Sujuu kuin leikki

marraskuu 17, 2010 at 5:25 pm (Aihekokonaisuudet, Dialogi, Opetuksen eheyttäminen, Uncategorized) ()

Tänään toimintatutkimusryhmäni Toimi kokoontui meillä kotona. Tunnelma oli siksi ehkä tavanomaistakin avoimempi;  juttu luisti ja kahvit piirakkoineen maistuivat. Olen vähän ajatellut, että naurunremakoista saisi kivan potpurin karonkkaan. Kuopus tosin totesi kokouksen jälkeen, että eihän tuossa nyt ole mitään järkeä; te vain syotte, nauratte ja pälpätätte. Totta. Mutta kyllähän tässä silti ”järkeä” on, sillä nythän tämä sujuu kuin  Gadamerin kuvaama dialogi, jota hän vertaa  mukaansa tempaavaan leikkiin. Onnistunut dialogi ikään kuin täyttää siihen osallistuneet ja jatkuu sielun sisäisenä keskusteluna itsensä kanssa. Tavoitteena on yhteinen tulkinta maailmasta. Kannatteleva yhteisymmärrys syntyy halusta ymmärtää toista. (Gadamer 2004). Jotain tällaista on aistittavissa.

Aina ei tietty ole näin auvoista, ei tutkimuksen, eikä ryhmänkään kanssa. Olen ollut huolissani, kun opettajat eivät välttämättä vastaa sähkäposteihin, ja olen jo vähän pelännyt hyytyykö toiminta sittenkin tänä toisena lukuvuonna. Mutta ilmeisesti pelkään turhaan, sillä ainakin neljän aktiivisen ja uskollisen opettajan ryhmä tuntuu kannattelevan tätä toimintaa ja eheyttävän kouluopetusta todella hienosti.  Ihailen ja kehun heitä joka kerta täydestä sydämestäni. Minä saan tässä toiminnassa paljon ideoita omaankin työhöni opettajana. 

Jotenkin itselleni  kirkastui tänään, että tämän tutkimuksen yhtenä tehtävänä  onkin tehdä näkyväksi sitä hienoa työtä, jota opettajat tekevät kouluissa. Toisaalta sivutuotteena syntyy myös tietoa siitä, miten moneen suuntaan opettajien on venyttävä; toimenkuva on todellakin paljon laajentunut esimerkiksi sen kahdenkymmen vuoden aikana, kun itse olen ollut kentällä. Alkuaikoina tuntui siltä, että riitti, kun suunnitteli ja  hoiti oman luokkansa opetuksen ja valmisti joulujuhlaan ohjelman. Nyt on tullut osaksi normaalia työnkuvaa vanhempainvartit eli arviointi- ja kehittämiskeskustelut. Yhteistyö eri tahojen kanssa on myös lisääntynyt; keskusteluja käydään erityisesti erityisopettajan kanssa. Tähän kun vielä lisätään kaikki kehittämishankkeet, joita kouluissa pyörii, tuntuu siltä, että se opetustyö kattaakin vain suunnilleen puolet toimenkuvasta. Materiaalia näistä toimenkuvaan liittyvistä ”lisätöistä” saan sähköpostiviesteistä, joissa selvitetään, miksi ei ehditä tai päästä osallistumaan Toimen kokoontumisiin.

Mutta ihmeesti opettajat jaksavat! Suorastaan ihmeellisen aktiivinen toiminta pyörii esimerkiksi niissä kolmessa koulussa, joista ryhmäni aktiivisimmat opettajat tulevat. Viimeksi teemanamme olleen aihekokonaisuuden Osallistuva kansalaisuus ja yrittäjyys tiimoilta oli kouluissa järjestetty mm. oppilaskuntavaalit, isien hemmotteluilta yhdellä koululla ja ohjelmallinen isänpäiväkahvila toisella ja yhdellä koululla suunnitellaan metsäoopperaa. Lisäksi rahaa luokkaretkiin kerätään discoja ja myyjäisiä järjestämällä. Keittiöapulaisina toimiminen ja päivänavausten pitäminen ovat kasvattavia tehtäviä, joista isommat oppilaat ovat vastuussa.  Kuulostaa ihan oikealta elämältä, eikä vaan pänttäämiseltä. Tällainen osallistava oppiminen antaa  varmasti myös opettajalle paljon. Varsinkin kun homma, kaiken suunnittelun ja vaivan jälkeen, lähtee sujumaan kuin leikki, josta oppilaat ovat innoissaan.

