Olen vissiin erilainen, enkä edes nuori sellainen
Suurin osa ihmisistä haluaa kai kuulua johonkin joukkoon. (Olen muuten kotiseutuni ensimmäistä ikäluokkaa, joka suoritti oppivelvollisuutensa peruskoulussa ja siksi tuo joukko-oppikin on tuttua.) On ihanaa, kun huomaa löytävänsä hengenheimolaisia, joiden kanssa puhuu ikään kuin samaa kieltä ja arvostaa samoja asioita. Mutta ei varmaankaan ole ihan järkevää pyöriä vain niissä tutuissa piireissä, joissa juttujasi ymmärretään ja joissa tietoa ammennetaan samoista lähteistä. Silloin saattaa kehittyä sellainen harhakuva, että monet muutkin ajattelisivat kanssasi samoin. Olin itse esimerkiksi aivan varma siitä, että enemmistö savonlinnalaisista vastustaisi ohikulkutietä, mutta erehdyin ja petyin pahasti. Enemmistö pitikin sitä järkevänä ratkaisuna. Se, mikä minulle ja läheisille ystävilleni edustaa lyhytnäköisyyttä, edustaakin monelle muulle kehitystä ja edistystä. En myöskään usko Kataisen tavoin siihen, että talouskasvu voi jatkua loputtomiin, vaan päin vastoin uskon taloustieteilijä Peter Victoria siinä, että maailman rajat tulevat vastaan ja meidän pitäisi enemminkin hillitä kulutusta ja lopettaa talouskasvun tavoittelu. Mutta arvelen, että enemmistö tässäkin asiassa kallistunee Kataisen kannalle, valitettavasti! (HS. 26.9.2010)
Olenkin siis huomannut kuuluvani monissa asioissa vähemmistöön. Tutkimuksenikaan ei kuulu valtavirtaan. Vaikka tutkimusmenetelmien kirjo onkin paljon laajentunut, niin varsinkin emansipatorista toimintatutkimusta tekevien joukko ainakin Suomessa on nähdäkseni vielä erittäin pieni. Ja vaikka itselleni mielestäni alkaakin valjeta, mikä on jutun juoni, on minun oltava myös valmis ja kykenevä hyvin perustelemaan ratkaisujani, jotka eivät ole aivan traditionaalisia ja saattavat aiheuttaa epäilyä ja vastustusta. Toivon kuitenkin olevani tarpeeksi rohkea puolustamaan esim. raportointiin liittyviä ratkaisuja, jotka ovat mielestäni linjassa sen kanssa mikä on toimintatutkimuksen henki. Onneksi olen tosiaan löytänyt niitä ihmisiä , joiden kanssa voin asioista keskustella ja saada tukeakin omille käsityksilleni.
Vaikka mikään radikaali en voikaan kehua olevani, en kuitenkan tee mielelläni mitään asioita pelkästään vain sen vuoksi, että niin on aina tehty. Lisäksi erilaiset vaihtoehdot ovat alkaneet kiinnostaa entistä enemmän, koskivat ne sitten kasvatusta, tutkimusta, asumista, suhteita, uskontoja tai ympäristöasioita. Sillä juuri näissä vaihtoehtoisissa liikkeissä on pohdittu sitä, miksi jotakin tehdään, ja juuri siksi ne ovatkin mielestäni usein paljon järkevämpiä kuin se totuttu vanha malli. On vaan harmillista, että monesti vaihtoehtoisesti ajattelevia ihmisiä pidetään jotenkin hankalina, hihhuleina, höyrypäinä, jopa vaarallisina…
Joensuuhun ajellessani kuuntelin tänään Johnny Cashin levyä, jolla oli hänen tulkintansa kappaleesta Desperado. Desperado on sellainen kappale, joka aika ajoin tuntuu läheiseltä:
…But you only want the ones that you can’t get
Desperado, oh, you ain’t gettin’ no younger
Your pain and your hunger, they’re drivin’ you home
And freedom, oh freedom well, that’s just some people talkin’
Your prison is walking through this world all alone
Ja loppuun vielä se alkuperäinen biisi.
