Olemisen sietämätön keveys, vai sittenkin raskaus
”Einmal ist keinmal” Eikö kerran tehdyllä asialla todellakaan ole mitään merkitystä? Eikö ihmisen teoilla ole mitään painoarvoa sen vuoksi, että hänellä on elettävänään vain yksi elämä? Jos lause tarkoittaa tuota, olen ihan eri mieltä Nietzschen kanssa. Mielestäni ihmisen teoilla on merkitystä nimenomaan juuri sen vuoksi, että elämä on rajallinen. Juuri rajallisuuteen sisältyy elämän merkitys. Tämä on Heideggerin käsitys, ja se on jokseenkin sama asia kuin, minkä opin koulussa viidennen luokan opettajaltani: Mitään muuta ei ole pakko tehdä kuin kuolla. Tere Vadenin mukaan Heidegger ajatteli, että rajallisuus, kuolema ja merkitys ovat samassa paketissa. Samaan pakettiin kuuluvat mielestäni myös vapaus ja vastuu. Jos sen sijaan ajattelemme, ettei teoillamme ole mitään väliä, voimme olla aivan vastuuttomia, ja onko ns. vapaudellammekaan silloin mitään väliä. Mistä edes olisimme silloin vapaita? Who cares?
Jos ajattelemme, että teoillamme, itsellämme ja elämällämme on merkitystä, saavat ne kaikki myös painoarvon, joka saattaa tuntua raskaalta, erityisesti valintatilanteissa. Omat valinnat vaikuttavat myös muiden ihmisten elämään. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Tästä varmaan syntyy se ihmiselle ominainen ahdistus. No, ehkä tällainen ajattelu taas korostaa liikaakin yksittäisen ihmisen merkitystä. Hyvä on muistaa sekin, kuinka pieniä rikkahippusia olemme maailmankaikkeudessa. Mutta toisaalta, mitäs siihen liittyen sanottiinkaan Veljeni Leijonanmielessä? Sisältö taisi olla jotenkin niin, että emme ole rikkahippusia, jos olemme rohkeita. Ja jokaisen rohkeudelle on oma mittansa.
Vaikka ajattelenkin yksilön vastuusta em. tavalla, on minua siunattu myös karjalaisilla juurilla; Ilo irti elämästä, vaikka sydän märkänisi. Ja jälleen nimenomaan siksi, että meillä on vain tämä hetki tässä. Ilo antaa siivet kohota raskauden yläpuolelle. Ja kyllähän minulla on erittäin paljon keinoja paeta ”todellisuutta”: kirjat, elokuvat, musiikki, unet, mielikuvitus, toisten ihmisten seura, rakkaus, viini, työ… Mutta hei! Eikös nämä kaikki ole yhtä lailla totta ja elävää elämää, ja erityisesti viimeksi mainittua. Onko siis edes kyse mistään eskapismista? Sillä se raskas tunne, joka joskus valtaa mielen, ei liiku eikä elä. Sen nimi on varmaan Se Kuolema.
Mun pitää lukea Kunderan Olemisen sietämätön keveys uudelleen. Se oli parikymppisenä yksi lempikirjoistani, mutta mahdoinkohan ymmärtää silloinkaan ajatusta: Einmal ist keinmal. Sen sijaan sanoisin: Yhteen kertaan sisältyy kaikki, ja Ismo Alanko sanoi: Joka hetkessä elää ikuisuus.
Raskautta ja keveyttä pohtii Marja-Liisa Mikkolakin runossaan Tyttö ja tanssiva karhu. Se on minusta surullinen ja saa tuntemaan epämääräistä syyllisyyttä jostakin.