Mainokset

kestolinkki Jätä kommentti

Opiksi kaikki

lokakuu 28, 2010 at 1:37 pm (Opetuksen eheyttäminen, Oppiminen ja opetus, Uncategorized) (, , )

Olen syksyn aikana osallistunut erinomaiselle Conference English -kurssille. Tämän kurssin toimintaperiaatteet ovat juuri saman suuntaisia  kuin mitä peräänkuulutan kouluopetukseen. Kurssi rakentuu todellisen asian ympärille ja ohjaa siten kokonaisvaltaiseen oppimiseen, jossa yhdistyvät  teoriassa opitut asiat käytäntöön. Olemme valmistelleet syksyn aikana kurssin sisäistä CSI-konferessia ja harjoitelleet mm. kirjeen kirjoittamista vieraileville plenaristeille ja opetelleet kertomaan jotain Suomesta heille. CSI-lyhenne tulee sanoista Cross-Scientific Issues. Me kurssilaiset olemme eri  tieteenaloilta ja aiheet vaihtelevat nanoteknologiasta lähiöiden kehittymiseen ja tämä onkin mielenkiintoista. On ollut mukava vaihteeksi keskustella muidenkin kuin kasvatustieteilijöiden kanssa.

Erityisen paljon olen oppinut siitä, millainen on hyvä abstrakti ja powerpoint-esitys. Ajattelin kurssille mennessä, että pääsen helpolla, kun olin juuri tehnyt abstraktin ja esitelmän Eceriin. Mutta kumpikaan niistä ei täyttänyt kurssin kriteereitä. Ecer-abstrakti oli monta kertaa pidempi kuin CSI-konferenssin vaatimat 200 sanaa. Sorruin ensin helppoon ratkaisuun ja otin pätkiä sieltä sun täältä pitkästä abstraktistani ja ajattelin, että se on siinä… En myöskään noudattanut kirjaimellisesti kurssilla annettua ohjetta siitä, että abstraktissa tulisi olla osat: Purpose, Methods and Results/Conclusions…Posket punaisena sitten kuuntelin hiljaisuutta, kun muiden olisi pitänyt kommentoida absraktiani. Näin sen silloin itsekin ikään kuin ulkopuolisen silmin, esimerkiksi luonnotieteilijän silmin, jolle käsitteet kommunikatiivinen toiminta ja hermeneuttinen kehä eivät välttämättä sano mitään. Vahingosta viisastuneena korjasin abstraktini lukijaystävällisemmäksi, ja siitä tulikin hyvä tällä toisella yrityksellä. 

Ecerissä olin lukenut esitelmän paperista ja powerpoint-dioilla oli jokseenkin samat sanat…. Tiesin kyllä silloinkin, että hyvä esitys ei ole sellainen. CSI-kurssille tein uudet diat, joissa oli vain avainsanoja ja harjoittelin esitystäni ääneen monta kertaa niin, että pystyn sen esittämään  pelkkien diojen avulla. Aikamoinen haaste oli myös 10 minuutin aikaraja. Sain silti sanani ja tärkeimmät asiatkin mahtumaan vaadittun ajan sisään.

Tänään oli sitten Se  Tärkeä Konferenssipäivä, jota taisin jännittää jopa enemmän kuin kansainvälistä kasvatusalan suurinta konferenssia silloin elokuussa. Toimin ensimmäisen esityksen puheenjohtajana,  mutta oma esitykseni oli valitettavasti vasta viimeisenä. Esitykseni sujui jokseenkin suunnitelmien mukaan lähes loppuun asti.  Mutta sitten lauseessa, jonka olisi pitänyt olla ns. loppuhuipennus, tuli tärkeän sanan kohdalla täydellinen blackout, en todellakaan saanut sanaa suustani, vaan häkellyin ja sökelsin jotain käsittämätöntä.  Vaikka olen mielestäni spontaani ja hyvä improvisoimaan suomeksi, en kykene siihen vielä lainkaan englanniksi. Harmitti! ! Ensi viikolla sitten katsomme esityksemme videolta. Sekin tulee olemaan varsin opettavainen kokemus.