Kohti oppimisen vapautta
Osallistuin jo neljättä kertaa Otavan opiston pajaan, jossa tällä kertaa pohdittiin vaihtoehtoja ja etsittiin autonomista pedagogiikkaa effeläisten johdolla. Effe on kasvatuksen vapauden eurooppalainen foorumi. Effen kirjaimista voidaan saada myös sanat: emotions, fun, fascination and enviroment. Aitoon oppimiseen liittyvätkin mielestäni tunteet, ilo, haltioituminen ja sopiva oppimisympäristö, joka ei välttämättä aina ole luokkahuone.
Jarno Paalasmaa esitteli aluksi vaihtoehtopedagogiikoille yhteisiä piirteitä ja löysi ainakin erityisesti lapsilähtöisyyden ja vapauden, unohtamatta kuitenkaan vastuuta sen parina. Vaihtoehtopedagogiikat lähtevät liikkeelle kysymyksistä, millainen on hyvä ihminen ja millaista on hyvä kasvatus. Ns. tavallinenkin koulu voisi aivan hyvin lähteä liikkeelle samoista kysymyksistä, mutta liian harvoin noita kysymyksiä pohditaan siellä. Poikkeuksiakin onneksi löytyy, kuten esimerkiksi Unelmakoulu, jota esittelivät kolme siellä toimivaa opettajaa. Heidän koulunsa todellakin kuulosti unelmakoululta. Opetuksessa kuunnellaan oppilasta, ja koulua kehitetään koko ajan sellaiseksi, että se vastaisi oppilaan tarpeisiin. Yleensähän yritetään päinvastoin muokata lasta vastaamaan koulun tarpeisiin. Unelmakoulussa opettajat tekevät paljon yhteistyötä. Koululla on omat wikiympäristönsä sekä oppilaille että opettajille. Juuri oikea informaatio saavuttaa juuri oikeat vastaanottajat, mikä on taloudellista ja säästää aikaa. Verkkoympäristössä voi tehdä myös oppilastehtäviä ja liittää esim. pieniä videoita. Jos on tehty esim. lähiympäristöstä aluetutkimuksia, ne on kätevä esittää videoina. Verkkoympäristö helpottaa myös oppiaineiden välistä yhteistyötä. Unelmakoulussa on valittu joka luokka-asteelle jokin aihekokonaisuus, jota käsitellään eri oppiaineiden sisällä. Ihmeellistä tässä kaikessa on se, että tämä koulu on todella olemassa ja kyseessä on vielä melko suuri yläaste!
Kahvin jälkeen aloitimme varsinaisen yhteisen pajatyöskentelyn. Esittäytyminen tehtiin mukavalla tavalla valitsemalla pöydällä olevasta korttiläjästä pari itselle sopivaa korttia, joiden avulla sitten kerroimme jotain itsestämme. Kuvat tuli napattua aika intuitiivisesti, mutta ihmeen helppo niiden avulla oli kertoa itsestä jotain oleellista ja hieman eri näkökulmasta kuin perinteisillä esittelykierroksilla. Effeläiset olivat ripustaneet ympäri salin seiniä erilaisia ajatuksia kasvatuksesta eri aikakausilta. Me luimme ne ja menimme sen jälkeen seisomaan jonkin ajatuksen vierelle ja perustelimme oman valintamme. Itse valitsin ajatuksen, jossa korostettiin leikin merkitystä oppimiselle. Ajatukset pystyi sijoittamaan ikään kuin viivalle, jonka toisessa päässä oli opettajajohtoinen kontrolli ja toisessa lapsilähtöinen ajattelu. Lapsilähtöisistä ajattelijoista esillä olivat mm. Bell Hooks, Freire, Freinet, Montessori, Dewey…
Keskustelimme yhdessä, mitkä ovat koulussa niitä itsestäänselvyyksiä, joita pitäisi kyseenalaistaa. Tähän kysymykseen minun oli helppo vastata: oppiainejakoisuus, oppikirjakeskeisyys ja tiukat 45 minuutin oppitunnit. Nehän ovat juuri niitä asioita, joita pyrin toimintatutkimukseni kautta kyseenalaistamaan. Kuvailimme myös omia pedagogisia oivalluksiamme. Monella oivallukset liittyivät siihen, että opettajan roolin ei tarvise olla niin hallitseva, vaan päin vastoin parhaita oppimiskokemuksia syntyy silloin, kun lapset itse keskustelevat, leikkivät ja tutkivat asioita. Keskiössä ei ole silloin opettaminen vaan oppiminen. Pedagogisiksi esteiksi koimme koulun jäykät rakenteet ja käsitykset siitä, millainen on ihanneoppilas. Monesti ihanneoppilas on aika epänormaali lapseksi; hiljainen ja näkymätön; ei innostu eikä riehaannu eikä ilmaise mielipiteitään. Jos ihanneoppilas piilo-opetussuunnitelmassamme on tällainen, ei ole mitenkään mahdollista saavuttaa Kantin kypsyydelle asettamia ominaisuuksia, joihin kuuluu vähitellen tapahtuva vapautuminen auktoriteetista ja oman järjen julkinen käyttö. Huomasimme, että viimeksi mainittu on meille opettajillekin välillä erittäin vaikeaa esim. opettajainkokouksissa, jotka monesti ovat kaikkea muuta kuin keskustelevia tilaisuuksia. Keskustelu alkaa usein vasta virallisen ja autoritaarisesti johdetun kokuksen jälkeen ja tapahtuu silloin selän takana.
