Kerjäläinen ja jänis
Ostin kesälukemiseksi ruokakaupasta pokkarin. Se oli Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis. Lukukokemus oli hyvä: kirja pisti ajattelemaan, katsomaan maailmaa toisen silmin ja myös monta kertaa nauramaan ääneen. Kyrön satiiri on osuvaa, mutta ei ilkeää. Jotenkin minulle tuli mieleen Juhani Peltosen romaanit; esimerkiksi kirjan päähenkilöiden nimistä. Varsinaisesti romaani viittaa ”postmodernisti” Paasilinnan Jäniksen vuoteen. Tarina on kuitenkin vallan toisenlainen…
Kerjäläinen ja jänis on kirja siitä, miten vaikeaa on paperittoman maahanmuuttajan tienata Suomessa rahat jalkapallokenkiin pojalleen.
Se on myös kirja…
- pakolaisuudesta, ihmiskaupasta, kerjäläisyydestä
”Mutta kaikista huonoista tarjouksista Jegor Kugarin tarjous oli paras. Se takasi vuoden työsopimuksen, kuljetuksen pelipaikoille ja siskollekin hommia sekä bonuksena uudet hampaat ja rintaimplantit.”
”Jos unohtaa polvisäryn, pissahädän, koti-ikävän ja häpeän, tämä on maailman tylsin ammatti…Keski-ikäinen mies sylki Vatanescun päälle. Vanha nainen siunasi ja ojensi uskonnollisen lehden. Keskimääräinen työpäivän netto oli puolitoista euroa, josta euro kuului Miklokselle.”
- väkivallasta
”Harmi vaan, että yhtenä aamuna heräsin ihan väärän irman vieretä. Isotissisen, timanttikorvakoruisen irma mölsän vierestä, joka oli meikän pomon vjatseslav mölsän muija… Tilanne ratkottiin just niinku meille oli peruskoulutuskaudella opetettu. Päädyin sidotuksi Pietarin Tattarisuolle, autokorjaamon monttuun, jonka pohjalla kepeästi häiriintynyt kaveri antoi meikälle pienen korvatillikan ja vakavia kallonvaurioita. Sen jälkeen on susipimeetä, mutta heräsin perunakellarin hajusesta sairaalasta ilman korvaa ja toista silmää.” (Jegor, ihmiskauppias)
- pimeästä työstä
”Kolmonen ja sikari eivät aikoneet alistua suomalaiseen lainsäädäntöön, puhumattakaan ammattiyhdistysliikkeiden vaatimuksista ja luottamusmiehistä…Kuusi euroa ei liikuta suomalaista työtöntä sohvalta kuin pitkävetokupongin ääreen. Virolaisen se saa lähtemään perheensä luota, asumaan asuntovaunussa ja tekemään neljätöista tuntia päivässä.”
- hyvän ruuan ja oikean elämänasenteen merkityksestä, humaanisuudesta
”Ming Po peri äidiltään wok-pannun ja elämänasenteen. Kaikesta selviät, älä koskaan valita, näe ihmisissä hyvä, pääset helpommalla… Sinulta voidaan viedä kaikki, mutta pidä pata mukanasi. Hyvin hautunut lihapata vie kaikkien ihmisten sydämeen……Kuuntele Pave Maijasen Pidä huolta sitten kun se ilmestyy, niin ymmärrät lopullisesti mitä tarkoitan.
- yrittäjyydestä ja sen vaativuudesta
”Oli kulunut yli 20-vuotta Suomeen saapumisesta ja Ming oli nukkunut sinä aikana yhteensä seitseman ja puoli tuntia. Hänen lepopulssinsa oli satakuusikymmentä.”
- työttömyydestä: valujista, jorseista sekä pitkään ja korkeasti koulutetuista humanisteista
” Kolmas Uskon päivittäin kohtaama ryhmä koostui pitkään ja korkeasti koulutetuista humanisteista, jotka kelpuuttivat vain oman alansa töitä. Jos oma ala oli etnografia ja erikoistumisalue Judinsalon rukinlapojen kehitys ja vaikutus 1780-luvun metroseksuaaleihin keikareihin rälssitiloilla, Usko oli aseeton. Kun korkeasti koulutetulle porukalle tarjosi sitä vapaana olevaa kerrossiivoojan paikkaa, he kysyivät, oliko kyseessä klassinen paradoksi, metafora vai stigmatisointi.”
- suomalaisuudesta, ja varsinkin siitä, kunka Suomi putos puusta, unohti perinteensä; alkoi syödä hernekeiton sijasta ”kinkku-kebab-chiken wings-pepperoni -roiskeläppiä” sekä rakentaa ideaparkkeja ja golfratoja luonnonsuojelualueille.
- hieman taikuudesta ja rakkaudestakin
”Vatanescu minä olen…Kyllä minäkin olen yksinäinen…Tietenkin me voimme …Tule vain. Olet…hyvin …lämmin…”
”…ja vaikkei heistä paria tulisikaan, heillä olisi aina Kolari-Helsinki yöjunan taikuus.”
- mediamyllytyksestä, julkisuudesta ja siitä, kuinka Vatanescusta tulee Tavallisten ihmisten puolueen puoluejohtaja
”Pikkutytöt napsivat Vatanescun päästä hiuksia, pojat ihailivat työmiehen haalaria. Vatanescu näki t-paitoja, jotka olivat täynnä hänen ja kanin kuvia. Hän näkin odotuslaiturille kyhätyt kojut, joissa myytiin Vatanesku-tuoteperheen tuotteita. Oli kaniksi pukeutuneita ihmisiä ja kerjäläiseksi pukeutuneita ihmisiä.”
”Yksin olisit pelkkä pelottava rääsyläinen. Ja kani olisi epäilyttävä tautipesä… Mutta yhdessä te olette isä Mitroakin lutuisemmat! Jumalaare…”(Simo Pahvi)
- Erityisesti ihmisen ja eläimen ystävyydestä; Ensin kerjäläisen ja kanin ja lopuksi Ullan ja Pentin sekä kanin
”Hyvä kani kiertää, voisimme ajatella…”
Ja kyllä poika viimein sai jalkapallokengät, jopa kahdet. Onnellinen loppu siis.
