Uusi vuosi edessä, vanha takana
Eilen katselin valokuvia tämän vuoden varrelta ja ilokseni sain huomata, miten paljon mukavia asioita mahtui vuoteen 2018, vaikka sen jälkimmäistä puoliskoa varjostivatkin tutkimukset ja niiden lopputuloksena uusi diagnoosi lääkkeineen. Onneksi se sairaus ei tee kipeää, ja lääkityskin tuntuu olevan kohillaan.
Mennyt vuosi onkin entisestään kirkastanut asennettani; ”päivä vain ja hetki kerrallansa”. Samon uudelleen on noussut mieleen lukion uskonnon tunnilta Lutherin periaate: Vaikka tietäisin, että maailmanloppu tulee huomenna, silti istuttaisin tänään omenapuun. Aion myös kerätä ainakin yhden roskan päivässä; se olkoon uuden vuoden lupaukseni.
Onneksi olen sillä lailla karjalainen, että mottoni on ilo pintaan, vaikka sydään märkänisi. Jokseenkin sama sanoma on Sound of Musicin tutussa laulussa: Jos saan haavan taikka kaadun, tai jos itkettää, niin jotakin mukavaa ajattelen…
Eli ne mukavat asiat: Ensin kaikki ihanat ihmiset: omat lapset ja äitimuori sekä muut läheiset, Tennilän tytöt, Jii Karjalainen (samanniminen artistikin on hyvä) työkaverit ja kollegat (sekä vanhat että uudet), kuorokaverit, lenkikkaverit, koulukaverit, opiskelu- ja jatko-opiskelukaverit, KT-päivien tutut, Talwariporukka, omat oppilaat… Ja näiden läheisten kanssa vietettyihin hetkiin ne vuoden kohokohdatkin liittyvät.
Muutama niistä tässä mainittakoon: Äitimuorin sekä kuopuksen ja esikoisen kanssa kiersimme kesällä pienen karhun kierroksen, jolla ylitin hurjia riippusiltoja ja korkeanpaikankammoisena myös itseni. Kesän alussa oli ainutlaatuinen tilaisuus yöpyä maailman suurimmassa puukirkossa. Alkukesästä myös matkustin kaimani kanssa Vilnaan kätevästi Kososen liikenteen kuljettamana. Myös Tennilän tyttöjen kanssa tavattiin taas ja saunottiin elokuussa erinomaisessa vanhassa puusaunassa, luonnollisesti Tennilässä, ja jaettiin saunan lämmössä sekä ilomme että surumme: Elämää ei sen enempää! Kuoron kanssa oli kaikenlaista keikkaa ja olin erityisesti iloinen siitä, että sain viereeni uuden nuoren kakkos-sopraanon kaveriksi! Oman luokan kanssa on menty myös monessa asiassa eteen päin, ja olin aivan ihastunut ja ylpeä siitä, kuinka hienosti meidän luokan tontut ja keijut esittivät ohjelmamme joulujuhlassa ja kuinka raikuvasti ja puhtaasti koko luokka lauloi lukuvuoden viimeisen aamun lauluhetkessä. Lisäksi oli kivoja konsertteja mm. Jii Karjalaisen, Vicky Rostin ja Apocalyptican sekä vielä Puruvesi-pop, jonka etkoilla oltiin naapurin Anun kanssa heidän mökillään.
Ja nyt ihan viimeiseksi , sokerina pohjalla, vietimme ihanaa jouluakin kolmen sukupolven voimin. Keskimmäinenkin tytär tuli Saksasta äidin iloksi. Teho-osaston sairaanhoitaja-tyttären kanssa pidettiin joulun etkot jo hieman aiemmin, koska hän oli jouluna töissä.
Myös seurakunta on vetänyt menneenä vuonna minua enemmän puoleensa. Pyynnöstä suostuin jopa SRK-vaalien ehdokkaaksi ja yllätyksekseni tulin myös valituksi. Siinä on uusi mielenkiintoinen tehtävä, johon heti tammikuussa pääsen paremmin perehtymään. Virsipiiriä haluaisin viritellä ja seurakunnasta vieraantuneita tai syrjäytyneitä sen yhteyteen houkutella, esim. jonkin puuhastelun merkeissä. Ja tietysti pidän erityisesti Kerimäen kappeliseurakunnan lippua korkealla yhdistyneessä Savonlinnan seurakunnassa: Onhan meidän ”kylässä” se maailman suurin puukirkkokin, (”kappelista” puhuminen hieman särähtääkin tässä yhteydessä).