Ilmeisesti sain kuitenkin muilta kurssilaisilta sympatiapisteitä, sillä monessa palautelapussa oli kirjoitettu varsinaisen arvioinnin lisäksi kannustavia kommentteja, jotka oikeasti lohduttivat. Jonkunhan se on mokailtavakin, eikö. Taidan kuulua niihin, ketkä oppivat parhaiten kantapään sekä yrityksen ja erehdyksen kautta ja joskus saattavat viisastua vahingostakin. Mutta jatketaan harjoitusta. Olen alkanut kaikesta huolimatta nauttia englannin opettelusta ja oppimisesta. Lähtötasoni huomioon ottaen (=ei sanottavasti harjoitusta lukion jälkeen = melkein 30 vuotta sitten) olenkin oppinut jo todella paljon.

Se lause, jossa sekosin, kuuluisi näin: To myself, action research  is a kind of journey to self-discovery. En löytänyt millään tuota sanaa self-discovery. Nyt oli tosin vain sana hukassa. Aiemmin mulla luki kännykän logona: Etsin itseäni, oletko nähnyt muo?

kestolinkki Jätä kommentti

Kalevala kiehtoo

helmikuu 24, 2010 at 2:29 pm (Ihminen, Kirjat, Opetuksen eheyttäminen, Uncategorized) (, )

Koulussamme on tänään keskiviikkona ja huomenna torstaina pajapäivät Kalevalan ympärillä. Opettajat valitsivat eniten itseään kiehtovan oppiaineen, jonka sisällä halusivat Kalevalaa käsitellä ja suunnittelivat pajakokonaisuuden. Muodostui käsityön, kuvataiteen, äidinkielen ja liikunnan pajoja. Musiikkiakin oli mukana parissa pajassa, vaikkei varsinaista musiikin pajaa nyt syntynytkään. Lapset jaettiin sekaryhmiin niin, että eri luokkalaiset tutustuvat toisiinsa ja saavat mahdollisuuden toimia yhdessä. Isommilla oppilailla (4-6 luokat) on neljä kolmen tunnin pajaa ja pienemmillä  (1-3 luokat) neljä  kahden tunnin pajaa. Itse valitsin oppiaineeksi äidinkielen, sillä Kalevalan kertomukset ja niiden henkilöt kiehtovat itseäni paljon. Miksasin tosin sekaan musiikkia ja kuvistakin ainakin taidekuvien muodossa. Ensin kuuntelimme kannelmusiikkia ja kuvittelimme ja keskustelimme siitä,  millaista elämä savupirtissä oli verrattuna nykyaikaan. Eläytymistä auttoi vanha kuvataulu pirtistä, jossa oli kaksi runonlaulajaakin. (Olin muuten itse pukeutunut kansallispukuun, joka keräsi lapsilta huomiota ja kiinnostusta.) Kerroin, että Kalevala-eepoksen voi laulaa samalla nuotilla koko kirjan (trokee-mitta) ja kuinka tarinat kulkeutuivat näin sukupolvelta toiselle. Kokeilimme vuorolaulua sattumanvaraisesti jostain kohtaa Kalevalaa sekä lauloimme myös ”Joko ruvennen runolle…” Sitten arvoimme työskentelyparit. Luin ja kerroin suorasanaisesti kolme   kertomusta: Joukahaisen ja Väinämöisen kilpalaulannan ja Joukahaisen koston sekä Lemminkäisen ja Kullervon kertomukset. Kertomuksen lomassa lurautimme laulun pätkiä trokee-mitalla ja katsoimme aiheeseen liittyviä taidekuvia. Jokaisen kertomuksen välissä lapset miettivät pareittain, millaisia henkilöitä Väinämöinen, Joukahainen, Lemminkäinen, Lemminkäisen  äiti sekä Kullervo ovat sekä sitä, mikä kohtaus jäi parhaiten mieleen. Yhdessä vielä pohdittiin eri henkilöiden motiiveja toimia niin kuin he toimivat, kuka henkilöistä kiinnosti eniten, kuka oli pelottavin jne. Lapset myös esittivät halutessaan ex tempore jotain henkilöä tai kohtausta. Kaksituntiset hujahtivat vauhdilla ja Kalevala tuntui kiehtovan oppilaita.

