Uusi vaihde elämässä

Touko 5, 2013 at 6:43 pm (Aika, Elämä, Ihminen, Musiikki) ()

Olen nyt nähnyt kaikki vuodenajat uuden kotini ikkunasta. Vuosi on ollut muutokseen sopeutumisen vuosi. Se, mikä oli kestävintä, on lakannut olemasta…. Näin keväisin olen vähän taipuvainen melankoliaan. Olen kuunnellut Matti Johannes Koivun kauniita ja surumielisiä säveliä ja sanoituksia ja tuntenut tosiaan, kuinka meissä elävät kaikki rakkaudet, suukot kevyet ja raskaat sydämet…. Metsät ja kaupungit, haaveet ja palkkakuitit;  ne yhdistyvät sylikkäin, kun joku katselee niitä jälkeenpäin… Huomaan olevani kiitollinen siitä, mitä oli ja siitä, mitä on nyt.

Aika ihmeellistä, että monet muutokset tulevat yhtä aikaa. Sen lisäksi, että kotini on siirtynyt toiseen paikkaan ja siviilisäätyni muuttunut, olen siirtynyt myös naisen elämässä uuteen vaiheeseen, siihen johon googlaukseni perusteella liittyy ainakin 36 oiretta, joita en nyt todellakaan halua tässä luetella. Totean vain olevani onnellinen siitä, että nähtävästi olen perinyt äitini fysiikan ja minulla on nähdäkseni vain se ”oire”, josta tämä elämänvaihe on saanut nimensä. Ehkä en halua lausua karhun nimeä juuri siksi, että pelkään alitajuisesti sitä, että sen jälkeen ne kaikki 36 oiretta iskevät kimppuuni.

Olen aina suhtautunut kehoni muutoksiin ja toimintoihin lähes stooalaisen tyynesti ja hyväksynyt, että ne ovat osa minua, mutta en ole antanut niiden määrittää itseäni sen enempää. Minä olen minä, vaikka tämä ulkoinen savimajani muuttuisikin. En halua, että minut määritetään jonkin iän perusteella jonkinlaiseksi ja että kaikki tunteeni ja mielialani laitetaan jonkin iän piikkiin. Kun isäni aikoinaan ihmetteli jotain äärimmäistä tunteenpurkaustani, äiti totesi, että se on siinä iässä, johon isä sanoi, että se taitaa olla aina jossain iässä, ja siinä isä oli kyllä aivan oikeassa. Ja sen tietävät myös muut, ketkä ovat lähelläni eläneet: tunteet tulevat ja menevät, itku ja nauru samassa lauseessa.

Toisaalta asioista pitäisi puhua niiden oikealla nimellä. Mutta ehkä tänä aikana ei vaan saa olla muuta kuin nuori: tehokas, aina hedelmällinen, aina iskukunnossa, ja siksi tästäkin iästä yritetään tehdä jotain muuta hormonien ja hoitojen avulla. Juuri tuosta ajattelusta haluan vapautua. Näen tämän elämänvaiheen tervetulleena hitaampana aikana, kun ruuhkavuodet ja juoksuaika ovat ohi ja tilalle on tullut enemmän sitä kaivattua ja paljon mainostettua omaa aikaa. Ja osaan todellakin käyttää tämän oman aikani juuri siten kuin haluan. En tunne tarvetta enää näyttää kenellekään mitään tai esittää olevani enemmän kuin olen.Ehkä olen sellainen myöhäsyntyinen vanhapiikanen, joka nauttii siitä, että uskaltaa sanoa mielipiteensä vielä painokkaammin kuin aikaisemmin, että saa keskittyä omiin töihinsä, niin sanotusti toteuttaa itseään, käydä elokuvissa, teatterissa, konserteissa, kuorossa, lähipubissa, tavata tyttökavereita, tai vain olla hömöttää.

Olen onnellinen siitä, että näen jo aika kauas taaksepäinkin. Ja ymmärrän, että muistan, koska olen elänyt jo vähän… Erityisen onnellinen olen siitä, että lapset kasvavat. Tämän vuoden koulutulokkaissa on jo niitä, joiden vanhempia olen opettanut. Se on jotenkin niin hienoa, mutta kaikkein hienointa on nähdä omien lapsien kasvavan ja löytävän omat juttunsa. Se on ihmeellistä! Juurihan ne imivät nisää. Mitä tulee huomisesta, haaveista unista. Laulan lapselleni. Laulanko menneistä ajoistaTäällä meillä on monta sataa elämää… Maalaamme uuden kerroksen, kerromme uuden totuuden. Miten hyvä on unohtaa, vain silloin voi rakastaa.

