Viikon varrelta
Vauhtia vähän hidastaa sitkeä flunssa, mutta pienet ja isommatkin kivat jutut ovat piristäneet ja pitäneet kuitenkin jotenkin käynnissä. Tällä viikolla valmistui homeremontin jäljiltä entistä ehompi koulumme, joka näyttää hienolta! Tulevana perjantaina käymme koulua ensimmäistä päivää uusituissa tiloissa. Tämän remontin lisukkeena saimme myös uudet pulpetit ja muut kalusteet sekä ajanmukaiset tvt-laitteet mm. dokumenttikamerat kaikkiin luokkiin. Kerroin omille ekaluokkalaisilleni, että meidän koulu on rakennettu juuri samana vuonna kuin synnyin, ja sitten laskimme yhdessä, minä vuonna koulu ja ope täyttivät 10, 20, 30, 40… Sen jälkeen eräs etupulpetin poika viittasi ja ihmetteli: ”Miten sie voit olla noin nuori, vaikka oikeasti olet niin vanha?” Tällaiset kohteliaisuudet pelastavat joskus päivän ja hymyilyttävät vielä pitkään sen jälkeen, varsinkin kun kuuluu Opettaja-lehdessä esitellyn Päivikki Lahtisen väitöksen mukaan jo ikääntyvien opettajien luokkaan. (Eikä olekaan pitkä aika siitä, kun tunsin itseni jo aika vanhaksi; niin paljon vielä tekemättömiä juttuja ja niin vähän aikaa…) Ehkä se ikä on kuitenkin sittenkin enemmän asenne. Samana päivänä tuli myös tieto, että eka oma juttu julkaistaan ensi viikolla Nuorisotutkimuksen verkkokanava Kommentissa, ja samalla kysyttiin, haluaisinko kirjoittaa jatkossakin Kommenttiin vierasblogia. http://www.kommentti.fi/sivu.php?artikkeli_id=1 Imarteleva kysymys, ja kirjoittaminenhan on mukavaa, mutta mitä mulla on sanottavaa nimenomaan nuorisotutkimuksen osalta?! Ellei sitten meriitiksi käy kokemuksellinen tieto kahden aikuistuvan tyttären ja heidän kaveripiirinsä kasvun seuraamisesta ja vähän ohjaamisestakin, sekä tietysti kahdenkymmenen vuoden kokemus tulevien nuorten opettajana, joiden kasvua jollain tavalla myös mielellään aina seuraa pidemmällekin. Niin, ja katsoinhan mä telkasta SKINSiäkin…http://fi.wikipedia.org/wiki/Skins_%E2%80%93_liekeiss%C3%A4
Eilen oli syksyn ensimmäinen tutkijaseminaari ihan kahvien kanssa. Käytiin läpi, missä vaiheessa me jatko-opiskelijat olemme. Sen jälkeen kävin iltateellä ekan kerran mieheni boxissa. Jotenkin tuli ihan opiskeluajat mieleen. Joensuuhun on oikeastaan ihan kiva ajella, kun varaa matkamusaa mukaan. Eilen lauloin Maria Gasolinan http://fi.wikipedia.org/wiki/Maria_Gasolina ja Emma Salokosken sekä vähän myös Ismo Alangon kanssa. Emmaa on tullut soitettua jo niin paljon, että kohta voisin melkein tuurata vaikka keikalla, tosin musikaalisempi perheenjäsen ei ole ihan varauksetta samaa mieltä. 🙂
Eilen tuli myös mukavaa ja melkein liikuttavaa postia eräältä ”Toimeen” osallistuvalta, joka tuntui olevansa yhtä innoissaan kuin minäkin ja myös ”saajapuolella”, joten hyvä vastavuoroinen alku! Toivotaan samanlaista jatkoakin!
PS. Tilasin myös seitsemän cd:tä: ”Kuuntele ja opi englantia”, ja päätin sittenkin osallistua Dillonin etnografia ja fenomenologia kurssille.
