Puita ja muita

tammikuu 27, 2011 at 8:59 pm (Aika, Elämä, Kasvu, Kasvatus) (, )

Ihminen voi olla samaan aikaan sekä iloinen että surullinen. Ehkäpä nämä tunteet ovat suorastaan pari keskenään, ilman toista ei voi tuntea toista. Tänään koin iloisen  yllätyksen, kun päivänavausta pitämään tulikin entinen oppilaani, niitä ensimmäisiä Kerimäen oppilaita, joita opetin silloin, kun olin vasta 28-vuotias. Ihmeellistä, miten nuori olen joskus ollut, ja kuitenkin helmoissa pyöri jo silloin (niin nuorena) ne kaksi tytärtä, jotka nyt ovat jo kotoa lähteneet ja isoksi kasvaneet.

Tämä nuori mies, joka koululle tuli, täyttää  tänä vuonna jo kolmekymmentä. Siis, miten ihmeen vanha hän jo onkaan, saanut minutkin kiinni!  Ja nyt hänen ympärillään vuorostaan  pyörii kaksi tenavaa, kuulema. Tällä nuorella miehellä oli myös liperit kaulassa; hän on siis uusi pappimme. Juttelimme välitunnilla ja muistelimme sitä luokkaa, jolle opetin silloin kansalaistaitoa, biologiaa ja kuvataidetta. Oppiaineita, joissa saattaa syntyä keskusteluakin, ja sen porukan kanssa syntyikin, vaikka he olivatkin murrosikäisiä 6-luokkalaisia. Toisaalta kyllä he osasivat välillä minua koetellakin… Mutta itsekin keksin mielestäni luovia ratkaisuja; panin esimerkiksi pari häirikköä liettämään kuivaa savea kuvataidetunnilla, eli hakkaamaan kuivettunutta savea vasaralla pieneksi muruksi, josta veden kanssa sitten lietettiin savivelliä. Toimiva ratkaisu. Joka tapauksessa se porukka jäi mieleen ja tämä nuori pappimme, vai vanhako hän jo on, jäi mieleen erityisesti pohdiskelevana kaverina, jolla oli mielestäni sosiaalinen omatunto. Hän pyrki katsomaan asioita muidenkin näkökulmasta ristiriitatilanteita ratkaistessa.

Papeilla on ollut aiemminkin yllättäin tapana ilmestyä elämääni oikeaan aikaan ja sanoa oikeita sanoja. Tänään päivänavauksessa uusi pappimme kertoi ensin lapsille, kuinka hän oli kiipeillyt samoissa köysissä samassa jumppasalissa ja sitten hän kertoi kertomuksen pienestä taimesta, joka tahtoi kasvaa suureksi puuksi, jonka oksat ulottuisivat kaikkiin ilmansuuntiin. Sellainen  siitä puusta kasvoikin, eikä kirvesmiehen kirveskään pystynyt siihen. Johtuiko se siitä, että sen juuret ulottuivat syvälle maan sisälle vai siitä, että sen oksat kurkoittivat kohti taivasta?  Sitä meidän piti tänään pohtia. Minä pohdin. On ihmeellistä saada nähdä, kuinka taimesta on kasvanut puu. Ihmeellistä on sekin, että on saanut hetken olla mukana auttamassa kasvua.  Muttä miten lyhyt aika se lapsuus onkaan, vaikka se ei lapsena siltä tunnukaan. Katsoin niitä ”taimia” ympärillä  ja olin yhtä aikaa sekä iloinen että surullinen, ainakin haikea.

kestolinkki Jätä kommentti

Ötökän elämää

tammikuu 22, 2011 at 11:20 pm (Uncategorized)

  Tunnenko oikeasti ketään? Tunteeko kukaan oikeasti minua?  Ja onko se edes tarpeen? Eikö olisikin kiva saada olla vaan, uncategorized, luokittelematon, niin kuin tämä julkaisu?  Ilman, että joku määrittelee, mitä olet, laittaa sinut lokeroon, jonne ehkä pahassa tapauksessa jäät.