”Elämä on satu” (Vatanescu)
Luonnon laki
Luin pitkästä aikaa romaanin: Hotakaisen Luonnon lain. Hotakainen käsittelee kirjan henkilöiden kautta ajankohtaisia teemoja: hyvinvointivaltion kriisiä, hoitoalan kuormituksen lisääntymistä, omaishoitajuutta, pienyrittäjyyttä, veronkiertoa, homoutta, pakolaisuutta… ja onnistuu melko hyvin nivomaan nämä kaikki teemat samojen kansien väliin. Selvästikin ”pää on ruuma. Sinne on lastattu vaikka mitä.”
Minua miellytti erityisesti se, että Hotakainen ei ajattele mustavalkoisesti, vaan harrastaa dialektiikkaa ronskilla huumorillaan höystettynä. Kirjan päähenkilö, liikenneonnettomuudessa pahoin loukkaantunut maalämpöyrittäjä Rautala, asettaa vastakkain tarkasteltavaksi ja pohdittavaksi eräänlaisia ääripäitä, varsinkin keskusteluissaan vihreän tyttärensä kanssa: ”Kaikessa on ristiriita. Kaunis sana. Jeesus riippui ristillä ja sen jälkeen on riidelty, roikkuiko turhaan. Siitä se sana tuli. Ristiriita. Onko se niin vaikea käsittää, että koko elämä koostuu ristiriidoista, kompromisseista ja vääristä suksivalinnoista. Minä sanon suoraan, etten välitä luonnosta paskaakaan, kun ajan isää ja äitiä katsomaan. Julkisilla se matka kestäisi vuorokauden … Sinullahan ei ole riittänyt laatuaikaa mummolalle, kun on päällä se vaalikampanjan virittely, jonka pääteema on suvaitsevaisuus. Ei riittänyt silloinkaan, kun mummi sai aivohalvauksen. Silloin olit vapauttamassa niitä minkkejä…”
Mummo vai minkki? Onneksi loppuratkaisu tuo kaivatun sovinnon, kun tyttären vauvan ympärille kokoontuu sekalainen sakki: ” He katsoivat entistä ja uutta elämää vuorotellen ja yhtä aikaa ja mitä näkivät, yksityiskohdissa kaiken.”
Erilaisia todellisuuksia herättää ajattelemaan myös Rautalan oven taakse ilmestynyt sisällissotaa paennut plan-kummipoika Badu:
– Nyt se on Badu niin, että tulit huonoon aikaan. Nyt on lama. Hallitus leikkaa joka asiasta.
– Että voi, voi. Hallitus leikkaa. Tulee pipi. Täällä paha hallitus ei tule ovesta sisään ja silvo…
Kirjan näyttämönä toimii eniten sairaalahuone, ja eräs päähenkilöistä onkin parikymmentä vuotta sairaanhoitajana työskennellyt Laura, jonka pakopaikka tauoilla on Megadeathin musiikki kuulokkeissa. Työ on ”sietämistä ja hoitamista. Näitä kahta tulee mitta täyteen. Ei saisi, mutta tulee.” Kamelin selkä katkeaa yllättäin Lauran lyödessä potilastaan Rautalaa, kun tämä sanoo Lauran hengityksen haisevan. ”Se lyönti kyti minussa. Tarvittiin vain tulitikku. Pahanhajuinen hengitys.” Rautala ei nosta asiasta syytettä, mutta sen tekee hoitajia huoritteleva huonetoveri Niittymäki.
Laura tyhjentää päänsä paperille, kun virkamies pyytää selostamaan laveasti tapahtuneen rikkeen. Minua kirjassa koskettikin erityisesti juuri tämä hoitoalan ihmisen tilitys. Laura ei ole koskaan osannut sanojensa mukaan kirjoittaa aineita. Opettaja oli haukkunut kaikkien kuullen Lauran aineen, kun hän oli kirjoittanut aiheesta Liikenne ennen ja nyt: Liikenne ennen oli erilaista. Nyt tulee tilanteita enemmän eteen. Laura aloittaa tämänkin ”aineensa”, selvityksensä tapahtuneesta näin: Hoitotyö ennen oli erilaista. Nyt tulee tilanteita enemmän eteen… Eräänlaisena kannanottona voisin itsekin lopettaa tämän kirjaesittelyn siteeraamalla Lauraa: Opettajankin työ ennen oli erilaista. Nyt tulee tilanteita enemmän eteen.
Puhdistus
Kesä on jo pitkällä, mutta vasta toissapäivänä tartuin romaaniin. Tutkimuskirjallisuus on kiilannut tänä kesänä romaanien edelle. Nytkin olisi saattanut käydä niin, jollen olisi tehnyt spontaania heräteostosta Tokmannilta ja ostanut Sofi Oksasen Puhdistus-pokkaria. Ja niin kuin olen monta kertaa sanonut, oikeat kirjat vaan tulevat eteen. Ihmettelen vähän, miksi en ollut vielä lukenut tätä kaikkien ylistämää teosta. Muut kolme aikuista perheenjäsentä sen olivat kyllä lukeneet. Mutta parempi nyt kuin ei koskaan, ja lisäksi pokkarin tuotto menee vielä mielenterveystyön hyväksi. Suosittelen!
Kirja on loistava! Sen kieli, juoni, kuvaukset, rakenne, historiallisten taustojen selvittäminen, kaikki! Se on niitä kirjoja, joiden lukemista ei haluaisi lopettaa ja jotka jättävät mieleen pyörimään paljon asioita, joille pitäisi tehdä jotain. Kertomus, joka tuo esiin keskenään ristiriitaisia näkökulmia, on paras tapa saada minut ymmärtämään jotain, ja parhaassa tapauksessa jopa toimimaan. Amnestiin aion ainakin liittyä.
Tulin erittäin vihaiseksi lukiessani kuulusteluista kunnantalolla tai Zaran toimenkuvasta Pasan alaisena. Kohtakset olivat niin realistisia, että minulle tuli fyysisesti paha olo. Suoraan sanottuna olisin ollut valmis murskaamaan kaikkien sutenöörien ja ”nahkasaapasmiesten” munat. ”Miehet, joilla on sellaisten miesten ryhti, jotka tiesivät miten naista rangaistaan, ja jotka olivat tulleet hakemaan rangaistavaa naista…Sellaisten ihmisten ryhti, joilla on sellaiset saappaat, että niiden alle voi polkea mitä vain.” (Aliide, s.300) Samalla tunsin tuon ongelman edessä voimattomuutta. Ihmiskauppa pyörii, ja sen pyörittäjiä on monesti erittäin vaikea saada tilille. Ne ketkä tuntevat syyllisyyttä ja häpeää, ovat valitettavasti niitä, keitä on alistettu. En kuitenkaan halua korostaa nais-mies-näkökulmaa, sillä tässä ”tasa-arvoisessa” maailmassa naisetkin kykenevät julmiin ja kauheisiin tekoihin. Nuorten naisten ja tyttöjen väkivaltaisuus on lisääntynyt.