”Omatekoinen arkku on kodikas”
Juha Taskisen projektit ovat yleensä aina omaperäisiä ja haastavia. Tämä paikallinen luontokuvaajamme ja tietokirjailijamme on laajentanut tutkimusmatkojansa Saimaalta Laatokalle ja jopa Etelämantereelle. Tämän päiväisessä Itä-Savossa oli mielenkiintoinen juttu uusimmasta projektista. Lehtikuvassa kolme henkilöä istuu kukin omassa puisessa laatikossa, ja toisessa valokuvassa näitä laatikoita nikkaroidaan. Otsikko paljastaa, ettei kyseessä ole vain minkä tahansa laatikon rakentaminen, vaan oman ruumisarkun rakentaminen. Hieno idea! Ennenvanhaanhan ihmiset jo eläessään valmistautuivat tuleviin hautajaisiinsa, niihin säästettiin jopa rahaa. Kuolema ikään kuin hyväksyttiin elämään kuuluvaksi normaaliksi asiaksi. Nykyisinhän sitä päin vastoin yritetään kaikin tavoin paeta tai kieltää ja torjua se kokonaan. Itselle on jäänyt koulusta parhaiten mieleen viidennen luokan opettajani lempilause: ”Mitään muuta ei ole pakko tehdä kuin kuolla.” Se lause sisältää paljon viisautta, kun sitä ryhtyy pohtimaan. Kuoleman tiedostaminen vasta oikeastaan vapauttaa elämään. ”Älä elämää pelkää…on kuoleman portti aina avoin” , sanoo Sarkiakin (muistinvarainen lainaus).
Arkun rakennuskurssille osallistuneet kommentoivat näin: Arkun rakentaminen itselle olisi varmasti terapeuttinen kokemus jokaiselle ihmiselle.” ”Arkun rakentaminen tekee kuolemasta konkreettisemman, eikä se ole enää niin pelottavaa.” Taskinen itse sanoo: ” Arkun tekeminen on vain väline, jolla päästään käsiksi syvällisempiin asioihin. Oikeastaan tässä on kysymyksessä yhteisöllinen terapiatuokio.”
Tästä projektista tehdään televisioon Tositarina. Hyvä Juha! Toivottavasti kursseja järjestetään vielä myöhemminkin, saattaisin osallistua, sillä vähäiset kokemukset puutöistäkin ovat olleet innostavia. En tiedä, onko Juha Taskinen nähnyt Doris Dörrien elokuvaa Keiner liebt mich (1994). Se on yksi lempielokuvistani, ja vaikka katsoin sen aikoinaan jopa alkuperäiskielellä, se kosketti kovasti. Se on tragikomedia kolmekymppisestä naisesta, joka etsii rakkautta. Myös tässä elokuvassa päähenkilö osallistuu oman ruumisarkunsa rakennuskurssille. http://www.youtube.com/watch?v=DByLW0zPlp0
Toimi toimii
Olen jo aiemmin ihmetelleyt sitä, miten joudun tekemisiin juuri ”oikeiden” ihmisten kanssa. Sen täytyy olla sekä tuuria että johdatusta, että tietynlaista ohjautumista oikeaan suuntaan. Tänään tuli tästä asiasta jälleen vahva elämys. Toimintatutkimukseen mukaan lähteneet opettajat olivat ihailtavan aktiivisia ja viisaita opettajia. Puolentoista tunnin keskustelun aikana sivusimme kaikkea sitä, mistä olen lukenut opetuksen eheyttämiseen liittyvistä lähteistä, mutta tämän päiväiseen tietoon liittyi myös osallistujien omakohtainen kokemus, ja se teki siitä elävämpää ja ikään kuin uskottavampaa.
Vaikka luonnollisesti hieman jännitin ensimmäistä kohtaamistamme, toisaalta uskoin, tai ainakin toivoin, että pyörä pyörähtäisi liikkeelle. Sen se mielestäni myös teki. Oli mielenkiintoista kuunnella tallentamaani keskusteluamme kotona muikkujen paiston lomassa. Ainakaan se ei kuulostanut jäykältä, vaan toisinaan sanoma jopa hukkui naurunpyrskähdyksiin ja yhteen ääneen puhumiseen. Toisaalta myös asiaa tuli erittäin paljon, ja onkin kiva käydä tekemään siitä yhteenvetoa moodleen. Nostan hattua näille opettajille, jotka tiiviin ja usein rankankin koulupäivän jälkeen jaksavat vielä lähteä opetuksen kehittämistyöhön mukaan, varsinkin, kun tiedän, että nämä opettajat ovat monessa muussakin asiassa aktiivisia. Toivottavasti Toimi myös antaa heille jotakin. Ja tänään vakuutuin siitä, mistä eilisessä blogimerkinnässä kirjoitin, että olen itsekin oppija mitä suurimmassa määrin. Odotan innolla seuraavaa tapaamista!