….Rakastunut ötökkä elää epävarmuuden tilassa, totuudessa.
Rakkaussuhteen kehittyessä saattaa kuitenkin tapahtua seuraavaa: Käsitys rakkauden kohteesta muuttuu, kun suhde syvenee ja toiseen tutustutaan paremmin. Kuvaa toisesta täydennetään, sitä korjaillaan ja rakennetaan uudelleen, niin että se vastaa paremmin hänen tekemisiään ja sanomisiaan. Paranneltu kuva piilottaa helposti alleen vapauden ja arvaamattomuuden. Intohimo ja jännite laantuvat, kun aletaan kuvitella, että toinen tunnetaan. Kyseessä on kuitenkin harhakuvitelma: toinen ei lopulta ole pelkkä puukuningatar, vaan jokaisen ötökän pinnan alla vaanii edelleen pelottava arvoitus, tuntematon ydin.
Sitä ei koskaan saisi unohtaa, Toinen ötökkä on jännittävä.”
(Jukka Laajarinne: Muumit ja olemisen arvoitus)

kestolinkki Jätä kommentti

Kuherruskuukausi

tammikuu 20, 2011 at 7:49 pm (Koulu, Oppiminen ja opetus, Työ)

Tammikuun työrupeamasta ei ole enää kuin reilu viikko jäljellä. Aika on hurahtanut avaruusteemaa käsitellessä, ja täytyy tunnustaa, että olen tehnyt työtäni intohimoisemmin kuin silloin, kun tiedän olevani töissä pitempään. Olen teettänyt kaikenlaisia työläitä ja sotkuisia askartelujakin, joita saatan joskus mukavuudenhaluisena vältellä. Tänään esimerkiksi aloitimme planeettojen teon parityönä ilmapallon ympärille paperisuikaleita liisterillä kiinnittäen. Mutta on vaivannäkö tullut palkittuakin. Lapset ovat olleet hienosti mukana toiminnassa. Eilen tuntui mukavalta, kun muuten niin hiljainen poika kävi hiihtolenkillä kertomaan minulle kääpiöplaneetoista, joiden nimet ja ominaisuudet hän tuntui muistavan todella hyvin. Pyysinkin, että hän seuraavana päivänä esittelisi ne muullekin luokalle. Tänään poika toi kouluun erittäin hienon itse piirtämän kuvan aurinkokuntamme planeetoista ja niistä kääpiöplaneetoista, joita ovat mm. Makemake ja Eris sekä ennen planeetaksi laskettu Pluto,  ja tuli eteen kertomaan niistä. Nämä on niitä opettajan tähtihetkiä.

Toisenkin tähtihetken koin tänään ja se tapahtui 5. luokan käsityötunnilla, kun ne samat tytöt, joiden kanssa mulla meni joskus sukset ristiin liikuntatunnilla, toimivatkin kuin enkelit tilkkutöitä suunnitellessaan ja ommellessan. Kaikki keskittyivät työhön, auttoivat toisiaan tarvittaessa ja tunnilla oli sellainen ilmapiiri kun parhaimmillaan voi olla. Yksi tyttö sanoi jopa ääneen, että ompas tämä kivaa, tämä tekeminen. Lisäksi tytöillä oli selvästi värisilmää. Ihastelin aikaansaannoksia moneen kertaan ääneen. Hirsimökki-tilkkutekniikka on itsestänikin kiehtova. Sehän on vanha perinnekäsityö Amerikasta, jossa sillä tekniikalla tehtiin erityisesti päiväpeittoja. Keskustilkun ympärille ommellaan paloja niin, että  työ etenee ikään kuin spiraalimaisesti. Työhön valitaan tilkkuja, jotka symbolisoivat valoa ja varjoa. Kts. esim. http://koti.welho.com/msamila/tilkkutyot.htm

Töissä on ollut siis todella kivaa! Olen elänyt päivä ja hetki kerrallaan ”täysillä”, mutta tutkimustyöhön en olekaan sen vuoksi pystynyt keskittymään ollenkaan. Ajatukset ovat olleet ihan muissa ulottuvuuksissa ja taajuuksissa. En ole myöskään saanut sanotuksi oppilaille, että olen vain tämän kuukauden. En ole halunnut, että asiasta aletaan ”vaahdota”, sillä olen halunnut vain nauttia tästä mukavasta kuherruskuukaudesta koulussa. Toisaalta on helppo jäädä taas virkavapaallekin, kun tiedän, että tilalleni tulee kokenut ja motivoitunut opettaja. Kukaan ei siis vaihdossa häviä.