Pakko ei ole kuin kuolla
Kuljin eilen pyhäinpäivän iltamessusta palatessani hautausmaan kynttilämeren kautta kotiin, ja matkalla sytytin itsekin kynttilän edesmenneille läheisilleni.
Ja jälleen kerran mieleen nousi viidennen luokan opettajani usein toistama lause: ”Mitään muuta ei ole pakko tehdä kuin kuolla.” Se onkin oikeastaan tärkein asia, jonka koulussa opin, ja olen siihen varmasti jo aiemminkin Kravun kasvupiirissä viitannut. Sen kun ymmärtää, ymmärtää myös, kuinka arvokas elämä on. Oman rajallisuutensa kohdatessaan tajuaa, että se maallinen aika, mikä meillä on täällä käytettävissä, on syytä käyttää viisaasti. Tärkeintä on osoittaa läheisilleen, että välittää ja rakastaa. Se kannattaa myös sanoa heille. Lisäksi moni asia on hyvä tehdä jo tänään, koska huomisesta ei koskaan tiedä, mitä se tuo tullessaan.
DEJA VU`
Kirjoittaisin runon, jos voisin asettua … mutta nyt on sellainen ”kumipallona luokses pompin”-olo, että täytyy vain huudattaa tätä Kerkko Koskinen kollektiivin biisiä: DEJA VUuuuuu! https://www.youtube.com/watch?v=SbM3QorjGVg
”Deja vu on aavistus auringosta. Deja vu on tuttu tunne onnesta. Deja vu se on merkki jostakin… Vähän ennen sadetta tunnen pisaran ja silmissäsi näen sateenkaaren taipuvan…
Tiedemiehet väittää, että se on virhe aivoissa, mutta rakkaus ei tunne tieteen lakeja…Tää on enenmmän sielujen kuin aivojen kemiaa…
Olen nähnyt sut jossain ennenkin, kun tulet lähelle sanot samaa sinäkin. Nyt, kun seisot siinä kädet lanteilla, tiedän, että olet läsnä joka solulla… Tää on enenmmän sielujen kuin aivojen kemiaa…”
Ehkä se runokin vielä joskus tulee…
Hyvän hengen ympäröimänä
Kolmastoista ja perjantai (13.6.2014) oli yksi elämäni merkityksellisimmistä päivistä; tutkimusmatkani päätös: väitös. Kolmastoista ja perjantai ei tällä kertaa ollut epäonnen päivä, vaan päinvastoin: sain kokea sellaista hyvän tahdon, ystävyyden ja yhteisöllisyyden kantavaa voimaa, jota en ollut eläissäni aiemmin kokenut. Tutkimusmatkani maalissa oli joukko ihania ihmisiä vastaanottamassa ja onnittelemassa hieman hämmentynyttäkin reissaajaa. Olin joutunut juuri maalialueella ensin vastaamaan kysymyksiin, jotka koskivat matkaani, ja ainakin joihinkin kysymyksiin pystyisin näin jälkikäteen vastaamaan selkeämmin, ja toisaalta jotakin olisin voinut jättää sanomattakin, ääneen ajattelematta. Mutta niinhän sitä sanotaan, että jälkiviisaus paras viisaus. Onneksi tämä jälkiviisauden pirulainen ei vaivannut minua ollenkaan varsinaisena koitos- ja juhlapäivänä.
Edeltävän kuukauden oli vaivannut kyllä joka-aamuinen möhkäle mahassa, joka oli pitänyt syvähengitellä pois ennen päivän tehtäviin ryhtymistä. Opettajan työssä tehtäviä riittääkin toukokuussa kiitettävästi, ja kun sen lisäksi vielä piti viimeistellä väitöskirja taittokuntoon ja tehdä juhlajärjestelyjä, koin ajoittaista pelkoa siitä, että en selviydy kaikesta. ”Konosetkin” tein viimeisen kilometrin paikkeilla, kun vatsatauti iski reilu viikkoa ennen väitöstä Joensuussa, yliopiston Aura-ravintolassa, sen jälkeen, kun olin luovuttanut rehtorille väitöskirjani ja odottelin kuvausta väitöstiedotetta varten. Aura-ravintolan lattia sai hetkeksi kirjavamman laatoituksen. Onneksi tukenani oli ihana naapurini, tutkimusryhmäläiseni, joka oli tarjonnut kyydinkin Joensuun reissulle ja jota ilman en olisi siitä reissusta kotiin selvinnytkään. Ja täytyy kehua myös yliopiston valokuvaajaa, joka onnistui nappaamaan pahoinvoivasta ihmisestä niinkin hyvän kuvan.