Siteeraukset: Matti Johannes Koivun lauluista:  Jos muutat mielesi, Ensimmäinen sunnuntai, Siirtolapuutarhat, 80-luvun lapset, Paratiisi lasilla, Monta sataa elämää, Miten hyvä on unohtaa. Suosittelen!

kestolinkki Jätä kommentti

Mantereelta saareen

heinäkuu 7, 2011 at 7:56 am (Musiikki) (, )

Tämän kesän ensimmäinen saariloma takana. Olen jo aikaisempinakin kesinä kirjoittanut siitä, kuinka erilaista elämä saaressa on. Siellä on todellakin irti kaikesta, murheet jää mantereelle. Uitin, saunotin, rasvasin ja rusketin itseäni. Annoin katseen kiinnittyä pilviin ja mäntyjen latvoihin. Katselin tulta ja väriä vaihtavaa taivaanrantaa ja vettä. Lisäksi oli vain ne yksinkertaiset perustoimet ruuanlaiton ympärillä.

Ajomatkalla kuuntelin Mannerta, Scandinavian Music Groupin uutta levyä. Pidän Terhi Kokkosen lyriikasta, se ei sorru kliseisiin, vaan antaa kuulijalle tilaa itse täydentää kertomusta. Monesti tuntuu siltä, että Terhi kirjoittaa lauluja juuri minulle juuri oikeaan aikaan. Laulut onnistuvat tasapainoilemaan ilon ja surun, varmuuden ja epävarmuuden sekä kepeyden ja raskauden välimaastossa, lisäksi niissä on itseironiaa.  Musiikki ja sanat ovat yhtä; yhteistyö entisen rakkaan kanssa on saumatonta. Joel Melasniemi on todellakin säveltänyt juuri nämä Terhin runot. Banjo, balalaikka, mandoliini ja muut soivat juuri oikeassa kohdassa värittäen tarinoita.  Levyn  otsikoksi sopisi tällä kertaa siirtyminen ja uusiutuminen; Ensimmäisen laulun nimi on Hautojen yli ja viimeisen Melkein kuin uusi. Ensimmäisessä laulussa lähdetään, kaahataan pois: ”minä ajan lujempaa, ajan yli kahtasataa Stocmannin seinään ja minä jätän Saabin ja sinä lasket veitsen, minä juoksen hautojen yli, juoksen merenrantaan Tallinnan lauttaan” ja viimeisessä laulussa muutetaan saareen: ”päätin hankkia lapion, peitän sillä jäljet, jotka seuraavat mantereelta….vain paju itki, vain laiva huusi, olin melkein kuin uusi.”

Väliin mahtuu tarinoita lähdön ja saapumisen väliltä. Kappaleessa Liian laiha rakkaani musiikki kertoo ilman sanojakin yksinäisestä cowboysta. Musiikki kuvittaa taustalle erämaan kanjonit ja siellä ratsastavat lehmipojat. Kappaleessa Kaunis Marjaana on Marjaana mielenhäiriössä loistomiehen heittänyt menemään. Marjaana  on ”kaunis ja ylpee”, mutta myös ironinen: ”olin hetken valmis kuolemaan tai edes vähän romahtamaan, mutta minähän en pillitä, en ainakaan ennen pimeää”. Seuraavasta lauseesta löysin jotain itseni: ” Kaunis Marjaana polkee jälleen, ruuvit on irrallaan ja renkaat lyö tyhjää, kaunis Marjaana sulkee silmät, aina on joku, joka ottaa vastaan.” Itkukin tulee, kun kumi tyhjenee suon reunalla.  Marjaanan joku aina ottaa vastaan, vai ottaako? ”Kai joku vielä ottaa vastaan” päättyy laulu.

Aikaisemmalla levyllä itki pieni lintu, tällä levyllä laulaa mustarastas Ooh la laa. Ehkä juuri tämä laulu on levyn käännekohta, se, jossa varpaankärki koskettaa veden pintaa. ”Shakespeare syntyi ja kuoli tänään, jossain hauras kuori halkeaa, on hetki ennen valoisaa” Ruotsiin ja takaisin on kappale josta myös pidin kovasti. Siinä löytyy tanssittaja Ruotsin laivalta. Siinä laulaja on päättäväinen, itsekin olen sitä joskus. ”Tanssin, satuilen ja liiottelen, minä olen päättänyt olla sinun.” Lisäksi tässä laulussa on meidän rapujen sukulaisia hummereita: ”Merenpohjassa kulkee hummeripari, niilläkin pyyhkii hyvin.” Hummeripari on päässyt levyn sanoitusvihkon kuvitukseenkin. Joet, korvet, niemet kertoo minun ja sinun maastasi ja kaikesta muustakin, mikä on minun. Kappaleessa Montreal tavataan vanha tuttu: ”Päässäni soi tämä vanha iskelmä, mikä ennen oli kevyttä, on äkkiä enemmän.” Omenankukan terälehdet varpaanvälissä tarinan päähenkilö on jälleen löytänyt reippaan vaihteensa: ”en kapioita ompele, ei päätäni palele” Mutta kuin vastavetona seuraava kappale Liikaset kertoo kauniin tarinan Jaakosta ja hänen morsiamestaan tapaamisesta kultahäihin ja hautajaisiin.