kestolinkki Jätä kommentti

Ajan rattailla

tammikuu 17, 2011 at 3:22 pm (Aika, Elämä, Ihminen)

Kävin viime viikolla keskustelemassa tulevasta lukemaan opettamisen kurssista sitä aikaisemmin vetäneen opettajan kanssa. Hän on opettanut minuakin aikoinaan OKL:ssa. Lämminhenkinen ja avoin keskustelumme sivusi tulevan kurssini lisäksi kaikenlaista elämään liittyvää. Olin erittäin kiitollinen ja iloinen, että sain käyttööni ison nivaskan materiaalia, jota tämä opettaja on vuosien mittaan kerännyt, ja vielä sen lisäksi kaupan päälliseksi elämänohjeitakin, ainakin rivien välissä. Ihmettelimme yhdessä, miten elämä tuo eteen kaikenlaista ja miten täällä ympäri mennään ja yhteen tullaan.

Kun tämä edeltäjäni puhui puhelimeen, lueskelin työhuoneen seinälle koottuja mietelauseita ja ajatuksia. Erityisesti itseäni kosketti juuri siksi päiväksi monistettu Jane Austenin ajatus: Mikset nauttisi elämästä heti? Miten usein onnen tuhoaakaan tyhjänpäiväinen valmistautuminen. Vaikka kieltämättä valmistaudunkin mielelläni tuleviin asioihin,  tuo ajatus jotenkin lohdutti tässä elämäntilanteessa, jossa en ole aivan varma oikein mistään tulevasta. Toisaalta onneksi minulle on ominaista myös sellainen huolettomuus, etten juuri sillä hetkellä, kun jotakin todella tapahtuu, ajattelekaan mitään muuta. Ja koulussahan tapahtuu joka hetki jotakin sellaista, missä on aivan luonnostaan pakko olla täysipainoisesti läsnä; tässä ja nyt. Erityisen mukavia olivat viime viikon käsityötunnit, kun askartelimme avaruusteemaamme liittyen avaruusolentoja ja -aluksia kaikenlaisesta kierrätysmateriaalista, kuten vessapaperirullista, munakennoista sekä  tietokoneen ja kellon osista. Avaruusalukset lapset halusivat spontaanisti tehdä pareittain, ja työskentely sujui tosi sopuisasti.

Torstaina tein reissun Tampereelle kuuntelemaan Timo Purjon väitöstä: Väkivaltaisesta nuoruudesta vastuulliseen ihmisyyteen. Väitöskirjan avainkäsitteitä olivat rakkaus ja hyvä tahto, sekä niiden herättäminen nuoressa. Tampereen reissulla tapasin myös mukavia ihmisiä, joten oli helppoa olla läsnä juuri siinä, missä oli. Tosin aikaisin perjantaiaamuna heräsin surullisena. Ehkä se tuntematon tulevaisuuskin ahdisti, mutta eniten olin surullinen siitä, että elämä on niin lyhyt.Välttämättä ei ehdikään tehdä kaikkea sitä, mitä haluaisi. Tai jotkut asiat eivät ole enää  mahdollisiakaan, vaikka aikaa olisi, vaan ne ovat peruuttamattomasti jo takana. Kaiken lisäksi tuntui kuitenkin siltä, että vanhan nahkani sisällä on edelleen se kuusitoistavuotias tyttö, jolla on ne samat halut ja viettymykset, joita Dewey kuvaa lapsen viettymyksiksi: sosiaalinen viettymys, joka ilmenee keskustelussa ja viestinässä, viettymys tutkimiseen ja keksimiseen, viettymys tekemiseen sekä viettymys taiteelliseen ilmaisuun. Silloin kuusitoistavuotiaana ei aikaa ajatellut, sillä sitä oli melkein äärettömästi. Nyt tätä ajan rajallisuutta olen aika ajoin itkeskellyt aikaisemminkin, mutta  onneksi aina joku asia tai ihminen saa surkeuden unohtumaan ja tarttumaan juuri meneillään olevaan hetkeen, sillä mikset nauttisi elämästä heti? Aika on arvokasta ja elämä todellakin lahja. Sellainen lahja, mikä pitää avata ja jonka sisällä on uusi paketti, joka pitää avata ja sen sisällä on taas uusi paketti, joka pitää avata…