Pahin jännitys kuitenkin haihtui juuri sopivasti väitöstä edeltävänä päivänä, kun yht´äkkiä tajusin, että minulla on seuraavana päivänä tilaisuus, kertoa kuulijoille, mitä me toimintaryhmäläiset teimme ja koimme. Olin ryhmämme edustaja. Lisäksi lektiossani pystyin nostamaan luokanopettajan äänen kuuluviin esittämällä suoria sitaatteja, joita olin litteroinut kokoustallenteista. Tämä tehtävä yhteisen asian edustajana antoi voimaa ja draivia tulevaan koitokseen. Vastaväittäjänä toimi Hannu L.T. Heikkinen Jyväskylästä ja hän kokeneena vastaväittäjänä rakensi väitöksestä yleisöystävällisen, jopa viihdyttävän.
Vaikka osallistunkin mielelläni sosiaalisiin tapahtumimiin; muiden juhliin ja bileisiin, en ole aiemmin nauttinut ajatuksesta olla juhlien keskipiste. Mutta 13.6.2014 yllättäin nautin siitä täysin rinnoin. Tunsin, kuinka sain kantavaa voimaa ympärilläni olevista ihmisistä, jotka kaikki tuntuivat toivovan ja toivottavan minulle kaikkea hyvää. Jokaisen ihmisen pitäisi saada edes kerran elämässään kokea sama. Monestihan kauniita sanoja sanotaan vasta haudalla. Kaikki puheet olivat koskettavia. Saimme sekä nauraa että itkeä. Kalapuikko -käsite sai karonkassa aivan uuden merkityksen. Selitys sille: Kun harjoittelin omaa karonkkapuhettani, jossa kerroin mm. antaneeni pääohjaajalleni (joka on myös kalamies) kalapuukon lahjaksi kiitoksena kaikesta, sanoin vahingossa kalapuukon asemasta kalapuikko. Nauroimme tyttäreni kanssa, ja hän keksi, että jos liikutun liikaa puheeni aikana (johon minulla on taipumusta) niin minun pitää vain muistaa mielessäni kalapuikko. Kerroin tämänkin, ja kalapuikkoa huudeltiinkin eri taholla useampaan otteeseen illan aikana.
Karonkka oli ravintolakoulu Paviljongissa, jota voin suositella kaikille Savonlinnassa reissaaville ruokapaikkana. Menu oli erinomainen. Ruokailun jälkeen nuorimmat tyttäreni soittivat; toinen pianoa, toinen viulua, ja sen jälkeen esiintyi opiskelijaduo Preerian lapsista, joka soitti toivemusiikkiani. Illan päätteeksi pistettiin vielä disco pystyyn. Oli hauskaa bailata kavereiden kanssa! Ja jatkoilla oli yllättäin tällainen olut tarjouksena:
Kuva on näköjään poistettu, kun se oli olutmainos, jossa luki: Ootko koskaan mennyt sekaisen Päivistä….
SUURKIITOS KAIKILLE TEILLE IHANILLE IHMISILLE, JOTKA JAOITTE YHDEN ELÄMÄNI TÄRKEIMMISTÄ PÄIVISTÄ!
Onko koulunkäynti pelkästään väkivaltaa?
