Pöperö-Maijan mietteitä ennen maailmanloppua
Uutinen Fukushiman ydinvoimalan räjähdyksestä järkytti tänä aamuna itseäni vielä enemmän kuin eilinen uutinen maanjäristyksestä ja tsunamista, joka sekin oli tietysti kauhea uutinen. Luonnonmullistukset ovat kuitenkin luonnollisia, mutta ydinvoimalaoiden rakentamisesta voimme syyttää vain itseämme. Ja ehkä saamme syyttää itseämme myös lisääntyneistä luonnomullistuksista. En ymmärrä, kuinka kauan Suomella on varaa pitää itseään jonain lintukotona, jonka tuottama ydinenergia on turvallista, ellei peräti terveellistä. Jotenkin korvaan kalskahti myös Säteilyturvakeskuksen tiedoite: ”Laitokselta mahdollisesti tulevalla päästöllä ei ole terveydellistä merkitystä Suomessa.” ”Mahdollisesti tulevalta”, HAH! Lievää vähättelyä , ellei totuuden vastaista, sillä olihan selkeästi kohonneet luvut mitattu. ”… ei merkitystä Suomessa” tällainen oman navan ympärillä pyöriminen tekee surulliseksi, siitäkin huolimatta, että STUK:n tehtävänä varmaankin on rauhottaa nimenomaan meitä suomalaisia. Vaikka suoranaisia terveydellisiä vaikutuksia ei Suomeen asti tulisikaan niin varmasti sekä Japanin maanjäristykset että ydinvoimalan räjähdys merkitsevät jotakin myös Suomessa. Erityisesti toivon, että ne merkitsisivät jopa luopumista suunnitelmasta rakentaa lisää ydinvoimaa, mutta tämä lienee toiveajattelua. Mutta varmasti ne yhdessä merkitsevät jotain taloudellisia muutoksia ja lisäävät humanitäärisen avun tarvetta, joka alkaa jo räjähtää käsiin Afrikan tilanteen ja aikaisemmin tapahtuneiden luonnonkatastofien vuoksi. Mutta pääasia monen mielestä tietysti on, ettei meillä täällä Suomessa ole hätää…Ja vaikka tässä vaahtoankin, tunnen itseni myös samalla erittäin voimattomaksi kaiken edessä. Mitään muuta ei kai voi tehdä, kuin tiedostaa asia ja yrittää vaikuttaa edes omilla pienillä teoilla edes jotenkin.
Se mitä tämä tämä Pöperö-Maija ennustaa, ja jopa toivoo tulevaisuudelta, on että me hoksaisimme J.Karjalaisen tavoin: ”Hei ettekste tajuu! Maailma on globaali. Ettekste tajuu. Siinä koko juttu. Vihata on helppo. Rakastaa on helppo. Ja on niin helppo olla vaan tekemättä mitään, tekemättä mitään.” Kaikilla teoillamme on vaikutus kaikkeen. Se mitä erityisesti toivon, ja optimistisesti ennustankin on se, että me alkaisimme arvostaa paikallista ja pientä. Lähiruokaa ja paikallisia yrittäjiä. Jättäisimme kaukomatkat tekemättä ja menisimme metsään poimimaan marjoja ja sieniä. Ja pitäisimme ihmisinä ja paikallisina niitäkin, joiden naamanväri on toinen kuin meidän ”suomalaisten”. No, enhän mä itsekään niin toimi kuin saarnaan…Mutta saattaa olla, että joudumme vielä pakon edessä niin tekemään ennen sitä maailmanloppua, joka näyttää väistämättömältä.
PS. Ai niin, entäs se tulevaisuuden energia…kun eihän se öljykään enää pitkälle riitä? Vaihtoehtoisten energialähteiden pähkäily olisi varmasti yksi tapa lisätä työllisyyttäkin. Onkohan kukaan ihan vakavasti ajatellut, miten saataisiin eloperäinen jäte meitä lämmittämään, tai varmasti on ajatellut, mutta ajatukset eivät saa markkinoiden tukea…
Karhuja käy kateeksi
Nyt kun aamuisin herätessä on pimeää, tuntuu aivan luonnonvastaiselta ja epäinhimilliseltä alkaa heti touhuta täysillä ja juosta kellon kanssa kilpaa. Tekisi mieli vain vetää peitto korville ja jatkaa unia. Karhut ovat tämän ymmärtäneet ja elävät vuodenaikojen vaihtelun saneleman rytmin mukaan. Karhu talvipesässään assosioituu mielessäni johonkin turvalliseen ja mukavaan. Sitä paitsi saahan emokarhu jotain aikaiseksikin unillansa: kevättalvesta emon kyljessä köllöttää pari pentuakin.