PS. Saatoinhan tulkita tuon Nietzchen lauseen aivan väärinkin. Voisiko tuo lause ”Einmal ist keinmal” jopa tarkoittaa, että ei ole olemassa vain yhtä kertaa, siis koskaan ei ole vain yksi kerta. Se sopisi paremmin yhteen sen ainaisen paluun ajatuksen kanssa, joka Nietzchellä kuulema oli. Sama mies on sanonut näinkin:
Kuluttajasta tuottajaksi
Sen lisäksi, että tämä yliopisto-opetuspesti on mieleinen ja mukava, se on selvästi myös tarpeellinen minulle; pääseepähän vähän ilmaa tähän vakuumiin. Lukemaan opettamisessa olen tietty konkari, mutta näköjään myös rutinoitunut sellainen. Huomaan nyt, kuinka en ole ollut edes kiinnostunut vaihtoehtoisista tavoista toimia, vaan tyytynyt toistamaan vuodesta toiseen omasta mielestäni toimivia juttuja. Ja kyllähän lapset ovat oppineet lukemaan, mutta nehän oppivat ”opettajasta huolimattakin” (lause, joka jäi itselle mieleen OKL:sta).
Viime viikonloppuna luin kurssille merkittyä tenttikirjaa ja valaistuin. Lukemaan voi oppia kirjoittamallakin! Itse asiassa omat vanhemmat tyttäreni oppivatkin ensin kirjoittamaan ja vasta sitten lukemaan. Tutkimusten mukaan kirjoittamaan oppiminen on jopa helpompaa kuin lukemaan oppiminen. Arne Trageton esittelee ja perustelee kirjassaan lukemaan oppimista tietokoneella kirjoittamalla argumenteilla, jotka upposivat minuun.
-Tietokone on tuttu väline, joka löytyy jo lähes joka kodista. Varsinkin pojille on helpompaa aluksi kirjoittaa koneella kuin käsin. Kirjoituskoneella on kiva kokeilla erilaisia fontteja ja kirjainkokoja. TVT-taidot kuuluvat jo perustaitoihin puhumisen, lukemisen, kirjoittamisen ja laskemisen lisäksi.
-Lapset pääsevät tässä menetelmässä heti ilmaisemaan itseään. Aluksi kertomukset ovat satukirjoitusta, kirjainjonoja, mutta lapsille merkityksellisiä. Seassa voi olla jo sanojakin, jotka osataan. Kirjainjonoja käydään analysoimaan ja tutkimaan, esim. ympyröidään niistä tiettyjä kirjaimia jne.
– Lapset työskentelevät pareittain ja oppivat toinen toisiltaan.
-Opetuksen teemoja käsitellään kirjoittamalla niistä itse. Kaikki siis liittyy kaikkeen. Minua onkin aina vähän potuttanut, kun aapisen ja lukukirjan jutut ovat niin irrallisia ja eri aiheesta kuin se aihepiiri jota kulloinkin muuten käsittelemme. Lisäksi kirjoitetaan satuja, kirjeitä, lehtiä…
– Menetelmä on lapsikeskeinen ja edetä voi oman tahtiin.
– Menetelmässä ”lukukirjat” tehdään itse. Ollaankin heti itse tekstin tuottajia, ”kirjailijoita”, eikä vain kuluttajia. Kaikki kunnia tietysti myös oppikirjoille, mutta kyllähän oppikirjabisnes aikamoista bisnestä on, ja oppikirjoilla on monesti liian suuri asema opetuksessa. Olemme aivan liian oppikirjakeskeisiä. Ja kun kallis oppikirja on hankittu, sitä pitää tietysti myös käyttää, joten meistä tulee oppikirjan ”orjia”; se määrää mitä milloinkin käsitellään. Lisäksi opettajan oppaiden jotkut ohjeet ja työskentelyehdotukset suorastaan aliarvioivat opettajien omaa ajattelua ja luovuutta. Ja entäs ne kalliit työkirjat!! Tragetonin menetelmä säästäisi myös koulujen vähiä varoja. Tarvittaisiin vain asennemuutosta ja rohkeutta!
Katsotaan nyt, löytyykö minulta sitä asennetta ja rohkeutta, kun kohta on taas kirjatilausten aika. Niistä työkirjoista aion kyllä luopua ja säästää ja satsata sen sijasta vaikka askartelumateriaaleihin. Aapisesta en kuitenkaan taida tohtia vielä luopua, mutta ensi vuonna käsittelemme aihepiirejä heti alusta asti kirjoittamalla niistä itse omiin vihkoihin ja tietokoneellakin tekstiä. Lupaan sen!