Viimeisessä kappaleessa sitten muutetaan saareen:”Muutin tavarani saarelle, kiipesin katolle, olin jättänyt murheet, olin siivonut suuni, vain laiva huusi.” Terhin lauluissa itkevät pajut ja linnut ja huutavat laivat, reippaan päähenkilön pokka yleensä pitää ja itsepuolustus on vahva: ”päätin hankkia ritsan; käytän sitä keväisin itsepuolustukseen”. Jään odottamaan seuraavaa levyä ja sitä, kuinka tarina(mme) jatkuu.

kestolinkki Jätä kommentti

Kertomuksen taikaa ja ihania soitinmenoja

Touko 4, 2011 at 4:08 pm (Musiikki, Toiminta, Tutkimus) (, )

Tällä ja seuraavalla viikolla osallistun yhteensä neljänä päivänä kurssille Näkökulmia narratiiviseen tutkimukseen. Vaikka minulla onkin jo jonkinlaista esiymmärrystä asiasta, koen kurssin erittäin tarpeelliseksi ja ajankohtaiseksi juuri nyt tutkimukseni kannalta. Eilen Matti Hyvärinen puhui kertomuksen teoriasta, ja sai minut miettimään omaa aineistoani; erityisesti sitä, miltä osin se täyttää kertomuksen kriteerit. Huomasin, että osa aineistostani on ennemminkin ”kronikoita” kuin kertomuksia, mutta käyttökelpoisia toki nekin. Tänään Hannu Heikkinen piti osallistavan luennon narratiivisesta tutkimuksesta ja sai minut vakuuttumaan siitä, että tutkimukseni viitekehykseksi ja arviointiperusteiksi todellakin sopivat hyvin  kaavailemani Heikkisen, Huttusen ja Syrjälän toimintatutkimuksen kriteerit, jotka ovat myös narratiivisen tutkimuksen viisi periaatetta. Nämä periaatteet ovat historiallinen jatkuvuus, reflektiivisyys,  dialektisuus, toimivuus ja havahduttavuus.

Aineistostani nousee jo ensi silmäyksellä joitain aineksia aikalaisanalyysin tekemiseen. Opetussuunnitelma on myös aina aikansa lapsi ja tutkimuksenihan käsittelee opetussuunnitelman aihekokonaisuuksia. Ainakin nämä kaksi asiaa liittävät tutkimukseni historiallisen jatkuvuuden periaatteeseen. Reflektiivisyyttä on ollut koko matkan ajan. Siltä ei oikein edes pääse  pakoon. Itselläni on melkein synnynnäinen taipumus käydä keskustelua pääni sisällä. Toivottavasti olen pystynyt ohjaamaan ryhmäni opettajiakin  siihen. Dialektisuus on niin ikään itselle ominainen tapa ajatella, jopa siinä määrin ominainen, että joskus toivoisin, etten aina kävisi joka asian suhteen sitä sisäistä vuoropuhelua eri näkökulmien välillä. Kieltämättä joskus olisi helpompaa olla olla jostakin asiasta ehdottomasti jotakin mieltä, mutta toisaalta, olisiko sittenkään. Dialektisuuteen liittyvä moniäänisyys  on erityisesti sitä mitä kannatan: Jokaisen pitää saada laulaa omalla äänellään ja jokainen ihminen on myös laulun arvoinen. Toimivuus lienee toimintatutkimuksen keskeisin periaate. Itse olen jopa sitä mieltä, että tutkimuksen tulokseksi pitäisi lukea myös itse toiminta, eikä vain se, mitä saan analysoimalla irti aineistosta. Ja sitten se henkilökohtaisesti tärkein kriteeri; havahduttavuus. Elämässä pitää olla asioita, jotka koskettavat, pysähdyttävät ja pistävät ajattelemaan, tuntemaan ja toimimaan. Toivottavasti tutkimukseni täyttäisi tämän itselleni merkityksellisimmänkin kriteerin. Jonkinlainen rimakauhukin iskee nyt ja mietin, osaanko ilmaista raportissani kaiken sen, mitä jo nyt jollain tasolla ymmärrän. Miten saan lukijankin ymmärtämään?

