Lähtevien laivojen satama
”Kun on paljon lapsia, ei huomaa, että se ensimmäinen on äkkiä ovella, vaikka äsken se imi rintaa. Yhtenä päivänä se sanoi vakavasti , että nyt minä lähden. ..Ihmistä ei varusteta mitenkään siihen , että lapsesta tulee aikuinen.¨…Sinisen junan harmaan ikkunan läpi se katsoi, vastasyntynyt ja nuori nainen samassa naamassa.” (Salme Kari Hotakaisen romaanissa Ihmisen osa) Salme onnistuu kuvaamaan omia tunteitani hyvin, ero vain siinä, että meidän esikoinen ei lähtenyt junalla vaan täpötäyteen ahdetulla toyotalla. Mutta sehän se on lapsen tehtävä; lähteä ja kokeilla omia siipiään.
Jonkin asteista muuttoa puuhaa myös mieheni, jonka laitos siirtyi nyt lopullisesti toiseen yliopistokaupunkiin kolme vuotta kestäneen raskaan siirtymävaiheen jälkeen.
Kurjet huusivat komeasti lähipellolla. Muutto niilläkin mielessä.
Ihmisen osa
Sain juuri luetuksi hääpäivälahjaksi saamani Kari Hotakaisen kirjan Ihmisen osa. Se on parasta, mitä olen pitkään aikaan lukenut, vaikka ei ehkä kiilaakaan Hotakaisen Juoksuhaudan tien ohi. (Toisaalta en jaksa/viitsi huonoja kirjoja lukeakaan, ja kirjojen paremmuusjärjestykseen laittaminen on vaikeaa ja turhaakin.) Ihmisen osa-kirjassa on monta aihetta. Se on kirja ostamisesta ja myymisestä, syrjäytymisestä ja tippumisesta, mutta myös yrittämisestä ja selviytymisestä konstilla kuin konstilla, puhumisesta ja mykkyydestä, markinataloudesta ja lamasta, äidin rakkaudesta ja suurimmasta mahdollisesta surusta, sekä kostosta ja hyvityksestä, tilien tasaamisesta ja oikeudenmukaisuudesta. Se on kirja kahtiajakautuneesta yhteiskunnastamme. Sanoma on se, että elämä voi muuttua hetkessä ja että korkealta voi tippua, mutta silti elämä jatkuu. Traagisuudestaankin huolimatta kirja naurattaa monta kertaa. Eikä itkuttakaan selviä. Sellainenhan oikeastaan on ihmisen osa ja elämän kirjo; tragikomediaa.
Kirja alkaa siitä, kun entinen lankakauppias Salme tapaa kirjamessuilla kirjailijan, joka haluaa ostaa Salmen elämäntarinan. (Kirjassa sivutaan myös kirjailijana olemisen osaa.) Salme myy tarinansa 7000 eurolla ja vannottaa kirjailijaa sanomaan, että kaikki on keksittyä. Salme, tai kirjailija, ovat kertojia, pääosassa ovat Salmen lapset, joiden elämästä Salmella on hieman erilainen kuva, kuin mitä todellisuus sitten onkaan. Salmen mukaan toimitusjohtajana työskentelevä Pekka-poika joutuukin hankkimaan elantonsa mm. hautajaisten kuokkavieraana tai esiintymällä perulaisena katusoittajana. Toisen tyttären afrikkalainen aviomies joutuu kohtaamaan rasismia ja uhkailua. Esikoinen myy sanoja ja mielikuvia ja joutuu antamaan potkut työkaverilleen. Kirja kuvaa tämän hetken suomalaista yhteiskuntaa, mutta ei mitenkään tavanomaisesta näkökulmasta. Samalla se myös kaipaa mennyttä maailmaa. Vaikka tarina rönsyilee, sen punaista lankaa voi seurata ja lopuksi jopa keriä sen keräksi. Suuresta surusta huolimatta on toivoa. Mykkä mieskin alkaa puhua. ”Kaikki järjestyy, kun jaksaa olla auringon puolella.”