Ja laitetaan levylautaselle vielä tämä Oppimisen ylistys. 😉
Etsin taas runoa
Sunnuntaina tulevat taas naiset naapurustosta, ja vähän kauempaakin, meille kahville runojen kanssa. Saattaa olla viimeiset runokahvit Yläkuonassa. Tosin runolle aion kutsua jatkossakin, sillä onhan katto pään päällä seuraavassakin paikassa ja pöytä, jonka ympärille voi kokoontua. Ja mistä sitä tietää, vaikka olisin tämän vanhan koulun emäntänänä vielä vuoden päästäkin. Kaikki on niin auki.
Oikeastaan enemmän kuin etsin runoa, mietin, mitä runo on. Mikä on sen tehtävä? Miten se syntyy? Olen siinä samaa mieltä Heli Laaksosen ja Mikko Rimmisen kanssa, ettei runoja päätetä kirjoittaa, vaan ne tulevat kun ovat tullakseen. Jotain on tapahtunut itselle, kun runo tulee. Jotenkin samoin taisi ajatella myös Saarikoski, kun kirjoitti: ”Saattaa olla että ikkuna taas joskus unohtuu auki, ja lintu eksyy sisään: että auttaa sen ulos, on runo.” Runo haluaa ulos, mutta runoa ei edes synny, jos ikkuna ei ole auki.
Minua on kovasti viehättänyt myös Calvinon lause: ”Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man Dichtung schreiben.” Siitä mistä ei osata tai voida puhua, pitää kirjoittaa runo. Sama toisinpäin; ymmärrän itse joissain tapauksissa paljon paremmin ja syvällisemmin asian, kun se on ilmaistu runolla eikä proosalla. Eikö siksi, tutkittaessa kokemuksia, niitä voisikin raportissa kuvata vaikka runomuodossa? Silloin kokemus ja sen ”kuva” vastaisivat paljon paremmin toisiaan, koska molemmat ovat ainutlaatuisia ja molemmat tapahtuvat. Ja lisäksi ilmaistessaan runomuodossa asian tutkija on itse ymmärtänyt sen hyvin kokonaisvaltaisesti. Ehkä lukijankin saattaa olla siten helpompi tavoittaa kokemuksen laatu. (Oma tutkimukseni tulee kyllä olemaan proosallisempi.) Muun muassa tällaisista asioista kenties keskustelemme reilun kuukauden päästä Sosiologipäivillä poikkitieteellisessä ja -taiteellisessa teemaryhmässä. Maltan tuskin odottaa. Runokahveilla taidan lukea ainakin kahden Pentin runot kuusta:
”Täysikuu helmikuun lopulla ja lunta on valoisampi kuin keskikesän yöt” (Saarikoski)
“Ylistys tälle yölle
joka on ovi auki
pelottomien ajatusten metsään
ja autiolle rannalle.
Kuu auki kuin suu,
iso keltainen sana, huhuilu
joka ei kuulu
mutta koskee kaikkea” ( Saaritsa)
Ja koska tuossa edellä puhuttiin rannasta, voisin lukea myös Edit Södergranin hienon runon:
Sällsamma fiskar glida i djupen,
okända blommor lysa på stranden;
jag har sett rött och gult och alla andra färger, —
men det granna, granna havet är farligast att se,
det gör en törstig och vaken för väntande äventyr:
vad som har hänt i sagan, skall hända även mig!
”Tässä nyt, tässä nyt, tässä hetkessä elämäsi sun!”