Mietin kirjan luettuani myös sitä, kuinka tärkeitä kaiken kauheuden keskellä, suurissa elämänmuutoksissa, ovat arkipäiväiset, toistuvat toimet.Vaikka takkeja käännettiinkin hallinnon muuttuessa, säilöttiin kurkkuja joka syksy samalla tutulla reseptillä. ”…että Ingelin ja Lindan tarvitsisi tulla vain paikalle; kellari on täynnä hilloja ja säilykkeitä, niiden heidän vanhojen reseptien mukaan tehtyjä.” (Aliide, s. 352.) Ja ainoa lohtu löytyi navetasta: ”Oli keskityttävä arkisiin asioihin, siihen, miten oljet kahisivat, miten eläinten myötätuntoiset silmät paijasivat häntä ja miten kiulu tuntui hyvältä kädessä, oi, miten sileä puu.”
En käy avaamaan kirjan juonta tässä postauksessa, mutta jotain siitä voi lukea esimerkiksi täältä.
Joulun lukupaketti
Joululoman aluksi luin Ville Tietäväisen sarjakuvakirjan Näkymättömät kädet. Kirja teki vaikutuksen ja jäi kummittelemaan mieleen. Se kertoo työttömäksi jääneestä ompelijasta Rashidista, joka lähtee kotimaastaan Marokosta kaverinsa houkuttelemana velkatyöläiseksi Eurooppaan. Kallis ja vaarallinen matka koituu kaverin surmaksi, ja Rashid kyyditään paperittomana työläisenä epäinhimillisiin oloihin espanjalaisille tomaattiviljelmille, joissa laittomat työntekijät ovat orjan asemassa ja joissa heitä voidaan riistää ja käyttää hyväksi ilman, että kukaan puuttuu asiaan. Väkivalta, halventaminen, nälkä ja vaaralliset työolosuhteet, mm. terveyttä vaarantavat tomaattien myrkytykset kuuluvat työnkuvaan. Kotona ikävöivälle perheelle Rashid kuitenkin lähettää rohkaisevia kirjeitä, joissa hän kaunistelee olosuhteita, ettei aiheuttaisi huolta läheisilleen. Rashidin menettää lopulta todellisuudentajunsakin ja henkensä. Mutta niitä kolmea kaikkein suurinta: uskoa, toivoa ja rakkautta Rashid ei mielestäni menetä, ja juuri niistä kolmesta on meillä länsimaissa puute. Kirja liikuttaa, herättää ajattelemaan ja kysymään, mitä voisi tehdä tällaiselle vääryydelle. Ainakaan en enää osta espanjalaisia tomaatteja. (Tosin, autanko sillä tavalla laittomia työntekijöitä vai teenkö heidän leipänsä vielä kapeammaksi?) Tietäväisen kirja perustuu todellisuuteen, mutta on samalla myös hieno taideteos, joka kuvaa vaikuttavasti sitä, miten hullussa maailmassa elämme. Espanjalaisilla tomaattiviljelyksillä eivät taida eu-direktiivit paljoakaan painaa, saati sitten inhimillisyyden ja oikeudenmukaisuuden periaatteet.
Joulupukki toi toivomani kirjan; Rosa Liksomin Hytti nro 6. Siinä nuori tyttö matkustaa keski-ikäisen miehen kanssa samassa vaunussa 80-luvun Neuvostoliitossa Moskovasta Siperiaan. Matkan aikana mies puhuu karkeuksia, joiden seassa on kuitenkin myös viisauksia ja juo paljon votkaa. Tyttö kuuntelee, vaikka pahimpien karkeuksien ja rivouksien jälkeen haluaisikin vaihtaa hyttiä. Se ei kuitenkaan onnistu, ei edes lahjomalla vaunuemäntää. (Hytti nro 6 viittaa Tsehovin kertomukseen Sairashuone nro 6.) Vaunun ikkunasta aukeaa Neuvostoliiton kamaluus ja ihanuus. Se tulee ilmi myös miehen puheen kautta: Väkivalta, jolta ummistetaan silmät, korruptio ja ränsistyneet kolhoosit, mutta toisaalta sen vastapainona ihmiset, joita on vaikea olla rakastamatta. Matkan aikana tytön ja miehenkin välille kehittyy ystävyys. Junamatkan aikana tyttö tekee matkan myös omaan sisimpäänsä; ajatukset selkiintyvät. Liksomin teksti on hienoa ja runollista. Pidän siitä, että kaiken rumuuden ja slaavilaisen melankolian keskelläkin pulpahtelee ilo ja karu kauneus. Jos olisin enemmän lukenut venäläisiä klassikoita, voisin varmaankin sanoa, että kirjan tekstiä voisi verrata jopa niiden tekstiin. Nyt vain arvelen niin. Liksom on Finlandiansa ansainnut, ehdottomasti. Kirja herätti halun matkustaa junalla Venäjän halki.
Kolmas kirja, jonka joululomalla luin, oli Pirjo Hassisen Rouva. Se on kiehtova kertomus nuoresta köyhästä Meeristä, josta kasvaa vaikutusvaltainen ja menestyvä kiinteistöbisneksen johtaja. Meerin kehitykselle luo pohjan nuorena vaimona koettu pettymys ja oman maailman romahtaminen sen myötä. Avioeron jälkeen Meerin kehitys toistaa kuin toista samankaltaista kertomusta, joka on myös romaanin sisällä. Keskeinen teema on nuoren miehen rakkaus vanhempaan naiseen. Onko palvonnan taustalla valta, joka kiihottaa? Vai kaipaus vahvan äidin syliin? (oma tulkinta) Vai niitä molempia? Hienoa, että Hassinen kääntää toisinpäin tutun kuvion. Asetelma: nuori nainen ja vanha menestynyt mieshän ei hetkauta ketään, saati aiheuta suurempaa paheksuntaa. Hassisen teksti on elinvoimaista ja aistittavaa. Lisäksi hän onnistuu pitämään lukijan mielenkiinnon hyvin otteessaan. Suosittelen tätäkin kirjaa.