”TOIMI” JA IHANA TVT-TUKI!
Huomenna on tärkeä päivä oman toimintatutkimuksen kannalta (Kutsutaan sitä jatkossa tuttavallisesti Toimiksi; mahtaako muuten olla sekä tytön että pojan nimi?) Ryhmämme kokoontuu huomenna ensimmäistä kertaa. Lähtöasetelma on siitä hyvä, että sain apurahaa tutkimuksen toteuttamista varten, joten voin tarjota edes välipalakahvit ja matkakulut osallistujille, jotka tekevät vapaaehtoista kehittämistyötä koulupäivän jälkeen. Huomenna on tarkoitus erityisesti keskustella, mitä kaikkea eheyttäminen ja aihekokonaisuudet merkitsevät käytännössä. Lisäksi tavoitteena on suunnitella ainakin alustavasti, miten aihekokonaisuuksista lähtevää eheyttävää opetusta toteutetaan tulevan kuukauden aikana. Tavoitteena ei ole luoda jotain eheyttämisen mallia, vaan eri tavoin nostaa opetuksen eheyttäminen ja aihekokonaisuudet esiin opetussuunnitelmasta. Pienetkin askeleet ovat tärkeitä. Kyse ei ole myöskään projektista, joka toteutetaan ja jatketaan sen jälkeen vanhaan malliin. Vaan hienoa olisi, että opetuksen eheyttämisestä tulisi meille opettajille punainen lanka, joka on aina tavalla tai toisella otettaisiin huomioon opetuksessa. Kyse on siis erityisesti asian tiedostamisesta. Eheyttämisestä tulisi sitä kautta kantava periaate toiminnalle.
Sain myös perustettua Moodleen meille keskusteluympäristön, jonne kokoamme ideoita ja pidämme tutkimuspäiväkirjaa. Olen todella iloinen ja kiitollinen tvt-tuen väelle ripeästä ja ystävällisestä toiminnasta. Sain jo tänään oppimisalustan, jonka eilen hieman epäröivästi, mutta myös omapäisesti tilasin. (Tilaukseen piti laittaa mm. kurssin vetäjä, kurssin nimi ja opintopisteet, ja laitoin pokkana itseni kurssin vetäjäksi ja kurssin nimeksi: Omaan tutkimusalueeseen liittyvät opetustehtävät 3 op, läpi meni, vaikka siitä en ole varma, kuka antaa ja kenelle noita opintopisteitä;)) Eräänlaista opettajien täydennyskoulutustahan tämä toisaalta on, vaikka itsekin olen siinä mitä suurimmassa mielessä oppija muiden mukana.
Opintomatkalla
Eilen pääsin seuraamaan Reetta Niemen väitöstä ja juhlimaan vielä karonkkaankin. Vaikka Reetan väitöskirja: ”Onks tavallinen koe vai sellainen, missä pitää miettii?” Ympäristölähtöisen terveyskasvatuspedagogiikan kehittäminen narratiivisena toimintatutkimuksena kuuluukin terveystieteen julkaisuihin, niin meillä on hänen kanssaan yllättävän paljon yhteistä. Tapasimme viime syksynä Kasvatustieteiden päivillä Turussa, kun ohjaajani esitteli meidät. Hupaisaa, että Reetta oli aikonutkin etsiä minut, sillä seuraamme ja kommentoimmekin samaa blogia (Minä tosin aktiivisemmin). Sitten alkoikin paljastua muita yhteyksiä ja yhtäläisyyksiä. Olemme molemmat valmistuneet Savonlinnan OKL:sta ja toimimme tällä hetkellä kumpikin ekan luokan opettajina. Olin itse opiskeluaikoina ollut jopa Reetan isän sijaisena, joten yksi perheenjäsenkin oli siten vähän ennestään tuttu. Meillä on tavallaan siis yhteinen kotiseutu. Persoonallisuudessakin saattaa olla joitain yhteisiä piirteitä; tosin Reetta on kaikkea sitä potenssiin kolme. Itseäni ilahdutti eniten kuitenkin se, että tutkimusaiheemme ja -tehtävämme pyörivät hyvin samanlaisten käsitteiden ympärillä. Oli hienoa löytää joku toinenkin opettaja, joka oli kiinnostunut eheyttämisestä ja teki jopa sitä sivuavaa väitöskirjaa. Onkin mukava ensi viikolla viitata Reetan työhön ensimmäisessä toimintatutkimusryhmämme kokoontumisessa!