Kirjoitin vastineen Juha Suorannan blogiin http://suoranta.wordpress.com/ artikkeliin ”Koulunkäynti on väkivaltaa”, mutta blogia ei voinutkaan enää kommentoida, joten liitän vastaukseni tänne:
Suoranta nostaa koulukritiikissään kyllä esiin juuri niitä asioita, jotka minustakin ovat syynä siihen, etteivät oppilaat välttämättä tunne koulua omaksi paikakseen, mutta hän tekee sen kovin kärjistäen otsikoiden juttunsa: Koulunkäynti on väkivaltaa. Itse en ihan noin ilmaisisi asiaa. Kaikki koulut eivät ole samanlaisia, eivätkä kaikki opettajatkaan ole samanlaisia. Tunnen paljon ”toisenlaisiakin” opettajia. Mutta toisaalta tutkittu juttu on sekin, että enemmistö luokanopettajaopiskelijoista kuului Pyhältön (2003) mukaan ryhmään, jonka hän nimesi: ”assosiatiivis-behavioristis sävytteiseksi, staattiseksi ja opettajakeskeiseksi” opettajuudeksi. Se on mielestäni surullista, sillä koulu ei voi muutua ja pysyä ajantasalla, jos nuoretkin opettajat toistavat sitä samaa mallia, jossa opettaja nähdään kontrolloivana toimijana ja oppilas passiivisena opetuksen kohteena. Oppiainejakoinen ja oppikirjakeskeinen opetus vielä vahvistavat tätä asetelmaa, eikä koulu silloin voi tarjota mitään ”elävää ravintoa” oppilaille. Hollo oli mielestäni erittäin oikeassa, kun edellytti kasvattajalta erityisesti sekä ulkoista että sisäistä liikkuvaisuutta, ruumiin ja sielun virkeäliikkeisyyttä, ”ominaisuuksia, jotka ovat kaiken jähmeyden ja äijämäisyyden ilmeinen vastakohta.”(Hollo 1927, 81) Hollon mielestä myös kasvattajan tulisi olla kasvava.
Sekä kasvatettavalta että kasvattajalta voi, ja pitäisikin, edellyttää myös tiettyjä hyveitä. Jotkut nuoret ovat valitettavasti joutuneet kasvamaan ilman, että joku olisi ohjannut heitä hyveitä kohti, esimerkiksi vaalimaan ja kunnioittamaan toisia ihmisiä, kaikkea elävää ja myös elotonta ympäristöä. Aikuisten välinpitämättömyys on mielestäni pahinta. En pidä huonona sitäkään, että opetellaan kauniita käytöstapoja sekä koulussa että kotona. Mutta… minähän olenkin opettaja ;).
Liian usein koulu on suorituskeskeistä strategista toimintaa, vaikka se voisi olla sen sijasta kommunikatiivista toimintaa, jossa opetellaan yhdessä itselle merkityksellisiä asioita mielekkäällä tavalla. Bell Hooksin osallistava kasvatus ja Freiren problematisoiva kasvatus ovat esimerkkejä sellasesta kasvatuksesta. Mutta uskon, ja tiedänkin, että suomalaisessakin koulussa on oppimiskeskeisiä opettajia, jotka uskaltavat pistää itsensä likoon ja antaa oppilaille enemmän vastuuta ja tilaa luomalla sellaisen fyysisen ja henkisen oppimisympäristön, jossa kommunikatiivinen toiminta on mahdollista. Sellaisessa koulussa voi olla jopa kivaa ja siellä välitetään toisista oppilaista ja opettajista.
Kammiosta
Hieman nolottaa tuo viime öinen päivitys, jos sitä voi edes päivitykseksi kutsua, kun tein sen yöllä. Se vaikuttaa näin päiväsaikaan tarkasteltuna hmm hieman siltä, kuin yrittäisin olla jotenkin taiteellinen. Ajatusten selaaminen ei muuten ole ihan helppoa. Se pitäisi tehdä todella spontaanisti (mieluiten varmaan humalassa) Itse ainakin huomasin, että se ns. yliminä ja kontrolli puuttui helposti peliin. Yritin ensin alkaa substantiivilla, mutta se tuotti vain sellaisen sanajonon, joka ei kertonut itselleni yhtään mitään. Esimerkisi suu, kuu, puu….Vasta kun aloitin partikkelilla sain aikaiseksi tuon lauseen, jolla saattaa ollakin jotakin sanottavaa minulle.