Itseäni liikuttaa  äitinä aina erityisesti Lemminkäisen äidin toiminta. Millaista rohkeutta, rakkautta, uskoa ja sitkeyttä vaatiikaan oman lapsen kappaleiden haravointi Tuonelan joesta ja palasien liittäminen kokoon! Samoin pohdin Kullervon kertomusta lukiessani, millainen lapsesta kasvaa ilman rakkautta ja kotia. Kullervon julma kostonhimo maksaa oman kotinsa ja sukunsa hävittäjille paha pahalla on aivan tuttua todellisestakin elämästä, esimerkiksi Ruandasta tai Kosovosta. Eilen satuin näkemään, lääkäriaikaani odotellessa, pätkän  Tv-ohjelmasta, joka käsitteli väkivaltaa ja aggressiota (Prisma). Täytyy katsoa, jos se löytyy vielä netistä.

Saan näinä kahtena päivänä myös tilaisuuden kokeilla, miltä tuntuisi olla aineenopettaja. Äidinkieli kyllä todennäköisesti olisi se aine, jota mieluiten opettaisin. Ihan mielenkiintoinen kokemus, mutta vaikka äidinkielen oppiaines kovin laaja onkin, arvelen, että alkaisin äikän maikkana pian kaivata käsillä  tekemistä ja liikuntaa väliin.

Kaiken kaikkeaan onnea ei Kalevalasta löydy paljoakaan, jos yhtään. Se on sirpaleina niin kuin sampo taistelun jäljiltä.  Hippusista se on koottava  itse kunkin.

kestolinkki Jätä kommentti

Otavan tähtiä

tammikuu 23, 2010 at 3:56 pm (Kasvu, Kasvatus, Opetuksen eheyttäminen, Oppiminen ja opetus, Uncategorized) (, , )

 http://www.otavanopisto.fi/fi/uudet_opiston_sivut/01index 

Otavan opiston vaihtoehtopedagogiikkoja käsittelevässä tammikuun pajassa oli mielestäni enemmänkin tähtiä kuin otavan tähtikuviossa. Erityisesti ihailen opistolla toimivan ystäväni Tarun työyhteisöä. Harvoin näkee niin innostunutta ja asialleen omistautunutta työyhteisöä, jossa vedetään vielä yhtä köyttä ja annetaan kaikkien tähtien loistaa.  Sellainen fiilis minulle jäi jo ensimmäisestä pajakokemuksesta vuosi sitten, ja nyt se vain vahvistui. Olin myös erittäin iloinen, että sain houkuteltua mukaan kolme oman toimintatutkimukseni opettajaakin. Ensin piti lähteä vain ”toisen” miehen, mutta mukaan tulivatkin molemmat, sekä Riitta, joka oli hyvää seuraa myös  menomatkalla.

Tammikuun verkkopedagogiikan pajassa tuli tietoiskusarjana vaihtoehtopedagogiikojen esittelyä ja lisäksi aiheesta oli paneelikeskustelu. Omana yhteenvetona tiivistäisin, että vaihtoehtopedagogiikoissa lähdetään mielestäni enemmän liikkeelle oppijasta ja hänen tarpeistaan. Lisäksi myös todellakin mietitään sitä,  mitä, miksi ja miten opetetaan ja opitaan.  Huomasin myös selkeitä yhteisiä periaatteita oman toimintatutkimukseni kanssa, sillä monet kommentit korostivat ihmisen kokonaisvaltaista kasvua, laaja-alaista osaamista  ja erilaisten rajojen, esim oppiainejaon  ja luokkajaon, rikkomista. Kun resursseja on kouluissa vain vähennetty, olisi erityisen  tärkeää pysähtyä miettimään sitä, mikä todella on koulun tehtävä ja mitä olisi syytä oppia. Jaakko Rantala nosti esiin ”tyhjän tilan pedagogiikan”. Käsitin sen  itse niin, että lähdetään liikkeelle oppijan omista kiinnostuksen kohteista ja kysymyksistä. Avoin kokonaisopetushan on juuri sellaista. Juha Sihvosen kommenteista nostaisin esiin ajatuksen siitä, että ryhmässä on yhtä monta opettajaa ja oppijaa kuin siinä on jäseniä. Juha Suoranta, etäyhteyden kautta, esitteli kriittistä pedagogiikkaa, joka korostaa mm. kokemuksellista oppimista, aistien ja tunteiden rohkeutta, demokratiaa ja äänen antamista äänettömille. Samoin hän nosti esiin puheessaan median ja koulun välillä vallitsevan  kuilun, jota pitäisi tasoittaa. Eniten ajatuksiani pöllyttivät Effen http://avoimetopit.wordpress.com/Antti Paakkarisen alustukset sekä Feeniks-koulun http://www.feeniks-koulu.fi/ Marko Koskisen esitys. Feeniks-koulun ops (http://www.feeniks-koulu.fi/wikiops/ ) kelpaisi minullekin, sillä se lähtee juuri aihekokonaisuuksista liikkeelle. Tuli sellainen olo, että joskus radikaaleimmat ja ”mahdottomimmat” ajatukset saattavatkin olla järkevimpiä, varsinkin kun asioita yrittää katsoa lapsen näkökulmasta. Kannattaa miettiä kysymyksiä: Kenelle koulussa on tilaa? Mitä koulussa opitaan? Kenellä on valtaa? Miksi toimimme niin kuin toimimme? Oikeastaan kaikki vaihtoehtopedagogiikat korostavat myös joutilaisuuden ja hitauden merkitystä kasvulle ja luovuudelle ja sille ”itsensä löytämiselle”.