Siskonpetileiri
Vuoden päästä on tilanne sellainen, että tässä suuressa talossa asustaa suurimman osan viikosta vain kuopus ja minä, jos ei lasketa kutsumattomia vieraita kuten lepakoita ja hiiriä. Hiirethän muuttavat kohta joukoittain kesäasunnoistaan lämpimämpiin tiloihin, ja näin syksyisin lentelevät lepakotkin hormeissa ja kellarissa. Löytyi yksi lepakko eräänä aamuna esikoisen kengästäkin ja eilen sinkoili toinen vessassa päin seiniä, ennen kuin löysi tien sinne, mistä oli ilmeisesti tullutkin, eli tuuletuskanavaan. Hiiret ovat muuten kiitettävän ahkeria pesänrakentajia; kerran oli yön aikana koottu sievoinen kasa hellan taa pudonneita kaurahiutaleita keoksi aamuksi varaamieni vaatteiden päälle, ja vielä röyhkeämpi aluevaltaus oli se, kun yhden yön tyhjänä olleesta vieruskaverini sängystä löytyi peiton alta tähteeksi jääneitä ranskanperunoita, YÄK! Aion miinoittaa sängyn ympäristön, sillä ihan oikeasti pelkään hiiriä! Toivottavasti en vain itse astu loukkuun!
Tämä johdannoksi sille, että tälle rakennukselle voisi keksiä jotain muutakin käyttöä kuin antaa sen olla kyseenalaisten kotieläinten temmellyskenttänä. Kun muutimme tähän vanhaan kouluun yksitoista vuotta sitten, intoilin, että kesäisin voisi pyörittää kesäkahvilaa, jonka nimi olisi Aapiskana. No, totta puhuen en olekaan kaivannut minkäänlaista lisätyötä lomalla, ja sitä paitsi Kerimäellä toimii jo kahden reippaan opettajattaren pyörittämä kesäkahvila apteekin vanhassa talossa.
Mielessäni on kuitenkin itänyt vielä parempi liikeidea, joka sopisi ihanteellisesti juuri meidän tarjoamaamme ympäristöön ja josta hyötyisi sekä asiakas että yrittäjä. Nythän on tilanne sellainen, että puutarha ja sitä ympäröivä luonto tarjoaa enemmän kuin tarpeeksi antimiaan. Siskonpetileirin toiminta voisi perustua juuri siihen. Se tarjoaisi lisäkäsiä omiin käytännön puuhiimme, ja toisaalta se tarjoaisi tilaisuuden terveelliseen ruumiilliseen työhön kohderyhmälleen eli niille, jotka työskentelevät enimmäkseen näyttöpäätteen ääressä ja ovat henkisen työn uuvuttamia. Leiriläiset saisivat mahdollisuuden hoitaa kasvimaata sekä kerätä ja säilöä puutarhan marjoja omaan käyttöönsä tietyn määrän. Kasvimaan antimista valmistettaisiin talkoilla terveellistä kasvisruokaa. Omia ”harrastuksiani” voisin myös hyödyntää, esim. pitämällä luentoja mm. vyöhyketerapiasta ja astrologiasta. Tarok-korteillakin voisin katsoa tulevaisuuteen, joka lupaisi pelkästään hyvää. Aamu aloitettaisiin joogalla ja ilta päätettäisiin samoin. Ulkosaunassa voisi harrastaa aromiterapiaa ja jalkakylpyjä, joihin ainekset löytyvät myös puutarhasta, esim. rikkakasvi vuohenputki on oivallinen jalkakylpyaines. Syksyisin terveellistä liikuntaa tarjoaisi haravointi kirpeässä syysilmassa…Yöpyminen järjestettäisiin ullakolla eksoottisesti siskonpedeissä, patjat vieri vieressä. Tiedä vaikka siitä kehkeytyisi jonkinlaista sosiodraamaakin. Viikon leirin jälkeen leiriläiset lähtisivät levänneinä ja ruskettuneina hillopurkki ja mehupullo kainalossa kotiin, ja meidän puutarhakin olisi hoidetumpi ja marjat kerätty…
Runoraati
Jippii! Lempiohjelmani tuli takaisin! Ja sainpahan vielä lisäksi television välityksellä nauttia näin Taiteiden yön tarjonnasta. Runot sekä tulkinnat olivat upeat! Löytyvät täältä: http://tv1.yle.fi/ohjelmat/kulttuuri/runoraati/ Ohjelman runkoon kuuluva runoilijoiden esittely on mukavasti toteutettu, raadin vetäjä raikas ja hauska ja vakiojäsen Jukka Virtanen tietäjä iänikuinen. Runojen aiheena oli tällä kertaa lama.