PS. Deweylle  lapsen viettymykset olivat opetuksen lähtökohtia. Huomasin, että tästä listasta puuttuu yksi viettymys, joka on ylitse muiden. Ehkä sen voisi kyllä laittaa sosiaalisuuden alle, mutta se on enemmän kuin pelkästään sosiaalisuutta. Se on se viettymys, joka meillä on jo heti synnyttyämme ja käsittääkseni se viettymys meillä on kuolemaamme asti. Se on se “ihmisen ikävä toisen luo”, josta jo Nenäpäivän Irman kohdalla mainitsin. Viettymys sekä henkiseen, että erityisesti fyysiseen läheisyyteen. Ehkäpä sen aamuahdistukseni taustalla oli myös kysymys, silittääkö kukaan minua silloin, kun olen vanha ja ryppyinen.

kestolinkki Jätä kommentti

Nenäpäivä

tammikuu 11, 2011 at 6:46 pm (Kirjat, Uncategorized) (, )

Toinen joululahjakirjoistani oli Mikko Rimmisen Nenäpäivä, joka voitti  Finlandia-palkinnon 2010. Rimmisen kirja on sympaattinen oodi inhimillisyydelle. ”Onks teillä kaikki okei?”, kysytään kirjassa useampaankin otteeseen. Rimmisen kieli on ihan omaa luokkaansa. Monelta sivulta löytyy sanoja, joita ei löydy Nykysuomen sanakirjasta. Rimmisen tausta runoilijana tulee ehkä parhaiten esiin kuvauksissa, jotka ovat ihan aistittavissa. ”Lattia siellä jossain ei varsinaisesti narissut vaan pikemminkin jotenkin muhisi niin kuin vanha linoleumlattia tekee. Sitten ovi raottui ja aukkoon ilmestyivät punaiset, suonten ratkomat, kaikki piirteensä murheen tieltä menettäneet, tyystin loppuneet naisenkasvot joiden ehtyneeseen olemukseen oli vaikea kuvitella enää mitään uppoavaksi… ”  Kielikuvat ovat omaperäisiä, mutta tavallaan arkisia ja siksi  juuri tuoreita ja toimivia. ”Hämärsi. Lumi oli sinistä. Tuulilasiin lätsähteli perunalastun kokoisia harvaanvirkattuja  hiutaleita…” Kerronta on tiheää. ”Ihan ensimmäiseksi käsitin vain sen sen, että olin pudonnut jotenkin puolipolvilleni ovea vasten ja roikuin nyt siinä molemmat kädet postiluukussa, jonka sisäpuolella vasen käsi yhä puristi pakettia ja oikea vaikutti muuten vain juuttuneen samaiseen aukoon. Verta tuli nenästä ryöppyämällä…” Tai takaa-ajokohtauksesta: ”…vetäisin äkisti käteni sieltä jalkatilasta ja singahdin takaisin istuma-asentoon ja ymmärsin vasta siinä sijoilleni palatessa, että sellaisista äkkiliikkeistä joutui varmaan joissain maissa ja tilanteissa aika helposti ammutuksi. Eivät ne ampuneet.” Irma on muuten sukulaissieluni siinä, ettei uskalla kiihdyttää kiihdytyskaistoilla.

Jos kirjan teeman tiivistäisi yhteen lauseeseen, se voisi olla ”Ihmisen ikävä toisen luo.” Päähenkilö Irma kaipaa niin kovasti kotoista rupattelua kahvikupin äärellä vaikka ihan ventovieraan kanssa, että tekeytyy taloustutkimuksen kyselijäksi. Ventovieraat ihmiset, joiden koteihin Irma menee kyselemään pähkinöistä ja talouspaperista,  eivät ole Irmalle merkityksettömiä, vaan heidän välilleen kehittyy jopa ystävyyttä. Kirja on oikeastaan fantasia ystävyydestä ja välittämisestä. Näiden tavallisten keravalaisten ihmisten toisistaan välittämisessä on jotain kaurismäkeläistä henkeä.

