Valonpilkahduksia

huhtikuu 28, 2011 at 3:48 pm (Uncategorized)

Eilen kuuntelin Jarkko Martikaisen kappaletta Halla-ahot, ja sen toivorikas sävy tuntui minusta jopa liiankin optimistiselta, sillä olin juuri muun muassa lukenut uutisen, jossa kerrottiin, että Halla-ahoa kaavaillaan hallintovaliokunnan puheenjohtajaksi. Hallintovaliokunta päättää esimerkiksi maahanmuuttokysymyksistä.  Mutta tänään sitten kuulinkin hyvän uutisen, jossa kerrottiin, että Helsingin hallinto-oikeus on muutama päivä sitten myöntänyt humanitaarista suojelua Ashrafille, joka on tuttu Piilottajan päiväkirjasta. Nyt kuuntelin uudelleen Martikaisen laulun, eikä se enää kuulostanutkaan niin uskomattomalta. ”Täällä halla rehottaa, vaan ei saa luovuttaa…Vielä kerran nousee pelastava aurinko. Saa kaikki sydämet ja halla-ahot sulamaan. Niin valo valtaa maan ja pimeys on polvillaan, uskotaan…Päivä päivältä tasa-arvo lähenee, ja kun se viimein täällä on niin viha vähenee.”Hyvään kannattaa uskoa, ja varsinkin hyvää kannattaa tehdä.

Toinen valonpisara tänään oli pienen päiväkotilaisen kommentti minulle. Olin seuraamassa tulevien koululaisteni esikoulupäivää. Eskarissa askarreltiin tänään kruunuja. Minä siinä sitten leikilläni pahoittelin, kun itselläni ei ole kruunua. Yksi pirteä pirpana lohdutti sanoen: ”Et sä tarvitse sitä, kun olet ilmankin prinsessa.” Parhaimpia kohteliaisuuksia, mitä olen aikoihin kuullut! Ja kannatti tänään näköjään laittaa ne kiiltävät ja punaiset killuttimet, sillä lapset huomaavat sellaiset. Muutenkin niiden muksujen kanssa oli mukava päivä. Paha mieli tuli vain siitä, kun palaverissa kuulin, kuinka kovia moni on jo pieneen ikäänsä nähden kokenut. Mutta mitä muuta voi tehdä kuin olla toiselle edes pienenä valon säteenä: Sydämen auringonsäteitä ovat hymy ja hyvät sanat. Uskotaan…toivotaan…ja rakastetaan.

Mainokset

kestolinkki Jätä kommentti

Kahtiajako on niin totta ja surullista!

huhtikuu 27, 2011 at 7:40 am (Oppiminen ja opetus) (, )

Tällä viikolla olen henkilökohtaisten surujeni lisäksi itkenyt myös paria uutista. Erityisesti itketti, kun kuulin, että  uusioperheet tarjoavat sijoituskoteihin murrosikäisiä, aikaisemmissa liitoissaan syntyneitä lapsiaan. Juuri murrosikäisten uusioperheiden lasten sijoituskotien tarve on tutkimusten mukaan erityisesti kasvanut. Voin kuvitella, miten pahalta lapsesta tuntuu tulla hylätyksi ja torjutuksi sillä tavalla juuri siinä iässä, jossa tarvitsisi vanhemmistaan vastusta omalle kapinalleen ja toisaalta hyväksyntää omana itsenään. Tiedän omastakin kokemuksesta, että murrosikäiset ovat erityisen vaikeita ja ristiriitaisia, mutta tässä kohtaa olen tiukkapipo; minusta oman lapsen hylkääminen juuri tuossa vaiheessa on väärin ja raukkamaistakin,  ja sillä on varmasti ikäviä seurauksia.”Ei tunteen voimakkuus vaan sen kestävyys luo korkeamman asteen ihmiset.” (Nietzsche). Uutinen saa nyt tätä kirjoittaessanikin kiukunkyyneleet kihoamaan niitä perheitä kohtaan, jotka haluavat perustaa uuden lintukodon ilman ikäviä soraääniä!