Oma valinta ykköseksi oli raadin kanssa yhtenäinen Risto Ahdin Muisti ja unohdus: ….”Mäki kyllä maksaa velkansa,
ihminen ei maksa. Sen, minkä lain poimuista voi omakseen tuhlata, sen omakseen sieppaa ei niin kuin varas vaan niin kuin suuri hirviövaras…”
Jaetulla kakkossijalla mielestäni Anja Erämään Voi ei, voi joo: lama:…”Taas on talkoot, ostan vähän käytetyt lenkkarit…Köyhä on kehno elvyttäjä, miettii hampaidenharjausta palveluna, mitä siitä voisi pyytää, keneltä? Kuka tuo tukipaketit, suloisen joulun köyhän niinkuin rikkaan luo?”…sekä räppäri Asa Salon Kakstuhatluvun kasari: Mihin vittuun mä täält sudin?Viis sampoa kuopassa, kirjanpitäjä sellissä,tilit jäässä… Oon rukoillut pintaliitokapakoissa,valvonu juppikhmerejä vetämässä spägää…Faija sano et tää on kakstuhatluvun kasari. Haulikon piippu hampaiden välis kristallikupoli rikki. (Räppärit taitaa olla niitä kakstuhatluvun runonlaulajia, joilla on myös sanottavaa.)
Runot kannattaa lukea vielä uudelleen ja ääneenkin. Niin ajattelin ainakin itse tehdä. Moni juttu jäi ekalla kuuntelu-/lukukerralla bongaamatta. Eikä huonoja olleet Tabermannin ja Siervönkään runot.
Martta vai Maria, vai voiko olla vähän molempia?
Joku on saattanut huomatakin, että yritän kasvaa ulos liian ahtaasta paidasta, jonka olen kyllä ihan itse pukenut ylleni. Saattaa olla, että olisin enemmänkin Maria, jolleivat ympäristön odotukset olisi vaatineet marttamaisen reipasta käytöstä. Olen jo kertonutkin maalla kasvaneiden tyttöjen ”paineista” olla ”käteviä emäntiä”. Toisaalta oman ikäluokamme tytöt ovat usein myös korkeasti koulutettuja, joille oma ura on tärkeä. Ihmettelen aina hieman, kuinka on mahdollista yhtä aikaa kirjoittaa väitöskirjaa, kasvattaa uhmaikäisiä kaksosia, loihtia kotitekoisia leivonnaisia perheelle, vetää spinningiä joka toinen ilta ja luonnollisesti säilyttää nuorekas ulkonäkö, johon ei kuulu stressinäppylät tai rasvaisena roikkuva kuontalo. Tällaisia supernaisiahan naistenlehdet usein esittelevät. Kuulun onneksi niihin ihmisiin, joiden ei välttämättä tarvitse olla yhtä aikaa erinomaisia kodinhengettäriä ja dynaamisia uraohjuksia. Mottoni on Tuntemattomasta sotilaasta: Asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan kuin Ellun kanat. Ehkä se Ellun kanana olo on juuri sitä Mariaa, olla hömöttää vain ja ajatella, jos sellainen nyt naisille on edes sopivaa.