Kaksi nuorimmaista tytärtäni ovat molemmat syntyneet 30. marraskuuta, vuoden pimeimpään aikaan. Muistan, kuinka ihana oli vetäytyä ympäröivästä maailmasta omaan pesään, keskittyä vain olemaan lapsen kanssa ja antautua imettäväksi. Ja siinä ollessani (da sein) tunsin samalla tekeväni jotain erittäin tärkeää, ehkä tärkeintä mitä olen koskaan tehnyt.
Syksy on hienoa aikaa, tämä pimeä lehdetönkin aika. Se kutsuu hiljentymään ja tutkiskelemaan omaa sisintä. Se kutsuu myös sytyttämään kynttilöitä ja tulen takkaan. Se saa kaihtamaan kovaa loisteputkivaloa, jossa kaikki näyttävät kelmeiltä ja sairailta. Se kutsuu myös lähelle toisia ihmisiä, saman takkatulen ympärille. Vaeltavathan monet erilaiset olennot muumilaaksoonkin juuri marraskuussa kokeakseen kaipaamaansa yhteisöllisyyttä ja lämpöä.
Entisajan ihmiset osasivat karhun tapaan elää vuodenaikojen rytmin mukaan. Loppusyksystä elonkorjuun jälkeen kokoonnuttiin pirttiin kertomaan tarinoita ja tekemään käsitöitä lyhyen päivänvalon aikana. Paluuta entiseen ei tietysti ole, mutta vauhdin, kiireen ja hälyn hiljentäminen syksyisin voisi olla Pohjolan ihmiselle viisasta ja terveellistä. Ihminen ei ole kehittynyt yhtä nopeaa vauhtia kuin tekniikka ympärillään. Tarvitsemme olemiselle, uinumiselle aikaa. Sen aikana voi jotakin alkaa kasvaakin.
Olen vissiin erilainen, enkä edes nuori sellainen
Suurin osa ihmisistä haluaa kai kuulua johonkin joukkoon. (Olen muuten kotiseutuni ensimmäistä ikäluokkaa, joka suoritti oppivelvollisuutensa peruskoulussa ja siksi tuo joukko-oppikin on tuttua.) On ihanaa, kun huomaa löytävänsä hengenheimolaisia, joiden kanssa puhuu ikään kuin samaa kieltä ja arvostaa samoja asioita. Mutta ei varmaankaan ole ihan järkevää pyöriä vain niissä tutuissa piireissä, joissa juttujasi ymmärretään ja joissa tietoa ammennetaan samoista lähteistä. Silloin saattaa kehittyä sellainen harhakuva, että monet muutkin ajattelisivat kanssasi samoin. Olin itse esimerkiksi aivan varma siitä, että enemmistö savonlinnalaisista vastustaisi ohikulkutietä, mutta erehdyin ja petyin pahasti. Enemmistö pitikin sitä järkevänä ratkaisuna. Se, mikä minulle ja läheisille ystävilleni edustaa lyhytnäköisyyttä, edustaakin monelle muulle kehitystä ja edistystä. En myöskään usko Kataisen tavoin siihen, että talouskasvu voi jatkua loputtomiin, vaan päin vastoin uskon taloustieteilijä Peter Victoria siinä, että maailman rajat tulevat vastaan ja meidän pitäisi enemminkin hillitä kulutusta ja lopettaa talouskasvun tavoittelu. Mutta arvelen, että enemmistö tässäkin asiassa kallistunee Kataisen kannalle, valitettavasti! (HS. 26.9.2010)
Olenkin siis huomannut kuuluvani monissa asioissa vähemmistöön. Tutkimuksenikaan ei kuulu valtavirtaan. Vaikka tutkimusmenetelmien kirjo onkin paljon laajentunut, niin varsinkin emansipatorista toimintatutkimusta tekevien joukko ainakin Suomessa on nähdäkseni vielä erittäin pieni. Ja vaikka itselleni mielestäni alkaakin valjeta, mikä on jutun juoni, on minun oltava myös valmis ja kykenevä hyvin perustelemaan ratkaisujani, jotka eivät ole aivan traditionaalisia ja saattavat aiheuttaa epäilyä ja vastustusta. Toivon kuitenkin olevani tarpeeksi rohkea puolustamaan esim. raportointiin liittyviä ratkaisuja, jotka ovat mielestäni linjassa sen kanssa mikä on toimintatutkimuksen henki. Onneksi olen tosiaan löytänyt niitä ihmisiä , joiden kanssa voin asioista keskustella ja saada tukeakin omille käsityksilleni.