Kehittyy kirjassa jotain sellaistakin, jota voisi myöhemmin kenties kutsua jopa rakkaudeksi. Tosin en usko, että Rimminen tohtisi käyttää niin voimakasta ja toisaalta kulunutta sanaa, vaan kuvaisi asian jotenkin muilla sanoilla niin, että sen ymmärtäisi kyllä rakkaudeksi. Juoppo, entisen talonmiehen asunnossa asuva Virtanen kuuntelee ymmärtäen Irman koko stoorin, Virtanen, joka jaksoi välittää ihan tuntemattomistakin ihmisistä vaikka oli sellainen tunkio itsekin… Ovella se katsoi vetisillä  silmillään kunnolla kohti ja raapi leuanalustaan ja kiitti kun oli saanut olla mukana. Sitten se kuitenkin yhtäkkiä terheytyi ja vähän niin kuin popsahti takaisin sisätiloihin ja palasi nopeasti takaisin kädessään jonkinlainen läystäke, jonka se sitten ojensi minulle ja sanoi että meinasi melkein unohtua että mullakin oli lahja, joululahja, hyvää joulua. Katsoin kädessäni roikkuvaa laminoitua lappusta, jossa luki kaikenlaista, muun muassa asukaspysäköintitunnus. Lipuskan kulmaan oli tehty rei`ittäjällä siisti pieni kolo, johon puolestaan oli pitkällä vaaleanpunaisella kuminauhalla sidottu jokseenkin kömpölösti yksi sinikultaisella kääreellä paketoitu suklaamakeinen.”

Sanomattakin lienee selvää, että tässä kohtaa tirahti multa se itku, jota Irma nieleskeli.

kestolinkki Jätä kommentti

Uusi haaste, tehtävä

tammikuu 6, 2011 at 12:02 pm (Oppiminen ja opetus)

Eilen menin hoitamaan ihan toista asiaa OKL:lle, kun minulle yllättäin tarjottiinkin tilaisuutta  pitää kevättalvella lukemaan opettamisen kurssi lastentarhaopettajaksi ja luokanopettajaksi opiskeleville. Innostuin kyllä heti ajatuksesta, sillä juuri lukemaan ja kirjoittamaan opettaminen on itselleni ihan sydämen asia, voisiko jopa sanoa yksi harvoista erityisosaamisistani. Lähes kaikki parikymmentä virkavuottani olen pyörinyt pienten piirissä alkuopetuksessa. Innostus lukemaan opettamiseen taisi syttyä jo seitsemänvuotiaana, kun pidin kotikoulua pikkuveljelleni oman koulupäiväni päätteeksi ja opetin hänelle samat asiat, jotka ihailemani oma ensimmäinen opettajani oli minulle sinä päivänä opettanut. Opittiinkin pikkuveljen kanssa jokseenkin samaan tahtiin lukemaan, vaikka ikäeroa on lähes neljä vuotta. Tämä tietty voi kertoa jotakin veljenikin kapasiteetista, eikä pelkästään opettajan taidoistani. 😉

No, eilen siis olin ihan intona, mutta tänä aamuna heräsin kyllä pitkästä aikaan sellaiseen tunteeseen, että jonkinlaisia paineita pukkaa. Vaikka sanoinkin, että lukemaan opettaminen kuuluu erityisosaamisiini, niin kyllä luentojen suunnittelu ja valmistelu, sekä kolmen ryhmän harjoitusten vetäminen, vaativat minulta paljon työtä ja aikaa, ihan niin kuin mieheni heti eilen vihjasikin. Heräsin siis siihen, että päässäni sinkoili kaikenlaista Agricolasta alkaen… lukkarin koulua, Freirea, LPP:tä, KÄTS:iä, ekapeliä…Tyypillistä suunnittelua mulle: ensin on sellainen aivomyrsky ja halu saada koko juttu jotenkin haltuun monelta suunnalta. Ja tyypillistä sekin, että väliin puski myös siihen toiseen kurssiin liittyviä  asioita…Deweyn mukaan tällainen ajattelu on lapsille ominaista. Joka tapauksessa ymmärsin ainakin sen, että  täytyy ottaa käyttöön taas taskukalenteri yli kymmenen vuoden tauon jälkeen. Aamupäivällä sijoittelin kalenteriin ne tunnit, joihin olen lupautumassa, ja huomasin, että kalenteri täyttyikin yllättävän paljon ja tajusin, että on omaksuttava uusi elämänasenne ainakin joksikin aikaa. Eteneminen ei onnistukaan enää välttämättä asenteella: ”Tehdään, mitä eteen tulee” tai ”Musta tuntuu nyt siltä, että teen tätä juttua” tai ”Kappas vaan, tämäpä on mielenkiintoinen juttu, täytyypä syventyä siihen”. Ajankäytön on oltava selvästi suunnitellumpaa, jotta apurahakauden tärkein asia, eli oman tutkimuksen eteneminen, ei vaarantuisi.

