Huh, huh, pelottaa!

maaliskuu 30, 2009 at 9:45 am (Politiikka, Yhteiskunta, Sananvapaus, Sota/Rauha) (, )

Tieto lisää tuskaa. Nyt vuorotteluvapaalla minulla on ollut enemmän aikaa olla ns. aktiivinen kansalainen. Ja niin kuin monet lähipiirissä ovat hämmästyneenä panneet merkille, viihdyn ehkä liikaakin tietokoneella, johon en aikaisemmin paljoakaan kajonnut.  Opiskelu on tietysti yksi syy koneen ääressä viihtymiseen, mutta toinen syy on uteliaisuus. Blogi-innostuksen myötä olen kurkistellut esim. WordPressin suosituimpiin blogeihin ja minua on alkanut pelottaa.

Olisi ollut ehkä viisasta olla kurkkimatta…Olisin saattanut säilyttää sen naiivin ”lapsenuskoni” siihen, että ainakin suurimmalle osalle suomalaisia ihmisoikeudet merkitsevät jotakin. Mutta tutustuttuani mm. Kullervo Kalervonpojan, Octaviuksen ja Lapinleukun ajatuksiin olen huomannut, miten paljon vihaa kytee pinnan alla ja miten sitä myös avoimesti ilmaistaan mielipiteenoikeuteen  (19. artikla) ja sananvapauteen vedoten. Samalla nähdäkseni usein syyllistytään kuitenkin kunnianloukaukseen (12. artikla). Edellä mainittujen bloginpitäjien kirjoituksia lukiessa tulee sellainen mielikuva, että ihmisoikeudet koskevat vain meitä suomalaisia. Heidän kommenttinsa ovat selkeästi puolueellisia ja mustavalkoisia. Heidän peittelemätön vihansa kohdistuu erityisesti maahanmuuttajiin ja pakolaisiin, mutta myös vasemmistolaisiin ja meihin ”ituhippiajattelijoihin”, joihin kai sitten itsekin lukeudun. Ryöpytystä saavat myös hallituksen ministerit, erityisesti Vanhanen, ja muut päättäjät.

Vihan toisaalta ymmärtääkin; onhan ns. hyvinvointivaltio kohta historiaa ja työttömyys ja syrjäytyminen nykypäivää. Mutta mikä on näiden nimimerkkien  taakse piiloutuneiden, kieltämättä nokkelasanaisten vaikuttajien, vaihtoehto? Rivienvälistä voi lukea lähes sodanlietsontaa ja se pelottaa minua! Ja melkein herää kysymys, onko tämä suomalainen ”puhdas” rotu todella säilyttämisen arvoinen. Ettei vain oltaisi liian kauan lisäännytty ”lähisukulaisten” kanssa. Sisäsiittoisuus ei ole hyväksi…Huh, taidan itsekin syyllistyä herjaamiseen.

Mainokset

kestolinkki Jätä kommentti

PMMP

maaliskuu 27, 2009 at 7:42 am (Musiikki) ()

Latasin eilen patterini PMMP:n keikalla. Jotenkin merkityksellisen keikasta teki se, että olin ensi kertaa ravintolakeikalla esikoiseni kanssa. Eihän meitä äitejä, ainakaan täysi-ikäisen, tainut muita yleisössä olla. Joskus olen vähän pelännyt, että keikallakäynti näin iäkkäänä olisi  jotenkin naurettavaa. Tarkoitus  ei tosiaankaan ole ”sekaantua” nuorisoon (eikä se enää olisi kyllä mitenkään mahdollistakaan…).

Veri vaan vetää keikalle!  Elävä musiikki on ollut itselle jo nuoresta lähtien tapa nousta arjen yläpuolelle. En tarvitse muuta huumetta. Muistan, miten hienoja ensimmäisiä live-kokemuksia olivat jo kevätretket ala-asteella  Lahden kaupunginorkesterin konserttiin.

Ja tämä viimeisin sitten! Minusta PMMP on yksi Suomen energisimmistä lavaesiintyjistä. Näissä nuorissa naisissa on enemmän kuin molemmat puolet. Musiikki on niin monipuolista, laulu puhdasta, aiheet ja lyriikat koskettavia, ajankohtaisia ja kantaaottavia. Paula on ihanan viehko ”olento”, niin tyttömäinen ja kuitenkin jotenkin kuin pikku ”jätkä”. Mira rauhallisempi ja ehkä ”turvallisempi”. Molemmilla on sanottavaa eivätkä he vaikene!! ”Se vaikenee, joka pelkää”! (biisi uudelta levyltä)

Oma lempparini on kyllä edelleenkin ”Mummola”; sen mukana ”riehuessa” tulee niin iätön olo. Tosin ikä tuntui sitten kotona, kun suonta veti ihan tajuttoman vietävästi, mutta kyllä se riehuminen oli senkin arvoista.