Tällä hetkellä vain tuntuu siltä, että haluaisin vielä enemmänkin hömöttää. Siksi tämä entinen kansakoulu asumismuotona suurine puutarhoineen tuntuu monella tavalla liian isolta ja vaativalta. (Vaikka se olikin unelmakoti, ja on tietty useinmiten edelleenkin sitä.) Keittäisin mielelläni kaksi ellen kolmekin maijallista höyrymehua. Mutta kahdeksan maijaa on jo niin paljon, että itselläkin alkaa keittää. Varsinkin, kun pensaissa on marjoja melkein toiseen mokomaan kahdeksaan maijalliseen. Tervetuloa kaikki räksät ja muut! Aloitamme lintujen ruokinnan jo elokuussa! (Hassua, että purnaan tässä, vaikka tänä vuonna vaari keräsi marjat ja mulle jäi vain keittämisen vaiva. Kiitos vaarille! Hassua myös tämä luterilainen asenne, ettei pensaaseen saisi jättää ruokaa hukkaan.) Itselle on taitanut käydä niin, että kun on alkanut joskus tehdä tiettyjä asioita, niin vaatii itseltä niitä samoja, vaikka tilalle on tullut lisäksi uusia haasteita. Lisäksi arvelee myös muiden odottavan sinulta sitä, mihin ovat tottuneet. (Niinhän se kyllä on monesti työpaikallakin, että se tekee, joka on joskus ryhtynyt jotain tekemään. Helpoimmalla pääsisi, kun esittäisi kädetöntä ja avutonta.) Ehkä ei olisikaan kauheaa, jos kahvipöydässä olisi vieraille tarjolla kaupan munkkeja eikä uunituoreita leivonnaisia. Kaupasta saattaisi löytyä ihan käyttökelpoisia eineksiä ja pakasteita. Onko edes pakko siivota ennen kuin anoppi tulee kylään? (No, viimeinen saattaa olla se vaikein ”kasvutehtävä”!)) Voi meitä naisia, voi meitä ”käteviä emäntiä”! Ennemminkin taitaa olla kyse pätemisestä ja keskinäisestä kilpailusta ns. paremmuudessa. Missä on se ”Jeesus”, joka sanoisi: Martta, Martta moninaisista sinä huolehdit ja hätäilet…?
Liikettä niveliin!
Huolimatta urheiluhullusta vaarista, isästä ja enosta, minusta ei sitten kuitenkaan koskaan tullut liikunnan ihmelasta. Ainoa ensimmäinen palkinto taitaa olla peräisin vaarin serkuksille järjestämistä hiihtokilpailuista, joissa kilpailimme jokainen ikämme puolesta eri sarjassa. Onneksi joudun kuitenkin viran puolesta myös liikkumaan. Lukujärjestyksen mukaan liikuntaa on tiistaisin ja keskiviikoisin, molempina päivinä kolme tuntia. Päätin, että tänä vuonna liikun itsekin aktiivisemmin mukana enkä vain tyydy pelkästään puhaltamaan pilliin.
Syksyn tavoite, niin itselläni kuin neljännen ja viidennen luokan tytöillä, on kestävyyden kehittäminen. Kokeillemme joka tunti pururadalla, mihin asti jaksetaan juosta, ja ehkä joidenkin kohdalla jopa, kuinka monta kierrosta jaksetaan juosta. Oma tavoite aluksi on se yksi kierros (yksi kilometri) juosten. Vaatimaton, mutta realistinen, tavoite. Vielä kymmenen vuotta sitten erehdyin uskomaan, että lukiossa juostu coopperin testin tulos olisi edelleen voimassa… Samoihin aikoihin uskoin vielä oppivani ja venyväni jazz-tanssissa spagaattiin ja chacheeseen (vai mikä se oli), mutta putosin maan pinnalle, kun venäläinen opettajamme kailotti eräällä tunnilla: ”Mennään hitaasti, että Päivikin pysyy mukana…” Taitoluistelunkin kuvioita tuli vanhoilla päivillä yritettyä omien tyttärien kanssa vaihtelevalla menestyksellä, mutta todistuksen osallistumisesta sain minäkin ja osallistuin jopa kevään loppunäytökseen polvin tutisevin.
Koululiikunnan lisäksi päätän tehdä edes kerran viikossa tunnin lenkin kesällä kävellen ja talvella luistellen. Tässä iässä on pitää kunnon eteen jo tehdä jotain, eikä vain luottaa ”luontaiseen” lahjakkuuteen ja liikkuvuuteen!
PS. Jos oikein rohkea olisin, ottaisin tavoitteeksi sen lukion coopperin testin tuloksen, mutta en taida olla.
Takaisin ruoriin
Niin kivaa kuin vuorotteluvapaalla tuuliajolla ajelehtiminen olikin, niin yllättävän kivaa on taas palata töihinkin ja tarttua ruoriin. Oma miehistö on ensiluokkaista väkeä. Ja tunsin jälleen tekeväni kutsumustyötä; se jokin ekaluokkalaisissa on. Eikä toisaalta ihme, että olen siellä ekaluokalla, sillä omat ”elämänläksyt” ovat melko samoja kuin joita teroitan koulutulokkaillekin: puheenvuoron odottaminen ja tavaroista huolehtiminen. Oppia ikä kaikki!