Olen aina hieman ihmetellyt sisäistä kompassiani. Tuntuu siltä, että kun lähden johonkin suuntaan kulkemaan, tulee vastaan ”oikeita” ihmisiä. En tiedä, onko se hyvää tuuria, intuitiivista ohjautumista oikeaan suuntaan vai peräti johdatusta. Eilenkin ennen väitöstä onnistuin istumaan samaan riviin, jossa oli Tampereelta viisaita naisia, joilla myös oli toimintatutkimus meneillään. Ehdimme vaihtaa yhteystiedot. Kahveilla ja iltatilaisuudessa löytyi lisää omaan ”heimoon” kuuluvia. Eilinen oli varmasti sellainen väitöstilaisuus, missä oli hengenheimolaisia enemmän kuin missään muussa aikaisemmassa väitöksessä. Olihan joukossa paljon luokanopettajia tai tutkijoita (jos nyt itseä viimeksi mainituksi vielä voi kutsua), sekä niitä, jotka ovat näitä molempia.
Väitöksen seuraaminen olikin em. syistä itselleni tavallista mielenkiintoisempaa ja opettavaista myös. Reetan lektio oli mielestäni erinomainen. Tilaisuus kesti kaksi ja puoli tuntia, joten ainakin itse aion varustautua veden asemasta tuoremehulla, jotteivat matalat sokerit yllätä kesken väittelyn (jos sellainen siis eteen tulee). Samoin lienee hyvä, ellei peräti välttämätöntä keskustelun kannalta, että väittelijät tuntevat ja käyttävät yhteisiä käsitteitä. Eli kuten Juha Suoranta blogissaan kirjoittaa: ”Tietty keskusteluperinne on tunnettava kuin omat taskunsa”. Aikamoinen haaste sinänsä; nykyisin taitaa olla paljon ”miksauksia”.
Kotimatkalla, tai paremminkin linja-automatkalla Jyväskylästä Mikkeliin, lueskelin Reetan väitöskirjaa vielä lisää, ja olen varma, että siitä on minulle vielä paljon iloa ja hyötyä tehdessäni omaa työtäni . Mikkeliin saavuttuani hyvä mieli kyllä kaikkosi, kun selvisi, että seuraava vuoro Savonlinnaan lähtisi vasta neljän tunnin päästä! Olin jo lähteissä kysynyt, mihin aikaan Jyväskylästä tulee linja-autoja takaisin, ja minulle oli vastattu, että yhdeksältä aamulla ja yhdeltä päivällä, mutta ei kerrottu, että molempiin on sama jatkoyhteys vasta kolmen jälkeen iltapäivällä…! Ryöpsähti muutama kiukunkyynel ja ainakin yhtä monta kirosanaa. Mutta sitten kokosin itseni ja kamppeeni ja ajoin taksilla tien poskeen liftaamaan, ja onneksi pääsin mukavassa kyydissä perille. Jonkinlaisen reklamaation voisi kyllä linja-autoyhtiölle tehdä. Huvittavinta lisäksi oli, että ehdin maksaa jo matkan Mikkelistä Savonlinnaankin, mutta siitä minulla on vain kuskin käsin raapustama todiste, koska värinauha oli kuittikoneesta loppu…Ja se siis pitäisi liittää todisteeksi matka-apurahan käytöstä.