Tänään luennon jälkeen oli ihana tilaisuus päästä seuraamaan Ope-Artin kevätjuhlaa. Se oli havahduttava kokemus! Opiskelijat saivat todella äänensä kuuluviin ja silmin nähden nauttivat esiintymisestä ja ilmaisusta. Musiikkiesityksiä oli laidasta laitaan. Soitinyhtye saksofoneineen svengasi. Acapellalaulu soi kauniisti ja moniäänisesti. Sooloesitykset vedettiin tunteella, ja se korvasikin paikoitellen ”puhtauden”. Hienoa oli sekin, että eräs nuori laulaja oli valinnut jopa kantaaottavan ja surullisenkin Toni Edelmanin laulun kaupan kassasta, jolta menee hermot ja joka toisaalta haluaisi  vain grahamleipää, kunnon kodin lapsilleen ja jonkun rakkaan. Perustarpeita siis, mutta ei itsestään selviä.  Tällä kertaa itselleni kolisi kuitenkin erityisesti ysiluokkalasten poikien  bändi. En ikinä olisi uskonut, että sen ikäiset pojat vyöryttävät sellaista progea ihan tarkasti ”timessä” ja fiiliksellä. Laulaja oli synnynnäinen stara! Ja sitten vielä sokeri pohjalla: Tänään julkaistiin Ope-Art -ykkösen tekemä metsäräppivideo. Savonlinnan OKL:han on profiloitunut metsäasioiden ympärille. Räppi oli ihana, ja sen esiintyjät melkein yhtä ihania videolla kuin livenä. Minullahan oli ilo opettaa heitä tänä keväänä.

Nämä soitinmenot kruunasivatkin lukuvuoteni. Huomenna liikuttaa varmasti se, kun oma kuopuksemme soittaa musiikkiopiston kevätjuhlassa toisena kappaleena oman sävellyksensä Surumieli. Ihanaa, että ihmisillä on mahdollisuus ja taito ilmaista itseään. Se on jotain sellaista, mitä pitää tukea. Se on sen grahamleivän rinnalla lähes yhtä tärkeää!

PS. Tulipa vaan mieleen, että olisipa muuten kiva  vielä joskus kirjoittaa otsikosta: Rakkauden taikaa ja ihania soidinmenoja

kestolinkki Jätä kommentti

”Tässä nyt, tässä nyt, tässä hetkessä elämäsi sun!”

helmikuu 17, 2011 at 8:37 am (Elämä, Musiikki, Uncategorized) (, )

Eilen kuulemani Pyhimyksen Nyt ei jätä rauhaan! Reiluun neljään minuuttiin mahtuu pakahduttavan paljon painavaa ja surullista sanomaa suljetulta osastolta. ”Lepositeissä sisälläni tunteiden tungos…Aamulla asennettiin aivoihin salpa, ihmishenki on niin halpa” Parhaita sanotuksia mitä olen vähään aikaan kuullut. (Yhteisvastukeräys on muuten tänä vuonna suunnattu erityisesti nuorten yksinäisyyden ehkäisyyn.) ”Ei ihminen voi tietää, tietää, toiset vie, toiset viedään pois”…” Nyt on valket seinät ja kukat ikkunalla, voisinpa juoksennella auringon alla.” ”Mummo toi kukkapuketin, jos sä viet mut pois mukanas, laitan ympärille rusetin…”

Pimeessä taitaa joka tapauksessa nähdä parhaiten. ”Tässä nyt, tässä nyt, tässä hetkessä elämäsi sun. Laula vaikka kusilaarilla aaria, sano oma sana, laula oma laulu, kirjoita se kirja, maalaa jo se taulu.”

En käy tätä tässä enempää avaamaan, se aukeaa kun kuuntelee. Kuuntele siis NYT! Ja kannattaa kuunnella myös sitä nuorta kaveria siinä vierellä!

kestolinkki 1 kommentti

Harvoin haikaira laskeutuu…

marraskuu 30, 2010 at 7:41 am (Aika, Elämä, Elokuvat, näytelmät, televisio, Musiikki, Uncategorized) (, )

Harvoin haikara laskeutuu tasan kymmenen vuoden jälkeen saman perheen katolle, mutta meille tapahtui juuri niin. Haikara vieraili 30.11. sekä vuonna 1991 että 2001. Isosisko saikin 10-vuotis-synttäreillänsä yllätyslahjaksi pikkusiskon. Tätä lahjaa 10-vuotias ei välttämättä ollut kyllä toivonut, sillä tarkoittihan se sitä, että hän joutuisi jatkossa jakamaan yhden lapsen elämän tärkeimmän päivän jonkun toisen kanssa. Myöhemmin molemmat ovat sopeutuneet asiaan, ja uskon, että yhteisestä syntymäpäivästä voi olla jotain käytännön hyötyäkin sitten, kun he vanhempana juhlivat pyöreitä vuosia.