Toinen uutinen koski tutkimusta, jonka mukaan vuosittain 2000 poikaa läpäisee peruskoulun osaamatta sen jälkeen hädin tuskin lukea ja kirjoittaa; joka kolmas poika sai heikon tuloksen lukemista ja kirjoittamista mittaavasta kokeesta. Uutinen hätkähdytti minua alkuopettajana, jonka perustehtäviin kuuluu juuri lukemaan ja kirjoittamaan opettaminen. Syyt tutkimustuloksiin ovat varmasti moninaiset eikä niitä voida vierittää yksinomaan koulun tai kodin niskoille. Mutta ne kertovat mielestäni selvästi sen, kuinka yhteiskuntamme on kahtiajakautunut niihin, jotka vielä arvostavat koululaitosta ja niihin, jotka jo varhaisessa vaiheessa siirtyvät sivusta seuraamaan sitä, joko häiriköiden äänekkäästi tai vaihtoehtoisesti vetelehtien ”mitä välii”-aseteella yhdeksän vuotta koulupäivästä toiseen. Syyt tähänkin ovat varmasti moninaiset. Nuori ja koulu puhuvat ilmeisesti aivan eri kieltä. Tämän totesi aihetta käsittelevässä radiohaastattelussa myös Kari Paakkunainen  Helsingin yliopistosta. Mietinkin vähän sitä, kuinkahan moni moponrassaaja motivoituu kirjoittamaan haikua, joka oli yksi tutkimuksessa olleista tehtävistä. Toisaalta muistan myös, kuinka innokkaasti eräs lukivaikeuksista kärsivä ja moottoriajoneuvoista kiinnostunut ekaluokkalaiseni lausui luokan äitienpäiväjuhlassa Kirsi Kunnaksen runon autosta. Rekvisiitaksi tuunattiin meidän vanha leikkiauto.

Se, että koulu ja nuori puhuvat eri kieltä, voi johtua siitäkin, että kaikissa kodeissa ei arvosteta kirjallisuutta; aapinen saattaa olla jollekin lapselle ensimmäinen kovakantinen kirja ja lukukokemus.  Toisaalta myös koulu perustuu vieläkin liian paljon kirjaviisauteen. Tekemällä oppimista ei niinkään arvostetta teoreettisessa peruskoulussamme. Eikä se tutkiva oppiminenkaan välttämättä tähän ratkaisu ole; sehän monesti juuri  perustuu luku-ja kirjoitustaitoon. Kai Hakkaraisen mukaan nimenomaan kirjoittamisesta kehittyy tutkivassa oppimisessa väline ajatella.

Osa vanhemmista varmasti protestoi syystäkin koulujen suorituskeskeitä ajattelua, joka on aivan suoraan yhteydessä jatkuvaa kasvua korostavaan yhteiskuntaamme. Ymmärrän protestin ja sen että vanhempien arvostukset heijastuvat myös nuorten käsityksiin koulusta. Mutta ymmärtämiseni ei pelasta nuorta syrjäytymiseltä. Jotain muuta pitää tehdä. Luku- ja kirjoitustaito on mielestäni perustaito, jonka jokainen voi ainakin välttävästi oppia ja sen oppiminen pitää olla koulun perustavoitteena edelleen. Kaikilla lapsilla ei ole heti valmiuksia itseohjautuvaan tiedonhakuun, niin hienolta kuin se kuulostaakin.  Eivät edes yliopisto-opiskelijatkaan jaksa jatkuvasti tehdä ryhmätöitä, joissa opettaja heittää heille kysymyksen selvitettäväksi. Aina ei jaksa konstruoida tietoa itse. Lisäksi tiedon luomiseen yleensä vaaditaan sekä luku- että kirjoitustaitoa.  Näiden perustaitojen opettaminen vaatii monesti melko ohjatua ja pitkäjänteistä yhteistoimintaa opettajalta ja oppilaalta. Hyvä opettaja myös vaatii, että nämä perustaidot opitaan. Mutta toisaalta hyvä opettaja avaa myös oven nuoren maailmaan eikä pidä esimerkiksi tietokoneita vain paholaisen pönttöinä. Mutta hyväkin opettaja väsyy kaikkien ristiriitaisten ja moniaisten vaatimusten edessä,  joita koululle asetetaan ja jotka häiritsevät perustehtävän toteuttamista. Mutta toisaalta: first things first; onhan sitä lupa käyttää omaa järkeä ja priorisoida asioita.

kestolinkki Jätä kommentti

Juoksevan veden aika

huhtikuu 25, 2011 at 4:38 pm (Aika, Elämä, Perhe, suku, koti) (, )

