Siunattuako toimintaa?
En keksinyt tuolle siunattua-sanalle mitään vaihtoehtoa, mikä kuvaisi yhtä hyvin sitä, miltä tämä jatko-opiskelu on tuntunut. Tämän parin vuoden aikana olen kohdannut juuri ”oikeita” henkilöitä ja tekstejä, jotka tuntuvat vain tulevan vastaan. Ihan kuin tosiaan olisin heittäytynyt ”Pyhän hengen -tuulen” kuljetettavaksi, kuten eräs pappi kerran saarnassaan kehotti tekemään. Ne ihmiset, joita olen opiskelun merkeissä tavannut, tuntuvat kaiken lisäksi hengenheimolaisilta. Erityisen iloinen olen siitä, että sain niin aktiivisen toimintatutkimusryhmän kokoon. Vaikka kokoontumiset ovat raskaiden koulupäivien jälkeen, ne virkistävät itseä. Pari uuttakin jäsentä on lähtenyt toimintaan mukaan. Olen antanut kokoontumisissamme keskustelunkin edetä pitkälti omalla painollaan, ja ihmeesti siitä huolimatta ”pysymme asiassa”. Viimeksi keskustelu ohjautui joustaviin ryhmäjakoihin ja toimintaympäristöihin, jotka tukevat eheytettyä opetusta.
Kasvatustieteenpäivillä päädyin aikuiskasvatuksen ryhmään, jota en olisi ilman ohjausta osannut itse valita. Tämän ryhmän vetäjä ”paljastuikin” henkilöksi, joka on mukana pohjoismaisessa toimintatutkimusryhmässä, jonka piiriin itsellänikin on nyt mahdollisuus liittyä ensi huhtikuussa Vaasassa. Saamani kirja Nurturing Praxis esittelee tämän ryhmän toimintatutkimuksia ja periaatteita, ja huomasin ilokseni, miten samanlaisia lähtökohtia on omassakin tutkimuksessani. Erityisesti ilahdutti Bildung-käsitteen esiin nostaminen. Nyt vain yritän saada kankeaa kieltäni kääntymään kansalaisopiston englannin piirissä, sillä niin ”Pyhän hengen koskettama” en vielä ole, että olisin ruvennut niitä vieraita kieliä puhumaan…:)
Erittäin iloinen olen myös siitä, että esikoisen opiskelu on alkanut niin suotuisten tähtien alla vastapainoksi eräille raskaillekin lukiokokemuksille. Hän aivan pursuaa intoa, on mukana ainejärjestönsä hallituksessa vastuualueinaan ”sopoa” ja ”kopoa” ja matalan kynnyksen opiskelijatoimintaa ”nyytiä” ja haaveilee harjoittelupaikasta jossain kehitysmaassa. Olen aiemminkin varmaan sanonut, miten hienolta tuntuu se, että lapset osaavat jotain sellaista, mitä itse ei laisinkaan hallitse.
Siunattua toimintaa on muuten tämäkin, vaikka virallista maahanmuuttopolitiikkaa vastaan onkin:
http://totuusradio.wordpress.com/2010/01/25/piilottajaradio/
Onneksi ”laupiaita samarialaisia” on muuallakin kuin pyhissä kertomuksissa.
Tämä hehkutus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikilla elämäni alueilla liitelisin myötätuulen kuljettamana. On asioita, joissa hakkaan päätäni jatkuvasti seinään ja ”sitä rytmissä päivittäin mä teen..” Olen kuitenkin kohta taipuvainen ajattelemaan Terhin tavoin: ”Olkoon sitten niin…Näin minä vihellän matkallani…” Silleen taisin asennoitua jo lapsuuskodissanikin joihinkin asioihin.
