Huh, hengissä! Mutta hilkulla oli!
Tämän päivän pääuutinen Kravun kasvupiirissä piti olla elämäni ensimmäinen oma luento, mutta sen edelle kiilasikin toinen kokemus, joka havahdutti ja pysähdytti enemmän.
Lähdin aamulla jo hyvissä ajoin ajelemaan OKL:lle päin, jotta ehtisin orientoitua ja asettua ennen luennon alkua. Sää oli muuttunut eilisen auringonpaisteen jälkeen harmaaksi lumisateeksi, ja tiellä oli sohjoa. Ajelin rauhassa kaupunkiin päin ja kertailin mielessäni asioita. Anttolan suoralla oli edessäni leveä traktori, joka kauhoi penkkojen lumia matalammaksi. Vastaan ei näyttänyt tulevan ihan lähellä ketään ja lähdin ohittamaan tätä lähes seisovaa traktoria, mutta olin niin hölmö, että kaasutin juuri keskellä tietä olevan sohjon kohdalla ja menetin auton hallinnan. Todennäköisesti tein vielä jonkin korjausliikkeen aivan väärään suuntaankin, ja lopputulos oli, että toyota alkoi pyöriä piruettia vastaantulevien kaistalla ja samaan aikaan pyöriessäni havaitsin, että vastaantulija oli aivan lähellä. Ehdin ajatella kirkaasti ja kauhuissani, että kohta rysähtää! Mutta seuraava havaintoni ihmeekseni olikin, että ei ollutkaan rysähtänyt. Toyota oli tössähtänyt perä edellä vastaantulevien penkan puolelle, ja se vastaantullut auto oli aurannut pitkän uran penkkaan ja päätynyt oikealle kyljelleen ojaan. Nousin autosta ja soitin heti 112 ja kerroin, mitä oli tapahtunut. Samalla pelko hiipi rintaan siitä, mitä oli mahtanut tapahtua vastaantulevan auton matkustajille. Tarvoin lumessa lähemmäs ja onnekseni huomasin, että joku alkoi pyrkiä kuskin puoleisesta ovesta ulos, mikä ei muuten varmasti ollut kovin helppoa, kun auto on siinä asennossa. Pidin ovea ulos kömpivälle miehelle, joka, Luojan kiitos, näytti myös selvinneen ulkoisitta vammoitta. Mies kertoi, että hänellä oli ollut kaksi sekunttia aikaa miettiä, mitä tekee, kun oli nähnyt edessään pyörivän auton ja kauhistuneen naisen naaman. Onneksi mies oli reagoinut nopeasti ja oikein! Vasta silloin tajusin, kuinka hilkulla kaikki oli ollut ja kuinka pahasti olisi voinut käydä. Itku tuli, kun soitin kotiin.
Pian paikalle tuli pelastuspartio; poliisi, paloauto, ambulanssi ja vielä hinausauto. Poliisi puhallutti ja kysyi, miten kaikki oli tapahtunut. Ambulanssissa meiltä mitattiin pulssi ja verenpaine. Jälkimmäinen oli koholla minullakin, jolla yleensä on todella matala verenpaine, nippa nappa sata tai vähän päälle. Nyt se näytti melko normaalia 138 ja arvelen, että pulssikin oli ainakin sen. Autoni kiskaistiin penkasta ylös ja pakoputkesta puhdistettiin lumi ja poliisi vielä koeajoi sen varmistaakseen, että kaikki olisi kunnossa. Sovittiin vielä, miten menetellään vahingoittuneen auton kanssa, ja nyt olenkin jo tehnyt vakuutusyhtiölle vahinkoilmoituksen; bonuksia menee ja satasia, mutta sehän on vaan maallista, kun hengissä selvittiin. Reilun puolen tunnin päästä tapahtuneesta olin valmiina jatkamaan matkaani, enkä edes paljon myöhästynyt luennolta. Sisääntuloni ja alkurepliikkini olivat kuitenkin toisenlaiset kuin olin suunnitellut.