Vaikka mikään radikaali en voikaan kehua olevani, en kuitenkan tee mielelläni mitään asioita pelkästään vain sen vuoksi, että niin on aina tehty. Lisäksi erilaiset vaihtoehdot ovat alkaneet kiinnostaa entistä enemmän, koskivat ne sitten kasvatusta, tutkimusta, asumista, suhteita, uskontoja tai ympäristöasioita. Sillä juuri näissä vaihtoehtoisissa liikkeissä on pohdittu sitä, miksi jotakin tehdään, ja juuri siksi ne ovatkin mielestäni usein paljon järkevämpiä kuin se totuttu vanha malli. On vaan harmillista, että monesti vaihtoehtoisesti ajattelevia ihmisiä pidetään jotenkin hankalina, hihhuleina, höyrypäinä, jopa vaarallisina…
Joensuuhun ajellessani kuuntelin tänään Johnny Cashin levyä, jolla oli hänen tulkintansa kappaleesta Desperado. Desperado on sellainen kappale, joka aika ajoin tuntuu läheiseltä:
…But you only want the ones that you can’t get
Desperado, oh, you ain’t gettin’ no younger
Your pain and your hunger, they’re drivin’ you home
And freedom, oh freedom well, that’s just some people talkin’
Your prison is walking through this world all alone
Ja loppuun vielä se alkuperäinen biisi.
Romu-Heikki-kansanooppera
Kannan pienen korren itsekin Romu-Heikin kekoon avustamalla tänään kahvituksessa. Kerimäen musiikkiyhdityksen KEMUn ja paikallisen vapaaehtoisväen suururakka Romu-Heikki on monella tapaa onnistunut. Sitä on esitetty kesinä 2006, 2007 ja nyt 2010. Olen käynyt katsomassa esityksen joka kesä, ja se kesti hyvin tämän kolmannenkin katselukerran. Oma tytär on tänä vuonna orkesterissa viulustina.
Nimismiehenä Kerimäellä 1930-luvulla toiminut Heikki Häyrynen oli värikäs persoona, jota sekä rakastettiin että vihattiin. Hän oli intohimoinen vanhojen esineiden keräilijä, joten sakotkin saattoi maksaa esim. vanhalla kirstulla. Lempinimi Romu-Heikki onkin perua tästä harrastuksesta. Romu-Heikki kokosi Mylynkivistä työnmuistomerkin Hytermän saareen, josta tuli Mikkelin läänin ensimmäinen luonnosuojelualue. Hytermä on ihana paikka tehdä eväsretki hiekkarannalle taustana kaunis harjumaisema. Romu-Heikki ja hänen Lilli-vaimonsa on myös haudattu saareen, kuten heidän rakkaat koiransakin.
Romu-Heikin elämä ja ristiriitainen persoona ovat erittäin otollisia kansanoopperan aiheeksi. Romu-Heikki ei piitannut seurapiireistä eikä muiden mielipiteistä, hänen kielenkäyttönsä oli rahvaanomasta ja kimpaantuessaan hän saattoi haukkua vaikka kirkkoherran kaikkien kuullen. ” Annetaanko moisen pellen hallita, karjua ja uhota, perinteistä herrainvaltaa tuhota?” laulaa syyttävä kyläläisten kuoro. Mutta toisaalta Heikki rakasti luontoa, eläimiä ja lapsia ja halusi auttaa hätääkärsiviä. Hänen kohtalokseen koitui sokeutua vanhoilla päivillään ja menettää tulipalossa suurin osa keräämistään esineistä. Lapsia Heikillä ja Lillillä ei ollut, mutta heillä oli ottotytär, jolla oli Risto-poika. Ottotyttäreen Heikki katkaisi välit ja Risto-pojan tappoi kulkuri. Yhteiskunnan tuomitseva ja vihamielinen poliittinen ilmapiiri saa Heikin jopa itsetuhoisiin ajatuksiin.