Melkein jo ihmettelin, kuinka helpolla kuukausista julmin päästää minut tänä vuonna, mutta ei se ihan niin sitten mennytkään. Olen hyvä nauramaan ja tanssimaan, mutta olen myös erittäin hyvä itkemään, kun saan itkun päästä kiinni. Saattaisin jopa sopia varsinaiseksi karjalaiseksi itkijänaiseksi. Itkun syyksi riittää se, että ajattelen sitä, mikä oli hyvin, mutta ei ole enää, tai sitä, mikä olisi kenties voinut olla jotain, mutta josta ei tullutkaan mitään.  Silmät saa kostumaan sekin, kun kohtaan yllättäin myötätuntoa tai näen ja koen jotain kaunista. Mutta erityisesti itkettää se, kun pitää luopua jostakin rakkaasta. Yleensä kun alan itkeä, itkenkin sitten kerralla melkein kaikki mahdolliset asiat. Itku huuhtelee ja sen jälkeen näkee kirkkaammin.

Kravun kasvun paikka on erityisesti irti päästäminen. Krapu tarraa saksillansa kiinni menneeseen säilömällä ullakolle laatikkoihin muistoja, joiden olemassaoloa ei edes muista ennen kuin tulee inventaarion aika. Olikin erittäin puhdistava kokemus polttaa monta laatikollista lastenvaatteita, joita olin olettanut vielä joskus jonkun  käyttävän. Kuopuksen mukaan niillä rievuilla ei ollut mitään arvoa enää, ellei sitten suunnittele perustavansa museota nimeltään Elämäni lapset. Hyvän mielikuvituksensa ansiosta krapu saattaa tarrata myös pelkkään haavekuvaan, jolla ei ole mitään realistista  mahdollisuutta toteutua, ja pettyy, kun joku puhkaisee kuplan. Toisaalta sama kyky kuvitella auttaa tarttumaan myös sellaiseen, mitä muut pitävät mahdottomana tai järjettömänä, mutta joka osoittautuukin aarteeksi. Niin kuin esimerkiksi tämä koulumme ja kotimme. Oikeastaan uskon edelleen lukioaikaisen värssyvihkoni viisauteen: Sinulle ei koskaan anneta toivomusta ilman, että saat samalla voiman toteuttaa sen; saatat tosin joutua tekemään työtä sen vuoksi. (Bach)Vanha koulu oli yhteinen haave ja toteutui, mutta on vaatinut myös jatkuvaa ponnistelua ja työtä sen eteen. Sitä se vaatii seuraavaltakin omistajalta ja myös sitä, että sietää jatkuvaa keskeneräisyyttä, mutta sitähän elämäkin  ylipäätänsä vaatii.

Mielelläni pitäisin ennen muuttoa kuoppajaiset, joissa olisi mahdollisuus muistella yhdessä edesmennyttä läheisten kanssa , englantilaiseen tyyliin oluen saattelemana. Ennen sitä on kuitenkin vielä ponnisteltava paljon ja luovuttava vielä monesta laatikollisesta säilöttyjä aarteita, sillä en taida sittenkään perustaa sitä museota, muistot riittäkööt. Onneksi kaverina on vielä tässä viimeisessäkin koitoksessa luotettava ”taistelutoveri”, jonka kanssa on kentältä toiselle kuljettu jo kolmekymmentä vuotta. Onneksi minulla on myös sellainen tunne, ettei edes siltoja takana tarvitse polttaa.  Antaa vielä edesmenneen Inkisen laulaa tähän sopiva taistelulaulu.

kestolinkki Jätä kommentti

Mun vappupuhe (Hyvinvointipuolue)

huhtikuu 19, 2011 at 9:03 am (Politiikka, Yhteiskunta, Uncategorized) (, , )

Perussuomalaisten suosio ei ole enää mikään heikko signaali, vaan erittäin selvä merkki hyvinvointivaltion rapautumisesta ja siitä, että monilla ihmisillä ei ole hyvä olla täällä Suomessa.  Hyvinvointivaltiossa ei persuja edes tarvittaisi eikä sen suuntaista liikehdintää varmaan edes kovin paljon esiintyisi. Kansallisaatteeseen perustuva, ja samalla vain oman rodun etuja ajava puolue, on aina myös vaarallinen ilmiö, mutta toivon, että vihamielisiä ääri-ilmiöitä ei Suomessa syntyisi. Ja toivon erityisesti, että perussuomalaisten kannatus herättäisi nyt muut puolueet toimimaan ja tekemään sellaista poliittista työtä, että kaikilla olisi hyvä olla. Se olisi myös persujen etu.