Pajatyöskentely oli sopivasti itseä ravistelevaa ja voimaannuttavaa, ja minulle tarjoutui jälleen uusi tilaisuus tutustua viisaisiin ihmisiin ja kasvattajiin. Hienoa oli löytää myös omaa ajattelua tukeva hengenheimolainen satusetä Topeliuksesta, jonka mukaan: ”Koulun tieto on ”humbugitietoa”, joka unohtuu.” Topelius valitti, että ”makkarantäyttöjärjestelmä” ahtaa oppilaisiin kuollutta tietoa, hajanaista hedelmätöntä pikkurihkamaa. ”Koulu on kirjan ja koulusalin vanki. ” Vankilasta on päästävä vapauteen!
Hyvä mieli onnellisuuspipoilla
Tänään käynnistettiin virallisesti onnellisuuspipokamppanja Savonlinnassa Kafe Alegriassa. Kävin kahvilassa ensimmäistä kertaa, mutta se ei jää viimeiseksi: ihana miljöö puutalossa; kaikki kahvikupit erilaisia tn. kirppareilta keräiltyjä ja itse sai valita millaisen ottaa; juustotorttu oli todella maukas ja mikä parasta; periaatteet kohdallaan: Reilukauppa, luomu, lähiruoka ja kestävä kehitys. Jos perustaisin kahvilan se olisi juuri tuollainen, mutta nyt mun ei tarvi tehdä sitä. Ei ihme, että kahvila viehätti, sillä huomasin, että meillä on tismalleen samanlainen kenkämakukin yhden kahvilan omistajista kanssa (siis ne punaiset mymmeli-saappaat). Ai, kun olin kateellinen nähdessäni hänen jalassaan juuri sellaiset kengät, joita eilen etsin Joensuussakin. Tiesin tarkalleen, mitä etsin. Tuntomerkit: syvänpunaista mokkanahkaa, myötäilee säärtä, mutta ei korkeita korkoja, kirjailua tai nyörejä saa myös olla. Koko 37-38. Kysyin tältä mukavalta kahvilan pitäjältä, mistä hän oli kengät löytänyt. Hän kertoi pistäneensä ne ”tilaukseen” eli hänelläkin oli ollut mielikuva tientynlaisista kengistä ja hän oli sitten löytänytkin sellaiset kirpputorilta. (Minullakin on kieltämättä välillä yhtä hyvä onni kirppareilla, joten pannaan ”tilaukseen” ja toivotaan, toivotaan…)
Mutta sitten siihen vielä tärkeämpään asiaan… Onnellisuuspipokamppanjan keksi Taidekoulu Hyrrän rehtori Kira Boesen-Muhonen. Pipo alkaa yhdestä silmukasta ja onnikin on monesti kiinni pienistä asioista. Tämä hyvä hanke on ”mielettömän mielekäs tempaus Savonlinnassa”. Onnellisuuspipoja kudotaan kesään 2011 asti. Kesällä pipot ovat myynnissä Café Alegriassa. Tuotto lahjoitetaan NUORTEN MIELENTERVEYSTYÖLLE 10.9.2011. kansainvälisenä itsemurhien ehkäisypäivänä.