Taustalla soi nyt  uusin levy Veden varaan. Soundit ovat ehkä seesteisempiä kuin aiemmin, punkkia on vähemmän. Mutta sanomaa ja ajankuvaa löytyy (esim. Taajama, Pariterapiaa). Eiliseen kannanottooni viitaten lopuksi katkelmia biisistä San Francisco: ”En kanna kaunaa enkä kaipaa tänne koskaan. Kun äiti kuolee, lähden viimein kaupunkiin. En muista niitä, jotka nyt muo hieroo paskaan. Jos laitan silmät kiinni nousen taivaisiin. Ne huutaa raivoissaan: ”Ei, mies ei toimi noin!”….En niele tuskaa, vaan shampanjaa virtanaan, verhoudun paljetteihin päästä varpaisiin…Ei pilkkaa suut, ei nouse sormi yksikään. En enää pelkää etten ketään löydäkään ja linnun lailla kerran nousen korkeimpaan, ruumiin vanki koskaan en ollutkaan.”

kestolinkki Jätä kommentti

Autuaita ne, jotka toisia armahtavat

maaliskuu 26, 2009 at 11:51 am (Ihminen) (, , , , )

Kirjoitin tänään Itä-Savon Lukijan Mielipidesivulle kommentin, jolla otan  kantaa Savonlinnan kirkkoherran suhtautumiseen homoja kohtaan. Hän näkee homouden kehityshäiriönä ja kieltäytyy siunaamasta heitä.

Autuaita ne, jotka toisia armahtavat (Matteus 5:7)

Olen sekä surullinen että vihainen Savonlinnan kirkkoherran ja hänen
laumansa suhtautumisesta homopareihin. Enkä ollenkaan ihmettele, että
kirkosta eroaminen on yleistynyt. Olen itse kokenut seurakunnan
turvalliseksi paikaksi jo päiväkerhosta alkaen ja olin jonkin aikaa
nuorempana seurakunnan palkkalistoillakin. Minulla on ollut sellainen
harhaluulo, että seurakunta on kuin koti, jonne voi tulla sellaisena
kuin on. Vasta näin keski-ikäisenä olen huomannut, kuinka
suvaitsematon ja tuomitseva yhteisö se voi olla.

En ole teologi, mutta minusta ei ole ihmisen tehtävä asettua ikään
kuin Jumalaksi luokittelemaan jyviä akanoista ja määrittelemään,
kenellä on ”kehityshäiriö”. Seksuaalisuus on myöskin niin
henkilökohtainen asia, että toivoisin, ettei ihmisiä sen perusteella
laitettaisi paremmuusjärjestykseen. (Olisi varmaan sitten syytä jopa
määritellä se oikea ja ”normaali” yhdyntäasento,joka ilmeisesti
epäilemättä on tässä yhteydessä lähetyssaarnaja.) Eikö jokaisesta
meistä tuntuisi kiusalliselta ja pahalta, jos omaa seksualisuuttamme
käytäisiin ruotimaan ja arvostelemaan julkisesti? Homot ovat tähän
tottuneet.

Ihminen kaipaa siunausta erityisesti monissa elämän merkkikohdissa,
jonkin uuden vaiheen alkaessa. Tuntuu oudolta ja kristilliselle
elämänkatsomukselle vieraalta, että kirkko kieltäisi sen. Ilmeisesti
tämä siunaamisen kieltäminen liittyy jotenkin siihen, miten
kirkkoherramme määrittelee synnin. En itsekään menisi siunaamaan
esimerkiksi kenenkään murha-aikeita. Mutta millä perusteella homous on
syntiä? Eikö synnin määritelmäksi riitä se, ettei tee toiselle tai
itselleen pahaa? Kannattaa myös muistaa, että jokainen homo on jonkun
lapsi. Entä jos Sammeli Juntusen lapsesta tulisi homo? Vai onko tämä
kokonaan pois suljettu ajatuskin?