Parasta antia kuitenkin hyvistä esityksistäkin huolimatta on  keskustelu virallisen osuuden jälkeen. Ihanaa, että on ihmisiä, jotka haluavat miettiä mm., onko olemassa jokin pysyvä ”itse” vai pitääkö kasvatuksen muutaa itseä vai jotain tältä väliltä sekä mitä on itsekasvatus ja onko se tarpeellista, mitä on oppiminen, mikä merkitys kriiseillä on kasvulle, miksi keski-iässä monesta tulee kyyninen tai opportunisti, tarvitaanko puoluepolitiikkaa….  Lisäksi Otavan väki ja vierailevatkin tähdet olivat muuten yhtä hyviä viihtymään kuin minä ja Mymmeli, joten yöunet taisivat kaikilla jäädä vähän lyhyiksi. Toisena päivänä jaksoimme kuitenkin vielä perehtyä wikipediaan.

kestolinkki 1 kommentti

Areenalta poimittua

lokakuu 8, 2009 at 7:23 pm (Ihminen, Opetuksen eheyttäminen) (, )

Katsoin juuri Areenalta, kun meidän keskimmäisen tyttäremme kummi Taru Kekkonen esitteli Studio Kotrossa erittäin hyvin ilmiöpohjaista opettamista, jota toteutetaan Otavan opistolla. Hyvä Taru! Me ollaan täällä Kerimäellä ylpeitä susta! Taru on nettilukion vetäjä Otavan kansanopistolla. Ilmiöpohjaisuus tarkoittaa oppiaineiden rajat ylittävää lähestymistä käsiteltäviin aiheesiin, jotka ovat ympäröivän maailman ilmiöitä;  nyt heillä on syksyn teemana ja lähtökohtana käsitteet jano ja nälkä. Opiskelijat voivat itse valita lähestymistavan aiheeseen, eikä tuotosten välttämättä tarvitse olla pinkka a-nelosia. Lopuksi opettaja sitten arvioi, minkä lukion kurssin tai kursseja työllä voi suorittaa. Ei siis lähdetäkään opettamaan vain biologiaa jne. Ilmiöpohjainen opetus on siis  jotakuinkin samaa kuin Freiren problematisoiva kasvatus tai Hooksin osallistava pedagogiikka tai ongelmalähtöinen opetus, tai erityisesti eheyttävä opetus, jota itse toimintatutkimuksella pyrin edistämään. Rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Kurkatkaa: http://areena.yle.fi/ohjelma/55a254eb0e16418719713ce2995f6b9b

Toinen poimintani  Areenalta on Ykkösdokumentti Pietarin teiniabortit. Mikään ohjelma ei ole pitkään aikaan hätkähdyttänyt ja itkettänyt niin paljon kuin tämä dokumentti nuorista tytöistä, joille tehdään abortti sairaalassa, joka on erikoistunut pitkälle edenneiden  raskauksien keskeyttämiseen. Tytöt ovat jopa viidennellä tai kuudennella kuulla raskaana. 80 % venäläisnaisista on kokenut abortin keskimäärin jopa 2-10 kertaa. Ehkäisyneuvontaa, tai halua ehkäisyyn, ei ole…Kirjoitin aiheesta ensimmäisen vierasblogini Kommenttiin. Dokumentti löytyy osoitteesta: http://areena.yle.fi/video/462197.