Politiikka on ”yhteisten asioiden hoitamista” (opin lukiossa). Koska maailma on globaali, yhteisten asioiden hoitaminen ei enää voi olla pelkästään jonkin kansanryhmän yhteisten asioiden hoitamista. Kuitenkin varsinainen muutos lähtee juuri paikallisesta ruohonjuuritason toiminnasta. Uskon, että toiminta hyvinvointivaltion säilyttämiseksi olisi juuri sitä yhteisten asioiden hoitamista ja kaikkien etu. Hyvinvointivaltiossa tuloerot ovat pienet  ja kaikilla on mahdollisuus muun muassa koulutukseen ja itsensä toteuttamiseen sekä terveydenhoitoon. Sen arvoja ovat tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja kohtuullisuus. Sain itse kasvaa hyvinvointivaltiossa aikuiseksi. Hyvinvointivaltion säilyttäminen vaan vaatisi sen ymmärtämistä, että jatkuvan kasvun tavoittelu ei ole mahdollista, vaan utopia, joka perustuu keinotteluun ja pelaamiseen rahalla, jota  ei ole oikeasti olemassa.  

Etsin siis puoluetta, joka hoitaa näitä yhteisiä asioita eikä tyydy  kompromisseihin niiden osalta. Kaikkein viisainta mielestäni olisikin  karkea jako  kahteen puolueeseen: Hyvinvointipuolueeseen ja Jatkuvaa taloudellista kasvua tavoittelevaan puolueeseen. Tietäisin kyllä millä puolella seisoisin.

kestolinkki Jätä kommentti

Antaa palaa!

huhtikuu 18, 2011 at 12:38 pm (Uncategorized) (, )

Tartuin tänään härkää sarvista ja aloitin tämän kaaoksen järjestämisen. Poltin kaksi pääsiäiskokkoa, joissa roihusi kaikenmaailman lumppuja ja tilkkuja, joita olin haalinut. Tykkään tilkkutöistä, mutta pelkään pahoin, etten ikinä olisi tehnyt mitään niille riekaleille, jotka olivat jo vuosia pölyttyneet ullakolla ja joissa oli papanoista päätellen pyörinyt hiiriäkin. Hyvin roihusi kokko ja huomenna jatkuu sama homma.

Järjestin ja lajittelin myös lukemaan opettamisen kurssin monisteista tarpeelliset ja laitoin muut paperinkeräykseen; aika läjä niitäkin. Nyt on ensimmäinen muuttolaatikko pakattu. Lajitellessa löytyi tämä mietelausekin, jonka olin kirjoittanut edeltäjäni työhuoneen seinältä muistiin:

Huomioi ajatuksesi; niistä tulee sanoja.

Huomioi sanasi; niistä tulee tekoja.

Huomioi tekosi; niistä tulee tapoja.

Huomioi tapasi; niistä tulee luonteesi.

Huomioi luonteesi; siitä tulee kohtalosi.

kestolinkki 2 kommenttia

Rinta rottingille!

huhtikuu 15, 2011 at 8:25 am (Oppiminen ja opetus, Uncategorized) (, )

Tämän aamuinen puhelinkeskustelu vakuutti minut siitä, että yksi tutkimukseni päätehtävistä on tuoda esiin meidän tavallisten opettajien työtä ja asiantuntijuutta, antaa ääni sille osaamiselle ja toiminnalle.

Nyt on alkanut taas uusi opetussuunnitelman muokkauskierros. Käytännössähän se tarkoittaa sitä, että tietyt opettajat valitaan vastuuhenkilöiksi  kunnista,  ja nämä opettajat sitten kokoontuvat pienissä ryhmissä pyörittelemään sanoja OPH:n antaman normitekstin sisällä.  Hienoa tässä toiminnassa on se, että kokoonnutaan yhteen ja saadaan siten mahdollisuus keskustella asioista, mutta se sanojen uuteen järjestykseen laittaminen valmiin raamin sisällä on minusta ajanhukkaa.