Haikaran laskeutuminen on jotain sellaista, mikä todella tapahtuu, ei tosin ihan odottamatta. Mutta silloin kun se tapahtuu, olet itse tapahtumien keskipisteessä. Elämässä on paljon päiviä, jotka menevät pikakelauksena melkein ohi. Nytkin mietin, miten on mahdollista, että yllätysvauvani on jo yhdeksänvuotias.

Laadullisessa tutkimuksessa pyritään tiheään kuvaukseen. Oman elämän tiheitä kuvauksia ovat ne  hetket, joihin kamera zoomaa tarkasti, äänimaailma tallentuu kirkkaana, mukana sen lisäksi tuoksut, maut ja ihon aistimukset, siihen ei Hollywoodkaan vielä pysty. Siinä ”otossa” et esitä itseäsi vaan olet sitä. Sellaisten hetkien videointi olisi mielestäni synti, ja latistaisi, ellei peräti turmelisi, hetken olemuksen ja merkityksen. Hetken idea ja merkitys on juuri siinä, että se ei toistu koskaan samanlaisena, mutta jättää  jäljen. Koko elämän idea taitaa olla sama…minä sepitän hilpeitä lauluja kauniista katoavasta elämästä.

kestolinkki 5 kommenttia

One Way Ticket

marraskuu 20, 2010 at 12:54 pm (Matkakertomuksia, Musiikki, Uncategorized) (, )

Ostin juuri menolipun Rovaniemelle, jossa pidetään ensi viikolla Kasvatustieteen päivät. Menen sinne yöjunalla, joka lähtee Kerimäeltä tiistai-iltana. Riihimäeltä alkaen matkustan makuuvaunussa, mitä en olekaan koskaan aikaisemmin tehnyt, vaikka yöjunalla olenkin liikkunut. Nuorena reilatessa nukkuminen onnistui yllättävän hyvin ihan tavallisessakin vaunussa, ja muistankin kuinka hämmentävää esimerkiksi oli herätä Oslossa, kun ympärillä oli töihin matkaavia ihmisiä, joita ei nukahtaessa vielä vaunussa  ollut. Matkalle lähtö jännittää aina ja tuntuu vatsanpohjassa. Rovaniemen menolipun lisäksi itselläni on nyt varauksessa monta menolippua, joiden pääteasemaa en tiedä. On vain jonkinlainen mielikuva tai  toive suunnasta. Se tuntuu oudon irralliselta tällaisesta kiinnittyvästä ihmisestä. Avoinna on asuinpaikkaan, ihmissuhteisiin ja työhönkin liittyviä tulevaisuuden suunnitelmia. Mitä, missä, milloin ja kenen kanssa?

Rovaniemen reissun suunnitelmat ovat kuitenkin selkeämpiä. Pidän siellä kaksi esitelmää; toisen Kasvatuksen historian ja filosofian teemaryhmässä ja toisen Narratiivisten lähestymistapojen ryhmässä. Kieltämättä olen taas ahne, yksikin olisi ehkä riittänyt, mutta kun kerran sinne asti mennään, niin esiinnytään sitten koko rahan edestä. Esitykseni Kasvatuksen historian ja filosofian ryhmässä  pyörii John Deweyn ajatusten ympärillä, joista mielestäni olisi lääkkeeksi tälle suorituskeskeiselle ja menestykseen tähtäävälle yhteiskunnalle, jossa ihmisistä helposti tulee vain pelinappuloita.  Avainsanoja ovat avoin demokratia, yhteisöllisyys, paikallisuus, viestintä  ja vuorovaikutus. Ja tietysti eheyttävä opetus ja maailmaa parantavat toimintatutkimukset!  🙂 Esitelmä on avoimesti kantaaottava. Toisessa esityksessä pohdin narratiivisuutta yleisesti sekä myös erityisesti omaan  tutkimukseeni liittyen. Lisäksi näen Rovaniemellä monta sellaista ihmistä, joiden kanssa yleensä olen yhteydessä vain facebookin tai sähköpostin välityksellä. Odotan siis innolla reissua napapiirille!

Laitetaan levylautaselle One Way ticket. Meinasin ensin soittaa seitkytluvulta tutun Menolipun, mutta löysinkin sitä etsiessä tämän Leann Rimesin kappaleen: Sopivasti voimaannuttava biisi, ehkä jopa liiotellusti, mutta olkoon voimabiisi loppuvuodeksi. Tsemppausta tarvitaan!