Tunnen monta ihanaa ihmistä, jotka ovat myös homoja, mutta ennen muuta
he ovat ihmisiä. Ja jokainen meistä on syntinen, joka tarvitsee armoa.

kestolinkki 3 kommenttia

Hienoa, ihanaa ja ihmeellistä!

maaliskuu 22, 2009 at 4:54 pm (Arki/juhla, Perhe, suku, koti, Ystävät) (, )

Tässä blogimerkinnässäni aion kehua ja ylistää omiani ja läheisiäni. Jos se jotakuta ärsyttää jo ajatuksena, kannatta jättää tämä lukematta. Halu kehua omia taitaa periytyä karjalaiselta evakko-mummoltani, jonka useimmat lauseet alkoivat ”mei” Päivi/Risto/Lilja/Reijo teki sitä ja tätä.  Miehellenikin hän sanoi usein: ”Sie oot kova (=hyvä)!” Joskus tämä  kotipiirin ylistys  tuntui kiusalliseltakin, mutta enimmäkseen se tuntui hyvältä ja vahvisti.

Siispä Hallelujah! Kevään valon lisääntyessä alkaa perheessämme moni asia valmistua: Esikoisen kirjoitukset ovat onnellisesti ohi. Ja  ihailen, miten hän kirjoitti pitkän matematiikan ja luonnontieteitä, vaikka vanhemmilla ei ole paljon minkäänlaista käsitystä niistä. Keskimmäisen tyttären viulunsoitto on tänä vuonna kehittynyt entisestään, ja uuden musiikin konsertissa kuuntelin liikuttuneena  hänen tulkintaansa Rautavaaran Notturno e danzasta. Notturno-osa on hienon enteilevä ja Danza kiihkeä. Kappaletta on hiottu tämä lukuvuosi, ja kehitys kuuluu. On ihmeellistä, että lapset osaavat jotain sellaista, mitä me vanhemmat emme hallitse ollenkaan!

Vuonna 1990 mieheni sai kuningasajatuksen ja kutsui kavereita koolle talvipäiville, joita on vietetty sen jälkeen vuosittain. Tapahtuman ”formaattiin” kuuluu kisailua ja liikuntaa päivällä  ja iltamat illalla, lisäksi saunotaan ja syödään hyvin. Tänä vuonna, nyt viikonloppuna, pelasimme hankipalloa jättipallolla. (Todella fyysinen laji puolen metrin umpihangessa…!)  Lisäksi teimme kaksi mainosvideota (ei julkiseen levitykseen) tulevaa juhlavuotta ajatellen. Iltamissa oli taas loistavaa ohjelmaa ”vapaalla pudotuksella”. Melkein kaikki ovat sellaisessa työssä, ettei aikaa jää paljon valmisteluihin eikä hiomiseen. Eikä kukaan varsinaisesti työn puolesta kovin paljon urheile tai esiinny, joten on ihanaa ainakin kerran vuodessa irrotella, leikkiä  ja olla ”tähti” lavalla. Siis ylistys koko porukalle! Vive la Compagnie!

Tiedän, että yleensä huhtikuussa en ole näin myönteinen ja vireä, joten tämä on jonkinlaista sparrausta kestämään kuukausi, joka on mielestäni tosiaan kuukausista julmin. Silloin saattaa iskeä kevätväsymys, enkä jaksaisi kuin kuunnella ja katsella,  kuinka kevät raivaa voimalla talven tieltään pois.

kestolinkki 2 kommenttia

Vangitsevaa karismaa

maaliskuu 17, 2009 at 9:44 am (Musiikki) ()

Nappasin tänään levyhyllystä silityksen taustalle Nick Caven levyn. Kaikki kunnia miehelleni, jonka aktiivisen kuunteluharrastuksen ansiosta valinnanvaraa on metritolkulla ja jonka ansiosta itsellekin on tarttunut jotain takkiin. Caven levyjäkin löytyi kuusi. Murhaballadit ovat soineet meillä useamminkin, joten pistin ”lautaselle” levyn The boatman`s call (1997), jonka rakkausballadien tahtiin oli helppo silittää. Ihan toisenlaisia tunnelmia löytyy esimerkiksi Abattoir Blues -levyltä, jonka livetaltioinnin vuodelta 04 näin jokin aika sitten. Ihailen artisteja, jotka eivät jämähdä veisaamaan samoja virsiä vuodesta toiseen!  Nick Caveakin on vaikea lokeroida. Tuotannosta löytyy surumielistä  ja synkkääkin bluesia, vauhkoa meininkiä, sekä revittelyä että tunnelmointia. ”Get ready for love”  kuulostaa minun korvaani ihan funkilta (tosin mun luokitteluihin kannatta suhtautua varauksellisesti) ”Hiding all away” on ihanan rosoinen saundeiltaan, ja biisi kasvaa loppua kohti maagisesti ja taustakuorossa  on Groove-meininki! ”You looking for me , dear, Down by the sea. You found some little silver fish, but you didn´t  found me…Some of us we hide away, some of us we don´t…. But we all know there is a law And that law, it is love. ”  Cave ”saarnaa” rakkaudesta, pohtii hengellisiä asioita ja kertoo kiehtovia tarinoita. Ja tämä komistus (sekä cool että hot valkoisessa paidassaan) on nyt tulossa kesällä Suomeen Provinssirockiin! Ei kai sinne ole ”yläikärajaa”? Aktiivisesta keikoilla käymisestä huolimatta, suuremmat festarit on jäänyt vähemmälle. Usein hitauden takia. Vieläköhän lippuja on!?