Puhelinsoitto tuli  lastentarhan puolelta tutulta erityisopettajalta, jota oli eräs toinen tuttu neuvonut kääntymään puoleeni OPS:n eheyttämistä koskevan luvun osalta. Minua käytettiin siis asiantuntijana, itse asiassa taisi olla ensimmäinen kerta, kun minua pidettiin jonkin tietyn asian osaajana. Se tuntui hieman hämmentävältä, mutta toisaalta myös mukavalta. Tosin totesin heti puhelinkeskustelun alkuun, että eheyttäminen on juuri sitä, mitä he ovat päiväkodeissa tehneet koko ajan, ja että tavoitteeni toimintatutkimuksessani onkin tuoda juuri sitä kokonaisuuksista lähtevää ajattelua myös koulun puolelle. Minulle soittanut opettaja halusi kuitenkin vahvistuksen sille, että heidän opetussuunnitelmatekstinsä on asianmukaista. Hän luki  muutaman kappaleen tekstiä, joka oli selvällä suomen kielellä kirjoitettua ja jossa tulivat esiin mielestäni kaikki tärkeimmät eheyttämiseen liittyvät käsitteet: kokonaisuuksista lähtevä opetus, paikallisuus, opetuksen liittäminen ympäröivään maailmaan, taitojen oppiminen sirpaletietojen sijasta, vuorovaikutus… Olin vaikuttunut ja pyysin, että saisin käyttää heidän eheyttämisen lukuaan yhtenä aineistona tutkimuksessani. En siis todellakaan ollut sen kummempi asiantuntija kuin kentällä toimivat opettajat, tai paremminkin sanoen: Me olemme asiantuntijoita.

Tätä tutkimustani tehdessä olen alkanut ihmetellä, miksi meitä tavallisia opettajia käytetään niin vähän asiantuntijoina, kun luodaan uusia opetussuunnitelmia. Miksi  ihmeessä muka  opetusministeri, jolla ei ole lainkaan käytännön kosketusta opetustyöhön, olisi tavallista opettajaa parempi asiantuntija? Tiedän, että hän käyttää asiantuntijoita apunaan, mutta miksi asiantuntijat eivät ole varsinaisia opettajia? Eikö sen sijasta, että opettajat velvoitetaan pyörittelemään niitä jo ylemmällä tasolla laadittuja lauseita hieman eri sanajärjestykseen, olisikin viisasta, että nämä samat opettajat kokoontuisivat puhtaan paperin äärelle ja tekisivät esityksensä OPH:lle käytännön työn tuomien kokemusten perusteella siitä, mihin suuntaan opetusta tulisi kehittää.

Jokin aika sitten kirjoitin tulevaan väitöskirjaani kappaleen Kincheloea siteeraten: Vallitsevan käsityksen mukaan tieto on jotakin sellaista, jonka ovat tuottaneet ulkopuoliset asiantuntijat kaukana koulusta. Tämä käsitys pitäisi muuttaa demokraattisen reformin kautta, jonka myötä opettajat tiedostaisivat, kuinka heillä, ulkopuolisiin asiantuntijoihin verrattuina, on paljon paremmat mahdollisuudet ymmärtää kasvatustodellisuutta ja tutkia sitä. Kun opettajat voimaantuvat, he eivät enää hyväksy kyseenalaistamatta ylhäältä päin annettua asiantuntijatietoa. (Kincheloe 2003, 18.)

kestolinkki 2 kommenttia

Kirjoittamisen koulut

huhtikuu 10, 2011 at 9:52 pm (Elämä, Perhe, suku, koti, Uncategorized) (, )

Sosiologipäivillä Virpi Yliraudanjoki esitteli, mitä ranskalainen kirjallisuuden ja kielen tutkija Hélène Cixous ajattelee kirjoittamisesta. Cixous on kuvannut erityisesti naisen kirjoittamista (écriture féminine) kolmen askelman kautta,  jotka ovat  Kuoleman, Unien sekä Juurten koulut ja jotka myös muodostavat kirjoittamisen ytimen. Kirjoittaminen syntyy syvällä meissä ja  tarkoittaa paluuta asuinsijoille (ks. Cixous 1986, 85–86), joilta ruumis voi löytää tiensä näkyväksi. (Cixous sit. Yliraudanjoki)