Ps. Ostin vain menolipun siksi, että pääsen takaisin päin Joensuun ja Savonlinnan kasvatustieteilijöiden kanssa bussilla.

kestolinkki 4 kommenttia

Rajapinnalla

marraskuu 7, 2010 at 8:22 pm (Musiikki, Ruumis, Sielu, Uncategorized) (, , , , )

Pyhäinpäivän viikonlopuksi suuntasimme Kuopioon tapaamaan läheisiä. Ohjelmassa oli Jarkko Martikaisen ja Timo Rautiaisen konsertti Atso Almilan johtaman Kuopion kaupunginorkesterin kanssa. Tämä Rajapinnalla-konsertti oli erittäin sopiva marraskuun ja pyhäinpäivän tunnelmiin. Martikainen aloitti konsertin kappaleella Jokainen sotilas on vihollinen. Jarkko Martikainen on oiva, kantaaottava sanoittaja ja ääneltään notkea laulaja.  Kumarruskin oli niin notkea, että pitkä tukka miltei hipaisi lattiaa. Pidin kovasti myös seuraavasta Toivo nimisestä kappaleesta.

Timo Rautiainen avasi oman osuutensa Elegia-kappaleella, jossa äiti lähtee hakemaan apua naapurista, kun poika on juuri kuollut, viinan vietyä voiton. Laulussa kuvataan itsellenikin tuttua suomalaista sielunmaisemaa syrjäseudulta: ”Niin kului tunti, toinenkin ja hiljeni sen pojan peti. Ja äiti ylleen haalarin ja saappaat jalkaan veti.Yli pellon pahaisen laahusti naapuritaloon. Astui varoen vähäiseen valoon …Ei kiire vaivannut kysyjää, vain yhdestä oli huoli ”Soittakaa kirkolle kun poika äsken kuoli”. Rautiaisen Samarialainen otti ajankohtaisesti kantaa kerjäläiskysymykseen ja toimi hyvin sinfoniaorkesterin kanssa.

Mustaa huumoria oli Martikaisen  Hitlerin koirasta, Blondista, kertovassa biisissä; Kaikki heiluttivat häntää, vaikka vain Blondi oli koira. Koska olen itsekin aina tiedostanut sen, että kaikki me joskus kuolemme, tykkäsin  kappaleesta Kaikki me kuolemme pian. ”Vaikka mä elän kuin viimeistä päivää, kiellän sen olevan viimeinen, kavahdan terveen järjen häivää, elämää vierastan…Siis missä on  rakas tai ystävä parhain, siellä sun paikkasi tänään jo on, kaikki me lähdemme liian varhain kuoleman kankeuden karkelohon”. Tykkäsin myös kappaleesta Meitä odotetaan mullan alla, joka rullasi hienosti sinfoniaorkesterin säestyksellä. Saman teeman alle sopi myös Loppusijoituspaikka.

Rautiasen kappaleista kosketti eniten Marja Mattlarin sanoittama Lintu: ”En kadu ketään niistä, joita syliini suljin, heitä sentään rakastin. Itken kaikkia niitä joiden ohitse kuljin joita väistin ja pakenin, sillä aina kun ihmisen lähelle päästin löysin lähelle itsekin, mutta jos itseäni varjelin ja säästelin heti eksyin ja palelin.”

Pyhäinpäivänä Rajapinnalla-teema jatkui VB-valokuvakeskuksen Exitus-näyttelyssä, jossa oli Minna Havukaisen kuvia kuolemasta ja surusta. Näyttelyn jälkeen veimme kynttilät Martta-mummon haudalle.
 

Rajapinnalla jatkoimme myös illalla, kun vapautimme mullan alta jotakin menneisyydessä vangittua ja elävältä haudattua. Se helpotti kummasti kaikkien oloa. Tarok-korteissa kuolema muuten tarkoittaa tien raivaamista uusille mahdollisuuksille, siirtymävaihetta ja muutosta. Jenni Vartiaisen Minä ja hän kertoo mielestäni hienosti sielunvaelluksesta ja  siitä, kuinka uusi matka alkaa.

kestolinkki Jätä kommentti

Iäti

lokakuu 30, 2010 at 8:58 am (Musiikki, Uncategorized) (, , )

En aikaisemmin ole ollut CMX:n varsinainen fani, sillä olen hieman yksinkertaisemman musiikin ystävä  ja koin, että CMX:n lauluissa on liikaa sanoja ja ”meteliä”. Tosin kyseessä saattoi olla sekin, etten aikaisemmin ole asettunut kuuntelemaan CMX:ää kunnolla. Mutta nyt tämä Iäti-levy on kuin suoraa puhetta  juuri minulle. Monet lauluista avautuvat henkilökohtaisella tasolla. Levyn teemana on mielestäni tietoisuus siitä, että maailma on matkalla kohti väistämätöntä tuhoa, mutta toisaalta tämän teeman rinnalla on vahvasti esillä toivo. Hyvä niin, sillä ”ilman toivoa me kaikki luovutamme” (Harwey Milk).

