Totta

joulukuu 26, 2010 at 11:05 am (Kirjat, Rakkaus, Välittäminen) (, )

Luin lahjakirjani Riikka Pulkkisen Totta. Se oli kuin huipennus ja tiivistelmä sille pohdiskelulle, jota olen viime aikoina mielessäni käynyt. Kirjan aiheet ovat suuria ja ikuisia. Ja suurin niistä on rakkaus. Kirjassa on psykologi Elsan ja taidemaalari Martin rakkaus, joka on kestänyt yli viisikymmentä vuotta. Martin ja lastenhoitaja Eevan salainen rakkaus. Eevan ja  pienen Ellan rakkaus. Erityisesti kirjassa on aiheena myös äidin ja tyttären rakkaus.

Elsa tekee kirjassa kuolemaa. Elsa on ollut moderni äiti ja kuuluisa lapsipsykologi. Hän on ollut onnellinen, elänyt täysillä joka hetki ja rakastanut lentokoneen nousukiitoa. ”Nainen tarvitsee elämässään kahta asiaa: huumoria ja punaiset korkokengät…Tohtorintutkinto on hyväksi, muttei välttämätön.”  Elsa on vahva; hän on pysytynyt myös antamaan anteeksi. Anteeksipyyntö on pyyntö tulla nähdyksi sellaisena kuin on, teoista huolimatta. Siihen vastaaminen puolestaan on syvintä rakkautta johon ihminen kykenee.

Eeva on perheen lastenhoitaja Elsan luodessa uraansa. Eeva ja Martti kokevat rakkauden, joka on pidettävä piilossa. Eevan sormenpäät tihkuvat hellyyttä. Rakastaminen on ainoa tapa tehdä maailmasta totta. Eevan rakkaus on ehdotonta, antautuvaa  ja sulautuvaa.   -Sinun pitäisi rakastaa jotakuta toista. – Älä koskaan enää sano noin.  Älä koskaan käske minua rakastamaan ketään toista.

Eevan ja perheen tyttären Ellan, Eleonooran, välille kehittyy myös erittäin vahva side. -Ethän mene pois, tyttö kuiskaa lopulta. Koskaan en ole halunnut tarkoittaa mitään yhtä paljon kuin nyt tätä. – En. Minä pysyn tässä.

Tärkeä henkilö kirjassa on myös Anna, Eleonooran tytär, joka sepittää isoisänsä kanssa tarinoita raitiovaunussa ja jonka oma tarina kietoutuu Eevan tarinaan. Annalle Martti kertoo Eevasta, ja Anna käy selvittämään, kuinka Eevalle kävi.

Viimeisenä keväänään Elsa haluaa tietää, onko hän ollut hyvä äiti, hän tarvitsee viimeisen näkökulman itseensä. Eleonoora vakuuttaa hänelle: Sinä olit hyvä äiti… En olisi voinnut toivoa toisenlaista… Sinä olit läsnä aina kun olit.  Vastaus helpottaa ja huojentaa Elsan oloa. –Minun tyttöni…Isoksi kasvanut.  Eleonooran lävisti hämmästyttävän kirkas ajatus. Tätä hetkeä varten minä olen elänyt.

Riikka Pulkkisen kieli on kaunista ja sisältää viisautta viisauden perään. Kirja on kuin tutkielma rakkaudesta. Mitä rakkaus sitten on? Jokainen kirjan henkilö oivaltaa siitä mielestäni jotain oleellista. Rakkaus on sitä, että avaa sylinsä, kuiskuttaa toisen korvaan lohturunon. Rakkaus on sitä, että on tässä. Rakkaus on sitä, että näkee toisen sellaisena kuin tämä pohjimmiltaan on. Martti, joka ei koskaan aikaisemmin ole maalannut vaimoaan, tekee sen hänen viimeisenä keväänään. Minun vanha  naiseni, yhtäkkiä ujo tyttö…Vuodet olivat kerrostuneet Elsaan, hän poimi ne kaikki.

Erittäin kauniisti on kuvattu kohtaus, joissa Martti käy nukkumaan kuolevan  Elsan viereen – Pysytkö siinä hetken, jos minä nukun hetken. – Pysyn. Minä pysyn tässä. Tai kuinka Eleonoora pukee kuolleen äitinsä tyttäriensä kanssa. Eleonoora on neulonut äidilleen villatakin ja sukat. Nämä kohtaukset saivat minut miettimään, kuka on vieressäni, kun itse kuolen.