Kaikki kolme kirjaa olivat nautittavia lukukokemuksia. Ihanaa, että lomalla voi upota romaanien maailmaan!
Pieni kirjakatsaus laiturilla luetuista
Kesä ja lukeminen kuuluvat yhteen, ja tämän blogin yhtenä tavoitteena olikin kirjata muistiin lukemani kirjat, koska pääni on sellainen seula, etten enää viikon parin päästä muistakaan, mitä olen lukenut. Täytyy tosin tunnustaa, etten ole kaikkia kirjoja jaksanut tai viitsinyt käydä täällä analysoimaan, tai edes mainitsemaan. Nytkin tyydyn tekemään vain pikakatsauksen. Lopuksi arvioin kirjat vielä tähdillä asteikolla 1-5.
TEEMA: Valmistautumista vanhuuteen (jo hyvissä ajoin)
Minulla on ollut aina jonkinlainen tarve ennakoida tulevia ikäkausia, esimerkiksi aloin lukea jo teini-ikäisenä keski-ikäisten naisten voimaannuttamiseksi tarkoitettua kirjallisuutta: mm. Doris Lessingiä, Erica Jongia ja vähän myöhemmin sitten Eeva Kilpeä, ja Margaret Atwoodia.
No, nyt sitten tarttui kirjastosta lomalukemiseksi Philip Rothin Haamu poistuu ja Sisko Istanmäen Yöntähti…
Philip Roothin Haamu poistuu käsittelee ikääntyvän ihmisen fyysistä rappeutumista suhteessa mieleen, joka ei tahdokaan vanheta samaan tahtiin.Päähenkilö Nathan Zückerman on viettänyt jo yksitoista vuotta vetäytyneenä maaseudun rauhaan New Yorkin sykkeestä. Ilman kiusallista inkontinenssivaivaa hän olisikin varmasti jatkanutkin tasaista elämäänsä vuorellaan Uudessa -Seelannissa, mutta päästäkseen vaipoistaan ja virtsankarkailuun liittyvästä häpeäntunteesta Zückerman matkustaa New Yorkiin urologin luo. New Yorkissa viriävätkin heti uudelleen toivo ja elämänhalu, ja se onkin sitten menoa, kun sattumalta silmiin osuu vielä lehtileike mahdollisesta asunnonvaihdosta. ”…törmäsin ilmoitukseen, joka oli niin selvästi minulle osoitettu, että tunsin itseäni ajettava kuin piiskalla, ja vaikka kyse oli sattumasta, puhtaasta sattumasta, ilmoitus tuntui uhkuvan tarkoitusta” Tämän jälkeen kirjailijan tiukkasti varjeltuun yksityisyyteen tulee rakonen, ja kolmen ihmisen kohtalot ja muistot pitävät hänet otteessaan. Sydämen ja ruumiin halu syttyy uudelleen, kun hän kohtaa nuoren Jamien, ja ainakin sisäinen draama käynnistyy. Kirjassa sivutaan paljon Amerikan poliittisia ja kirjallisia piirejä, ja lukukokemus jäi ehkä juuri siksi itselleni vähän ulkokohtaiseksi. Kirja osoitti sen, minkä jo oikeastaan tiesinkin, ettei mieli vanhene samaa tahtia kehon kanssa. Toisaalta se toi realistisesti esiin sen, kuinka raadollista ruumiin rapistuminen on, mutta onneksi on mielikuvitus ja kirjoittaminen, jotka tarjoavat pakotien.
Arvio: ***
Sisko Istanmäen Yöntähti käsittelee oikeastaan aivan samoja teemoja kuin Rothin kirja. Entiselle kansakoululle kokoontuu Norman kutsusta vanhoja luokkatovereita. Voimakastahtoinen ja kylmäkiskoinen Norma tekee muille ehdotuksen mahdollisesta asuinkumppanuuudesta tällä ostamallaan entisellä koululla, jota hän kutsuu Ystävyyden taloksi, Rauhamäeksi. Tarjoukseen tarttuvatkin entinen pappi Herbert, kuvataiteilija Helmi, kirjallisia taipumuksia osoittanut Kielo. Taloudenhoitajaksi ja keittäjäksi pestataan sisupussi Nelli. Aivan rauhalliseksi ei yhteiselämä kuitenkaan osoittaudu. Menneisyyden muistot heräävät henkiin ja yllättäviä yhteyksiä paljastuu. Vastakkain eivät ole kissa ja hiiri, vaan kissa ja kanarianlintu. Kielon kirjoittamat hyvää tarkoittavat sadut osuvatkin aina jonkun herkkään paikkaan. Istanmäki kirjoittaa hirtehisen hauskasti, mutta samalla koskettavasti. Hänen hahmonsa herättävät myötätunnon. Kuvittelin jo mielessäni, kuinka tämän voisi dramatisoida televisioon. Kirja käsittelee ikääntymistä, luopumista, ystävyyttä ja luovuutta. ”Kuolemahan tulee se on aivan varmaa. Ihminen vain on rakennettu pitämään kiinni elämänsä rippeistä.”