Sukupolvien välinen kuilu
”Jotenkin ajatus kotona lapsia hoitavasta miehestä puistattaa”, sanoo Johanna 23 v. (HS 13.9.) Huh, vähän puistattaa minua tuollainen mielipide. Johanna taitaa edustaa samaa sukupolvea kuin eräs luokkani parinkymmenen vuoden takaa. He paheksuivat nuoren opettajansa, siis minun, suunnitelmia lähteä interrailille ensimmäisellä kesälomallaan (mutta lähdin siitä huolimatta, ja kivaa oli). Olisi kuulema pitänyt säästää asuntoa. Pakolaispolitiikassa olimme myös ihan eri linjoilla. Nämä silloin kymmenen-vuotiaat lapset laukoivat hyvin perussuomalaisia mielipiteitä siitä, kuinka ulkomaalaiset vievät työpaikat ja naiset suomalaisten nenän edestä…
Uuden arvotutkimuksen mukaan suomalaiset nuoret ovat yhä konservatiivisempia. He arvostavat kotia, turvallisuutta ja mukavaa elämää. Eihän tuossa sinänsä mitään pahaa ole. Sosiologi Teija Mikkolan mukaan se saattaa olla vastareaktiota vanhempien kokeilunhalulle. Mutta taantuman myötä saattavat myös arvot koventua ja solidaarisuus vähentyä (tuntevatkohan nykynuoret koko sanaa?) Jotenkin itseäni ahdistaa ajatus kotisohvalle linnoittautuneesta perheestä turvalaitteilla varustetussa kodissaan. Perhe-käsitettä saisi mielestäni laajentaa kotipihan ulkopuolellekin.
Seitkytluvun radikaalit taisivat halveksia meitä kahdeksankymmentä-luvun nuoria epäpoliittisuuden vuoksi. Mutta puolustuksen sanana lisäisin, että vihreä liike kehittyi erityisesti sillä vuosikymmenellä ja punk-musiikkikin otti kantaa, tai ainakin edes kapinoi. Nyt sen sijaan jotkut nuoretkin haaveilevat tangokuninkuudesta ja saattavat kuunnella vielä Yö-yhtyeen jollotuksia tai Lauri Tähkän rallatuksia (Saatoin nyt kyllä loukata jonkun tunteita, anteeksi. Makuasiat ovat makuasioita.) En jaksa myöskään katsoa BB-talon vetelehtimistä, enkä edes naimista, pätkääkään! Lisäksi olen ihmetellyt, mikä saa ihmiset katsomaan esim. Kotikadun tai Metsoloitten joulunviettoa sen sijaan, että he keskittyisivät omaan joulunviettoonsa! Kai simulaatioelämä on sitten turvallisempaa ja helpompaa.
Arg, tämä oli sellainen vanhan ”vihaisen” tädin purkaus. Mutta sanonpahan vielä, että olen erittäin ylpeä tyttärestäni, joka suunnittelee lähtevänsä kirjoitusten jälkeen interrailille ja sitten pitävänsä välivuoden ulkomailla ja joka kääntää aina kanavaa, kun Lauri Tähkä alkaa raakkua.
PS. Melkein heti alkoi kaduttaa oma vaahtoaminen. Ehkäpä nämä turvallisuushakuiset nuoret ovat kokeneet itse turvattomuutta, ja siten tällainen ”nynny” käytös on ihan ymmärrettävää. Ehkä heidän kapinansa onkin sitä, että he tekevät juuri toisella tavalla kuin vanhempansa. Perheestä välittäminen on tietysti aina hyvä asia!
Irma
Meinasin viime jouluna ostaa Tuula-Liina Variksen uusimman romaanin lahjaksi anopille, mutta se jäi tekemättä ja ehkä hyvä niin, sillä meillä on melko erilainen maku kirjojen suhteen. Luin itse nyt ”Irman” ja tykkäsin sen rehellisestä, suorasta ja elämänmakuisesta tekstistä. Anoppi taitaa tykätä tietääkseni vähän romanttisemmasta tyylistä.
Kirjassa on neljä osaa ja kolme eri kertojaa. Ensimmäisessä osassa kerrotaan Irman reissusta Baltiaan vuonna 1991, ja se päättyy siihen, kun Irma kotiin palatessaan kuulee vieraan naisen ripustaneen häneltä unohtuneen pyykkikoneellisen ja nukkuneen hänen sängyssään.
Toisen osan kertoja on irtosuhteita harrastava, mutta vakaasti avioliitossaan pysyvä Tero Tikkanen, johon Irma hullaantuu avioeron jälkeisellä Kreetan matkalla. Irma haluaisi kiihkeästi jakaa miehen kanssa sängyn lisäksi myös arjen: ”Intiimeintä on juuri kaurapuuro, iltatee ja kalsaripyykki. Arki. Sen piiriin ei niin vain ole pääsyä. Sitä voi kyllä antaa toisen naida joka reikään ja nuolla joka neliosenttimetrin ruumiistaan, mutta kaappejaan sille ei halua avata, ei halua, että se näkee, mitä likapyykkikorissa tai keittiön roskiksessa on.” Tero ei ole siihen valmis. Hänen arkensa on omassa kodissa.