Otavan tähtiä
http://www.otavanopisto.fi/fi/uudet_opiston_sivut/01index
Otavan opiston vaihtoehtopedagogiikkoja käsittelevässä tammikuun pajassa oli mielestäni enemmänkin tähtiä kuin otavan tähtikuviossa. Erityisesti ihailen opistolla toimivan ystäväni Tarun työyhteisöä. Harvoin näkee niin innostunutta ja asialleen omistautunutta työyhteisöä, jossa vedetään vielä yhtä köyttä ja annetaan kaikkien tähtien loistaa. Sellainen fiilis minulle jäi jo ensimmäisestä pajakokemuksesta vuosi sitten, ja nyt se vain vahvistui. Olin myös erittäin iloinen, että sain houkuteltua mukaan kolme oman toimintatutkimukseni opettajaakin. Ensin piti lähteä vain ”toisen” miehen, mutta mukaan tulivatkin molemmat, sekä Riitta, joka oli hyvää seuraa myös menomatkalla.
Tammikuun verkkopedagogiikan pajassa tuli tietoiskusarjana vaihtoehtopedagogiikojen esittelyä ja lisäksi aiheesta oli paneelikeskustelu. Omana yhteenvetona tiivistäisin, että vaihtoehtopedagogiikoissa lähdetään mielestäni enemmän liikkeelle oppijasta ja hänen tarpeistaan. Lisäksi myös todellakin mietitään sitä, mitä, miksi ja miten opetetaan ja opitaan. Huomasin myös selkeitä yhteisiä periaatteita oman toimintatutkimukseni kanssa, sillä monet kommentit korostivat ihmisen kokonaisvaltaista kasvua, laaja-alaista osaamista ja erilaisten rajojen, esim oppiainejaon ja luokkajaon, rikkomista. Kun resursseja on kouluissa vain vähennetty, olisi erityisen tärkeää pysähtyä miettimään sitä, mikä todella on koulun tehtävä ja mitä olisi syytä oppia. Jaakko Rantala nosti esiin ”tyhjän tilan pedagogiikan”. Käsitin sen itse niin, että lähdetään liikkeelle oppijan omista kiinnostuksen kohteista ja kysymyksistä. Avoin kokonaisopetushan on juuri sellaista. Juha Sihvosen kommenteista nostaisin esiin ajatuksen siitä, että ryhmässä on yhtä monta opettajaa ja oppijaa kuin siinä on jäseniä. Juha Suoranta, etäyhteyden kautta, esitteli kriittistä pedagogiikkaa, joka korostaa mm. kokemuksellista oppimista, aistien ja tunteiden rohkeutta, demokratiaa ja äänen antamista äänettömille. Samoin hän nosti esiin puheessaan median ja koulun välillä vallitsevan kuilun, jota pitäisi tasoittaa. Eniten ajatuksiani pöllyttivät Effen http://avoimetopit.wordpress.com/Antti Paakkarisen alustukset sekä Feeniks-koulun http://www.feeniks-koulu.fi/ Marko Koskisen esitys. Feeniks-koulun ops (http://www.feeniks-koulu.fi/wikiops/ ) kelpaisi minullekin, sillä se lähtee juuri aihekokonaisuuksista liikkeelle. Tuli sellainen olo, että joskus radikaaleimmat ja ”mahdottomimmat” ajatukset saattavatkin olla järkevimpiä, varsinkin kun asioita yrittää katsoa lapsen näkökulmasta. Kannattaa miettiä kysymyksiä: Kenelle koulussa on tilaa? Mitä koulussa opitaan? Kenellä on valtaa? Miksi toimimme niin kuin toimimme? Oikeastaan kaikki vaihtoehtopedagogiikat korostavat myös joutilaisuuden ja hitauden merkitystä kasvulle ja luovuudelle ja sille ”itsensä löytämiselle”.