”Ars longa vita brevis est”, toteaa Heikki, kun tuntee monien ponnitelujensa valuvan hukkaan ja samoilla sanoilla hän päättää myös työn muistomerkillä pitämänsä puheen. ”Mitä olen oppinutkaan elämältä? Että se lyhyt on ja kesken jää…” Koskettavimpia kohtia kansanoopperassa mielestäni ovatkin Heikin epätoivon hetket ja toisaalta Heikin ja Lillin (Sofia Lindroos) välinen välittäminen ja rakkaus, sekä vanhan Lillin yksinpuhelu. Vanhan Lillin roolissa on rakas naapurini Seija Silvennoinen, joka lavastuksen ja puvustuksen suunnittelijana ja puuhanaisena on yksi tämän projektin kantavista voimista. Hauskoja ja reippaita kohtauksia tarjoavat erityisesti pyykkärit (naiskuoro), Hilja-palvelija (Helena Kärnä), Poliisi rosvoinensa (Jukka Suomalainen) ja Mari (Mani Luukkanen). Oopperalaulaja ja kesäkerimäkeläinen Petri Lindroos on erinomainen Romu-Heikki, joka eläytyy tunteesta ja ikävaiheesta toiseen koskettavasti ja vakuuttavasti.
Kansanoopperan on säveltänyt säveltäjä Hannu Pohjannoro, joka on itsekin Kerimäeltä kotoisin. Sävellyksen musiikillisia vaikuttajia ovat Romu-Heikin aikalaiset Merikanto ja Järnefeldt. Musiikki yhdistettynä Anneli Huopalaisen tekstiin on koskettavaa, melodista ja tekstin tunnelmia hyvin tulkitsevaa. Ohjaaja Kimmo Lavaste on onnistunut luomaan kuvan sekä Romu-Heikin persoonasta ja hänen aikakaudestaan että niistä arvoista, joita tämä edusti, ja jotka edelleen ja etenkin nyt, ovat ajankohtaisia. Kohtauksissa on mielestäni myös hyvä rytmin vaihtelu.
” Hytermässä tuuli harjutietä juoksi niinkin tyttö, hiukset hulmuten. Sitten usvana se uupui suoksi ja tunsi metsälammen viileyden…”
Suosittelen sekä Romu-Heikki-kansanoopperaa että retkeä Hytermään! Raikuvat aplodit ansaitsevat kaikki mukana olleet esiintyjät, tekijät ja talkoolaiset! Erityinen ihailu niille, jotka ovat ovat antaneet panoksensa jokaisena esitysvuonna. Ja ylimääräiset aplodit vielä kuorojen ohjaamisesta kanttorillemme Sinikka Litmaselle, joka laulaa proferssorska Merikannon eli Heikin siskon roolin kansanoopperassa.
Mökkihöperönä
Pitää kai taas sopeutua joksikin aikaa tähän ”mannermaiseen” elämäntyyliin, vaikka paljon mielummin olisin jäänyt saareen. Helteet hellivät meitä, joten muita vaatteita ei uimapuvun lisäksi paljon tarvinnutkaan. Vedenkin lämpötila oli 25 astetta jopa Rikkavedessämme, joka on syvä, iso ja tuulinen. Uin ensimmäistä kertaa tänä kesänä saaren ympäri. Toisella puolella joutui kyllä vähän ponnistelemaan aallokossa. Tällä kertaa saarilukemisena oli erityisesti Nurturing Praxis, johon syvennyin uudelleen kevään jälkeen. Nyt erityisesti keskityin opettajan ammatillista kehittymistä koskettaviin lukuihin. (Siihen ryhmäänhän olen päässyt pitämään sitä esitelmääkin Ecerissä) Ja voi, miten hienoa oli huomata, miten samoja periaatteita ja ideoita olen opiskeluni aikana omaksunut, kuin mitä on pohjoismaisella toimintatutkimusporukalla. Toivottavasti keväällä peruuntunut kokoontuminen vielä joskus toteutuu. Ja nyt, jos ilmestyisi se haltijakummi, en toivoisi kurpitsavaunuja enkä juhlapukua, vaan sitä englannintaitoa, jotta osaisin vielä keskustella kansainvälisemmässäkin seurassa!