Kolmannessa osassa on äänessä Irman entinen mies Markus, taiteilija, joka rakastuu toiseen taiteilijaan, Lapin noitaan ja muuttaa tämän kanssa pohjoiseen. Markus joutuu sietämään uuden rakkautensa ailahtelevaa ja väkivaltaista ”taiteilijaluonnetta” sekä alkolisoitumista. Tämä Ursula kuolee sydänkohtaukseen, ja Markukselle muistuu mieleen Irma ja lapset, joiden elämästä, mm. pojanpojan syntymästä, hän on aivan pihalla. Välit Irmaan ja lapsiin lähenevät jonkin verran, mutta molemmat osapuolet kuitenkin välttävät puhumasta liian avoimesti merkityksellisimmistä asioista. ”Oli paljon sellaisia asioita, joita ei voinut ottaa esille juuri siksi, että toinen oli ollut niin läheinen.Pinnallisen tuttavankin kanssa oli helpompi puhua avoimemmin kuin entisen aviomiehen.”
Neljännessä osassa Irma katsoo peiliin ja pohtii mm. naisen suhdetta vartaloonsa ja kehoonsa. ”Låt axlarna falla.” Irma on koko ikänsä hymyillyt rohkaisevasti peilikuvalleen, vaikka ei sitä kauniina ole pitänytkään. Hyvä asenne mielestäni. Tunnistin muutenkin Irmassa jotain sukulaissieluisuutta kanssani; Irma esim. pitää enemmän joogasta kuin jytäjumpasta, osoittaa välittämisen ruokaa laittamalla, luo kotiin mielummin kodikkuutta kuin tyylikkyyttä ja ajattelee, että itselleen voi antaa melkein kaiken ajan mittaan anteeksi, paitsi sitä pahaa, mitä on tehnyt lapsilleen. Irma kokee olleensa erovuoden niin uppoutunut suruunsa, että laiminlöi lapsiaan. Ikääntymisestä Irma toteaa, etteivät tunteet latistu vaan päinvastoin: ”ikääntyminen on jatkuvaa herkistymistä…Vanhan mieli on kuin astia, jonka sisältö on koko ajan liikkeessä; heitä sinne jotain ainesta, se osuu heti johonkin, joka on samaa ainesta.”
Irma oli ensimmäinen lukemani Tuula-Liina Variksen kirja, mutta ei jää ainoaksi.
Heikko, holtiton, huoleton ja huolimatonkin humanbeing, siis minä
Olen blogissani ihan tietoisesti luvannut joitain asioita julkisesti, jotta paremmin pysyisin lupauksissani. Nyt sitten teen väliarviointia koottujen selitysten kera siitä, kuinka hyvin olen lupaukseni pitänyt. Kesäkoulun jälkeen lupasin, että harjoittelen englantia, jotta pystyisin joskus mahdollisissa kongresseissa jotain ymmärrettävästi sanomaan tai edes paremmin ymmärtämään puhuttua englantia. Lukemisen kanssa ei niinkään ole ongelmia. Tunnistan sanahahmot suurpiirteisesti. Esim. en edes muista välttämättä, minkä niminen lukemani kirjan romaanihenkilö on, vaikka lukiessani olenkin nimen tunnistanut ja oikeaan henkilöön yhdistänyt. Sivistyssanoistakin muistan mainiosti ainakin alun…suunnilleen sinnepäin. Valitettavasti tämä lupaus kehittää englannin taitoa ei ole edennyt toiminnan asteelle juuri ollenkaan. Asteikolla 1-5 arvosanaksi tulisi 1 1/2, sekin armosta. Oikein harmittaa, että en heikon kielitaitoni vuoksi rohkene osallistua professori Dillonin tn. mielenkiintoiselle Ethnography and Phenomenology-kurssille. Tosin aikataulullisestikin se saattaisi olla hankala, mutta aika kyllä löytyisi, jos…
Lupaukseni lisätä liikuntaa on sen sijaan pitänyt paremmin. Johtunee siitä, että todistajiakin on niin monta, eli liikuntaryhmäni tytöt. Tänään sitten rohkenin jopa juosta heidän kanssaan puoli-cooperin, ja se asia varmistui, etteivät joskus saavutetut tulokset tosiaankaan ole elinikäisiä. Siitä lukioaikaisesta tuloksesta jäin jälkeen yhden ratakierroksen, ja lisäksihän on otettava huomioon, että olisi pitänyt jaksaa juosta vielä toiset kuusi minuuttia, joten siitä vuoden 1982 tuloksesta on vähennettävä ainakin 800 metriä. Mutta olen joskus realistikin, ja siksi olin hurjan tyytyväinen, että jaksoin tänään juosta ne kolme kierrosta. Hengästyminen tekee hyvän olon! Nuorena se ei tosin riittänyt, vaan piti saada veren maku suuhun. Sitä muuten nykylapset eivät taida kovin monet himoita.