Syy moiseen höperehtimiseen saattaa olla siinä, että olen ollut maaliskuusta alkaen virkavapaalla opettajan työstä ja saanut upota väitöskirjan viimeistelyyn. Uppoamisesta voi todella puhua. Tutkijan aika ja oleminen on aivan erilaista kuin opettajan aika ja oleminen. Asia tempaa mukaansa ja vie syvälle, kun taas opettajan työssä pitää olla koko ajan valppaana ja valmiina reagoimaan. Täällä kammiossani havahdun monesti vasta siihen, kun vatsa kurnii tai kuopus saapuu koulusta kotiin. Pidän tästä vapaasta elämäntyylistä vaihteeksi kovasti.Voisin jopa kuvitella tekeväni tätä työkseni. Mutta siihen tuskin on mahdollisuutta. Kaiken kaikkiaan tällainen hidas ja ulkomaailmasta eristäytynyt työ on harvoin kenellekään mahdollista nykymaailmassa eikä vapaana taiteilijana/tieteilijänä ainakaan elätetä perhettä ja makseta lainoja.
Ehkä liioittelen eristäytymiselläni, sillä sosiaaliseen mediaan kurkistaminen yhdistää kotona työtä tekevänkin maailmanmenoon ja huomaan, että ystävistä on tässä elämänvaiheessa tullut itselleni entistä tärkeämpiä. Ihan kasvokkainkin tavaten. Oikeastaan elän melko samanlaista elämää kuin ollessani teini-ikäinen. Päivät kuluvat opiskellen ja vapaa-aika ystäviä tavaten kaikenlaisissa kulttuuririennoissa; lähinnä elokuvissa ja konserteissa. Tämä kammionikin näyttää opiskelijan huoneelta: kapea sänky, työpöytä ja kirjahylly. Keski-ikäisyyteen viittaa kyllä lukunurkkaus, jossa on nojatuoli, rahi, jalkalamppu ja lukulasit.
Päiväelämä on rauhallista ja tasaista, mutta yöelämä onkin muuta… 
Ei kuitenkaan siinä mielessä kuin sana yöelämä antaa yleensä olettaa, vaan näen mielestäni aivan liikaa unia. Eivätkä unet ole rauhallisia, vaan joudun niissä monesti puolustautumaan ja koen tilanteen uhkaavaksi tai vaativaksi. Yhtenä yönä pidin unessa jo kirvestä kädessä, toissa yönä olisi pitänyt lähteä ylittämään merta, joka vaahtosi harmaana ja viime yönä yritin rakentaa ponnahduslautaa, jonka avulla olisi voinut hypätä korkealle patjalle. Tiedostamattomia suorituspaineita siis kuitenkin, sanoisi Freud varmaan.
Ajatusten selailua
Tyttäreni osaa selailla ajatuksia. Se on sitä, että aloittaa jostakin sanasta ja alkaa assosioida. Minun tekisi mieli kirjoittaa tänne jotakin pitkästä aikaa, mutta en edes tiedä mistä sanasta aloittaisin. Ehkä vielä joskus jossain se on jossain ja me tiedämme sen minkä unohdimme jotta emme muistaisi merta.
Vaaralliset tekstit
Bergerin ja Luckmannin mukaan kasvotusten kohtaamista luonnehtii vastavuoroisuus. Kasvotusten olen toisen kanssa samassa nykyhetkessä; tässä ja nyt. Kuulen toisen äänen ja myös oman ääneni. Näen toisen ilmeet ja eleet. Toisen kasvoille saattavat heijastua myös omat ilmeeni; toinen voi toimia kuin peilinä.”Kasvokkain koettuna toinen on täysin todellinen” (Berger ja Luckman 1995, 40, alkuperäoen 1966). Kasvokkain ollessa keskustelu virtaa; voimme reagoida nopeasti ja muuttaa käsityksiämme toisesta suuntaan tai toiseen. Voimme pyytää toista perustelemaan, jos emme ymmärrä hänen kantaansa.
Gadamer kuvaa dialogia kauniisti: Kannatteleva yhteisymmärrys syntyy halusta ymmärtää toista. Ennakkokäsityksistä ja omista mielipiteistä ei tarvitse dialogissa luopua. Avoimuus toisen näkemyksiä kohtaan sisältää sen, että omat mielipiteet suhteutetaan vieraisiin ja vieraat näkökulmat suhteutetaan omien näkemysten kokonaisuuteen. Dialogissa rakentuu asiaan yhteinen näkökulma. Kummankaan käsitykset eivät mene toisen ylitse, vaan keskustelu muuttaa molempien mielipiteitä.