Aloitin saaressa myös Outi Pakkasen uusimman dekkarin. Tykkään ”Pakkasista” erityisesti Anna Laineen ruoka-ohjeiden ja Helsinki-kuvausten vuoksi sekä myös siksi, että ne ovat ajassa ja yhteiskunnassa kiinni. Lisäksi oli tosi kiva kuunnella radiota; sieltä löytyy erittäin hyviä ohjelmia, kun vain asettuu kuuntelemaan oikeaa kanavaa. Harmi, ettei kotona tule asetuttua radion ääreen. Nytkin ihan sattumalta osui kohdalle Jake Nymanin Sokkotreffit, joilla oli Tommy Tabermann kommentoimassa sävellettyjä runoja. Tänään risottoa hämmennellessä sattui tulemaan Aakkosista aatteisiin, jossa oli Kaija Juurikkala opettajana, joka ei unohdu. Oli kiva kuunnella Kaijan ajatuksia; hän tuntui ihan sukulaissielulta, tosin rohkeammalta sellaiselta. Yhdistävänä tekijänä oli ainakin se, että Kaija Juurikkalakin piti opettajana olessaan kokonaisopetuksesta ja lähti mielellään toteuttamaan melko spontaanisti oppilailta tulleita ideoita. Haastattelijan kysymykseen: ”Miten voit neuvottelemalla saada jotain aikaiseksi kolmenkymmenen 7-vuotiaan kanssa?” Kaija vastasi: ”Se (neuvottelu) on itse asiassa älyttömömän tehokasta: Ihmiset rupeaa kuuntelemaan toisiansa, kun siitä tilanteesta ei pääse, ennen kuin on löydetty yhteinen näkemys… ” Äänestyksessä sen sijaan usein vain keskitytään omaan näkemykseen; joko voitetaan tai hävitään. Lisäksi Kaija uskoo selvästikin elinikäiseen oppimiseen ja myös elää niin. ”Jälkikäteen huomaa, että asiat limittäytyy toisiinsa ja saa keskinäistä tarkoituksenmukaisuutta….” Juurikkalan mielestä eka opinto (tutkinto/ ammattiin valmistuminen) ei ole vielä perillepääsy, vaan se oma erityinen juttu koostuu monesti ennemminkin juuri ”harharetkistä”.
Saaressa
Vasta pari päivää sitten rantauduin ensimmäistä kertaa tänä kesänä saareen. Suopursu oli jo kukkinut, mutta kyllä kesän tuoksu huumaa vielä niin, että saareen tekisi mieli takaisin heti sieltä palattua. Aurinko oli kanssamme koko mökkikeikan ja salli molempina päivinä levittäytymisen laiturille kirjojen ja eväiden kera. Vesikään ei ollut enää hyytävää, tosin minä arkuli uin vain saunan kautta, toisin kuin muut rohkelikot. Mutta mökillä ei tarvitse esittää mitään muuta kuin on. Eikä mökkiämme tarvitse mitenkään edes tuunata, se kelpaa meille juuri sellaisena kuin oli ostohetkellä kalusteineen kaikkineen. Entisten omistajien taulutkin ovat seinällä. No, sen verran voitaisiin kyllä saada aikaiseksi, että roudaisimme ne lintujen nokkimat 70-luvun ruskearuudulliset nojatuolit kaatopaikalle ja vaihtaisimme ne vähän kevytrakeinteisimpiin kuistinkalusteisiin…
Mökillä voi myös tehdä justiinsa sitä, mitä tykkää. Ja ainakin sadekesien kuvista päätellen meidän perhe tykkää lukea. Ainoat asiat, joista pitää huolehtia ovat syöminen ja saunominen ja niihin liittyvät puuhastelut, mutta jostain syystä nekin puuhastelut vain rentouttavat. Elämä on selkeää ja yksinkertaista. Tavaroita ei ole liikaa ympärillä. Kaikki mahtuvat hyvin yhteen tupaan tai samalle laiturille.