Pulkkinen on onnistunut kirjassaan tavoittamaan jotakin sellaista, mikä todella on totta ja ikuista, ja kirjoittanut siitä vielä todellista kaunokirjallisuutta. Rakkaus, armo ja lohtu. Voisiko joulun kirjassa mitään parempaa teemaa olla?

PS. Kuuntelin nyt sitten vielä lahjaksi saamani Laura Närhen levyn Suuri sydän, jolla on kappale Tämä on totta. Se voisi olla vaikka Martin ja Eevan laulu.

kestolinkki Jätä kommentti

Joulu, se vanha tuttu

joulukuu 24, 2010 at 11:45 pm (Uncategorized)

Turva traditiossa, mäntysuovan tuoksu, eikä rasita koulu, tokari ja pipari, joulupuu on rakennettu, on kylmät paukkuvat pakkaset, vaan hyvä lämmin hellä on mieli, tyttäret, mieskin ja  kuusi jossa monta latvaa, symboloi meitä, sanoi muori, kun kuusen toi ja  radiossa soi, se vanha tuttu laulu.

Ensi vuonna  joulu uusi, erilainen,  kävyistänsä raskas kuusi, soi silti sama tuttu laulu.

kestolinkki Jätä kommentti

Oletko valmis?

joulukuu 22, 2010 at 3:26 pm (Arki/juhla) ()

“Toivominen merkitsee sitä, että on joka hetki valmis sille, joka ei ole vielä syntynyt.”(Erik Fromm) Joulun alla ja vuoden vaihteessa odotetaan, toivotaan ja valmistaudutaan johonkin, joka ei ole vielä syntynyt. Itse toivon ja odotan aina joulurauhaa, sellaista puhdasta olemista. Mutta jotta joulurauha laskeutuisi, minun on kyllä valmistauduttava tiettyjen rituaalien mukaan. On muutamia ihan proosallisia asioita, jotka tekevät itselleni joulumielen ja hyvän olon. Minulle joulu tulee siivoamalla. Tuoksut ovat tärkeitä. Rakastan mäntysuovan, kuusen ja kinkun tuoksua. On ihana mennä joulusaunaan, kun jo ovella haistaa, että se on puhdas. Kuusen mallilla ei ole itselleni mitään väliä kunhan se tuoksuu kuuselta. Aattoaamuna on mukava herätä kinkun tuoksuun tietäen, että pariin päivään ei tarvitse huolehtia ruuan laitosta. Tosin Tapanin saunassa kyllä tekee jo mieli saunamakkaraa. Nyt kun tyttäret ovat jo isoja, leipomukset syntyvät yhteistyöllä ja huomasinkin tänään piirakkatalkoissa, että jään auttamatta pulikan käytössä jälkeen nuoremmasta polvesta, ja se oli hienoa huomata.Vaikka joulu tuleekin minulle siivoamalla, en ahdistu, vaikka siivoaminen jääkin joka vuosi myös keskeneräiseksi. Ja vaikka martat sanovatkin, ettei kaappeja tarvitse siivota jouluksi, ellei aio olla jouluna kaapissa, niin juuri kaappien siivoaminen kuuluu omaan adventtiaikaani. Saan perverssiä tyydytystä siitä, että olen edes kerran vuodessa lajitellut miljoonakaapin kynät, klemmarit, napit, kummarit ja muut omiin rasioihinsa. Eihän sitä  tietty kukaan jouluna huomaa, mutta se on vähän sama tunne, kuin olisi uudet upeat alusvaatteet päällä, ei niitäkään kovin moni näe, mutta jotenkin ne vahvistavat omaa ”itsetuntoa”.

Paras hetki joulusta on sitten se, kun saa  aattoiltana avata toivekirjansa, joka on tänä vuonna Riikka Pulkkisen Totta. Toivottavasti tontut ovat kuulleet toiveeni.