Sitten vielä yksi asia, jonka lupaan omalle diabetes-lääkärilleni joka kerta…Tosin taidan muotoilla lupaukseni poliitikkomaisesti ympäripyöreästi muotoon: ”Pyrin mittaamaan sokereitani tästä lähin säännöllisemmin”. Reilun viikon päästä on taas kontrollitarkastus, ja tietty yritän nyt ottaa hurjan loppukirin, mutta nykyiset verensokerimittarit paljastavat armotta koko totuuden. Niiden lukemista voidaan piirtää graafinen esitys, jossa näkyvät ne harvat mittauspäivämäärät ja melko korkeat arvot. Lisäksi tämä eroahdistus lisää makeanhimoa ja karkkiakin tulee syötyä lohduksi. Pahinta ja toisaalta tietty jollain tavalla parastakin on se, että tämä tauti ei tunnu oikein missään; se on siis helppo unohtaa. Kuulun niihin huolettomiin ihmisiin, jotka mielellään elävät päivän kerrallaan. (Oli muuten mummoni lempivirsi ”Päivä vain ja hetki kerrallansa)” Mahdolliset ikävät, jopa kauhet lisäsairaudet on helppo pyyhkiä mielestä hamaan tulevaisuuteen, mutta se ei tosiaan ole viisasta! Oma lääkärini on todella mukava, miellyttävä ja komeakin, sopisi ihan vuoristolääkärisarjaan. Mielelläni siis olisin mallipotilas, vaikka se silmänpalvontaa onkin. Onneksi rutiininomainenkin pistoshoitoni on pitänyt keskimääräisen sokeritason melko hyvänä.
Huolimattomuus tai hajamielisyys on myös sellainen piirre, jonka kanssa pitää näköjään oppia elämään. Onneksi olen vastapainoksi melko onnekas, joten monesta jutusta on selvitty säikähdyksellä, ja joskus olen onnistunut jopa hauskuttamaan ihmisiä. (yksi h-sana lisää). Aika hauska juttu oli se, kun kerran vaihdoin liikuntavaatteet vauhdissa välitunnilla vessassa ja lähdin reippaasti pitämään tuntia. Vierellä käveli jo vanhempi poikaoppilas, joka kohteliaasti huomautti, että verkkarin lahkeesta tursuu sukkahousut pihalle. Tahaton hauskuttaminen ainakin onnistuu.
Kotipesiä
Eilen vietiin ”vävykokelaan” kanssa kärryllinen huonekaluja Kuopioon esikoisen vuokraboxiin, jossa hän on jo viikon punkannut patjalla. Sängyn kantaminen seitsemänteen kerrokseen kävi muuten päivän liikunta-annoksesta! Boxi on siisti yksiö keskustassa. Kellaritiloissa oli pyykkitupa, kuivatushuone ja mankeli sekä saunaosasto. Kätevää siis. Opiskelu oli käynnistynyt mukavasti; kaupunkisuunnistuksella oli kuulema pitänyt mm. lääketieteen rastilla sijoittaa ihan oikeat lehmän sisäelimet oikeisiin paikkoihin. Keittiön kaappeihin oli tyttömme jo hankkinut mausteita ja kaurahiutaleitakin, vaikka kaurapuuro kotona oli ollutkin aina vähän ”pakkopuuroa”. Niis, eihän siitä käynnistä ihan liikuttumatta kukaan selvinnyt. Nysse on siellä ekassa omassa pesässä!