Parasta antia kuitenkin hyvistä esityksistäkin huolimatta on keskustelu virallisen osuuden jälkeen. Ihanaa, että on ihmisiä, jotka haluavat miettiä mm., onko olemassa jokin pysyvä ”itse” vai pitääkö kasvatuksen muutaa itseä vai jotain tältä väliltä sekä mitä on itsekasvatus ja onko se tarpeellista, mitä on oppiminen, mikä merkitys kriiseillä on kasvulle, miksi keski-iässä monesta tulee kyyninen tai opportunisti, tarvitaanko puoluepolitiikkaa…. Lisäksi Otavan väki ja vierailevatkin tähdet olivat muuten yhtä hyviä viihtymään kuin minä ja Mymmeli, joten yöunet taisivat kaikilla jäädä vähän lyhyiksi. Toisena päivänä jaksoimme kuitenkin vielä perehtyä wikipediaan.
”Se on rapujen tapa” (SMG)
Ihailin erittäin paljon Ultra Brata, enkä oikein heti alkuunsa saanut otetta Skandinavian Music Groupin musiikista. Ultra Bran kappaleet olivat niin tarttuvia, rullaavia ja helposti hyräiltäviäkin. SMG:n musiikki vaatii mielestäni toisenlaista paneutumista. Onneksi on nuo reissut Joensuun seminaareihin. Puolessatoistatunnissa ehtii mukavasti kuunnella cd:n vaikka kahteenkin kertaan. Tie on niin suoraa, että musiikkiin pystyy keskittymään. Kotona maltan liian harvoin asettua kuuntelemaan. Viime tiistaina siis lainasin tyttäreni hyllystä matkamusiikiksi juuri SMG:n levyn Missä olet Laila ja ihastuin. Ihanan soljuvaa ja runollista. Musiikki tukee monella tapaa laulujen sanoja ja tunnelmia. Pidän sanoituksista, jotka jättävät kuulijan mielikuvitukselle tilaa ja mahdollisuuden omaan tulkintaan ja tarinaan. Laulut todella vetosivat tähän rapuun, eikä toisaalta ihme, sillä sanat oli tehnyt Terhi Kokkonen, rapu hänkin (s. 16.7. 1974). Ultra Brankin sanoista vastasi muuten enimmäkseen rapu, Anni Sinnemäki (s. 20.7.1973) Taas tuli suosittua ja suitsutettua lajitovereita…
Levyn hitti on Vieläkö soitat banjoa?. Terhin kanssa oli mukava laulaa yhdessä matkalla Joensuuhun, mutta oikeastaan tuo hittibiisi taitaa olla ainoa, jonka laulaminen onnistuisi ilman Terhiä. Useampaan kertaan kuuntelin Itkevän linnun. Se on niin kaunis ja lohdullinen kuvaus siitä, kun on paljon takana ja jotain uutta alkamassa, varovasti:
”hae minut takaisin
pujota käsi monen kerroksen läpi
iholle asti
odota siinä
kuuntele kuinka pihan perällä
itkee lintu
anna tottua painoosi
ja jos näet haavoja
sido ne tiukasti
pakota minut muistamaan
kuinka helppoa on puhua
pakota minut muistamaan
kuinka helppoa on laulaa
ruoho nousee maasta varoen
ketunpojan silmät aukeavat hiljaa…”
Hauska on kipale: ”mustana, maidolla, kylmänä, kuumana”. Taitaa kuvata omiakin kahvinjuontitottumuksiani; kaikki käy…”Pidän miehistä, joilla on järkeä ja niistä joita katsotaan kadulla… Mitä tahansa minusta odotat sitä en ole, mitä tahansa minusta haluat et taida saada kuitenkaan …Ja ihan paras ja mulle niin sopiva lause on: ”Osaan kuunnella tarkasti, mutta muistini on kelvoton”…:) Terhin kaveriksi tähän biisiin sopi kaikin tavoin Paula Vesala.