Entäs, se luento sitten? Se meni ihmeekseni ja käsittääkseni hyvin. Asia tempasi itseni tapahtuneestakin huolimatta mukaan ja keskusteluakin aiheesta syntyi jonkin verran. Mutta kotimatkalla sitten puristinkin rattia molemmin käsin ja ajoin alinopeutta. Loppupäivän olen kerrannut tapahtumia, kertonut tätä pelastumissanomaa ja ylistänyt sitä, että elän! Mielestäni en olisi ollut vielä valmis kuolemaan, harva kai on. Minulla on vielä liian moni asia kesken ja kokematta.
Kell onni on jne.
…mutkun ei pysty kätkemään, varsinkaan näin facebookin aikakaudella, kun tekee mieli jakaa ne hyvätkin asiat. Olin jo asennoitunut kestämään pettymyksen, jos jatkoaikaa eli apurahaa ei tulisikaan tälle hyvin vauhtiin päässeelle opiskelulle. Suoraan sanoen jo vähän perjantaina pillitinkin, kun oletin, että päätökset oli jo silloin lähetetty onnellisille valituille, eikä meidän postilaatikosta sellaista postia löytynyt. Mutta tänään ne vasta sitten tulivatkin, ja ilmeisesti tämä hanke on syntynyt onnellisten tähtien alle. Tiedekunta myönsi kolmen kuukauden apurahan, ja koska mulla on jemmassa yksi kuukausi maakuntarahaston rahaa, käyn vain kääntymässä koululla tammikuussa ja loppukevääksi haen taas virkavapaata. Toisaalta on erittäin hyvä, että on edes kuukausi ”oikeita” töitä, etten ihan vieraannu niistä. Huolestuttavankin hyvin olen alkanut viihtyä kotona, ja kaikki toiminnatkin ovat hidastuneet niin, että voi olla ihan tekemistä pysyä koululaisten vauhdissa taas mukana…
Olen pitänyt itseäni jonkin sortin kutsumusopettajana, mutta nyt sen rinnalle on tullut tämä toinenkin kutsumus. On ihan ihmeellistä, että saan palkkaa siitä, että luen ja kirjoitan kiinnostavista asioista, ja erityisen kivaa on kokoontua toimiryhmän kanssa. (Suoraan sanoen haluaisin ”isona” toimintatutkijaksi jonnekin ”kentille” ja siksi joskus suren, että ehtiikö sitä, kun olen jo näinkin vanha…)Keväällä voisin sitten vierailla kouluillakin. Lisäksi nyt on ihan toisenlainen into pitää luokanopettajaksi opiskeleville kurssin Opetuksen suunnittelu ja johtaminen harjoitukset, kun ei tarvitsekaan tehdä sitä luokanopettajan työn ohessa. No, nyt hehkutan jo niin, että joku tossa olkapäälläni kuiskaa:” Varo vaan, itku pitkästä ilosta!” Kyllä se on suomalaisen vaikea olla avoimesti onnellinen.
Parasta tässä kaikessa on kuitenkin se, että olen tutustunut niin moneen ihanaa ihmiseen tämän opiskelun myötä. Oli ihan hämmentävää ottaa tänään vastaan onnitteluja, joita sateli heiltä ja monelta muultakin. Kyllä ihmiset osaavat iloita toisenkin onnistumisesta, ja onneksi montaa ystäväänikin on onni potkinut samalla tavalla. Apurahahakemusten tekeminen on aina jotenkin työlästä, turhauttavaa ja julmaa peliä, kun monesti joutuu vielä kilpailemaan ystävien kanssa niistä vähistä jaettavista. (Ja eihän se aina osu, mullakin oli tässä välissä kaksi hylsyä, joilla jo aiemmin yritin kevättä rahoittaa.) Aikoinaan, joskus 1990-luvun alkupuolella, kun ensimmäisiä kertoja yrittelin näitä jatko-opintoja viritellä, yksi silloinen työkaverini arveli, ettei tutkijan yksinäinen työ olisi minulle sopiva, kun olen niin seurallinen. Ja kyllä hän oikeassa siinä silloin taisi ollakin. Mutta nythän on kaikki ihan toisin, kun on sähköpostit, meset, blokit ja facebookit. Ei tämä ole lainkaan yksinäistä. Tänäänkin perustettiin parin kaverin kanssa facebookiin ”Viipyilevän tutkimuksen” ryhmä, jossa voi sitten harrastaa vaikka samanlaisia keskusteluja kuin nämä filosofit kahvilassa.