Jotenkin olen itsekin kokenut tuon. Kirjoittaminen on ollut minulle aina omin tapa ilmasta ja ymmärtää itseä.  Oikeastaan kirjoittaminen on minulle keino ajatella, tarvitsen kynän tai näppäimet käsiini jotta ajatus kulkisi,  koulussakin nappaan aina oppilaan kynän käteen, kun minun pitää neuvoa jotakin.  Joskus tulee myös  suorastaan fyysisen pakottava tarve kirjoittaa. Nuo kolme kirjoittamisen kouluakin tuntuvat tutuilta. Kuolema merkityksen antajana elämälle tai toisaalta kuolema elämän merkityksettömäksi tekevänä on ollut itselleni jollain tasolla selvää jo melko varhain. Johtunee ehkä siitä, että talossa, jossa asuin, tapahtui itsemurha. Kirjoitan tapahtui, koska ainakin jäljelle jääneille se usein tapahtuu täysin yllättäin. Vaikka itselläni onkin papastani jonkinlainen muistikuva, on kummallista, tai ehkä suojaavaakin, etten muista tapahtuneesta yhtään mitään. Minulle kerrottiin vasta vuosien päästä, kuinka pappani oli kuollut. Se auttoi silloin kyllä ymmärtämään ja yhdistämään monia asioita. Minusta itsemurhaaja vammaannuttaa, ellei peräti tietyllä tavalla tapa monta muutakin ihmistä samalla. Ja ainakin hän jättää syyllisyyden jaettavaksi. Siksi itsemurha on minusta epäreilu ratkaisu.  

Kaikki ovat varmaan jo kuulleet, tai lukeneet paremminkin, sen mitä opin koulussa…Sehän oli se viidennen luokan opettajani viljelemä lause: ”Mitään muuta ei ole pakko tehdä kuin kuolla.” Se on minusta erittäin vapauttava ja toisaalta myös velvoittava lause. Se muistuttaa siitä, että meidän kaikkien on kuoltava, mutta  sitä ennen myös elettävä.  Lukioaikana valitsin mieleisimmäksi runoksi äidinkielen tunnilla Sarkian Älä elämää pelkää.  Sen (melko pateettinen)  lause: ”On kuoleman portti aina avoin” teki ravisuttavan vaikutuksen minuun teinityttönä, jolloin enimmäkseen  muuten kyllä keskityin bileisiin, poikiin ja uusiin kampauksiin, siis elämään.  Eikös se eläminen, loppujen lopuksi, ole se elämän tarkoitus.

Juuret puskevat esiin monesti näistä Kravun postauksistakin. Nekin auttavat ymmärtämään paljon sitä, miksi minusta on tullut minä. Puutarhassa pidän kovasti kukkapenkin perkaamisesta, minusta on mielenkiintoista vedellä pitkiä juuririhmastoja mullasta. Olivatpa sukumme juuret minkälaiset hyvänsä, ne kyllä aina antavat mielestäni voimaa siitä maasta, johon ovat kiinnittyneet. Ja juurten pitääkin kiinnittyä, se on niiden tehtävä. Kasveja voi kyllä onneksi siirtää, kun sen tekee hellävaraisesti. Aion itsekin ottaa monta perennaa juuripaakkuina mukaan, jos ja kun tästä kodista muutan uuteen kotiin. Osa perennoista on peräisin jo lapsuuskodistani, kuten palavarakkaus; jaloakilleijat ovat Martta-mummolta; pionit ovat 40-vuotislahja mieheltäni ja lisäksi on kirjava joukko kukkia, jotka haluan ottaa mukaan muistona täällä vietetystä ajasta. Eikö olekin ihana ajatus, että parhaassa tapauksessa nämä kukat kukkivat yhä uudelleen vuodesta toiseen vielä paljon myöhemmin kun itse en enää ole niitä katsomassa.  Äyräpään ”pyhiinvaelluksellakin” löysin erään sukulaisen kotipaikan nimenomaan sen perusteella, että siinä kasvoi perennoita.

Nukun mielelläni ja yleensä hyvin. Pieniä harmeja jopa pakenen peiton alle. Kannattaa nukkua yön yli, sanotaan. Ja niinhän se onkin, että moni asia ratkeaa, kun antaa sen rauhassa ratketa. Piilotajunta tekee töitä nukkuessa, esimerkiksi unien kautta. Koska nukun niin sikeästi, muistan harmillisen harvoin uniani. Mutta sen olen huomannut, että elämänmuutosten ollessa ajankohtaisia, myös näen ja muistan enemmän unia. Niihin ilmestyy henkilöitä vuosien takaa, joista osa on jo kuolleitakin. Jokin aika sitten juttelin koko yön ensimmäisen poikakaverini ja hänen siskonsa kanssa. Mummo ja isä ovat myös olleet viime aikoina elossa unissani ja olen esitellyt heille uusia ystäviäni. Eräänä yönä näin unta liskoista;  kaikkien pöytien alla oli kasoittain lihavia liskoja, mutta ne eivät olleet ollenkaan inhottavia, vaan kiehtovia. Pahaa untakin näin: Olin hississä perheeni kanssa ja painoin nappulaa ylimpään kerrokseen, mutta jo matkalla sinne tajusin, ettei ylintä kerrosta ole ollenkaan, hissikori syöksyi hissikuilua alas muut perheenjäsenet mukanaan, mutta itse sain jotenkin tarrattua seinästä kiinni siellä korkealla ei missään kerroksessa. Kauheinta unessa oli se syyllisyys, että olin itse painanut nappia. Onneksi näin kuitenkin, että ambulanssi saapui paikalla ja ilmeisesti pahimmilta vammoilta säästyttiin. Jos en niin kovin paljon näekään unia öisin niin sitäkin enemmän uneksin hereillä ollessani. Jotenkin minua on aina auttanut, että kuvittelen asioita. Hyvin kuviteltu on jo mielestäni puoliksi valmis.