Niin, minä siis jatkoin keskeneräisten kirjojen lukemista saaressakin. En oikein ymmärrä, kuinka saatoin jättää Saision Kohtuuttomuudenkin kesken keväällä, vai oliko se peräti kevättalvella. (Ja kurkistelin sen loppuunkin tapojeni vastaisesti ja jopa siteerasin kirjaa, vaikka en ollut sitä vielä lukenut, noloa) Onneksi kirjastoauton lainat voi uusia monta kertaa, eikä kukaan ole osannut sitä minulta kaivata, mitä ihmettelen. Saisio on lempikirjailijoitani. Romaanien henkilöt kykenevät niin ihanaan itseironiaan (ei tosin Kohtuuttomuuden Hän) ja teksti on hienoa! Kohtuuttomuus on kertomus Hänestä, joka hurmaa yleisönsä, mutta on itseriittoinen narsisti, joka ei varmaan enää itsekään erota, mikä on totta ja valetta, niin vakuuttavasti Hän osaa puhua itsestään ja kaikesta muustakin maan ja taivaan välillä. Lisäksi Hän osaa käskeä muita ja pitää heidän palveluksiaan itsestäänselvyyksinä. Kirjan kertoja on tällainen aulis palvelija, jonka Hän on hurmannut. Kohtuuttomuus on kirja ainakin mediasta, populismista, polittiikasta, kulttuurista, julkisuudesta, vallasta, äideistä, suomalaisista, avioliitoista, isättömistä pojista, pojittomista isistä, kiristämisestä ja miesten välisestä rakkaudestakin (tosin melko yksipuolisesta sellaisesta, sillä ei kai narsistinen ihminen kykene rakastamaan). Luin tämän tiiliskiven melkein yhtäsoittoa ruoka- sauna- ja unitaukoja lukuunottamatta, ja tykkäsin kovasti ja suosittelen muillekin. Nyt haluaisin jo takaisin saareen, josta äsken palasimme, vaikka siellä ei toimi edes netti. Saaressa tuleekin terveellinen tauko sosiaalisesta mediasta, johon olen kieltämättä koulukussa. Onneksi luonto kuitenkin vielä vetää puoleensa ja lukemattomat kirjat.
Harmittavia pilviä taivaalla!
Luonnonvoimien edessä on välillä antauduttava ja luovutettava. Se Vaasan toimintatutkijoiden tapaaminen peruuntui tänään tuhkapilven takia. Vaikka jännitinkin esiintymisreissua, niin ainakin yhtä paljon myös odotin sitä. Lisäksi olin mielestäni siihen hyvin valmistautunutkin… mutta aina ei voi voittaa… Terveellisiä kokemuksiahan nämä ovat meille ihmisille, jotka luulemme itse hallitsevamme maailmaa. Nyt on junaliput ja hotellit sitten peruttu ja kohtalokaverin kanssa harmitukset jaettu. Joten pitänee orientoitua kolmeen ihan tavalliseen koulupäivään.
Tyttärenkin matkasuunnitelmat venyvät samaisesta syystä. Matka etenee nyt maan tasalla junaraiteilla ensin Münchenin liepeille ystäväperheen huomaan! Suurkiitos heille avusta!
Huhtikuu on ailahtelevaista aikaa, ja onhan se erotiikankin aikaa. Katsoin eilen Runoraadin, johon elokuvaohjaajat olivat ohjanneet lyhytelokuvan valitsemaansa eroottiseen runoon. Tykkäsin erityisesti kahdesta runosta: Johanna Vuoksenmaan ohjaamasta: ”Rakastaisin sinua niin kuin kaikkea ensimmäistä…” (Katriina Koskinen) ja Petri Kotwican ohjaamasta Lassi Nummen runosta Koskettamatta. Niissä oli sellainen odotuksen ja pidäteltyjen intohimojen tunnelma. Haluaminen on minusta ollut aina paljon parempaa kuin saaminen. ”Luonnonvoimien edessä on välillä antauduttava ja luovutettava” 🙂
Runovideot voi katsoa Areenalta: http://areena.yle.fi/video/860086
Aikamatkalla muorilassa
Matkustin lomalla junalla kuopuksen kanssa Tennilään muorin luo. Huomasin junassa, että keskityn näköjään parhaiten lukemiseen hälisevässä lastenvaunussa. Pääsin pitkälle kirjassa Nurturing Praxis ja löysin sieltä varsinaisia hengenheimolaisia lisää. Vieressä Venla luki Harry Potteria.