Suuri onni
”On suurta onnea olla tietämättä millaisessa maailmassa elää.
Olisi oltava olemassa hyvin kauan, ehdottomasti kauemmin kuin maailma itse.
Edes vertailun vuoksi olisi tutustuttava muihin maailmoihin.
Olisi noustava sen ruumiin yläpuolelle, joka ei osaa muuta hyvin kuin rajoittaa ja luoda vaikeuksia.
Tutkimuksen vuoksi, kuvan selventämiseksi ja lopullisten johtopäätösten tekemiseksi olisi irrottauduttava ajasta, jossa kaikki kiirehtii ja kieppuu”…runo jatkuu
(Szymborska)
Onnen ja totuudenkin etsinnästä
Luin viimeksi Petri Tammisen kirjan Mitä onni on. Tammisen huumori vetoaa minuun. Hän antaa lukijan nauraakin kirjan päähenkilölle, nelikymppiselle miehelle. Kuitenkaan ei tee mieli nauraa ilkeästi tai vahingoniloisesti. Herää lähinnä myötätunto ja tunne siitä, että lukija tuntee päähenkilön paremmin kuin tämä itse itsensä. Kirjassa kirjailija (joka ei siis ole Petri Tamminen, tämä sanotaan takakannessakin…) haluaa kirjoittaa kirjan onnesta ja lähtee etsimään sitä mm. ruotsinlaivalta, luhankalaisen ekoyhteisön johtajan luota…Kenttätyö etenee Kööpenhaminaan asti nuoruuden rakastetun luokse. Lopuksi selviää, että onni ehkä jo olikin siellä, mistä sitä lähdettiin etsimään. (Eli hei! Onni on tässä! ) Tämän yksinkertaisen jutun oli ehkä kirjailijan vaimo tajunnut jo aiemmin. Ainakaan onnea ei kannata etsiä, sillä se pakenee etsijäänsä. Heräsikin kysymys, onko erityisesti keski-ikäisen miehen onni aina jossakin muualla? (Eihän tää tietysti välttämättä mikään sukupuolikysymys ole, kirja vain toi sellaisen ajatuksen mieleen.)
Onnen etsinnästä murheen alhoon. Jukka Tontti on kirjoittanut kirjan Monimielinen masennus, jossa hän kuvaa masennusta yhteiskunnalliseksi elämäntaudiksi, joka kumpuaa jatkuvasti ruokitusta riittämättömyyden tunteesta. Se ei siis ole vain yksilön ongelma, jossa joudutaan jonkin rajan toiselle puolelle.(Itä-Savo 4.1.) Tiedoksi muuten meille 1964 tai 1965 syntyneille: erään tutkimuksen mukaan ihminen on masentuneimmillaan 44-vuotiaana. Hän kokee silloin ehkä sekä riittämätttömyyttä että jo kuolemanpelkoa.
Jotarkka Pennanen esitteli radiossa ohjaamaansa näytelmää Tyranni Oidipus. Hän kertoi, kuinka totuutta tavoitteleva Oidipus tietämättään surmaa isänsä ja nai äitinsä ja tämän totuuden valkeneminen on hänelle henkilökohtainen tragedia. Elämän järkkyessä, ikävien totuuksien paljastuessa, ihminen joutuu Pennasen mukaan kysymään, kuka minä todella olen. Olenko minä todella tällainen? Minulla oli pitkään kännykässä logo: ”Etsin itseäni. Oletko nähnyt muo?” (Pidin sitä huvittavana viittauksena hajamielisyyteeni, ja toisaalta en ollut oikein koskaan tajunnut ”itsensä etsimistä”.) En enää pidä lausetta huvittavana, vaan ymmärrän, että itseltään voi olla hukassa (vai onko ”itse” silloin ihmiseltä hukassa.) Joka tapauksessa se ei ole mukava tunne. Meille ravuille se tarkoittaa varmaan uuden kuoren vaihtoa…
Johtopäätös näistä kaikista ajatuksista on jokseenkin niin , että eletään me vaan eteenpäin ja ollaan ihan tässä.
Kravun kasvupiiri 