Kappaleen Lupaus kesästä mukana oli erityisen mukava revitellä: ”Älä enää itke mies, illassa on lupaus kesästä.” Todella kaunis on Tahdon uudet silmät
”Mennään uimaan kallioiden itäpuolelle, en pelkää enää vuorovettä enkä vieraita…”Sekä kappale Lopulta olemme kuitenkin yksin: ”Minulle jää kertomus, joka muistuttaa elämää….minulle jää salaisuus, jota en kertonut kenellekään, minulle jää unet unet joissa peurat puhuvat…” Siis kohta on pian käyty läpi koko levy, sillä niin tasaisen hyvä ja koskettava se oli. Tämän blogin otsikko on laulusta Missä olet Laila, joka on ilmeisesti omistettu ystävän muistolle: ”Viime vuonna oli yksi hyvä päivä, me näimme saaressa ravun, joka ui takaperin. Laila seisoi ohuena portaiden juurella ja sanoi : Se on rapujen tapa.”http://www.myspace.com/scandinavianmusicgroup
Viimeistään seuraavalla Joensuun reissulla kuuntelen kunnolla SMG:n uusimman ”Palatkaa Pariisiin”, joka myös löytyy tyttären hyllystä. (Minusta kyllä Casablancan loppuratkaisu on oikea.)
Huikean hienoa!
Avasin tänään oman retkiluistelukauteni Oravissa häikäisevän upeissa maisemissa. http://www.saimaaholiday.net/oravi/index.php?page=retkiluistelu
”Matkanjohtajana” toimi hokkariblokin isäntä, jonka sivulta voinee pian ihailla samoja maisemia valokuvista. http://hokkaribloki.wordpress.com/. Puut olivat kuin sokeroituja, oikeastaan ne olivat melkein satumaisen epätodellisen näköisiä; kuin tekolumella kuorrutetut muovikuuset jouluna tai vanhojen elokuvien talviset lavasteet. Pakkasta oli kyllä -18, mutta onneksi ei ollut viimaa, joten hyvin tarkeni, kun oli pukeutunut sään mukaan (urheilukerrasto on muuten huippukeksintö!) Jääkin oli hyvässä kunnossa. Tosin oma retkeni alkoi kyllä itkuntirskahduksella, kun heti sadan metrin jälkeen lensin rähmälleni, kun en muistanut varoa oudokseltaan railoja, vaan lähdin viilettämään täyttä häkää. (Mites se olikaan: ”Ylpeys käy lankeemuksen edellä”…Ajattelin tietty jo vanhana konkarina näyttää, että kyllä lähtee…:) No, se könähdys oli onneksi ainoa vastoinkäyminen tällä reissulla. Retkiluistelu on ehdottomasti itselleni mieluisin talviliikuntalaji, jota olen harrastanut jo viitisen vuotta mieheni kanssa. Matka taittuu yllättävän nopeasti ja vaivattakin, ja kuitenkin laji kehittää monipuolisesti eri lihaksia ja saa sykkeenkin nousemaan.
Luistelimme tänään syväväylälle asti ja takaisin eli yhteensä 16 km. Peonselän kääntymispaikalla oli helppoa ymmärtää aikaisempi käsitys maailmasta pannukakkuna. Tuntui siltä, että olimme keskellä pyöreää laakea vatia, jonka yllä oli sininen kupu. Horisontti näkyi joka suunnasta. Peonselällä söimme myös eväät: banaanit ja mukilliset kuumaa mehua. Juuri sopiva eväs tälle lenkille. Kotimatkalla autossakin ihailimme vielä kauniita huurteisia maisemia. Retki hoiti sekä ruumista että sielua. Toivottavasti Herttuankin luistelureitti pian valmistuu, jottei aina tarvitsisi lähteä merta edemmäs kalaan.
Tikrunko sukua?
Kun sain pomppimisen asettumaan, sain myös sen abstraktinkin kirjoitettua. Siitä Dillonin kurssin kirjallisesta tehtävästä oli kyllä paljon apua. Asian tiivistäminen max 700 sanaan vaati tietty ronskia karsimista, mutta nyt se on tehty. Laitan sen menemään teemaryhmään, jonka nimi on Continuing Professional Development for teachers… ja toisena vaihtoehtona on etnografian teemaryhmä.