Arvio: ****
Riitta Jalosen Hyvää yötä Irma Noora viehätti minua kovasti. Kirja on hieman mystinenkin ja traaginen, mutta sisältää silti lupauksen uudesta alusta ja valosta. Nooran kasvattiäiti Rebekka on ollut eräänlainen henkiparantaja tai paremminkin auttaja. Ihmiset ovat lähettäneet hänelle elämänsä epätoivoisina aikoina valokuvan itsestään kysymyksen kera, ja Rebekka on pyrkinyt löytämään jokaiselle vastauksen ja rohkaisevan lupauksen valoisammasta tulevaisuudesta. Kun Rebekka-täti kuolee, saa Noora valokuvat ja myös oman menneisyyden traagiset tapahtumat alkavat nousta pintaan. Kirjan kieli on kaunista ja rohkeaakin. Kuvaukset aistittavia, runollisiakin. ”Voit panna kyltin kedolle; Älä poimi näitä kukkasia, mutta ne eivät ole turvassa tuulelta, sillä tuuli ei osaa lukea.” oli Rebekka -tädin lempilause. Arvio: ****
Lopuksi vielä tämän kesän Pakkanen, jonka nimi oli Seuralainen. Tuttuun tapaan tapahtumat sijoittuvat Helsinkiin. Tässä kirjassa herkutellaan yllättävän vähän, johtunee siitä, että Anna Laine mäyräkoirineen vilahtaa vain vähän kulisseissa. Tapahtumat pyörivät tällä kertaa kuntosalin ja seuralaispalvelun piirissä. Ajankuvaahan Pakkanen taas tarjoaa, mutta ei mitään järisyttävää lukukokemusta tällä kertaa, eikä edes reseptejä. Menneisyydet menetykset kuitenkin kummittelevat tässäkin kirjassa ja johtavat veritekoon. Arvio: **
Päiväperhoja
Luin viimeksi Helena Sinervon romaanin Tykistönkadun päiväperho. Kokoavasti, ja ihan äkkiseltään, sitä on vaikea käydä analysoimaan, koska kirja käsittelee niin monia isoja teemoja: seksuaalisuutta, taiteen ja ruumiin estetiikkaa, kauneusleikkauksia, postmodernia taidetta, lapsuuden merkitystä, yhteiskunnallisia kysymyksiä ja anteeksiantamistakin. Pidin kirjasta, joka oli rohkea, groteski ja kuitenkin jotenkin kummallisella tavalla kaunis. Ja kyllä minua paikoitellen naurattikin.
Kirjan päähenkilö Mette on ikäiseni nainen, perheellinen kirjallisuudentutkija. Elämä kiltin virkamiesaviomiehen ja teini-ikäisen tyttären kanssa on keskiluokkaista ja kesyä, mutta kesyjä eivät ole Metten seksifantasiat. Ensimmäinen plussa tälle kirjalle olikin se, että Sinervo kuvaa, kuinka rohkeita ja lihallisia meidän herttaisten naistenkin fantasiat voivat olla. Lihaa säästämättä, laadusta tinkimättä. Mutta Mette ei tyydy vain kuvittelemaan, hän myös toteuttaa sokkotreffeillä fantasioitaan nuorten komeiden miesten kanssa.
Seksikohtaukset on kuvattu erittäin rivosti niin, että ne voi nähdä ja haistaa. Saattaa olla, että Jallut ja Kallet kalpenevat kuvistaan huolimatta niiden rinnalla. Seksikohtaukset saivat miettimään myös sitä, kuinka tärkeää kuvittelu, visualisuus ja tietty esteettisyys on nykyihmisen kiihottumiselle. Metten kaksoiselämä on elämäntaidetta hänelle itselleen, ja ruumis on sen väline. Sokkotreffeillä ei ole mitään tekemistä rakkauden ja läheisyyden kanssa, joita Mette myös ilmiselvästi kaipaa ja joihin kirjan loppuratkaisu saattaa tarjota mahdollisuudenkin. Oikeastaan on kyse ”vain” siitä, että Mette antaisi rakastaa itseään. Sydämen sivistystä omaava aviomies Eero kyllä rakastaisi ja rakastaa kaikesta huolimatta. Loppuratkaisu on kyllä aika uskomaton. (Eerosta voisi myös kirjoittaa oman juttunsa; samoin taiteellisesti lahjakkaasta pianisti tyttärestä ja Metten kumppaneista, erityisesti komean ”jortikan” omaavasta Otosta; kuten myös siitä, että kirja on samalla yhteiskunnallinen kommentti sivistyksen ja humaanimpien arvojen puolesta tätä nykyistä välineellistä menoa vastaan.) Kirja tarjoaa mainion tilaisuuden harrastaa sitä ylistämääni dialektiikkaa ääripäiden välillä ja myös nauraa niille ääripäille ja tunnistaa samalla myös itsessään jotain naurettavaa ja traagista.
Oman ruumiin asettamista taiteen välineeksi kuvataan erityisesti Metten tutkimuskohteen ja innoittajan, Liliane Schubaldin, kautta. Schubald oli feministinen ikoni, joka vanhempana muokkasi vartaloaan kaikilla mahdollisilla kauneusleikauksilla ja joka teki itsemurhan repimällä itse rinnastaan irti tuskallisiksi käyneet implanttinsa. Itselle heräsi kysymys, hyväksytäänkö yhteiskunnassamme seksuaalisuus vain niille, jotka täyttävät fyysiset mitat ja ovat nuoria. Halveksimme ylimielisesti kauneusleikkauksia tekeviä naisia silloin, kun olemme itse nuoria, mutta…En tarkoita tällä sitä, että kauneusleikkaukset olisivat minusta hyvä ratkaisu, päinvastoin, vaan sitä, että ympäristö saattaa ”pakottaa” niihin.
Seksuaalisuus suljetaan myös monesti kokonaan pois vanhusten elämään kuulumattomana. Tässäkin Sinervo tekee raikkaan poikkeuksen. Kirjan höperöityneen mummon ”jortikan” himo johtaa traagisiin tapahtumiin. Vaikka alzheimerin tauti on vienyt muistin muuten, on jäljellä vielä se alkukantaisin ja voimakkain vietti.