Sådant är livet, mutta voisiko se olla jotain muutakin?

kestolinkki Jätä kommentti

Toimi toimii

syyskuu 24, 2009 at 6:45 pm (Dialogi, Opetuksen eheyttäminen, Toiminta, Tutkimus) ()

Olen jo aiemmin ihmetelleyt sitä, miten joudun tekemisiin juuri ”oikeiden” ihmisten kanssa. Sen täytyy olla sekä tuuria että johdatusta, että tietynlaista ohjautumista oikeaan suuntaan. Tänään tuli tästä asiasta jälleen vahva elämys. Toimintatutkimukseen mukaan lähteneet opettajat olivat ihailtavan aktiivisia ja viisaita opettajia. Puolentoista tunnin keskustelun aikana sivusimme kaikkea sitä, mistä olen lukenut opetuksen eheyttämiseen liittyvistä lähteistä, mutta tämän päiväiseen tietoon liittyi myös osallistujien omakohtainen kokemus, ja se teki siitä elävämpää ja ikään kuin uskottavampaa.

Vaikka luonnollisesti hieman jännitin ensimmäistä kohtaamistamme, toisaalta uskoin, tai ainakin toivoin, että pyörä pyörähtäisi liikkeelle. Sen se mielestäni myös teki. Oli mielenkiintoista kuunnella tallentamaani keskusteluamme kotona muikkujen paiston lomassa. Ainakaan se ei kuulostanut jäykältä, vaan toisinaan sanoma jopa hukkui naurunpyrskähdyksiin ja yhteen ääneen puhumiseen. Toisaalta myös asiaa tuli erittäin paljon, ja onkin kiva käydä tekemään siitä yhteenvetoa moodleen. Nostan hattua näille opettajille, jotka tiiviin ja usein rankankin koulupäivän jälkeen jaksavat vielä lähteä opetuksen kehittämistyöhön mukaan, varsinkin, kun tiedän, että nämä opettajat ovat monessa muussakin asiassa aktiivisia. Toivottavasti Toimi myös antaa heille jotakin. Ja tänään vakuutuin siitä, mistä eilisessä blogimerkinnässä kirjoitin, että  olen  itsekin oppija mitä suurimmassa määrin. Odotan innolla seuraavaa tapaamista!

kestolinkki Jätä kommentti

Opintomatkalla

syyskuu 20, 2009 at 12:33 pm (Matkakertomuksia, Opetuksen eheyttäminen, Tutkimus, Uncategorized)

Eilen pääsin seuraamaan Reetta Niemen väitöstä ja juhlimaan vielä karonkkaankin. Vaikka Reetan väitöskirja: ”Onks tavallinen koe vai sellainen, missä pitää miettii?” Ympäristölähtöisen terveyskasvatuspedagogiikan kehittäminen narratiivisena toimintatutkimuksena kuuluukin terveystieteen julkaisuihin, niin meillä on hänen kanssaan yllättävän paljon yhteistä. Tapasimme viime syksynä Kasvatustieteiden päivillä Turussa, kun ohjaajani esitteli meidät. Hupaisaa, että Reetta oli aikonutkin etsiä minut, sillä seuraamme ja kommentoimmekin samaa blogia (Minä tosin aktiivisemmin). Sitten alkoikin paljastua muita yhteyksiä ja yhtäläisyyksiä.  Olemme molemmat valmistuneet Savonlinnan OKL:sta ja toimimme tällä hetkellä kumpikin ekan luokan opettajina. Olin itse opiskeluaikoina ollut jopa Reetan isän sijaisena, joten yksi perheenjäsenkin oli siten vähän ennestään tuttu. Meillä on tavallaan siis yhteinen kotiseutu. Persoonallisuudessakin saattaa olla joitain yhteisiä piirteitä; tosin Reetta on kaikkea sitä potenssiin kolme. Itseäni ilahdutti eniten kuitenkin se, että tutkimusaiheemme ja -tehtävämme pyörivät hyvin samanlaisten käsitteiden ympärillä. Oli hienoa löytää joku toinenkin opettaja, joka oli kiinnostunut eheyttämisestä ja teki jopa sitä sivuavaa väitöskirjaa. Onkin mukava ensi viikolla viitata Reetan työhön ensimmäisessä toimintatutkimusryhmämme kokoontumisessa!