Olen aktiivinen keskustelija sekä ”livenä” että sosiaalisessa mediassa. Niin hienona kun pidänkin mahdollisuutta keskustella sosiaalisessakin mediassa, se ei yllä kasvokkain tapahtuvan vuorovaikutuksen tasolle. Sosiaalisessa mediassa keskustelu harvoin perustuu siihen, että pyrkisimme aidosti ymmärtämään toisen näkökulmaa, vaan päin vastoin pitäydymme tiukasti omassa kannassamme. Siksi keskustelusta harvoin muodostuu sosiaalisessa mediassa dialogi. Olen itsekin saanut pari kertaa tuta, kuinka ”vaarallista” on mennä laukomaan vastakkaisia mielipiteitä tiettyihin arkaluontoisiin aiheisiin tietyillä sivuilla. Sain joukon rökityksen, mutta toisaalta taisin itsekin ”kerjätä” sitä… (vähän niin kuin nakkikioskitappelua). Sosiaalisessa mediassa on helppo loukata ihmistä, koska olemme siellä kasvottomia, usein jopa tuntemattomia toisillemme ja voimme osallistua keskusteluun nimettöminä. Jos saamme ajatustemme taakse vielä joukon, voimme joukon voimalla yhdessä haukkua ihmistä, jolla on ”väärät” mielipiteet, eli erilaiset kuin meillä itsellämme. Kasvokkain emme sitä todennäköisesti tekisi.
Habermasin(1987) mukaan inhimillinen toiminta voi olla joko strategista tai kommunikatiivista. Strateginen toiminta on suuntautunut menestykseen ja ulkoiseen vaikuttamiseen, kun sen sijaan kommunikatiivinen toiminta tähtää keskinäiseen yhteisymmärrykseen. Kommunikatiivisessa toiminnassa muita ihmisiä kohdellaan aitoina persoonina, ei objekteina, kuten strategisessa toiminnassa, jossa toisista ihmisistä tulee helposti kilpailijoita ja vastapelureita. Nettikeskustelu on usein strategista toimintaa.
Nettikeskusteluhan ei ole puhetta, vaan tekstiä. Tekstin tekee ”vaaralliseksi” se, että siitä jää jälki, joka on mustaa valkoisella. Vaikka tulisimmekin katumapäälle ja poistaisimme fb-kommenttejamme tai bloggauksiamme, ne ovat olleet ainakin hetken näkyvissä – julkisesti. Ja se voi jo riittää ihastuttamaan tai vihastuttamaan. Lisäksi netissä on suurempi riski tulla väärinymmärretyksi; varsinkin jos käyttää ironiaa, jota suomalaisten on tunnetusti vaikea ymmärtää tai jos verhoaa sanomansa jotenkin muuten. Tulkintaan tarvitaan myös eläytymistä ja empatiaa, joita nettikeskustelussa harvoin käytetään.
”Vieraita tietoisuuksia ei voi tarkastella, analysoida ja määritellä objekteiksi, olioiksi, – niitä voi vain puhutella dialogisesti. Niiden ajatteleminen merkitsee niiden kanssa puhumista, muutoin ne kääntävät meille objektiksi muutetun puolensa.”Bahtin (1991, 106)
Puhdistus
Kesä on jo pitkällä, mutta vasta toissapäivänä tartuin romaaniin. Tutkimuskirjallisuus on kiilannut tänä kesänä romaanien edelle. Nytkin olisi saattanut käydä niin, jollen olisi tehnyt spontaania heräteostosta Tokmannilta ja ostanut Sofi Oksasen Puhdistus-pokkaria. Ja niin kuin olen monta kertaa sanonut, oikeat kirjat vaan tulevat eteen. Ihmettelen vähän, miksi en ollut vielä lukenut tätä kaikkien ylistämää teosta. Muut kolme aikuista perheenjäsentä sen olivat kyllä lukeneet. Mutta parempi nyt kuin ei koskaan, ja lisäksi pokkarin tuotto menee vielä mielenterveystyön hyväksi. Suosittelen!
Kirja on loistava! Sen kieli, juoni, kuvaukset, rakenne, historiallisten taustojen selvittäminen, kaikki! Se on niitä kirjoja, joiden lukemista ei haluaisi lopettaa ja jotka jättävät mieleen pyörimään paljon asioita, joille pitäisi tehdä jotain. Kertomus, joka tuo esiin keskenään ristiriitaisia näkökulmia, on paras tapa saada minut ymmärtämään jotain, ja parhaassa tapauksessa jopa toimimaan. Amnestiin aion ainakin liittyä.