Nenäpäivä
Toinen joululahjakirjoistani oli Mikko Rimmisen Nenäpäivä, joka voitti Finlandia-palkinnon 2010. Rimmisen kirja on sympaattinen oodi inhimillisyydelle. ”Onks teillä kaikki okei?”, kysytään kirjassa useampaankin otteeseen. Rimmisen kieli on ihan omaa luokkaansa. Monelta sivulta löytyy sanoja, joita ei löydy Nykysuomen sanakirjasta. Rimmisen tausta runoilijana tulee ehkä parhaiten esiin kuvauksissa, jotka ovat ihan aistittavissa. ”Lattia siellä jossain ei varsinaisesti narissut vaan pikemminkin jotenkin muhisi niin kuin vanha linoleumlattia tekee. Sitten ovi raottui ja aukkoon ilmestyivät punaiset, suonten ratkomat, kaikki piirteensä murheen tieltä menettäneet, tyystin loppuneet naisenkasvot joiden ehtyneeseen olemukseen oli vaikea kuvitella enää mitään uppoavaksi… ” Kielikuvat ovat omaperäisiä, mutta tavallaan arkisia ja siksi juuri tuoreita ja toimivia. ”Hämärsi. Lumi oli sinistä. Tuulilasiin lätsähteli perunalastun kokoisia harvaanvirkattuja hiutaleita…” Kerronta on tiheää. ”Ihan ensimmäiseksi käsitin vain sen sen, että olin pudonnut jotenkin puolipolvilleni ovea vasten ja roikuin nyt siinä molemmat kädet postiluukussa, jonka sisäpuolella vasen käsi yhä puristi pakettia ja oikea vaikutti muuten vain juuttuneen samaiseen aukoon. Verta tuli nenästä ryöppyämällä…” Tai takaa-ajokohtauksesta: ”…vetäisin äkisti käteni sieltä jalkatilasta ja singahdin takaisin istuma-asentoon ja ymmärsin vasta siinä sijoilleni palatessa, että sellaisista äkkiliikkeistä joutui varmaan joissain maissa ja tilanteissa aika helposti ammutuksi. Eivät ne ampuneet.” Irma on muuten sukulaissieluni siinä, ettei uskalla kiihdyttää kiihdytyskaistoilla.
Jos kirjan teeman tiivistäisi yhteen lauseeseen, se voisi olla ”Ihmisen ikävä toisen luo.” Päähenkilö Irma kaipaa niin kovasti kotoista rupattelua kahvikupin äärellä vaikka ihan ventovieraan kanssa, että tekeytyy taloustutkimuksen kyselijäksi. Ventovieraat ihmiset, joiden koteihin Irma menee kyselemään pähkinöistä ja talouspaperista, eivät ole Irmalle merkityksettömiä, vaan heidän välilleen kehittyy jopa ystävyyttä. Kirja on oikeastaan fantasia ystävyydestä ja välittämisestä. Näiden tavallisten keravalaisten ihmisten toisistaan välittämisessä on jotain kaurismäkeläistä henkeä.
Kehittyy kirjassa jotain sellaistakin, jota voisi myöhemmin kenties kutsua jopa rakkaudeksi. Tosin en usko, että Rimminen tohtisi käyttää niin voimakasta ja toisaalta kulunutta sanaa, vaan kuvaisi asian jotenkin muilla sanoilla niin, että sen ymmärtäisi kyllä rakkaudeksi. Juoppo, entisen talonmiehen asunnossa asuva Virtanen kuuntelee ymmärtäen Irman koko stoorin, Virtanen, joka jaksoi välittää ihan tuntemattomistakin ihmisistä vaikka oli sellainen tunkio itsekin… Ovella se katsoi vetisillä silmillään kunnolla kohti ja raapi leuanalustaan ja kiitti kun oli saanut olla mukana. Sitten se kuitenkin yhtäkkiä terheytyi ja vähän niin kuin popsahti takaisin sisätiloihin ja palasi nopeasti takaisin kädessään jonkinlainen läystäke, jonka se sitten ojensi minulle ja sanoi että meinasi melkein unohtua että mullakin oli lahja, joululahja, hyvää joulua. Katsoin kädessäni roikkuvaa laminoitua lappusta, jossa luki kaikenlaista, muun muassa asukaspysäköintitunnus. Lipuskan kulmaan oli tehty rei`ittäjällä siisti pieni kolo, johon puolestaan oli pitkällä vaaleanpunaisella kuminauhalla sidottu jokseenkin kömpölösti yksi sinikultaisella kääreellä paketoitu suklaamakeinen.”
Sanomattakin lienee selvää, että tässä kohtaa tirahti multa se itku, jota Irma nieleskeli.
Totta
Luin lahjakirjani Riikka Pulkkisen Totta. Se oli kuin huipennus ja tiivistelmä sille pohdiskelulle, jota olen viime aikoina mielessäni käynyt. Kirjan aiheet ovat suuria ja ikuisia. Ja suurin niistä on rakkaus. Kirjassa on psykologi Elsan ja taidemaalari Martin rakkaus, joka on kestänyt yli viisikymmentä vuotta. Martin ja lastenhoitaja Eevan salainen rakkaus. Eevan ja pienen Ellan rakkaus. Erityisesti kirjassa on aiheena myös äidin ja tyttären rakkaus.
Elsa tekee kirjassa kuolemaa. Elsa on ollut moderni äiti ja kuuluisa lapsipsykologi. Hän on ollut onnellinen, elänyt täysillä joka hetki ja rakastanut lentokoneen nousukiitoa. ”Nainen tarvitsee elämässään kahta asiaa: huumoria ja punaiset korkokengät…Tohtorintutkinto on hyväksi, muttei välttämätön.” Elsa on vahva; hän on pysytynyt myös antamaan anteeksi. Anteeksipyyntö on pyyntö tulla nähdyksi sellaisena kuin on, teoista huolimatta. Siihen vastaaminen puolestaan on syvintä rakkautta johon ihminen kykenee.
Eeva on perheen lastenhoitaja Elsan luodessa uraansa. Eeva ja Martti kokevat rakkauden, joka on pidettävä piilossa. Eevan sormenpäät tihkuvat hellyyttä. Rakastaminen on ainoa tapa tehdä maailmasta totta. Eevan rakkaus on ehdotonta, antautuvaa ja sulautuvaa. -Sinun pitäisi rakastaa jotakuta toista. – Älä koskaan enää sano noin. Älä koskaan käske minua rakastamaan ketään toista.
Eevan ja perheen tyttären Ellan, Eleonooran, välille kehittyy myös erittäin vahva side. -Ethän mene pois, tyttö kuiskaa lopulta. Koskaan en ole halunnut tarkoittaa mitään yhtä paljon kuin nyt tätä. – En. Minä pysyn tässä.
Tärkeä henkilö kirjassa on myös Anna, Eleonooran tytär, joka sepittää isoisänsä kanssa tarinoita raitiovaunussa ja jonka oma tarina kietoutuu Eevan tarinaan. Annalle Martti kertoo Eevasta, ja Anna käy selvittämään, kuinka Eevalle kävi.
Viimeisenä keväänään Elsa haluaa tietää, onko hän ollut hyvä äiti, hän tarvitsee viimeisen näkökulman itseensä. Eleonoora vakuuttaa hänelle: Sinä olit hyvä äiti… En olisi voinnut toivoa toisenlaista… Sinä olit läsnä aina kun olit. Vastaus helpottaa ja huojentaa Elsan oloa. –Minun tyttöni…Isoksi kasvanut. Eleonooran lävisti hämmästyttävän kirkas ajatus. Tätä hetkeä varten minä olen elänyt.