Oli tosi mukavaa olla tänään aloittamassa kamppanjaa, ja mukavaa on nyt alkaa neuloa pinkkiä pipoakin, jota tehdessä tulee itsellekin hyvä mieli. Neulominenhan on jo itsessään terapeuttista, ainakin niin kauan ennen kuin silmukat karkaa…
Tapestry
Jotkut levyt kestävät kuuntelua vuodesta toiseen ja aina ne kuulostavat yhtä hyvältä. Minulle tällainen levy on Carole Kingin Tapestry. Ihastuin laulajaan joskus 70-ja 80-luvun vaihteessa, kun äänitin kasettimankalla Nuorten sävellahjasta kappaleen You`ve Got a Friend. Carole oli silloin samalla kasetilla sulassa sovussa Brucen, Maukka Perusjätkän, Pelle Miljoonan, Mikko Alatalon, Juicen, Teddy and the Tigersin, Eddie Cohranin, Pave Maijasen, Patty Smithin, Abban, Liisa Tavin ja Dire Straitsin ynnä monen muun kanssa. Olin siis aika juppihippipunkkari ja vaihdoin paikkaa…Turha meikäläistä yrittääkään kategoriin laittaa. Mutta menossani mukana pysyi em. artisteista juuri Carole King.
Tänäänkin kun ajelin Joensuuhun, matka taittui Carolen kanssa laulaen. Meidän äänet sopivat mielestäni hyvin yhteen ja osaan jo monen vuoden kokemuksella fraseerauksetkin oikeassa paikassa. Levyltä nousevat aina hieman eri kappaleet esiin. Tällä hetkellä lienee kolmas raita osuvin. Ehkä ei toisaalta ihme, että juuri Carole on se joka on ja pysyy, sillä sisälläni taitaa sittenkin asua pieni hippi. Aika moni asia oikeastaan viittaa siihen: suosin kirppareita; armeijan korvaisin yhteiskuntapalveluksella; haaveilen yhteisöasumisesta; kosmetiikaksi välttämättä tarvitsen vain puhdistusaineita ja rasvaa; kaikenlaisia itsetekoisia yrttivesiä tosin olen kokeillut; hiukset ovat yleensä luonnontilassa; mieleisimpiä liikuntalajeja ovat jooga ja kävely; itämaiset uskonnot kiehtovat; samoin vaihtoehtoinen lääketiede (Tytöt juuri muistelivat omenaviinietikan hajua, jolla hoidin heidän syyliään, ilmastointiteippi muuten osoittautui hajuttomammaksi ja tehokkaammaksi vaihtoehdoksi, ihan tosi, tai tukkoisen nenän avaamiseen käytin sipuleita ”höyryämässä” huoneessa…(lapsiparat, kaikkeen ne ovat suostuneet), vyöhyketerapialla onnistuin hoitamaan migreeniä). Toisaalta arvelen, että hippiyteni näkyy ulkoisesti parhaiten täällä kotosalle, sillä ulos mennessä usein ”pukeudun”. Kaiken kruunaa kuitenkin eräs haave, jonka nyt tunnustan ääneen ja joka on kyllä aika Klisee: Minusta olisi hienoa liftata Amerikan halki ja yöpyä niissä elokuvista tutuissa motelleissa keskellä ei mitään. Siihen kyllä tarvitsisin kaverin, yksin en uskalla. Ja olisi hienoa ajoittaa matka Carole Kingin konsertin aikoihin, jos vanha rouva vielä keikkailee. Minulle Carole on kyllä aina sellainen tyttö ikkunalaudalla kissan kanssa leveälahkeisissa farkuissa. Evergreen joka tapauksessa! Elämä on muuten tosiaan melkoinen kudelma, tapestry.