Kyllä kirjoittamisen kouluja tosiaan ovat kuoleman, juurien ja unien koulut. Ainakin niistä voi monesti ammentaa ymmärrystä.

PS. Liskot unissa alkoivat kiinnostaa ja googlasin mitä löytyy sillä hakusanalla…Yllättävän osuvaa!  Tällaista löytyi intiaanien voimaeläimistä kertovalta  sivulta:

Lisko

PÄÄTEEMA: Säilyttäminen, unelmoiminen.
Lisko loikoilee itseään viilentäen kiven varjossa, silmäluomien alla sen silmät liikkuvat edestakaisin – Lisko näkee unia. Unet ovat tapa, jolla henki vierailee tulevaisuudessa.
PARANTAVA VOIMA: Liskon taikavoima on todellisuuden varjoissa, missä tulevaisuus paljastuu unissa. Liskon parantava voima on mahdollisuus tutkia tulevaisuutta ja tehdä suunnitelmia tuleville tapahtumille.

kestolinkki Jätä kommentti

Paastoon laskeutuminen

huhtikuu 8, 2011 at 11:17 am (Ihminen) ()

Huh, melkein punastuttaa ja nolottaa tuo eilinen hehkutus. Mutta rakastuneet ihmiset nyt ylipäätään ovat monesti ylitsepursuavia kommenteissaan. Tosin yhtään en liioitellut opiskelijoiden, siis kollektiivisen rakkauteni kohteen, ihanuutta. Mutta nyt…on aika rauhoittua ja laskeutua viimeinkin paastoon, ettei tule äkkilaskua juuri ennen pääsiäistä. Oli uskonnollinen kanta mikä tahansa, ihmisen on mielestäni hyvä välillä pidättäytyä, rauhottua ja pysähtyä perusasioiden äärelle, sekä kilvoitella itsensä ja halujensa kanssa tavoitteena edes hieman yksinkertaisempi ja terveellisempi elämä.

Ainoa paastoni, ja melkein rimanalitus, oli  se paastonajan alussa tekemäni päätös jättää viikonlopun viinipullo  ostamatta kuutena seuraavana viikonloppuna.  Samalla annoin itselleni kuitenkin  luvan  juoda viiniä, jos kaapissa vielä on tai jos joku tarjoaa tai….Siis aika surkeaa, mutta toisaalta tyhjää parempi kai sekin.  Ja olen sentään  jo säästänyt olemattomista rahoistanikin noin 30- 40 euroa, onhan sekin jotain.

Mutta ajattelin nyt kuitenkin ottaa vielä loppukirin paastossa, jos sellaista metaforaa edes tässä yhteydessä sopii käyttää. Monena aikaisempanakin vuonna olen pitänyt metelipaussia, eli lopettanut kanavalta toiselle surffailun ja kuunnellut vain yleykköstä ja saattanut siinä sivussa hetkeksi vähän sivistyäkin, ja ainakin säästynyt Yön ja Tähkän väistelyltä (Sori fanit, makuasia).