Eilen kuulemani Pyhimyksen Nyt ei jätä rauhaan! Reiluun neljään minuuttiin mahtuu pakahduttavan paljon painavaa ja surullista sanomaa suljetulta osastolta. ”Lepositeissä sisälläni tunteiden tungos…Aamulla asennettiin aivoihin salpa, ihmishenki on niin halpa” Parhaita sanotuksia mitä olen vähään aikaan kuullut. (Yhteisvastukeräys on muuten tänä vuonna suunnattu erityisesti nuorten yksinäisyyden ehkäisyyn.) ”Ei ihminen voi tietää, tietää, toiset vie, toiset viedään pois”…” Nyt on valket seinät ja kukat ikkunalla, voisinpa juoksennella auringon alla.” ”Mummo toi kukkapuketin, jos sä viet mut pois mukanas, laitan ympärille rusetin…”
Pimeessä taitaa joka tapauksessa nähdä parhaiten. ”Tässä nyt, tässä nyt, tässä hetkessä elämäsi sun. Laula vaikka kusilaarilla aaria, sano oma sana, laula oma laulu, kirjoita se kirja, maalaa jo se taulu.”
En käy tätä tässä enempää avaamaan, se aukeaa kun kuuntelee. Kuuntele siis NYT! Ja kannattaa kuunnella myös sitä nuorta kaveria siinä vierellä!
Lähes sanaton
Tänään oli iltapäivällä peräkkäin kolme kahden tunnin harjoitusta. Neljän tunnin jälkeen olin jo aika uupunut, ja tuntui siltä, etten oikeastaan jaksaisi enää paljon puhua. Mutta yllättäin päivän viimeinen ryhmä virkistikin mieleni ja sieluni, eikä minun edes tarvinnutkaan paljon puhua. Kuuntelin vain ja säestin ihastuneena, kun keskustelimme eri aikojen kasvatusajattelijoiden sitaattien pohjalta. Olin laittanut sitaatteja seinille ja opiskelijat tutustustuivat ensin niihin ja valitsivat sitten sen, jota kommentoivat puolesta tai vastaan. Voi, miten hienosti nämä ihanat nuoret ihmiset perustelivatkaan valintojaan. Olisipa ollut nauhuri mukana! Tässä muutama opiskelijoiden valitsema sitaatti:
”Ei kukaan tee mielellään pakkotyötä. Jokainen haluaa itse valita työnsä, vaikka valinta ei aina olisikaan oikea.” (Freinet)
”Lapsen tunteita tulee kouluttaa ennen hänen järkeään, ja painottaa kokemuksen kautta oppimista” (Rousseau)
”Jos lapsenne leikkii sen minkä hän haluaa leikkiä, niin aikanaan hän selviää colegen sisäänpääsytutkinnosta kahden vuoden tiiviillä opiskelulla sen sijaan, että hän opiskelisi viisi, kuusi tai seitsemän vuotta koulussa, joka jättää elämästä pois leikin” (Summerhill)
”Aivan liian usein meidät opettajina on koulittu ajattelemaan, etteivät opiskelijat pysty vastuulliseen toimintaan ja että seurauksena on vain sekasorto, jos emme valvo heitä ja heidän tekemisiään.” (Hooks)
Aito kasvatus kykenee ylittämään opettajan ja oppilaan välisen vastakkainajattelun, koska molemmat suuntaavat ymmärryksensä samaan kohteeseen, joka luo yhteyden heidän välilleen. (Freire)
Ja vielä se Montessorin ”We especially need imagination in science…”
Eikä mulla ollut paljon lisättävää heidän käsityksiinsä siitäkään, millainen on hyvä opettaja tai mitä on otettava huomion opetuksen suunnittelussa. Niin samoilla linjoilla oltiin.
Tulevaisuuden koulussa näiden tulevien opettajien siivittäminä tuntuisi olevan sijaa lapselle, leikille, tunteille, mielikuvitukselle, luottamukselle ja vapaudelle, unohtamatta viimeksi mainitun parina vastuuta. Eikä näistä tulevista opettajista taida kukaan piiloutua kaikkitietävän opettajan roolinkaan taakse, niin avoimia ja teeskentelemättömiä he olivat. Hyvä opettaja on oma itsensä eikä esitä muuta.
Ihan intona imussa!