Jouluun on valmistauduttu on myös Heli Laaksosen runossa Johanneksen joululaulu.

kestolinkki Jätä kommentti

Sitähän se kaikki on…

joulukuu 18, 2010 at 10:42 am (Dialogi, Elämä, Rakkaus, Välittäminen, Uncategorized) (, )

rakkautta, rakkautta vain. Dave on tainnut ymmärtää sen, mikä on oleellista.  Sama asia on alkanut valjeta pikku hiljaa minullekin. Kaikki viime aikaiset itselleni merkitykselliset keskustelut ovat pyörineet tämän saman aiheen ympärillä, esimerkiksi keskustelu  pedagogisesta rakkaudesta tulevan työkaverin kanssa, Totuusradion Erik Frommia käsittelevä keskustelu, jonka kuuntelin eilen ja tietysti  kaikki päänsisäiset keskustelut, joita käyn. Oikeastaan olen melko pienestä alkaen pohtinut kahta kysymystä: Mikä on Jumala? ja Mikä on rakkaus? 

Joskus kymmenen vuotta sitten oivalsin kääntää Raamatun lauseen: ”Jumala on rakkaus” toisin päin: Rakkaus on Jumala. Kun sen sanoo noin päin, saa mielestäni ekumeenisen uskontunnustuksen, joka käy kaikille kansoille ja joka on mielestäni totta. Minusta on ollut aina vaikea hyväksyä sellaista Jumalaa, jolla olisi muka maantieteellisiä ja uskontojen välisiä rajoja. Pyhästä kolminaisuudesta on itselleni helpointa ymmärtää Pyhä henki, sillä siitä on  joskus mahdollisuus saada jopa omakohtaisia kokemuksiakin.”Aivan sama tunne kuin koskettava tuuli.”

Jos rakkaus on Jumala, ei enää tarvitsekaan tietää ”muuta” kuin se, mitä on rakkaus! Niihin hetkiin, joissa olen mielestäni tavoittanut jotakin siitä, on liittynyt helppous, ilo, rauha ja vapautunut olo. Erik Frommin mukaan ihmisen tavoitteena on vapautua omaksi itsekseen. Siis tulla siksi, mikä on.  Jos jatketaan Raamatun ”kääntämistä” omalle kielelleni, niin voidaan ottaa seuraavaksi tarkasteltavaksi lause: Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Siis jos Jumala on rakkaus, on ihminenkin pohjimmiltaan juuri sitä. Puhutaan elävästä Jumalasta, ja eikö rakkauskin nimenomaan ole jotakin elävää. Palvelemalla epäjumalia, esimerkiksi mammonaa, ihminen Frommin mukaan vieraantuu itsestään, siis rakkaudesta  ja elämästä,  ja alkaa elää  epäjumalien kautta. Se on jotain sellaista, jota joululaulu kuvaa: Turhuuden turhuus kaikki on, niin turhaa touhu tää; me kylmin käymme sydämin…Toiminnan ihmisenä pidän tärkeänä myös rakkauden tekoja, sellaisia, jossa ihminen antaa toiselle jotain itsestään;  aikaansa, lohtuansa…Eikä ole turhaan sanottu, että antaessaan saa. Näytän aina päätyväni lopuksi hermeneuttiseen kokemukseen, siihen dialogiin, joka sujuu kuin leikki. Rakkaus on parhaimmillaan helppoa. Se on oikeastaan rakkautta kaikkeen elävään, siis elämään. Se on pieni ja hento ote. Ja muuten, ihana jouluelokuva on Rakkautta vain.

kestolinkki 2 kommenttia

Kell onni on jne.

joulukuu 13, 2010 at 6:22 pm (Onni/onnettomuus, Tutkimus)

…mutkun ei pysty kätkemään, varsinkaan näin facebookin aikakaudella, kun tekee mieli jakaa ne hyvätkin asiat. Olin jo asennoitunut kestämään pettymyksen, jos jatkoaikaa eli apurahaa ei tulisikaan tälle hyvin vauhtiin päässeelle opiskelulle. Suoraan sanoen jo vähän perjantaina pillitinkin, kun oletin, että päätökset oli jo silloin lähetetty onnellisille valituille, eikä meidän postilaatikosta sellaista postia löytynyt. Mutta tänään ne vasta sitten tulivatkin, ja  ilmeisesti tämä hanke on syntynyt onnellisten tähtien alle. Tiedekunta myönsi kolmen kuukauden apurahan, ja koska mulla on jemmassa yksi kuukausi maakuntarahaston rahaa, käyn vain kääntymässä koululla tammikuussa ja loppukevääksi haen taas virkavapaata. Toisaalta on erittäin hyvä, että on edes kuukausi ”oikeita” töitä, etten ihan vieraannu niistä. Huolestuttavankin hyvin olen alkanut viihtyä kotona, ja kaikki toiminnatkin ovat hidastuneet niin, että voi olla ihan tekemistä pysyä koululaisten vauhdissa taas mukana…