A.W. Yrjänä sotii selvästi apatiaa vastaan. On helppo sulkea silmät ja korvat kaikelta maailmantuskalta: ”Älä näe mitään, älä kuule mitään, älä tunne mitään, älä kysy!…Huomiseen on vielä matkaa, sen koitto näyttää ydinaseen räjähdykseltä.”(Sateenkaaren pää) ”Nyt on yli-ihmisen loputon päivä, sen on määrä kattaa ikuisuus. Ken kuulee, kun kuuntelee; Natisee pian kosmoksen kudelmat liitoksistaan.”  (Kuoleman kulkumies) Taistelutahtoa sekä henkilökohtaisella että globaalimmallakin tasolla valaa biisi Taistele:  ”Kun kaikki on viety taistele! Kun kaikki on turhaa taistele! Nukkuu nukkuu toivo raunioiden alla nukkuu.”

Levyn nimibiisi Iäti kuvaa  kuinka tunnemme tuskaa ja kuinka siitä huolimatta elämme ja kiipeämme kuka millekin mäen harjalle vain nähdäksemme.  ”Unessani katson kuinka miestä murhataan….Mistä kuuluu ääni tuo mi käskee jatkamaan syvempään. Kuka seinän takana itkee, kuka mitäkin ristiä kantaa, kuka minkäkin mäen harjalle, nähdäkseen puutarhan viimeisen ruusun, kuullakseen haipuvan sävelen.”

Henkilökohtaisesti koettua ovat laulun Kappaleina tunnelmat: ”Jos auon suutani se liekkiin leimahtaa. Jos kuljet kansani, me eksymme varmasti. Niin kappaleina sinä olet, niin kappaleina. Niin kappaleina minä olen, niin kappaleina.” Erotunnelmia löytyy kappaleesta Kättenpäällepanijat: ”Toivon, että tiesi sinne onnellinen aina on. Olet poissa ja minä en ole kukaan, nämä huoneet on mustat…Murhe niin kuin aisti on yli muiden aistien. Se huutaa: Näihin juhliin kutsuttakoon kaikki, mikä kerran katoaa. Tiedän sinusta liikaakin, tiedän sinusta melkein kaiken.”

Ja kuitenkin on se toivo ja usko uuteen päivään: ”Pian, sano minulle pian, että vielä on aikaa. Pian, sano minulle, että tarina vasta alkaa…” (Linnunrata) ”Kun aamulla laulun muistat, tiedät et oo täysin lohduton. Melko varma joka askel on, vaikka välillä onneton.” (Laulu todellisuuden luonteesta) Ja usko siihen suurimpaankin: Rakastavaiset  makaa lumessa, kuvittelee enkeleitä näkevänsä kylmyydessä, tuijottavat tähtitaivaan kaariholvin valoharsoon. Käsi käteen pujotettu, kylki kylkeen kii.” (Linnunrata)

Levy on hieno. Olen erityisesti lyriikan ystävä, ja tällä levyllä se on pääosassa, mutta myös musiikki kantaa ja säestää sitä erinomaisesti. Kannattaa kuunnella itse!

kestolinkki Jätä kommentti

Blue Mood

lokakuu 2, 2010 at 7:59 pm (Elämä, Musiikki, Sielu, Uncategorized) (, , , )

Välikausimelankoliako on iskemässä, vaikka yleensä en kärsi siitä syksyllä vaan keväällä. Välikausi, välitila tuntuvat tällä hetkellä sanoilta, jotka kuvaavat omaa tilaani osuvasti. Olen koko ajan kuin eteisessä; lähtemässä jostakin pois tai kolkuttelemassa joidenkin toisien ovien takana. Ikänikin puolesta taidan olla jossakin välitilassa, mutta ei siitä sen enempää tällä kertaa.

Alakuloista oloa tulee lohdutettua helposti ahmimalla. Tunnustan, että olen tänä viikonloppuna syönyt valkohomejuustoa enemmän kuin on kohtuullista (kokonaisen paketin yksin!), eikä se tietty mene alas ihan pelkän kraanaveden saattamana…

Eilen siirsin kotikirpparimme tavarat laajemmille markkinoille Savonlinnaan, mutta en tällä kertaa löytänyt niitä haikailemiani saapikkaita kirpputorilta, vaan viereisestä Sokoksesta. Saapikkaat eivät tällä kertaa olleet myöskään  mymmeli-mallia, mutta mielestäni vietävän hyvännäköiset ja -tuntuiset jalassa, ja onneksi sain ne halvalla. Mutta sitten piti ostaa mekko, että saappaat näkyvät jne… no, onneksi ei kuitenkaan kovin pitkälle sitä ”niin edes päin”. Puolustelin tuhlaamistani sillä, että sain oikeastaan kaikki ostokseni pienellä lisätienistilläni, joka valitettavasti nyt loppuu, eli siihen varmaan loppuu tuhlaamisenikin, I hope so. Ja minäkö se juuri edellisessä postauksessa ylistin niukkuutta…

Alakuloisena etsin myös musiikkia,  joka lohduttaa. Nostalgisessa vireessäni muistin Billy Joelin, jonka vinyyliä vingutettiin meillä ahkerasti 80-luvulla. Lempikappaleeni oli Innocent man. Silloin en sanoja paljon edes pysähtynyt kuuntelemaan, mutta nyt ne tuntuivat kovastikin osuvilta. Malja viattomille miehille!