Ps. Vapaa seksi ja huumeet eivät kiinnosta
Aktiivista kansalaisuutta
Nyt kun peruskoulun tuntijakoesitys puhututtaa, liityin itsekin tähän keskusteluun kirjoittamalla aiheesta viikonloppuna sekä verkkokanava Kommenttiin sekä Itä-Savon mielipidesivulle. Kumpaakaan kommenttia ei ole vielä julkaistu, joten teillä onkin ensimmäinen tilaisuus lukea mielipiteeni Itä-Savoon täältä Kravun kasvupiiristä…
Elämänkatsomustieto uskonnon pariksi
Pekka Huokuna kirjoitti Itä-Savon Puheenvuorossa 12.9.2010 uskonnon opetuksen tärkeydestä. Olen hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että uskonnon opetuksesta ei ole varaa enää supistaa. Opetan itse peruskoulun alaluokilla. Uskontoa on meidän koulussamme alaluokilla vain yksi viikkotunti, ja kuitenkin juuri sen piirissä monesti käsitellään tärkeitä ihmisenä kasvamisen asioita ja eettisiä kysymyksiä. Mutta olen lisäksi sitä mieltä, että tarvitsemme oman uskonnon opetuksen rinnalle myös yleisemmän ja kaikille yhteisen elämänkatsomustiedon. Ongelmana on nyt esim. se, että evankelis-luterilaisesta uskonnonopetuksesta vapautetut lapset saattavat jäädä kokonaan paitsi oman uskontonsa tai elämänkatsomustiedon opetuksesta, jos koulussa ei ole riittävästi oppilaita opetusryhmän perustamiseen. Kun uskonnonopetus muuttui seitsemän vuotta sitten tunnustuksettomaksi, karsiutui paljon elämyksellistä puolta pois ja kouluissa oltiin hämmentyneitä mm. siitä, voiko vielä lukea ruokarukouksia tai laulaa suvivirttä. Tunnustuksellinen uskonnonopetus yhdessä kaikille yhteisen elämänkatsomustiedon kanssa olisi mielestäni paras vaihtoehto.
Olen itsekin seurannut tuntijakoesitykseen liittyvää keskustelua huolissani. Tuntuu siltä, että eri aineenopettajat puolustavat reviiriään niin kiihkeästi, ettei opetusta eheyttäville ehdotuksille tunnu löytyvän sijaa, vaan opetussuunnitelma on muuttumassa päinvastoin entistä sirpalemaisemmaksi. Jos itselläni olisi valta, niin kuin on tahto, hylkäisin lähes kokonaan perinteisen ainejakoisen lukujärjestyksen ja korvaisin sen OPS:n aihekokonaisuuksilla, joita ovat Ihmisenä kasvaminen; Kulttuuri-identiteetti ja kansainvälisyys; Viestintä ja mediataito; Osallistuva kansalaisuus ja yrittäjyys; Vastuu ympäristöstä, hyvinvoinnista ja kestävästä tulevaisuudesta; Turvallisuus ja liikenne ja Ihminen ja teknologia. Oppiaineet voisi halutessaan sijoittaa niiden sisään, mutta lähtökohta olisi erilainen kuin nykyisessä oppiaine- ja oppikirjakeskeisessä opetuksessa.
Aihekokonaisuus Ihmisenä kasvaminen on perusta kaikille muille aihekokonaisuuksille. Se sisältää paljon elämänkatsomustietoon liittyviä eettisiä kysymyksiä, sen sisällä pohditaan omaan fyysiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen kasvuun liittyviä asioita; käsitellään tunteita, rakennetaan omaa identiteettiä ja ennen kaikkea opitaan toimimaan yhdessä muiden kanssa. Uskonnonopetus voisi sisältyä tämän aihekokonaisuuden sisälle.
Oppiainerajat ylittävä eheyttävä opetus tukisi mielestäni paremmin oppilaan kasvua ja ohjaisi yhteisöllisiin työtapoihin. Luokanopettajilla on tällaiseen kokonaisopetukseen hyvät mahdollisuudet. Aineenopettajilta se vaatisi nykyistä enemmän yhteistyötä niin, että he suunnittelisivat yhdessä opetuskokonaisuuksia. Otavan nettilukiossa tällainen ilmiöpohjainen opetus jo pyöriikin. Oma toimintatutkimukseni tähtää opetuksen eheyttämiseen juuri opetussuunnitelman aihekokonaisuuksien avulla. Ne voisivat mielestäni olla tulevaisuuden oppiaineet nykyisten sijasta.