Olen pitänyt itseäni jonkin sortin kutsumusopettajana, mutta nyt sen rinnalle on tullut tämä toinenkin kutsumus. On ihan ihmeellistä, että  saan palkkaa siitä, että luen ja kirjoitan kiinnostavista asioista, ja erityisen kivaa on kokoontua toimiryhmän kanssa. (Suoraan sanoen haluaisin ”isona” toimintatutkijaksi jonnekin ”kentille” ja siksi joskus suren, että ehtiikö sitä, kun olen jo näinkin vanha…)Keväällä voisin sitten vierailla kouluillakin. Lisäksi nyt on ihan toisenlainen into pitää luokanopettajaksi opiskeleville kurssin Opetuksen suunnittelu ja johtaminen harjoitukset,  kun ei tarvitsekaan tehdä sitä luokanopettajan työn ohessa. No, nyt hehkutan jo niin, että joku tossa olkapäälläni  kuiskaa:” Varo vaan, itku pitkästä ilosta!” Kyllä se on suomalaisen vaikea olla avoimesti onnellinen.

Parasta tässä kaikessa on kuitenkin se, että olen tutustunut niin moneen ihanaa ihmiseen tämän opiskelun myötä. Oli ihan hämmentävää ottaa tänään vastaan onnitteluja, joita sateli heiltä ja monelta muultakin. Kyllä ihmiset osaavat iloita toisenkin onnistumisesta, ja onneksi montaa ystäväänikin on onni potkinut samalla tavalla. Apurahahakemusten tekeminen on aina jotenkin työlästä, turhauttavaa ja julmaa peliä, kun monesti joutuu vielä kilpailemaan ystävien kanssa niistä vähistä jaettavista.  (Ja eihän se aina osu, mullakin oli tässä välissä kaksi hylsyä, joilla jo aiemmin yritin kevättä rahoittaa.) Aikoinaan, joskus 1990-luvun alkupuolella, kun ensimmäisiä kertoja yrittelin näitä jatko-opintoja viritellä, yksi silloinen työkaverini arveli, ettei tutkijan yksinäinen työ olisi minulle sopiva, kun olen niin seurallinen. Ja kyllä hän oikeassa siinä silloin taisi ollakin. Mutta nythän on kaikki ihan toisin, kun on sähköpostit, meset, blokit  ja facebookit. Ei tämä ole lainkaan yksinäistä. Tänäänkin perustettiin parin kaverin kanssa facebookiin ”Viipyilevän tutkimuksen” ryhmä, jossa voi sitten harrastaa vaikka samanlaisia keskusteluja kuin nämä filosofit kahvilassa.

kestolinkki Jätä kommentti

Riiputtaisinko päätäni kuin rannan ruoko, vai tekisinkö jotain muuta?

joulukuu 12, 2010 at 10:34 am (Uncategorized) ()

Olin tänään pitkästä aikaa jumalanpalveluksessa, koska halusin kuulla uuden ystäväni saarnan. Tämä uusi ystävä käytännössä katsoen ilmestyi tänä syksynä kotiini kuin tilauksesta juuri silloin, kun kaipasin sielunhoitoa. Tällä nuorella ystävälläni on mielestäni oikeudenmukainen sosiaalinen omatunto. Hän korostaa hurskaiden ajatusten lisäksi konkreettisia tekoja. Pelkkä hurskas toive ei ruoki ketään, vaan leipää on jaettava konkreettisesti. Se tuli esiin myös tämän päivän saarnassa. Adventtiaikahan on paaston aikaa, vaikka siitä ei niin yleisesti puhutakaan kuin pääsiäistä edeltävästä paastosta. Leena-papin saarnan keskuksena oli Jesajan kirjan luku 58: Oikea paasto ja sapatin vietto. Koska Jesajan teksti on niin väkevää, en käy sitä enempää tulkitsemaan tai avaamaan, vaan jätän sen jokaisen omaksi tehtäväksi:

Jesaja 58: 5-7

Tuollaistako paastoa minä teiltä odotan, tuollaista itsenne kurittamisen päivää? Sitäkö, että riiputatte päätänne kuin rannan ruoko, pukeudutte säkkivaatteeseen, makaatte maan tomussa, sitäkö te kutsutte paastoksi, Herran mieleiseksi päiväksi?