Ensimmäiset kokemukset yliopisto-opetuksesta ovat olleet sykähdyttäviä ja innostavia. On vaihteeksi hienoa saada työskennellä nuorten aikuisten parissa. Erityisesti se sykähdyttää siksi, että opiskelijat ovat jokseenkin omien tyttärieni ikäisiä, mutta toisaalta esittelykierroksella huomasin myös sen, kuinka samanlaisessa elämäntilanteessa olemme ikäerostamme huolimatta. Käytin esittelyssä effeläisiltä oppimaani ideaa. Jokainen valitsi pöydälle levitetystä korttikasasta intuitiivisesti yhden tai kaksi korttia, joiden avulla kertoi jotain itsestään. Liikutuin esittelykierroksella useampaankin otteeseen, kun korttien avulla opiskelijat kuvasivat haaveitaan, väsymystään, ihmissuhteitaan, muistojaan ym. Lukemaan opettamisen luentoja tehdessä olen myös paljon pohdiskellut omaa leipätyötäni ja saanut siihen uusia ideoita.
Tänään innostuin suunnittelemaan ensi viikon Opetuksen suunnittelun ja johtamisen kurssin ensimmäistä harjoituskertaa. Vaikka en saa edes palkkaa siitä työstä (jollei palkaksi lasketa opintopisteitä), se imaisi täysin mukaansa, koska käsittelemme kurssilla juuri sitä opettajuuden ydintä, pedagogista ajattelua ja omaa kehittyvää kuvaa itsestä opettajana. Oikeastaan kaikki kurssin sisällöt sivuavat myös oman toimintatutkimukseni avainkäsitteitä, ja tunnen melkein tekeväni ”lähetystyötä”. Lupaan kuitenkin, että mitään pakkosyöttöä, indoktrinaatiota, en tule harrastamaan; päinvastoin. Aion tuoda keskusteluun vastakkaisia ja ristiriitaisia käsityksiä opetuksesta ja oppimisesta. Tänään juuri kirjoitinkin sen pohjaksi eri kasvatusajattelijoiden sitaatteja. Kiitos jälleen effeläisille materiaalista! Aion kyllä toisaalta avoimesti kertoa myös oman käsitykseni siitä, mitä pidän hyvänä lähtökohtana opettamisessa ja oppimisessa. Valmiita opetusmalleja ei kuitenkaan kukaan mielestäni voi, eikä edes saa, nielaista pureksimatta. Hyvä opettaja on erityisesti oma itsensä ja käyttää persoonaansa opetuksessa. On siis monta tapaa olla hyvä opettaja. Tärkeintä lienee kuitenkin se pedagoginen rakkaus. Siinä muuten yhdistyvätkin samassa paketissa Freudin kaksi kriteeriä terveelle ihmiselle: kyky rakastaa ja tehdä työtä. Ihanaa tämä työnteko on myös sen vuoksi, että en siksi ehdi, enkä edes jaksa, märehtiä menneitä tai murehtia tulevaa.
Niistä sitaateista muuten tänään kosketti erityisesti tämä: We especially need imagination in science. It is not all mathematics, nor all logic, but it is somewhat beauty and poetry. (Montessori)
Mikä minä, missä, milloin ja kenen kanssa?
Ihan noin relativistinen ja postmoderni ei minäkuvani kuitenkaan ole kuin tuosta otsikosta voisi kenties uumoilla. Monet julkisuuden ihmiset kertovat lööpeissä löytäneensä itsensä. Vielä viisi vuotta sitten suhtauduin itsensä etsimiseen ja löytämiseen hieman ylimielisesti. Silloin kännykässäni oli logona vitsiksi tarkoitettu: Etsin itseäni. Oletko nähnyt muo? Samaan aikaan soittoäänenä oli Love and marriage, niin ikään kai jonkinlaisena vitsinä. Muistan elävästi, kuinka silloin selaillessani naistenlehteä, törmäsin myös näihin lööppeihin, joissa kerrottiin itsensä löytämisestä ja ajattelin, että onneksi minun ei tarvitse etsiä itseäni. Minä olen minä ja sillä sipuli, amen,plottis! Elämä oli tasaista, (jollei ota huomioon lähes jokavuotisia remontteja.) Määrittelin itseni paljolti muiden kautta: Olin kolmen tytön äiti, ekaluokkalaisten opettaja, proffan vaimo ja yläkuonalainen, joka asui vanhalla koululla. En oikeastaan sen kummemmin pohtinut, mitä muuta olen. Oikeastaan siihen ei ollut edes aikaa, sillä kaikki nuo edellä mainitut suhteet pitivät minut koko ajan pienessä liikkeessä ja työn touhussa.