Tulin erittäin vihaiseksi lukiessani kuulusteluista kunnantalolla tai Zaran toimenkuvasta Pasan alaisena. Kohtakset olivat niin realistisia, että minulle tuli fyysisesti paha olo. Suoraan sanottuna olisin ollut valmis murskaamaan kaikkien sutenöörien ja ”nahkasaapasmiesten” munat. ”Miehet, joilla on sellaisten miesten ryhti, jotka tiesivät miten naista rangaistaan, ja jotka olivat tulleet hakemaan rangaistavaa naista…Sellaisten ihmisten ryhti, joilla on sellaiset saappaat, että niiden alle voi polkea mitä vain.” (Aliide, s.300) Samalla tunsin tuon ongelman edessä voimattomuutta. Ihmiskauppa pyörii, ja sen pyörittäjiä on monesti erittäin vaikea saada tilille. Ne ketkä tuntevat syyllisyyttä ja häpeää, ovat valitettavasti niitä, keitä on alistettu. En kuitenkaan halua korostaa nais-mies-näkökulmaa, sillä tässä ”tasa-arvoisessa” maailmassa naisetkin kykenevät julmiin ja kauheisiin tekoihin. Nuorten naisten ja tyttöjen väkivaltaisuus on lisääntynyt.
Mietin kirjan luettuani myös sitä, kuinka tärkeitä kaiken kauheuden keskellä, suurissa elämänmuutoksissa, ovat arkipäiväiset, toistuvat toimet.Vaikka takkeja käännettiinkin hallinnon muuttuessa, säilöttiin kurkkuja joka syksy samalla tutulla reseptillä. ”…että Ingelin ja Lindan tarvitsisi tulla vain paikalle; kellari on täynnä hilloja ja säilykkeitä, niiden heidän vanhojen reseptien mukaan tehtyjä.” (Aliide, s. 352.) Ja ainoa lohtu löytyi navetasta: ”Oli keskityttävä arkisiin asioihin, siihen, miten oljet kahisivat, miten eläinten myötätuntoiset silmät paijasivat häntä ja miten kiulu tuntui hyvältä kädessä, oi, miten sileä puu.”
En käy avaamaan kirjan juonta tässä postauksessa, mutta jotain siitä voi lukea esimerkiksi täältä.
Spiraalin pyörteissä
Uuden kotini pihalla on sellainen pyykinkuivausteline, johon pyykkinaru pitää virittää spiraaliksi. Pahimman siitepölykauden aikana käytin siitepölyä tekosyynä siihen, etten ryhtynyt asentamaan 20 metriä narua siihen pyörivään härveliin. Varsinainen syy oli kyllä se, että homma vaikutti mielestäni liian haasteelliselta. En ole mitenkään kovin kärsivällinen sotkuisten ja kippuraisten narujen tai lankojen kanssa, toisin kuin esimerkiksi anoppini, joka jouluaattona selvittelee kaikki lahjanarutkin suoriksi. Kesätuulten alkaessa puhaltaa ymmärsin kuitenkin, että pyykit kuivuisivat nopeammin ja sileämmiksi ulkona kuin pesuhuoneessa, joten tartuin härkää sarvista. Ensimmäiseksi pähkäilin, kummasta suunnasta narun virittäminen pitäisi alkaa: keskeltä vai ulkokehältä. Intuitiivisesti aloitin keskeltä kohti ulkokehää, mutta huomasin pian parin kierroksen jälkeen, että minulla oli vielä tolkuttomasti narua ja kiristäminen oli vaikeaa. Vetelin narun pois ja menin kysymään käytännöllisemmiltä ystäviltäni neuvoa facebookissa. Molemmat suunnat saivat kannatusta, eli ilmeisesti molemmin päin onnistuu. Alkoi sataa, ja narun viritys jäi pariksi päiväksi, mutta auringon taas ilmestyessä kävin työhön uudelleen käsiksi ja tällä kertaa aloitin ulkokehältä. Sain pyykkinarun asennettua ja pyykit kuivumaan tuuleen, mutta itse kyllä valitsisin suoran pyykkinarun pylväästä toiseen, siitäkin huolimatta, että olen tutkimuksessani pohtinut paljonkin spiraalia…