Toisenlaista paastoa minä odotan: että vapautat syyttömät kahleista, irrotat ikeen hihnat ja vapautat sorretut, että murskaat kaikki ikeet, murrat leipää nälkäiselle, avaat kotisi kodittomalle, vaatetat alastoman, kun hänet näet, etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi.

kestolinkki Jätä kommentti

Top ten

joulukuu 9, 2010 at 7:19 am (Elämä) ()

Olen aina silloin tällöin piipahtanut toisen jatko-opiskelijan blogissa. Ikäerostamme huolimatta meitä yhdistää moni asia, esimerkiksi kirjat ja monet muut yhteiset tykkäämisen kohteet, viimeisemmäksi saunan pesu ja mäntysuovan tuoksu. Kirsimaria haastoi luettelemaan kymmenen asiaa, joista on onnellinen, ja otin haasteen vastaan:

Kravun top ten:

1. Elämä itsessään: Viimeistään tässä iässä  tajuaa sen arvon. Sitä on parhaassa tapauksessa jäljellä vielä yhtä paljon kuin takana. Vähän vaihtelee, ajattelenko, onko viinilasissa vielä puolet jäljellä vai enää vain puolet. Persona sekä viinille että elämälle, ymmärrän ainakin sen, ettei sitä  voi enää valuttaa yhtään hukkaan.

2. Hetket, jotka lankeavat kuin annettuna

3. Ihmiset: erityisesti kaikki rakkaat

4. Kohtaamiset ja keskustelut: Tarkoitan sellaista dialogia, jota Gadamer vertaa mukaansa tempaavaan leikkiin.

5. Opiskelu ja oppiminen

6. Toimintatutkimus

7. Kirjat

8. Musiikki

9. Elokuvat

10. Haaveet ja tuntematon tulevaisuus

kestolinkki 2 kommenttia

Maailman paras maa?

joulukuu 6, 2010 at 11:35 am (Politiikka, Yhteiskunta, Uncategorized) (, )

Tänään on taas Tuntemattoman sotilaan päivä. Hieno kirja ja elokuva, sekä varmasti teos, joka yhdisti suomalaisia kansakuntana. Sota ja sen jälkeinen jälleenrakennustyö ovat olleet suomalaisen identiteetin kulmakivet. Kuitenkin mietin, kuinka kauan meillä on varaa tarrautua menneisyyden urotekoihin, kun samaan aikaan  kotirintamalla käydään ankaraa taistelua, jossa menehtyy tai invalidisoituu työkyvyttömäksi pataljoonittain väkeä, kun Suomea myydään pala palalta ylikansallisilla markkinoilla.

Suomikuva ei ole enää särötön ja yhtenäinen. Toisaalta on jatkuvaan kasvuun tähtäävä suurten puolueiden Suomi, jonka imagoa kiillotetaan ja jota maailmalla edustavat ainakin pisa, Nokia ja talvisota. Mutta onko meillä vielä talvisodan henki, jonka mukaan kaveria ei jätetä. Ehkä kyse onkin nyt siitä, kuka on kaveri. Onko kavereita vielä silläkin puolella, joiden Suomi on murheellisten laulujen maa: leipäjonojen, syrjäytyneiden, asunnottomien, uupuneiden ja työttömien maa. Ovatko kavereita yksinäiset vanhukset märissä vaipoissa ja huostaanotetut lapset tai maahanmuuttajat ja turvapaikkaa hakevat?

Tämän päivän lehdessä oli kuitenkin positiivinen uutinen: Suomalaisen Työn Liiton ja Woima-säätiön kansallisten arvojen kartoitustutkimuksen mukaan arvoista tärkeimpänä suomalaiset pitävät demokratiaa. Nykydemokratian ei kuitenkaan koeta tarjoavan kunnollisia mahdollisuuksia vaikuttamiseen. Vaikuttaminen ei myöskään onnistu sivusta seuraamalla, joten nyt olisi varmasti aika hoitaa ne asialliset hommat ja olla sitten muuten kuin Ellun kanat. Ei meidän tarvitse olla maailman paras maa, mutta soisin, että olisimme vielä hyvinvointivaltio. Paleface ottaa hyvin tähän kantaa.