Olen aina hieman ihmetellyt sisäistä kompassiani. Tuntuu siltä, että kun lähden johonkin suuntaan kulkemaan, tulee vastaan ”oikeita” ihmisiä. En tiedä, onko se hyvää tuuria, intuitiivista ohjautumista oikeaan suuntaan vai peräti johdatusta. Eilenkin ennen väitöstä onnistuin istumaan samaan riviin, jossa oli Tampereelta viisaita naisia, joilla myös oli toimintatutkimus meneillään. Ehdimme vaihtaa yhteystiedot. Kahveilla ja iltatilaisuudessa löytyi lisää omaan ”heimoon” kuuluvia. Eilinen oli varmasti sellainen väitöstilaisuus, missä oli hengenheimolaisia enemmän kuin missään muussa aikaisemmassa väitöksessä. Olihan joukossa paljon luokanopettajia tai tutkijoita (jos nyt itseä viimeksi mainituksi vielä voi kutsua), sekä niitä, jotka ovat näitä molempia.

Väitöksen seuraaminen olikin em. syistä itselleni tavallista mielenkiintoisempaa ja opettavaista myös. Reetan lektio oli mielestäni erinomainen. Tilaisuus kesti kaksi ja puoli tuntia, joten ainakin itse aion varustautua veden asemasta tuoremehulla, jotteivat matalat sokerit yllätä kesken väittelyn (jos sellainen siis eteen tulee). Samoin lienee hyvä, ellei peräti välttämätöntä keskustelun kannalta, että väittelijät tuntevat ja käyttävät yhteisiä käsitteitä. Eli kuten Juha Suoranta blogissaan kirjoittaa: ”Tietty  keskusteluperinne on tunnettava kuin omat taskunsa”. Aikamoinen haaste sinänsä; nykyisin taitaa olla paljon ”miksauksia”.

Kotimatkalla, tai paremminkin linja-automatkalla Jyväskylästä Mikkeliin, lueskelin Reetan väitöskirjaa vielä lisää, ja olen varma, että siitä on minulle vielä paljon iloa ja hyötyä tehdessäni omaa työtäni . Mikkeliin saavuttuani hyvä mieli kyllä kaikkosi, kun selvisi, että seuraava vuoro Savonlinnaan lähtisi vasta neljän tunnin päästä! Olin jo lähteissä kysynyt, mihin aikaan Jyväskylästä tulee linja-autoja takaisin, ja minulle oli vastattu, että yhdeksältä aamulla ja yhdeltä päivällä, mutta ei kerrottu, että molempiin on sama jatkoyhteys vasta kolmen jälkeen iltapäivällä…!  Ryöpsähti muutama kiukunkyynel ja ainakin yhtä monta kirosanaa. Mutta sitten kokosin itseni ja kamppeeni ja ajoin taksilla tien poskeen liftaamaan, ja onneksi pääsin mukavassa kyydissä perille. Jonkinlaisen reklamaation voisi kyllä linja-autoyhtiölle tehdä. Huvittavinta lisäksi oli, että ehdin maksaa  jo matkan Mikkelistä Savonlinnaankin, mutta siitä minulla on vain kuskin käsin raapustama todiste, koska värinauha oli kuittikoneesta loppu…Ja se siis pitäisi liittää todisteeksi matka-apurahan käytöstä.

kestolinkki Jätä kommentti

Ihmisenä kasvaminen

huhtikuu 6, 2009 at 7:31 am (Aihekokonaisuudet, Ihminen, Kasvu, Kasvatus, Opetuksen eheyttäminen, Tutkimus) (, , )

Ennen kuin kaivan esiin virallisempaa tekstiä, pohdiskelen omin samoin, mitä ihmisenä kasvaminen tuo mieleeni. Arvelen, että aikaisemmin se oli kodin ja sitä ympäröivien yhteisöjen  tärkeimpiä tehtäviä ja tavoitteita. Puhuttiin sydämen sivistyksestä. Olen tavannut muutamia ihmisiä, joilla voi sanoa olevan sitä. Arvelen, että heidän elämäänsä on ohjannut raamatusta tuttu ohje kohdella lähimmäisiä niin kuin toivoisi kohdeltavan itseään. Arvelen myös, että he ovat nähneet elämää ja tehneet sen havainnon, ettei se ole mustavalkoista. He myöntävät myös itse erehtyvänsä, eivätkä vaadi toiseltakaan täydellisyyttä. Kuitenkin he haluavat oppia koko ajan lisää elämästä, itsestään  ja muista ihmistä. Ulkoiset palkkiot, oppiarvot  ja menestys eivät ohjaa heidän toimintaansa, vaan oma halu kehittyä.