Muorin luona harrastin joka päivä lenkkeilyä peltojen keskellä mutkittelevilla teillä. Ne ovat niitä samoja sorateitä, joilla aikoinaan rälläsimme jopoilla ja poneilla kartanon passille uimaan tai rajalle leikkimään viisikkoa. (Kun pikkuveljet ja koira otettiin leikkiin mukaan meitä oli parhaan kaverini kanssa sopivasti juuri viisi.) Koulubussin pysäkin kohdalla muistui mieleeni, kuinka Värränkiven täti välillä yllätti iloisesti meidät koulusta kotiin palaavat ja kutsui ikkunasta tuoreille munkeille. Punaisen ladon kohdalla muistin ladon katonrajaan tuunaamamme kesäasunnon, joka alunperin oli viljalaari. Samalla muistui mieleen naapurin Mairen tarjoamat iltakaakaot ennen kipuamistamme tähän kesäpesäämme, jossa harrastimmme mm. salaisia spiritistisiä istuntoja. Tieltä näkyi myös sinne pikkumetsään, jonne aina kesäloman alussa rakensimme majoja ja jonne pakenin monesti haaveilemaan ja leikkimään runotyttöä.
Vähän ”kanavaa” säädellen sain kuuluviin sen tietyn kevarin saundin näillä sorateillä vuonna -80 ja erityisesti sen aiheuttaman sydämentykytyksen. ”Steppaillen” soi autoradiossa sinä valoisana kevätyönä, kun pääsin sen kevarikuskin seuraavan ajopelin kyydissä kotiin. Keltainen taunus olikin sen jälkeen herkeämättä kiikarissa…Lenkkitien varrella on myös se entinen tanssilava, jonka pihalla luotiin ne ensimmäiset merkitsevät katseet ja jonka penkalla myös itkin ensimmäisiä sydänsurujani. (Ja se itkuhan jatkui pitkään minut tuntien…) Kunnes tuli se tienhaara, jossa bussia pakkasessa odotellessa vaihdettiin eräs ensisuudelma, jolla on ollut kauaskantoisia seurauksia. (Tie naisen sydämeen käy mielestäni huulien kautta.) Itkulta ei kuitenkaan ole voinut tässäkään tapauksessa välttyä.
Lapsena minua kiehtoi jostain kuulemani väite, että juuri ennen kuolemaansa näkee oman elämänsä kuin elokuvana. Näköjään jo tämän ikäisenä on mahdollista palauttaa mieleen välähdyksiä ja kohtauksia, jopa tuoksuineen ja äänineen. Tässä tuli paljastettua joitain ”salaisuuksiakin” vuosien takaa, mutta ainakin tämän kuuden kilometrin Köykän lenkin pientareet olivat ne jo kuulleet yksityiskohtineen silloin tuoreeltaan, kun tyttökaverin kanssa kiersimme melkein joka päivä tuon saman lenkin. (Kävely aktivoi muuten selkeästi molempia aivopuoliskoja.)
Huikean hienoa!