 

kestolinkki 5 kommenttia

Hyvä henki

joulukuu 4, 2010 at 4:14 pm (Dialogi, Elämä, Toiminta, Tutkimus, Uncategorized) (, , )

Osallistuin eilen filosofi Eero Ojasen luennolle, joka oli meille jatko-opiskelijoille suunnattu. Luento käsitteli laajasti suuria ontologisia ja tietoteroreettisia kysymyksiä. Onko olemassa jokin yhteinen todellisuus, ja mitä siitä voidaan tietää? Onko maailma valmis, vai luommeko jokainen itse aktiivisesti todellisuutta? Ojanen itse vältti dualistista joko tai -ajattelua. Hänen mielestään voi olla olemassa objektiivinen todellisuus ja objektiivisia arvoja, vaikka uskottaisiinkin tiedon rakentumiseen konstruktivistisesti. Hieman minua kyllä hämäsi tuo sana objektiivinen. Käsitin kuitenkin niin, että Ojanen viittasi objektiivisilla arvoilla Platonin ideoiden maailmaan, jonka mukaan hyvä sinänsä ja kauneus sinänsä ovat  tosiolevaa, todellisesti olemassa. Olen itsekin kyllä taipuvainen uskomaan, että on olemassa jotain ihmistä suurempaa, jotain universaalisesti hyvää ja kaunista, vaikka toisaalta olen myös vahvasti sitä mieltä, että jokainen katselee maailmaa omasta näkökulmastaan, eikä täysin samanlaista käsitystä maailmasta voi olla kenelläkään toisella,  ja esimerkiksi ”kauneus on katsojan silmässä”. Taidan olla jo niin savolaistunut, että todella monesta asiasta ajattelen: Voihan se olla niinkii, vuoan voi se olla toisinnii. Olen tässä opiskelun kuluessa löytänyt erityisesti dialektisen ajattelun, joka tarkoittaa näkökulmien vuoropuhelua, sitä, että tarkasteltavaksi nostetaan yhtä aikaa vastakkaisina pidettyjen käsitteitä kuten käytäntö ja teoria, tieto ja arvot, yksilö ja yhteiskunta. Mielestäni vasta eri näkökulmien tarkastelun kautta voidaan saavuttaa jonkinlainen eheys.

Hienoa minusta oli se, että Ojanen nosti esille käsitteen henki,  joka hänen mielestään on yhtä todellinen asia kuin luonnonlait tai materiaaliset asiat. Henkeen liittyy dynaamisuus ja liike. Henki kannattelee meitä ja Ojasen mielestä juuri hengen avulla voitaisiin ylittää monia dualistisia vastakkainasetteluja. Itselle tuli noista jutuista mieleen hermeneuttinen kehä ja kokemus sekä Gadamerin vertaus dialogista leikkinä. ”Leikki tempaa mukaansa….Yhteisymmärrys syntyy halusta ymmärtää toista”. Toimintatutkimuksessa henki on erittäin tärkeä, sillä juuri se puhaltaa tuulta purjeisiin ja saa toimimaan yhdessä. Hauska oli muuten huomata, että sanaan inspiraatio sisältyy sana spirit, henki. Toimintatutkimusta kanattelee nimenomaan yhteishenki. Eräs ystäväni kiteytti muuten hyvin tämän hengen -käsitteen Juicea siteeraten:  ”Jos henki on vahva niin vähäkin työ riittää maailman luomiseen”

Hyvä henki oli myös läsnä samana iltana työporukan pikkujouluissa, jotka olivat myös rakkaan työkaverin eläkkeelle läksijäiset. Tämä eläkkeelle jäävä työkaveri on viimeinen lenkki siihen porukkaan, joka toivotti minut nuorena opettajana tervetulleeksi kouluumme ja johon ”leimaannuin”. Tuntui hyvältä tulla hyväksytyksi joukkoon omana itsenä.  Olin suunnitellut pienen puheen ystävälleni, mutta liikutuksen vuoksi se meni hieman toisin kuin olin suunnitellut, mutta päättyi aivan varmasti aitoon parkaisuun:  Mulla tulee ikävä!

kestolinkki 2 kommenttia