Mutta ylpeys käy lankeamuksen edellä. Elämä heittääkin yllättäin eteen asioita, joihin on reagoitava uudella tavalla. Kaikki tuttu ja turvallinen onkin yht`äkkiä vaarassa sortua ympäriltä. Oma reagointi uusiin, muuttuviin olosuhteisiin saattaakin olla niin yllättävä, ettei enää itsekään tunnista itseään. ”Joharin ikkunan” mukaan persoonallisuus muodostuu nelikentästä, johon kuuluvat yksityinen alue, tunnettu alue, sokea alue ja salattu alue. Välähdykset sokealta, tiedostamattomalta alueelta voivat olla sellaisia, joista ei pidä ollenkaan. Silloin onkin kysyttävä, kuka ja miksi olen, ja mitä oikein haluan. Kravun on vaihdettava kuorensa, mikä on kivulias toimenpide. http://www.raputieto.net/ravut_suomiravut_biologia_kasvu.htm
Silloin on jälleen kuin herkkä murrosikäinen, joka kiinnittää huomionsa siihen, miten muut määrittelevät häntä. Se tosin on petollinen pohja; joskus määritelmät imartelevat itseä, toisinaan eivät, mutta koskaan ne eivät ole koko totuus. Sillä sen olen huomannut, että määritelmät samastakin ihmisestä voivat olla aivan vastakkaiset sen mukaan, kuka määrittelee ja missä tilanteessa. Kaikki tuntevat varmaan tarinan kuudesta sokeasta miehestä, jotka menivät tapaamaan norsua tutkiakseen, millainen se on. Yksi tunnusteli kylkeä ja arveli norsun olevan seinän kaltainen ja toinen tarttui torahampaaseen, jonka perusteella hän arveli norsun muistuttavan keihästä…Ihmiseen sisältyy myös salattu alue, jota hän ei edes itse tunne. Siinä mielessä ihminen on kuin avaruus; ääretön ja monin paikoin määrittelemätön.
Mutta kai jotain pysyviäkin ominaisuuksia on. Jos itse yritän määritellä itseäni, huomaan, että ominaisuuteni ovat perin yleisinhimillisiä ja keskenään jopa ristiriitaisia: Ensimmäisenä on halu yhteyteen toisten kanssa, mutta toisaalta myös halu säilyttää tietynlainen koskemattomuus, se oma ”luonnonsuojelualue”, reviiri, jolle vain harva pääsee. Olen siis sosiaalinen, mutta myös pidättyväinen. Toiseksi on halu elää ja toteuttaa kutsumusta. Olen siis aktiivinen ja määrätietoinen. Lisäksi huomaan itselleni olevan ominaista toimia hetken mielijohteesta intuitiivisesti sekä selvitä kiperistä tilanteista säikähdyksellä. Olen siis impulsiivinen ja onnekas. Jo lukiossa yksi luokkakaveri määritteli minut näillä sanoin: Kiti se putoaa aina tassuilleen. Teinarissa luki silloin: Luota elämään niin kuin lintu luottaa ilmaan. Ei kai tässä muuta voi tehdäkään.
Huh, hengissä! Mutta hilkulla oli!
Tämän päivän pääuutinen Kravun kasvupiirissä piti olla elämäni ensimmäinen oma luento, mutta sen edelle kiilasikin toinen kokemus, joka havahdutti ja pysähdytti enemmän.