Kun yhden muutosta oli jotenkin selvitty, odotti eteisessä jo seuraava patja lähtövalmiina. Mieskin hankki asunnon työnsä vuoksi toisesta kaupungista, ja keräili eilen pakollisen selviytymispaketin omaan kämppäänsä. Jotenkin tuntui sekin kyllä tosi oudolta! (Meillä ei kohta muuten ole vieraspatjoja, kun toinenkin tyttö sitten ensi vuonna lähtee. )
Minä voinkin sitten tehdä oikein ”kunnarin”, kun vierailen joka pesässä vuorotellen samalla reissulla. Paul Young lauloi aikoinaan: ”Wherever I lay my hat, that`s my home”. Toisaalta lempihippityttöni Carole King (nyt jo iäkkäämpi sellainen) kyseli: ” Does`t anybody stay in one place any more? It would be so fine to see your face at my door.” Carole laulaa myös: ”Close your eyes and think of me and soon I`ll be there.You got a friend.” Aika paljon on nyt kaukana ihmisiä, joita kaipaan, ja tuon ”mentaalisen” yhteyden lisäksi kaipaan kyllä ihan fyysistäkin läheisyyttä. Mutta aikansa kutakin. Minä olen nyt tämän varsinaisen kotipesän talonpitäjä ja toivon, että pelit pelaa eikä katto tai putket ala vuotaa ja ettei niitä hiiriä tulisi ihan hirveästi sisälle, lepakoista puhumattakaan!
Ihan hymynaamana :)
Tänään vain oli sellainen päivä, että moni asia oli mukavasti. Ensinnäkin olen niin iloinen ”omista” kirkassilmäisistä ekaluokkalaisistani. Tekee mieli laulaa heille: ”Älä koskaan ikinä muutu, pysy juuri sellaisena kuin nyt oot!” (Vaikka kasvatus, siis oma toimintani, toisaalta juuri muutokseen pyrkiikin…) Tällä viikolla saatiin luokan kanssa kokoon kymmenen hymynaamaa. Hymynaamoja saadaan silloin, kun joku juttu on onnistunut koulussa kaikilta erityisen hienosti. Tämän kymmenen hymynaaman kunniaksi pidettiin lelu- ja herkkupäivä, ja katsottiin vielä päivän päätteeksi Allstarsien eli Repe Sorsan, Väiski Vemmelsäären, Tipin ym toilailuita. Eli relattiin kunnolla kuukauden ahkeroinnin päälle. Lapsista kertoo paljon se, kuinka hyvin he osaavat olla vapaana ilman ”ohjelmointia”. Kaikki eivät välttämättä sitä osaa. Olinkin varautunut mankujoihin, jotka eivät keksi mitään tekemistä, vetäytyjiin, jotka eivät halua tehdä mitään, kiusankappaleisiin, jotka tahallaan sotkevat toisten leikit ja ahneisiin, jotka eivät anna kenellekään omista herkuistaan, mutta ovat käsi ojossa toisten pusseilla. Mutta ihme ja kumma, en tavannut näitä edellä mainittuja ja pelkäämiäni lainkaan. Sen sijaan luokassa puuhaili sopuisasti joukko iloisia lapsia, jotka tarjosivat reilusti toisilleen namuja ja lelujaan, jopa ilman vaihtareita. Uskomatonta, mutta totta!
Päivän päätteeksi menin shoppailemaan paikalliseen Tokmanniin (savolainen halpaketju) ja löysin juuri sellaiset sopivat housut, joita olen etsinyt, sekä kivan vahakankaan. Syksyisin ja keväisin tekee mieli vaihtaa kuosia.
Muita kivoja, ja jänniäkin juttuja, edustaa tässä kuussa alkava opetuksen eheyttämiseen tähtäävä toimintatutkimukseni, johon olen saanut hyvän porukan kokoon. Ja kai se niin on, että olen eniten syksyihminen. Jotenkin oma vuosi alkaa juuri elokuusta, jolloin puhaltavat uudet raikkaat tuulet. Kaikki kypsyy, ja sitten ruskan jälkeen asettuu lepoon. Syksystä pitää myös sukulaissieluni Kirsimaria http://kirsimaria.wordpress.com/2009/09/02/minun-aikaani/.
Kravun kasvupiiri 