Ekaluokkalaiset olivat suorastaan hengästyttävän reippaita, ja vastuu painoi pitkästä aikaa omia harteitani, joten neljän intensiivisen tunnin jälkeen puolilta päivin olisin ollut ihan kypsä päiväunille, enkä olisi montaa satua kaivannut asettuakseni. Ekaluokkalaiset tuntuvat olevan tyytyväisiä, kun päikkäreitä ei tarvitse koulussa nukkua, mutta meille opettajille se olisi ainakin ensimmäisellä viikolla tarpeellista. Ja totta puhuen ei se pahaa tekisi oppilaillekaan, sillä niin paljon kaikkea uutta tulee eteen sekä paikasta toiseen ”rumppaamista” niin kuin eräs oppilas asian ilmaisi.
Työtä helpottaa kahdenkymmenen vuoden aikana kertynyt rutiini, josta on sitten helppo poiketakin, jos jotain mielenkiintoisempaa tulee eteen, sekä materiaali, jota olen kerännyt ja säilönyt luonteelleni ominaiseen tapaan. (Joskus työkaverit jopa heittävät jotain salaa roskiin(esim. pakkausmateriaaleja yms.) kysymättä mielipidettäni, jonka kyllä tietävät…) Näin työn ohella opiskellessa em. asioita arvostaa. Toivotan lukaukauden pituista hauskaa matkaa (aapisen nimi) meidän ekan luokan väelle ja muillekin luokille myös.
Putkinotko
Kävin katsomassa aidossa ympäristössään esitetyn Putkinotkon, joka toteutettiin ensimmäistä kertaa Savonlinnan kaupunginteatterin voimin, aikaisemmin sitä ovat esittäneet harrastajat. Arvelen, että Kimmo Lavasteen ohjaama Putkinotko on hieman poliittisempi kuin aikaisemmat versiot. Ainakin epäreilu omistaja-torppari-ristiriita on selkeästi esillä esim. musiikkiesityksissä, jotka olivat muuten erinomaisia. Ehkäpä Juuttaan saamattomuus hoitaa ja kunnostaa asuinsijaansa ja peltoja juontuu juuri siitä, ettei hän viitsi huolehtia toisen omaisuudesta ja raataa toisten hyväksi. Voihan siihen kyllä olla luontaista taipumustakin; monet jutut ovat savolaisittain ”alottamista vaille valmiita”. Jari Liukkonen ilmaisee hienosti Juutas Käkriäisen tunteiden kirjon velmuilusta pettymyksen ja vihan purkauksiin. Olemuskin on sopivan karhumainen ja metsäläinen, mutta se ei tarkoita, etteikö Juutas olisi viisas ja ovela; erityisesti tässä esityksessä korostuu hänen sosiaalinen lahjakkuutensa. Juutas osaa asetella sanansa ja eleensä tilanteen mukaan.
Rosinan esittäjä Marjaana Kuusniemi on myös osaansa erittäin sopiva; hänestä huokuu yritteliäisyyttä, vahvuutta ja naarasleijonan tahtoa huolehtia perheestään. Rosinahan se haluaa pistää pystyyn korpeen tislaamon, jossa jalostetaan viljasta kauppatavaraa. Haaveissa siintää oma talo.
Lapsinäyttelijöitä ihailin taas, esiintyminen oli todella luontevaa, ja oikeastaan pitäisi kehua kaikki muutkin näyttelijät peräkanaa, niin hyvin he menivät roolihahmojensa nahkoihin.