Kommentin postaus käsitteli aihekokonaisuuksien lisäksi oman äänen käyttöä. Otsikoin sen ”Jos olis valta niin kuin on tahto” ja sen voi sitten jonkin ajan päästä lukea osoitteesta: http://www.kommentti.fi/sivu.php?artikkeli_id=672
Tällä viikolla minua ilahdutti se, että ”Toimi” pyörähti taas käyntiin aktiivisten toimintatutkimukseeni osallistuvien opettajien kanssa. Lisäksi minua ilahdutti lukea Tero Toivasen ja Joonatan Virtasen mielipide siitä, mihin suuntaan heidän mielestään varusmiespalvelusta tulisi kehittää. He esittävät, että tämän nykyisen asevelvollisuuden voisi korvatta koko ikäluokan kattavalla yhteiskuntapalvelulla. Olen samaa mieltä. Kuntien sosiaalitoimi aivan huutaa lisäkäsiä vanhainkoteihin, päiväkoteihin, nuorisotyöhön, päihdetyöhön… Lisäksi nuoret oppisivat oikeaa työntekoa ja näkisivät elämää vähän toisesta kulmasta. On ihanaa, kun on olemassa aktiivisia toisin ajattelevia ihmisiä. Toivoisin vielä, että heillä olisi enemmän valtaa vaikuttaa asioihin. Yllätän jopa itseni joskus ajattelemasta: Olisinpa opetusministeri opetusministerin paikalla; ajaisin kouluasioita aikalailla toiseen suuntaan. Taitaisin peruuttaa siihen tilaan, jossa tasa-arvoinen peruskoulu oli vielä voimissaan ja kunnilla korvamerkityt rahat koulutoimessa. Silloin oli mm. opetusryhmille säädetyt maksimikoot, kouluissa tuntikehystä valinnaisaineisiin ja tukiopetukseen eikä koko ajan puhuttu säästöistä tai tuloksellisuudesta, eikä rankattu kouluja ja oppilaita niin näkyvästi paremmuusjärjestykseen. Sellainenkin aika on joskus ollut. Oi, niitä aikoja!
Tuulet puhaltaa
Syksy on itselleni ehkä vuodenajoista puuhakkain. Oikeastaan opettajan vuosi alkaakin elokuussa. Tuntuu siltä, että monet asiat etenevät syystuulen puhaltaessa niihin vauhtia. Olen käynnistänyt kaksikin ”savolaista rojektia” (nehän yleensä ovat aloittamista vaille valmiita). Ihme ja kumma, että sain tuon vaikeimmankin vaiheen, eli aloittamisen, tehtyä. Pari viikkoa sittenhän aloin analysoida opettajien vastauksia kyselyni avoimiin kysymyksiin. Olen ollut aivan liikuttunut ja ihastunut siitä, miten hienosti moni on paneutunut kuvailemaan omin sanoin, mitä eri aihekokonaisuudet sisältävät. Kansalaiskasvatusta sisältäviä aihekokonaisuuksia on sentään seitsemän, joten harva vastanneista taisi selvitä kyselystäni siinä ajassa kuin johdannossa annoin olettaa, sillä lisäksi oli vielä monivalintakysymyksiä. Toisaalta vastausten analysointikin vie nyt oman aikansa. Tämä vahvistaa sen, että en aio levittää kyselyä laajemmalle ”yleisölle”, vaikka siten voisinkin kenties yleistää tuloksia, vaan pyrin sen sijaan mielummin ”tiheään kuvaukseen”.
Ensi torstaina käynnistyvät myös ”Toimen” eli opettajaryhmäni kokoontumiset. Alunperin arvelin, että yksi lukuvuosi olisi riittävä, mutta mehän pääsimme vasta alkuun… Oli mukava ensin tutustua toisiimme. Mielestäni oli myös hyvä, etteivät kokoontumisten teemat olleet kovin tiukasti rajattuja. Keskustelu oli siten avointa ja vapaata. Toivottavasti se ei tyrehdy nytkään, vaikka tarkoitus olisikin käsitellä aihekokonaisuuksia ja opetuksen eheyttämistä systemaattisemmin.
Nouto- ja kirpputorin järjestäminen peräluokkaamme oli se toinen savolainen projektini, jonka sain tänä aamuna käyntiin. Olikin mukavaa puuhaa hinnoitella vaatteita pinoihin ja samalla vähän muistellakin, miten pieniä tytöt joskus ovat olleet. Ennen kaikkea oli puhdistava kokemus saada niitä pois nurkista pyörimästä ja mahdollisesti kierrätykseen ja käyttöön. Uskallan muuten jopa luvata, että hinta-laatu-suhde on parempi kuin paikallisella ”virallisella” kirpputorilla. Hyviä vaatteita ja leluja saa noutaa ihan ilmaiseksikin, ja suurin osa tavaroista on hinnoiteltu 50 sentistä kahteen euroon. Jos ostajat eivät jostain syystä löydä meille, lahjoitan ne Pelastusarmeijalle tai muuhun hyväntekeväisyyteen.
Kravun kasvupiiri 