Riikka Pulkkisen kieli on kaunista ja sisältää viisautta viisauden perään. Kirja on kuin tutkielma rakkaudesta. Mitä rakkaus sitten on? Jokainen kirjan henkilö oivaltaa siitä mielestäni jotain oleellista. Rakkaus on sitä, että avaa sylinsä, kuiskuttaa toisen korvaan lohturunon. Rakkaus on sitä, että on tässä. Rakkaus on sitä, että näkee toisen sellaisena kuin tämä pohjimmiltaan on. Martti, joka ei koskaan aikaisemmin ole maalannut vaimoaan, tekee sen hänen viimeisenä keväänään. Minun vanha naiseni, yhtäkkiä ujo tyttö…Vuodet olivat kerrostuneet Elsaan, hän poimi ne kaikki.
Erittäin kauniisti on kuvattu kohtaus, joissa Martti käy nukkumaan kuolevan Elsan viereen – Pysytkö siinä hetken, jos minä nukun hetken. – Pysyn. Minä pysyn tässä. Tai kuinka Eleonoora pukee kuolleen äitinsä tyttäriensä kanssa. Eleonoora on neulonut äidilleen villatakin ja sukat. Nämä kohtaukset saivat minut miettimään, kuka on vieressäni, kun itse kuolen.
Pulkkinen on onnistunut kirjassaan tavoittamaan jotakin sellaista, mikä todella on totta ja ikuista, ja kirjoittanut siitä vielä todellista kaunokirjallisuutta. Rakkaus, armo ja lohtu. Voisiko joulun kirjassa mitään parempaa teemaa olla?
PS. Kuuntelin nyt sitten vielä lahjaksi saamani Laura Närhen levyn Suuri sydän, jolla on kappale Tämä on totta. Se voisi olla vaikka Martin ja Eevan laulu.
Naurettavien rakkauksien kirja meistä naurettavista ihmistä
Viime mökkireissulle nappasin hyllystä Milan Kunderan Naurettavien rakkauksien kirjan, joka meidän kirjahyllyymme ilmestyi vuonna 1989, mutta jonka tsekinkielinen alkuteos ilmestyi jo 1970. Vuosi 1989 oli itselle merkityksellinen vuosi; aloitin sinä vuonna opettajan työt Hälvälän koululla, valmistuin kasvatustieteen maisteriksi, sain viran ja ensimmäisen kesäloman. Kesä 1989 olikin siksi erityisen hieno. Se oli lisäksi viimeinen kesäni ennen äidiksi tulemista. Silloin oli itselläni myös viimeisiä tilaisuuksia matkustaa nuorison interrailkortilla. Teimmekin mieheni kanssa interrailin, joka suuntautui Keski-Eurooppaan: Saksaan, Unkariin, Tsekkoslovakiaan ja Itävaltaan. Se vuosihan oli erittäin merkityksellinen myös Euroopassa ja erityisesti kolmessa matkakohteessamme.
Olin silloin koukussa Kunderan kirjoihin, ja junan jyskyttäessä kohti Prahaa tunsin itsekin olevani melkein kuin joku Kunderan kirjojen henkilöistä. Tunnetta vain lisäsi se, että saimme oppaaksemme paikallisen pantomiimitaiteilijan, eli ystäviemme tutun, johdattamaan ja opastamaan meitä Prahassa, hänen omassa kotikaupungissaan Plzenissä (vierailimme Uruquellin tehtaillakin) sekä Kunderan kirjoistakin tutussa kylpyläkaupungissa Marianske Laznessa . Göttingenissä asuessamme 1994-95 paras sikäläinen ystäväni oli muuten myös tsekkiläinen. Tämä siis johdannoksi sille, miksi Kundera ja hänen kansansa kiinnostavat erityisesti…
Mutta siitä itse kirjasta ja sen naurettavista henkilöistä… Kirjan novellit kertovat kaikki jollain tavalla siitä, miten paljon vaivaa näemmekään vain mielyttääksemme toisia tai antaaksemme hyvän kuvan itsestämme. Kundera tosiaankin hallitsee julman ironian ja hahmottelee novelleissaan eteemme melkein epämielyttäviäkin ihmisiä. Erityisen vähän pidin tohtori Havelista, jolle naiset ovat vain riistaa; kaatoja, jotka hän kirjaa muistiin. Enkä voinut olla tuntematta vähän vahingoniloa, kun Havel viimeisessä novellissa, vanhana sappivaivaisena miehenä, ei onnistukaan kääntämään kylpyläkaupungissa kaikkien naisten ihailevia katseita puoleensa. Tosin hän sitten omalla tavallaan myös kostaa tämän niille ”kylmäkiskoisille” naisille. Todella ikävää on se, että nuori, Havelin ”keräilijä”-maineesta lumoutunut toimittaja, hylkää rakastamansa naisen vain siksi, että Havel, suoritettuaan ”katsastuksensa”, tuomitsee tämän huonoksi valinnaksi, (ja tämä vain siksi, että Havel ymmärtää itse tulevansa torjutuksi tämän toimittajaan syvästi rakastuneen tytön taholta). ”Muistakaa hyvä ystäväväiseni, että kunnon kalamies heittää pienet kalat takaisin veteen.” ARG! Tuollainen itseään täynnä oleva naistensankari, vanha irstailija, on jotain, mitä en todellakaan voi sietää! Mutta Kundera onnistuu kyllä hyvin kuvatessaan, kuinka pienestä tällaisen miehen itsetunto on kiinni. Ja kuinka pinnallisten asioiden ympärillä hänen elämänsä pyörii.