Näytelmä sijoittuu aikaan juuri ennen vuoden 1918 sisällissotaa. Sen enempää Joel Lehtonen kuin Kimmo Lavastekaan eivät asetu selkeästi kummankaan puolelle, vaan kuvaavat sekä herroja että sorrettuja niin, että molemmat vaikuttavat omalla tavalla rakastettavilta juuri inhimillisten heikkouksiensa ja huvittavuutensakin vuoksi. Lehtosellahan oli läheisiä molemmilla puolilla; hän oli huutolaispoika, joka sai kodin papin lesken luota. Paikan omistaja kauppias Aapeli Muttinen onkin varsin reilu herra, kun toteaa, että pelto kuuluu sille, joka sitä kyntää, ja luovuttaa palan maata Juuttaalle, vaikka hetki ennen onkin säikähtänyt Ananiaksen huvilalle päin ampumaa laukausta. Olisikin mielenkiintoista nähdä, miten elämä sen jälkeen Putkinotkossa muuttuu. Juutas itse kyllä vitsailee aiemmin Rosinaa pepulle läimästen, että ”onhan Herra hänellekin palan sulaa maata suonut”, ja kyllähän Juutas ainakin siihen maahan on siementänsä ahkerasti kylvänyt.
Saaressa
Palasimme tänään kotiin tämän kesän viimeiseltä saarikeikalta ennen koulujen alkua. Sekä aurinko että kuu kunnioittivat läsnäolollaan mökkilomaamme. Illalla taivaalle nousi aprikoosin värinen komea täysikuu luomaan tunnelmaa, ja päivällä antoi aurinko tilaisuuden kääntää kylkeä laiturilla. En olisi uskonut, kuinka elintärkeä paikka saaresta ja sen mökistä tuleekaan. Kun tämä saari oli ikään kuin tarjolla meille reilut kuusi vuotta sitten, suhtauduin erittäin epäilevästi ellen peräti torjuvasti ajatukseen mistään lisäkiinteistöstä, josta tulisi olemaan mielestäni vain lisävaivaa. Mutta mitään vaivaahan ei ole ollut, päin vastoin mökki hoitaa meitä. Onneksi kummisetä perheineen innostui asiasta, ja minäkin lämpenin ajatukselle heti paikalla käytyäni. Eikä hintakaan kimppamökille ollut kuin keittiöremontin luokkaa.
Kun menee saareen, on ikään kuin konkreettisesti irti kaikesta arjen hyörinästä ja kiireestä. Ainoa, mistä pitää huolehtia, on päivittäinen ravinto. Sen valmistaminen riittää hyvin tyydyttämään ihmisen luontaisen puuhastelun tarpeen. Ruuanvalmistus tosin vaatiikin mökillä tulentekoa ja vedenkantoa. Vatsa siis rytmittää päivän, kelloa ei tarvita. Päiviä ei välttämättä erota toisistaan, sillä ne noudattavat suunnilleen samaa kaavaa. Ruuanlaiton, tiskin ja saunomisen lomaan jää paljon aikaa uppoutua johonkin hyvään kirjaan. Tänä kesänä olen keskittynyt Salaman tuotantoon. Sähköttömällä mökillä tulee valomerkki auringonlaskun myötä, sen jälkeen voi vielä vähän aikaa istuskella kynttilän valossa. Kun hälyääniä ei oikeastaan ole, kuulo herkistyy toisenlaisille äänille: kuulee hellan huminan, kiukaan kihinän, laineiden loiskeen ja sen, kuinka vene hakkaa tuulessa laituriin ja puut kuhisevat keskenään. Alkukesästä huutaa kuovi.
Tällä vuorotteluvapaalla olen ollut vuoden ikään kuin koko ajan ”saaressa”; irti työrutiineista ja -kuvioista. Olen antanut asioiden edetä ja ohjautua omalla painollaan. Opiskelun myötä olen tutustunut uusiin ihmisiin, ehkä jopa muutamaan hengenheimolaiseen. Tätä blogiakaan en olisi ilman vapaanaoloa alkanut kirjoittaa, enhän edes paljon kajonnut koko tietokoneeseen aiemmin. Olenkin muuten sitä mieltä, että ihmisen perusoikeuksiin pitäisi oikeastaan kuulua sekä saari että vuorotteluvapaa.
Nyt tosin jo työkuviotkin vähän houkuttavat. Tässä ammatissa on ihana mahdollisuus alkaa aina alusta, tässä tapauksessa ihan A:sta. Koululla oli mukava katsella uutuuttaan kiiltävää aapispinoa ja kirjoitella ensimmäisiä viestejä reissuvihkoihin. Mitä lukuvuosi mahtaa tuoda tullessaan?
Kravun kasvupiiri 