Opetushallituksen julkaisu Aihekokonaisuudet perusopetuksen opetussuunnitelmassa esittelee Ihmisenä kasvamiseen liittyvät tavoitteet näin:

-Oppilas oppii ymmärtämään omaa fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista kasvuaan sekä ainutkertaisuuttaan, arvioimaan toimintansa eettisyyttä ja tunnistamaan oikean ja väärän sekä  myös esteettisten kokemusten tärkeyden elämänlaadulle, oppii tunnistamaan oman oppimistyylinsä ja kehittämään itseään oppijana ja toimimaan ryhmän ja yhteisön jäsenenä.

Tutkimukseeni liittyvässä alustavassa kyselyssä kaikki vastanneet opettajat valitsivat tämän aihekokonaisuuden kolmen tärkeimmän aihekokonaisuuden joukkoon. Käytännössä tätä aihekokonaisuutta siis pidettiin tärkeimpänä, sillä muut aihekokonaisuudet saivat hajaääniä. Opettajat myös kuvailivat omin sanoin hienosti tätä aihekokonaisuutta. Se tuntui hyvältä! Koulun sivistystehtävä (bildung) näyttäisi ainakin kyselyyni vastanneilla olevan sisäistynyt. Eri asia on, arvostaako ja ”palkitseeko” yhteiskunta tällaista ajattelua, mutta onneksi sellainen ihminen, joka on toiminnassaan sisäistänyt ihmisenä kasvamisen tavoitteet, ei siitä välitä. Hän on enemmän kuin tyhjyyttään kumiseva kiiltäväpintainen tynnyri.

kestolinkki Jätä kommentti

Syntyisiköhän pienistä puroista jo iso virta?

tammikuu 26, 2009 at 1:23 pm (Opetuksen eheyttäminen) ()

Tuntuu mukavalta kuulla ja lukea eri tahoilta kannanottoja, jotka tukevat  omaa tutkimustehtävääni nostaa aihekokonaisuudet ja opetuksen eheyttäminen esiin opetussuunnitelmasta. Erityisen hienoa oli osallistua joulukuussa Otavan opiston ilmiöpohjaisen oppimisen pajaan. Siellä oli tekemisen meininki! Ilmiöpohjaisessa oppimisessa reaalimaailman ilmiöitä käsitellään kokonaisvaltaisesti ilman keinotekoisia oppiainerajoja. Nykyisen koulujärjestelmän ainejakoinen rakenne vain on valitettavasti monesti este, tai ainakin hidaste, toteuttaa ilmiöpohjaista opetusta ainakin yläkoulun ja lukion puolella. Aineenopettajakoulutus ja lukujärjestykset takaavat valitettavasti vanhan järjestelmän pysyvyyden. Tällä ylemmällä tasolla eheytetty opetus vaatii nykymuotoisessa koulussa yhteistyötä ja yhteissuunnittelua, mikä saattaa tuntua opettajista ylivoimaiselta lisätyöltä ja kuormitukselta.  Mutta meillä luokanopettajillahan sen sijaan on erittäin hyvät mahdollisuudet eheyttää opetusta ja luopua oppikirjajohtoisesta koulunkäynnistä! Harmi vain, että opettajankoulutus myös luokanopettajille noudattaa pitkälti oppiainejakoista opiskelua…

Oulun yliopiston professorit Pentti Hakkarainen ja Timo Järvilehto kirjoittivat Helsingin sanomien ”Vieraskynässä” 24.1., että yhteisöllisyys vaatii koulun koko toimintamallin uudistamista. He kritisoivat sitä, että oppiminen ymmärretään käytännössä yhä tiedon siirtämiseksi, vaikka OPS:n perustana onkin virallisesti konstruktivistinen oppimiskäsitys, jonka mukaan oppilas rakentaa tiedon omassa toiminnassaan. Oppimiseen ei riitä oikeiden vastausten antaminen kirjan tehtäviin, kokeisiin ja opettajan  kysymyksiin. Hakkarainen ja Järvilehto esittelevätkin Japanin koulumallia, jossa on luovuttu suorittamisesta. Oppiaineiden ja opetussuunnitelman sijasta oppimista jäsentävät koko yhteisölle yhteiset teemat. Jospa niin on vielä joskus täällä Suomessakin!

kestolinkki Jätä kommentti