Mutta entäs me naiset! Teemme kaikki konstit, että peräämme katsottaisiin, mutta älähdämme heti, jos joku tekee sen niin avoimesti kuin Audi-mies. Vaikka en tosiaankaan havittele Havelin kaltaisia miehiä, olin tässä ihan äsken, ikäkriisiä potiessani, pahoillani, kun tajusin, että ne ”vanhat irstaat miehet” eivät välttämättä enää kiinnitäkään huomiota ikäisiini naisiin,vaan saalistavat nuorempaa riistaa. Niin turhamainen, pinnallinen ja naurettava sitä siis on itsekin, että toivoisi, että joku vielä ”viheltäisi” perään. (Tosin sellaista on konkreettisesti tapahtunut vain kerran, kun olin 15-vuotias.) Ei siis ole kiva muuttua naisena ”näkymättömäksikään”. Tätä näkymättömäksi muuttumista käsittelee muuten Doris Lessing kirjassaan Kesä ennen pimeää. Toisaalta taas kauheata olisi olla olemassa vain toisen ihailun ja katseiden kautta. Onneksi suomalaismiehet eivät taida olla ihan samanlaisia metsästäjiä kuin Kunderan kuvaamat tsekkiläiset. Ja mä voisin nyt kyllä lopettaa tämän naisten ja miesten sekä suomalaisten ja tsekkiläisten luokittelun! Ihmisiähän me kaikki ollaan, ja jokainen kai tahtoo tulla hyväksytyksi kokonaisuutena, kaikesta huolimatta, kaikkine heikkouksineen ja naurettavuuksineen, tai jopa juuri niiden vuoksi!
Epätoivoa ja murhanhimoa hulluuden partaalla
….Onneksi kaikkea tuota enimmäkseen vain näyttämöllä ja kirjan kansien välissä. Kävin katsomassa eilen Tukholman kuninkaallisen oopperan Elektran, kun tarjoutui edullinen lippu ensi-iltaan yllättäin. Elektra pohjautuu antiikin Sofokleen tragediaan. Lähtöasetelma on se, että Elektran äiti ja tämän rakastaja ovat tappaneet Elektran rakkaan isän. Elektra haluaa kostaa tämän ja hautoo äitinsä murhaa. Kostonhimo näivettää ja vie Elektran hulluuden partaalle. Ooppera on erittäin latautunut ja intensiivinen. Siinä ei ole edes väliaikaa. Yksinkertaisena lavastuksena toimii vain kaksi verenpunaista seinää, joiden väliin keskelle jää käytävä.
Elektran roolin lauloi Katariina Dalayman, joka kuuluu maailman juhlituimpiin dramaattisiin sopraanoihin, eikä suotta. Hän meni täysin roolinsa sisälle. Lopun hullu nytkähtelevä tanssi äidin kuoleman kunniaksi oli mielipuolinen. Se päättyy Elektran kuolemaan. Mieleen painui lähes graafinen loppuasetelma, jossa on kuollut Elektra veljensä ja sisarensa kanssa. Samoin ihokarvat pystyyn nosti kohtaus, jossa painajaisista kärsivä äiti hoippuu näyttämölle kahden palvelijan tukemana, orkesterin piiskaavan musiikin saattamana.
Dalayman kuvaa Itä-Savossa, kuinka raskaaseen rooliin muuntautuminen ei vaadi häneltä suuria esivalmisteluja: ”Vasta kun puen päälleni peruukin ja roolivaatteet, alan muuttua Elektraksi. Sitä ennen olen tavallinen perheenäiti. Tärkein rooliin pääsemisen tekijä on Straussin musiikki. Kun orkesteri soittaa, annan musiikin vihjeiden vaikuttaa itseeni.” Ja tämä kyllä näkyy mielestäni täydellisenä läsnäolona, esiintyminen ei ole näyttelemistä, vaan Dalayman on oopperan ajan Elektra!
Otsikon mukaisia tunteita oli myös viimeksi lukemassani kirjassa Iloisin suru. Päätin ottaa kirjahyllystä uudelleen luettavaksi kirjoja, jotka olen lukenut kauan sitten ja jotka ovat tehneet vaikutuksen minuun. Aloitin Juhani Peltosen Iloisin suru -kirjasta, joka on muuten ilmestynyt samana vuonna kun menimme naimisiin eli 1986. Oikeastaan yllättävää, että tämä keski-ikäisen miehen kriisiä kuvaava kirja on koskettanut minua jo parikymppisenä tyttönä. Nythän aihe on iän puolesta jo paljon tutumpi. ”Ylivoimaisesti pahinta oli yksinäisyys; sen jälkeen kaikki muu tuntuikin vain ikään kuin yhdenvertaisen hyytävältä…..omituisia fyysisiäkin tuskia oli alkanut ilmetä: yhtäkkisiä särkyjä milloin päässä, milloin rinnassa, reidessä tai jalkapöydän sisäsivulla.” Vt. kirkkoherra Sauli Rekelä tuntee olevansa myös vt. ihminen. Aikaisemmin läheiseltä tuntunut vaimo on hylännyt perheen ja lentelee ympäri maailmaa pomonsa ja rakastajansa kanssa. Kotona ikävöi miehen lisäksi poika. Sauli yrittää torjua vihaa ja raivoa, mutta ne iskevät häneen ja hän alkaa hautoa kolmiosaista kostoa. Kosto sisältää kaksi ”raakaa harkittua murhaa ja kolmantena ”rivon häpäisevän syrjähypyn”. Sauli ampuu ensin mustarastaan, jonka laulua vaimo on niin ihaillut kotikäynnillään, koska se muistuttaa jostain matkasta. Sitten Sauli tappaa vesurilla lampaan, jonka Noora on hankkinut lemmikikseen. Hän hautaa lampaan ja sanoo sen kadonneen. Syrjähyppy on ehkä surullisin laatuaan: Sauli marsturboi Nooran sängyssä Exlusive societyn lehden alusvaatekuvien kanssa, joissa pyllistää Lotta Aulikki Mätäs. Tosin oikeakin rakastelu osuu kohdalle metsästysrekellä ihanan nuoren Maisa Patenin kanssa, joka nimenomaan jumaloi ”synkkiä, keski-ikäisiä, lihavahkoja, kaljuuntuvia ja heikon itsetunnon lannistamia miehiä”. Pelastusrenkaaksi osoittautuu kuitenkin rakkaus omaan poikaan ja yhdessä tehty pakoreissu eräkämpille. Peltosen teksti on omintakeisen hienoa, jo pelkastään henkilöiden nimet. Lisäksi se traagisuudessaankin sisältää jotain, mikä saa nauramaan ääneen. Se on juuri sellaista kuin elämä enimmäkseen on traagista, koomista ja välillä absurdia!
Kravun kasvupiiri 