Toimintatutkimusta kuvataan sulkeutumattomalla spiraalina, samoin tutkivaa oppimista. Molemmissa suunnittelu, toiminta, toiminnan havainnointi ja reflektointi seka uudelleen suunnittelu seuraavat toisiaan sykleinä. Henkitieteellinen käsite Bildung voidaan ymmärtää hermeneuttisen kehän/spiraalin avulla. Hermeneuttinen spiraali kuvaa ymmärryksen rakentumista. (Käytän mielummin sanaa spiraali, koska spiraali kuvaa kehää paremmin sitä, ettei tiedonmuodostuksessa ole absoluuttista alkua tai päätepistettä.) Tutkittavasta kohteesta on esiymmärrys, joka tulkinnan edetessä muuttuu ja syvenee. Spiraali etenee osien ja kokonaisuuden välisenä dialektisena suhteena. Osat määrittävät kokonaisuutta ja kokonaisuus osia. (Siljander 1988, 115-117.) Mezirow siteeraa Bernsteinia kirjassaan Oivaltava oppiminen: ”Jokainen merkitsevä informaationpalanen muuttuu merkityksen rakennuskiveksi, ja myöhemmät oivallukset muuttavat merkitystä edelleen. Kuljemme jatkuvasti edestakaisin sen kohteen osien ja kokonaisuuden välillä, jota pyrimme ymmärtämään.” Kommunikatiivisessa oppimisessa tapahtuu juuri tällaista kriittistä reflektiota. ”Dialektiikka on taitoa muodostaa käsitteitä yhteisen merkityksen työstämisen kautta.” (Gadamer 1975 [1959], 350.)
Nähdäkseni oppiminen on parhaimmillaan juuri dialogia. Teoksessaan Wahrheit und Methode Gadamer esittää, että dialogia voidaan kuvata peliksi tai leikiksi (Spiel). Leikki kiehtoo ja tempaa mukaan osaksi kokonaisuutta, jolla on oma dynamiikkansa. (Gadamer 2004, 86.) Leikille on ominaista sen helppous, vapaus ja onnistumisentunne; se sujuu kuin itsestään. (Gadamer 1990, 110.) Tällainen hermeneuttinen kokemus muuttaa meitä ja näkemystämme maailmasta. Onnistuneessa dialogissa totuus alkaa tapahtua ja paljastaa itseään (Huttunen 2007). ”Dialogi on yhteiseen oppimiseen ja toimintaan tähtäävien ihmisten kohtaamista” (Freire)Freiren mukaan dialogiin kuuluu oleellisesti sana, jolla on kaksi ulottuvuutta: toiminta ja reflektio. ”Aito sana” tarkoittaa toimintaa, johon liittyy reflektio. Myös Dewey kuvaa oppimisprosessia jatkuvana spiraalina. (Dewey 1938, 74-79). Kasvuprosessilla ei ole päätepistettä, vaan kasvu itsessään on tavoite. Tälle prosessille on ominaista sen elävyys: se muuttuu, järjestäytyy ja rakentuu uudelleen koko ajan. (Dewey 1966, 50). Kasvuun liittyvä joustavuuden käsite (plasticity) tarkoittaa kykyä oppia kokemuksista (Dewey 1966, 44). Elämä on kehitystä, ja tämä kehitys, kasvu, on elämää (Dewey 1966, 49). Voice of Finland kisan Kimmo Härmä muuten sanoi, että elämän tarkoitus on spiraali.
Nähdäkseni kaikkia edellämainittuja käsitteitä voidaan kuvata sulkeutumattomana spiraalina. Mutta mihin suuntaan spiraalia sitten pitää edetä? Ystäväni, joka tutkii musiikin kuuntelukokemuksia fenomenologisesti, eteenee kohti puhdasta ydintä. Itse olen tähän asti ajatellut spiraalin laajenevan ytimensä ympärille pitäen sisällään perinteen, joka aina uudessa yhteydessä muuttuu ja muotoutuu. Minulle oli merkityksellistä, kun jokin aika sitten oivalsin, että spiraalissahan voidaan liikkua edestakaisin kumpaankin suuntaan. Voin nähdä itseni ympäristön ja perinteen muokkaamana, mutta voin myös yrittää nähdä sen, mikä on omaa ydintäni, puhdasta minuuttani.
Kravun kasvupiiri 