Toinen elämänmuutos (huh, miten vaativa sana) on se, että alan viimeinkin seurata säännöllisesti verensokereitani ja syömisiäni ja pistämään seurannan perusteella insuliinia, ihan niin kuin diabeetikon pitäisikin tehdä. Mutta minä sen sijaan olen  tähän asti toiminut lähinnä summamutikassa ja rutiininomaisesti, koska en vieläkään, kymmenen vuotta tautia sairastaneenakaan, ole mieltänyt diabetestä identiteettiini kuuluvaksi. Huh, nyt sanon sen ääneen, ihan niin kuin AA-kerhossakin tehdään: Minä olen Päivi ja diabeetikko. Tässä elämänmuutoksessani ovat tukenani erityisesti tyttäreni, kiitos heille huolenpidosta. Ja tämä julkinen kaapista ulos tulokin saattaa auttaa, tosin en taida uskaltaa edes katsoa viime vuoden paastonajan lupaustani, ettei vain olisi jotain samansuuntaista… Mutta ihmisellä on joka paivä mahdollisuus alkaa alusta, eikö.

kestolinkki Jätä kommentti

Nähdä Rooma ja kuolla

huhtikuu 7, 2011 at 7:30 pm (Kasvu, Kasvatus, Oppiminen ja opetus, Toiminta) ()

Ymmärsin tänään täydellisesti tuon otsikon lauseen ajatuksen. Tuntui siltä, että olen opettajana kulkenut koko ajan kohti juuri tätä kokemusta ja nyt voisin vaikka kuolla. En ole koskaan aikaisemmin kohdanut yhtä paljon luovuutta, lahjakkuutta ja sitä ”jaettua asiantuntijuutta”, kuin tällä viikolla kohtasin opiskelijoiden esitellessä ryhmissä tekemiään jaksosuunnitelmia. Palautteeni olikin järjestäin ylistävää, eikä suotta. Haukoin henkeä, miten hienosti he olivat yhdistäneet töihinsä lapsilähtöisyyden, tutkivan oppimisen, eheyttämisen ja yhteistoiminnallisuuden periaatteet. Ja miten kiehtovia aiheita he olivakaan valinneet: Intia, Keskiaikaset linnat, Välimeren alue, Eläinten talvi, Kierrätyskarkelot, Norpan vuosi, Afrikka…Ja aiheet olivat selvästi tempaisseet tekijänsä mukaan. Työskentelymuotoina oli työpajaa, pistetyöskentelyä, draamaa, retkiä, sanomalehden ja animaation tekoa…Oppimisympäristöt laajenivat nettiin, ulos metsään, maatilalle…. Opiskelijat olivat suunnitellleet  aiheisiin liittyen ihania kuvataide- ja käsitöitä. Sain muistoksikin yhden huovutetun pupujussin. Monet jaksosuunnitelmat tähtäsivät johonkin mielekkääseen koontaan tai loppuhuipennokseen: retkeen, yhdessä tehtyyn esitykseen, näyttelyyn, Olympialaisiin…Kognitiivisten, affektiivisten ja motoristen tavoitteiden lisäksi monet ryhmät nostivat esiin myös eettisiä tavoitteita, kuten yhteisvastuun, suvaitsevaisuuden ja luonnonsuojelun. Nyt heidän vain pitäisi päästä toteuttamaan nämä hienot opetuspakettinsa käytännössä, etteivät ne jää vain paperille. Ja voi, kuinka ihanaa olisi olla oppilaana siinä luokassa, jossa niitä toteutetaan.

Se, että olen tästä kaikesta niin vaikuttunut, johtunee siitä, että opiskelijat suunnittelivat juuri sellaista opetusta, johon toimintatutkimuksenikin tähtää. Lisäksi oma kokemus tapaamisistamme oli se, että ne olivat kommunikatiivista toimintaa parhaimmillaan. Nyt minulla on väsynyt, mutta onnellinen olo. Tosin myös haikea. Haluaisin todella vielä toimia näiden nuorten kanssa jatkossakin. Ilmaisin haluni ääneenkin, ja minulle jäi sellainen käsitys, ettei heilläkään olisi mitään sitä vastaan. Opiskelijat kiittivat kurssia siitä, että he saivat tehdä jotain käytännön työhön liittyvää. (Ilmeisesti esittelemämme teoreettiset lähtökohdat eivät haitanneet tätä tunnetta, ja niinhän se onkin, ettei mikään ole niin käytännöllistä kuin hyvä teoria) Ja muuten; olen sitä mieltä, että Savonlinnan OKL:ää ei missään nimessä saa lopettaa! Siellä on hyvä henki ja oikeasti luovaa toimintaa! Taidepainotteisuus, integroiva opetus ja  ilmiökeskeisyys ei jää siellä vain tavoitteeksi paperilla, vaan näkyy ja kuuluu käytävilläkin.

kestolinkki Jätä kommentti