisenkin Toni Edelmanin laulun kaupan kassasta, jolta menee hermot ja joka toisaalta haluaisi  vain grahamleipää, kunnon kodin lapsilleen ja jonkun rakkaan. Perustarpeita siis, mutta ei itsestään selviä.  Tällä kertaa itselleni kolisi kuitenkin erityisesti ysiluokkalasten poikien  bändi. En ikinä olisi uskonut, että sen ikäiset pojat vyöryttävät sellaista progea ihan tarkasti ”timessä” ja fiiliksellä. Laulaja oli synnynnäinen stara! Ja sitten vielä sokeri pohjalla: Tänään julkaistiin Ope-Art -ykkösen tekemä metsäräppivideo. Savonlinnan OKL:han on profiloitunut metsäasioiden ympärille. Räppi oli ihana, ja sen esiintyjät melkein yhtä ihania videolla kuin livenä. Minullahan oli ilo opettaa heitä tänä keväänä.

Nämä soitinmenot kruunasivatkin lukuvuoteni. Huomenna liikuttaa varmasti se, kun oma kuopuksemme soittaa musiikkiopiston kevätjuhlassa toisena kappaleena oman sävellyksensä Surumieli. Ihanaa, että ihmisillä on mahdollisuus ja taito ilmaista itseään. Se on jotain sellaista, mitä pitää tukea. Se on sen grahamleivän rinnalla lähes yhtä tärkeää!

PS. Tulipa vaan mieleen, että olisipa muuten kiva  vielä joskus kirjoittaa otsikosta: Rakkauden taikaa ja ihania soidinmenoja

kestolinkki Jätä kommentti