Tänään hiihtelin tunnin kuopuksen kanssa umpihangessa upeilla säihkyvillä hangilla. Tyttöä vain harmitti, että sotkemme laduillamme kauniin koskemattoman maiseman. Kieltämättä olikin vähän sääli rikkoa uusi hohtavanvalkoinen lumipeite.
Pidän umpihankihiihdosta. Siinä ehtii ihailla maisemia. (Eikä mulla kyllä kunto riittäisikään kovempaan menoon.) Toimintatutkimuksenkin luotsaaminen muistuttaa vähän umpihankihiihtoa. Valmiita latuja ei ole, eikä paljon mallejakaan. Suomen kuvalehdessä oli tosin juuri mielenkiintoinen juttu nuorisotutkimusverkoston tutkimusjohtajasta Tommi Hoikkalasta. Hoikkala on osallistuva tutkija. Kun hän tutki viimeksi inttiä, hän meni myös itse armeijaan. (Se olikin sivarille ihan uusi kokemus). Nyt hän tutkii peruskoulua osallistuvalla seuraamisella. Hän haluaisi tutkia vielä myös jääkiekkojoukkuetta… ja amista, suorittamalla itse samalla ammattitutkinnon… Ihailtavan tuoretta ja reipasta ajattelua ja toimintaa! Pitänee tutustua niihin raportteihinkin, sillä juuri se, miten toimintatutkimuksesta sitten aikanaan raportoidaan, on alkanut vaivata päätä yhä kasvavassa määrin. Hauskinta olisi oikeastaan tehdä julkista väitöskirjaa vaikka täällä verkossa. Jos joku vielä vaivaituisi kommentoimaan, saisi siinä harjoitusta tulevaan väittelyyn.
Huomenna pitääkin sitten jo pomppia kouluun…
POM-PI-TUT-TAA!!
Tunnistan jännät jutut vatsanpohjalla. Äsken kouraisi juuri sillä tavalla. Kirjoitin jonkinlaiseksi uudenvuodenlupaukseksi, että eteentuleviin tilaisuuksiin pitää tarttua rohkeasti. Silloin ei vielä ollut kovin montaa tilaisuutta edessä, tai ainakaan tiedossa, mutta nyt niitä tuntuu siunaantuvan. Kiitos sähköisen, ja erityisesti sosiaalisen, median! Ilman niitä elelisin täysin rauhallisesti, ainakin lähes tietämättömänä esim. siitä, että kansainvälinen kasvatustieteen konferenssi ECER järjestetään tänä vuonna Helsingissä elokuussa ja että sinne voi laittaa abstraktin 15.1. mennessä. Taas kouraisi, vaikka todennäköistä onkin, että mahdollinen abstrakti tuleekin bumerangina takaisin tällaiselle jatko-opiskelijalle, joka ei varsinkaan osaa sitä englantiakaan. Mutta siitä huolimatta aion abstraktin kyhätä. Kiitos Dillonin kurssin, että on edes jotain pohjaa sille. Joka tapauksessa aion todennäköisesti osallistua edes kuuntelijana kyseiseen tapahtumaan.
Muuta kivaa tarjoaa Otavan opisto ja Verkkopedagogiikka järjestämällä kuin mittatilaustyönä omalle Toimiryhmälleni tammikuun pajan. http://verkkopeda.ning.com/events/event/show?id=2319702%3AEvent%3A4006&xgi=4kT9XbLIAhqMxT&xg_source=msg_invite_event
Ja mitenkähän se pohjoismainen toimintatutkimusryhmä, josta sain vinkin? Nyt vain toivon ”helluntalaisilmiötä”, että rupeaisin yht`äkkiä puhumaan kielillä. Mutta sitä odotellessa lienee kielikuuri välttämätön vaihtoehto!
Kravun kasvupiiri 