Avasin tänään oman retkiluistelukauteni Oravissa häikäisevän upeissa maisemissa. http://www.saimaaholiday.net/oravi/index.php?page=retkiluistelu
”Matkanjohtajana” toimi hokkariblokin isäntä, jonka sivulta voinee pian ihailla samoja maisemia valokuvista. http://hokkaribloki.wordpress.com/. Puut olivat kuin sokeroituja, oikeastaan ne olivat melkein satumaisen epätodellisen näköisiä; kuin tekolumella kuorrutetut muovikuuset jouluna tai vanhojen elokuvien talviset lavasteet. Pakkasta oli kyllä -18, mutta onneksi ei ollut viimaa, joten hyvin tarkeni, kun oli pukeutunut sään mukaan (urheilukerrasto on muuten huippukeksintö!) Jääkin oli hyvässä kunnossa. Tosin oma retkeni alkoi kyllä itkuntirskahduksella, kun heti sadan metrin jälkeen lensin rähmälleni, kun en muistanut varoa oudokseltaan railoja, vaan lähdin viilettämään täyttä häkää. (Mites se olikaan: ”Ylpeys käy lankeemuksen edellä”…Ajattelin tietty jo vanhana konkarina näyttää, että kyllä lähtee…:) No, se könähdys oli onneksi ainoa vastoinkäyminen tällä reissulla. Retkiluistelu on ehdottomasti itselleni mieluisin talviliikuntalaji, jota olen harrastanut jo viitisen vuotta mieheni kanssa. Matka taittuu yllättävän nopeasti ja vaivattakin, ja kuitenkin laji kehittää monipuolisesti eri lihaksia ja saa sykkeenkin nousemaan.
Luistelimme tänään syväväylälle asti ja takaisin eli yhteensä 16 km. Peonselän kääntymispaikalla oli helppoa ymmärtää aikaisempi käsitys maailmasta pannukakkuna. Tuntui siltä, että olimme keskellä pyöreää laakea vatia, jonka yllä oli sininen kupu. Horisontti näkyi joka suunnasta. Peonselällä söimme myös eväät: banaanit ja mukilliset kuumaa mehua. Juuri sopiva eväs tälle lenkille. Kotimatkalla autossakin ihailimme vielä kauniita huurteisia maisemia. Retki hoiti sekä ruumista että sielua. Toivottavasti Herttuankin luistelureitti pian valmistuu, jottei aina tarvitsisi lähteä merta edemmäs kalaan.
Tikrunko sukua?
Kun sain pomppimisen asettumaan, sain myös sen abstraktinkin kirjoitettua. Siitä Dillonin kurssin kirjallisesta tehtävästä oli kyllä paljon apua. Asian tiivistäminen max 700 sanaan vaati tietty ronskia karsimista, mutta nyt se on tehty. Laitan sen menemään teemaryhmään, jonka nimi on Continuing Professional Development for teachers… ja toisena vaihtoehtona on etnografian teemaryhmä.
Tänään hiihtelin tunnin kuopuksen kanssa umpihangessa upeilla säihkyvillä hangilla. Tyttöä vain harmitti, että sotkemme laduillamme kauniin koskemattoman maiseman. Kieltämättä olikin vähän sääli rikkoa uusi hohtavanvalkoinen lumipeite.
Pidän umpihankihiihdosta. Siinä ehtii ihailla maisemia. (Eikä mulla kyllä kunto riittäisikään kovempaan menoon.) Toimintatutkimuksenkin luotsaaminen muistuttaa vähän umpihankihiihtoa. Valmiita latuja ei ole, eikä paljon mallejakaan. Suomen kuvalehdessä oli tosin juuri mielenkiintoinen juttu nuorisotutkimusverkoston tutkimusjohtajasta Tommi Hoikkalasta. Hoikkala on osallistuva tutkija. Kun hän tutki viimeksi inttiä, hän meni myös itse armeijaan. (Se olikin sivarille ihan uusi kokemus). Nyt hän tutkii peruskoulua osallistuvalla seuraamisella. Hän haluaisi tutkia vielä myös jääkiekkojoukkuetta… ja amista, suorittamalla itse samalla ammattitutkinnon… Ihailtavan tuoretta ja reipasta ajattelua ja toimintaa! Pitänee tutustua niihin raportteihinkin, sillä juuri se, miten toimintatutkimuksesta sitten aikanaan raportoidaan, on alkanut vaivata päätä yhä kasvavassa määrin. Hauskinta olisi oikeastaan tehdä julkista väitöskirjaa vaikka täällä verkossa. Jos joku vielä vaivaituisi kommentoimaan, saisi siinä harjoitusta tulevaan väittelyyn.
Huomenna pitääkin sitten jo pomppia kouluun…
Kravun kasvupiiri 