Lähdin aamulla jo hyvissä ajoin ajelemaan OKL:lle päin, jotta ehtisin orientoitua ja asettua ennen luennon alkua. Sää oli muuttunut eilisen auringonpaisteen jälkeen harmaaksi lumisateeksi, ja tiellä oli sohjoa. Ajelin rauhassa kaupunkiin päin ja kertailin mielessäni asioita. Anttolan suoralla oli edessäni leveä traktori, joka kauhoi penkkojen lumia matalammaksi. Vastaan ei näyttänyt tulevan ihan lähellä ketään ja lähdin ohittamaan tätä lähes seisovaa traktoria, mutta olin niin hölmö, että kaasutin juuri keskellä tietä olevan sohjon kohdalla ja menetin auton hallinnan. Todennäköisesti tein vielä jonkin korjausliikkeen aivan väärään suuntaankin, ja lopputulos oli, että toyota alkoi pyöriä piruettia vastaantulevien kaistalla ja samaan aikaan pyöriessäni havaitsin, että vastaantulija oli aivan lähellä. Ehdin ajatella kirkaasti ja kauhuissani, että kohta rysähtää! Mutta seuraava havaintoni ihmeekseni olikin, että ei ollutkaan rysähtänyt. Toyota oli tössähtänyt perä edellä vastaantulevien penkan puolelle, ja se vastaantullut auto oli aurannut pitkän uran penkkaan ja päätynyt oikealle kyljelleen ojaan. Nousin autosta ja soitin heti 112 ja kerroin, mitä oli tapahtunut. Samalla pelko hiipi rintaan siitä, mitä oli mahtanut tapahtua vastaantulevan auton matkustajille. Tarvoin lumessa lähemmäs ja onnekseni huomasin, että joku alkoi pyrkiä kuskin puoleisesta ovesta ulos, mikä ei muuten varmasti ollut kovin helppoa, kun auto on siinä asennossa. Pidin ovea ulos kömpivälle miehelle, joka, Luojan kiitos, näytti myös selvinneen ulkoisitta vammoitta. Mies kertoi, että hänellä oli ollut kaksi sekunttia aikaa miettiä, mitä tekee, kun oli nähnyt edessään pyörivän auton ja kauhistuneen naisen naaman. Onneksi mies oli reagoinut nopeasti ja oikein! Vasta silloin tajusin, kuinka hilkulla kaikki oli ollut ja kuinka pahasti olisi voinut käydä. Itku tuli, kun soitin kotiin.
Pian paikalle tuli pelastuspartio; poliisi, paloauto, ambulanssi ja vielä hinausauto. Poliisi puhallutti ja kysyi, miten kaikki oli tapahtunut. Ambulanssissa meiltä mitattiin pulssi ja verenpaine. Jälkimmäinen oli koholla minullakin, jolla yleensä on todella matala verenpaine, nippa nappa sata tai vähän päälle. Nyt se näytti melko normaalia 138 ja arvelen, että pulssikin oli ainakin sen. Autoni kiskaistiin penkasta ylös ja pakoputkesta puhdistettiin lumi ja poliisi vielä koeajoi sen varmistaakseen, että kaikki olisi kunnossa. Sovittiin vielä, miten menetellään vahingoittuneen auton kanssa, ja nyt olenkin jo tehnyt vakuutusyhtiölle vahinkoilmoituksen; bonuksia menee ja satasia, mutta sehän on vaan maallista, kun hengissä selvittiin. Reilun puolen tunnin päästä tapahtuneesta olin valmiina jatkamaan matkaani, enkä edes paljon myöhästynyt luennolta. Sisääntuloni ja alkurepliikkini olivat kuitenkin toisenlaiset kuin olin suunnitellut.
Entäs, se luento sitten? Se meni ihmeekseni ja käsittääkseni hyvin. Asia tempasi itseni tapahtuneestakin huolimatta mukaan ja keskusteluakin aiheesta syntyi jonkin verran. Mutta kotimatkalla sitten puristinkin rattia molemmin käsin ja ajoin alinopeutta. Loppupäivän olen kerrannut tapahtumia, kertonut tätä pelastumissanomaa ja ylistänyt sitä, että elän! Mielestäni en olisi ollut vielä valmis kuolemaan, harva kai on. Minulla on vielä liian moni asia kesken ja kokematta.
Kravun kasvupiiri 