Ja vaikka voinkin kokemusteni pohjalta  kertoa paljon lukemaan opettamisesta opiskelijoille, se ei tietenkään riitä, vaan minun on sen lisäksi myös perusteltava mitä, miksi ja miten, eli reflektoitava ja tiedostettava oman toimintani perusteita ja lähtökohtia sekä esiteltävä muita vaihtoehtoja ja toimintamalleja sen rinnalla. Tässä saattaa taas itse oppia ainakin yhtä paljon kuin opiskelijat. Harjoitusten pitäminen ei niinkään jännitä, mutta sitä ihmettelen, jaksanko luennoida niin pitkän ajan yhtä kyytiä, ja riittäkö edes sanottavaa. En ole koskaan pitänyt luentoja. Sen sijaan koen helpommaksi esimerkiksi asioiden tiivistämisen kahdenkymmenen minuutin konferenssiesitelmäksi. Mutta eiköhän työ tekijäänsä neuvo. Haasteellista, mutta mielenkiintoista, kaikki tämä.

kestolinkki Jätä kommentti

Ekskursio kouluun

tammikuu 2, 2011 at 4:03 pm (Aihekokonaisuudet, Koulu, Oppiminen ja opetus)

Huomenna alkaa kuukauden työkeikka tutussa koulussa ja tutussa luokassa. Siitä huolimatta minua jotenkin jännittää. Tuntuu siltä, että valmistautuisin opintoretkelle tai yritysvierailulle. Ehkä tunne on sama kuin niillä suomalaisilla, jotka ovat asuneet pitkään ulkomailla ja palaavat takaisin kotimaahansa. Itse on muuttunut, mutta paikka, johon palaa,  ei välttämättä ole muuttunut niin paljon. Jonkinlaista vieraantuneisuutta tai ainakin pelkoa siitä, että muut pitävät itseä vieraana ja erilaisena.Vaikka tämä viimeisin virkavapaajaksoni ei kestänyt kuin syyslukukauden, sukelsin niin täysin opiskelu- ja tutkimusmaailmaan, että sieltä ylösnouseminen kai aiheuttaa tämän tunteen. Todennäköisesti huomenna minusta kuitenkin tuntuu taas siltä, etten ole poissa ollutkaan.

Toisaalta olen jo virittänyt itseni ihan kouluvaihteellekin. Vuosi alkaa teemalla Aika ja avaruus, joten ”tutkani” noteeraa kaikki aiheeseen liittyvät jutut ja materiaalit. Ajatukset pyörivät jo avaruusaiheisissa askarteluissa, kuvataidetöissä, lauluissa ja ryhmätöissä. Juuri tämän takia pidän hyvänä ilmiöpohjaista kokonaisopetusta. Teema tai tutkittava ilmiö ohjaa omaa havainnointia, suunnittelua ja toimintaa, eikä opetus ole niin sirpaleista. Ihan joka päivä, saati sitten tunti,  ei tarvitse hypätä aiheesta toiseen. Aiheen käsittelyssä yhdistyvät pään, käden ja sydämen taidot, eli hienommin sanottuna kognitiiviset, motoriset ja affektiiviset tavoitteet. Se on mielestäni mielekästä niin.

kestolinkki 2 kommenttia