Onneksi olo on kohentunut iltaa kohden erityisesti kuopuksen ansiosta. Tehtiin yhdessä kauraomenapaistosta ja syötiin se kahteen pekkaan. Niin, se kohtuus on ihanne, jota kohti koitetaan kurkottaa…

Antaa Billyn laulaa vielä kerran tänään täälläkin tämä kappale,  joka alkaa:

Some people stay far away from the door
If there’s a chance of it opening up
They hear a voice in the hall outside
And hope that it just passes by

Some people live with the fear of a touch
And the anger of having been a fool
They will not listen to anyone
So nobody tells them a lie….

kestolinkki Jätä kommentti

Tapestry

syyskuu 16, 2010 at 6:57 pm (Elämä, Musiikki, Uncategorized) (, , )

Jotkut levyt kestävät kuuntelua vuodesta toiseen ja aina ne kuulostavat yhtä hyvältä. Minulle tällainen levy on Carole Kingin Tapestry. Ihastuin laulajaan joskus 70-ja 80-luvun vaihteessa, kun äänitin kasettimankalla Nuorten sävellahjasta kappaleen You`ve Got a Friend. Carole oli silloin samalla kasetilla sulassa sovussa Brucen, Maukka Perusjätkän, Pelle Miljoonan, Mikko Alatalon, Juicen, Teddy and the Tigersin, Eddie Cohranin, Pave Maijasen, Patty Smithin, Abban, Liisa Tavin  ja Dire Straitsin ynnä monen muun kanssa. Olin siis aika juppihippipunkkari ja vaihdoin paikkaa…Turha meikäläistä yrittääkään kategoriin laittaa. Mutta menossani mukana pysyi em. artisteista juuri  Carole King. 

Tänäänkin kun ajelin Joensuuhun, matka taittui Carolen kanssa laulaen. Meidän äänet sopivat mielestäni hyvin yhteen ja osaan jo monen vuoden kokemuksella fraseerauksetkin oikeassa paikassa. Levyltä nousevat aina hieman eri kappaleet esiin. Tällä hetkellä lienee kolmas raita osuvin. Ehkä ei toisaalta ihme, että juuri Carole on se joka on ja pysyy, sillä sisälläni taitaa sittenkin asua pieni hippi. Aika moni asia oikeastaan viittaa siihen: suosin kirppareita; armeijan korvaisin yhteiskuntapalveluksella; haaveilen yhteisöasumisesta; kosmetiikaksi välttämättä tarvitsen  vain puhdistusaineita ja rasvaa;  kaikenlaisia itsetekoisia yrttivesiä tosin olen kokeillut; hiukset ovat yleensä luonnontilassa; mieleisimpiä liikuntalajeja ovat jooga ja kävely;  itämaiset uskonnot kiehtovat;  samoin vaihtoehtoinen lääketiede (Tytöt juuri muistelivat omenaviinietikan hajua, jolla hoidin  heidän syyliään, ilmastointiteippi muuten osoittautui hajuttomammaksi ja tehokkaammaksi vaihtoehdoksi, ihan tosi,  tai tukkoisen nenän avaamiseen käytin sipuleita ”höyryämässä” huoneessa…(lapsiparat, kaikkeen ne ovat suostuneet), vyöhyketerapialla onnistuin hoitamaan migreeniä). Toisaalta arvelen, että hippiyteni näkyy ulkoisesti parhaiten täällä kotosalle, sillä ulos mennessä usein ”pukeudun”. Kaiken kruunaa kuitenkin eräs haave, jonka nyt tunnustan ääneen ja joka on kyllä aika Klisee: Minusta olisi hienoa liftata Amerikan halki ja yöpyä niissä elokuvista tutuissa motelleissa keskellä ei mitään. Siihen kyllä tarvitsisin kaverin, yksin en uskalla. Ja olisi hienoa ajoittaa matka Carole Kingin konsertin aikoihin, jos vanha rouva vielä keikkailee. Minulle Carole on kyllä aina sellainen tyttö ikkunalaudalla kissan kanssa leveälahkeisissa farkuissa. Evergreen joka tapauksessa! Elämä on muuten tosiaan melkoinen kudelma, tapestry.

Ps. Vapaa seksi ja huumeet eivät kiinnosta

kestolinkki Jätä kommentti

Next page »