Miehen läsnäolo lavalla lienee 111 prosenttista. Energia ja karisma riittänee viemään ainakin minulta jalat alta, joten Seinäjoelle kokemaan hurmosta!

kestolinkki Jätä kommentti

Tunnustuksen antaminen

maaliskuu 14, 2009 at 10:37 am (Dialogi, Emansipaatio, Kasvu, Kasvatus, Oppiminen ja opetus, Tutkimus) (, )

Olin eilen seuraamassa etäohjaajani Rauno Huttusen jo toista väitöstä, jonka aiheena oli Indoktrinaatio, kommunikatiivinen opettaminen ja tunnustus opetuksessa.  Näitä käsiteltiin kriittisen teorian ja demokraattisen kasvatuksen näkökulmasta.  Indoktrinaatio tarkoittaa käsitteiden ja asenteiden iskostamista oppilaan päähän; sitähän perinteinen kasvatus on pitkälti ollut. Auktoriteetteja ei ole kyseenalaistettu eikä kritiikkiä suvaittu. Yksilöllinen ajattelu on nähty lähinnä uhkana.  Kommunikatiivinen opettaminen nostaa oppilaan oppimisprosessin subjektiksi. Kasvatuksessa tunnustetaan kyllä opettajan ja perinteen auktoriteetti, mutta samalla kuitenkin pyritään tukemaan oppilaan kriittistä ajattelua. Opetusta hallitsee edelleenkin monesti kommunikatiiviselle toiminnalle vastakkainen ajattelu; strateginen toiminta, joka on suorituskeskeistä ja jossa oppilaat ja opetus nähdään välineinä jonkin päämäärän saavuttamiseksi.

Väitöstilaisuus oli erittäin mielenkiintoinen omankin tutkimukseni kannalta.  Juuri kommunikatiivinen opettaminen sopii eritäin hyvin aihekokonaisuuksien käsittelyyn. Keskustelua ja oman arvomaailman pohtimista tulisi mielestäni lisätä koulussa. Samoin tunnustuksen antamista kaiken kaikkiaan tulisi lisätä yhteiskunnan eri tahoilla. Viime aikoina on ollut meneillään kehitys, jossa vaatimuksia on koko ajan lisätty ja  ihmisistä on pyritty puristamaan kaikki mehut. Mutta annetaanko aitoa tunnustusta ja huomataanko työntekijä tai oppilas persoonana?  Olemmeko me suomalaiset liian kitsaita, jopa kateellisia, antamaan toisillemme kiitosta ja kehuja? Kuitenkin jokainen tietää, miten paljon voimia antaa oikeaan aikaan lausuttu tunnustus. Miksi keskustelu ja varsinkin vastakkaisten ajatusten esittäminen koetaan niin usein uhkana? Olisi hienoa pyrkiä ymmärtämään myös vastakkaisia mielipiteitä, eikä tyrmätä niitä heti kättelyssä, tai sortua eipäs-juupas-väittelyyn. Ja olisi tosi piristävää, jos joku jopa kommentoisi näitä ajatuksia…

kestolinkki 3 kommenttia

Minun kouluni

maaliskuu 11, 2009 at 11:30 am (Koulu) ()

Eilen vierailin  koulussa, jossa toimii rehtorin lisäksi kaksitoista opettajaa. Käyntini tarkoituksena oli kyselyni esittely ja siihen vastaamaan houkuttelu. Harmi, mutta ei yllätys, oli se, että menomatkalla eksyin tietyön ja sen liikennejärjestelyjen vuoksi ja kiertelin jonkin aikaa koulun ympäristössä löytämättä perille.  Alan alistua siihen, että eksyminen on minulle luonteenomainen tapa siirtyä paikasta toiseen…Sain kyllä anteeksi pienen myöhästymisen, kun toin tortun tullessani opettajainhuoneeseen. ..

Jotenkin tuntui kotoisalta istua pitkästä aikaa kahvikupin kanssa kollegojen parissa, vaikkakin vieraiden. Jäin jopa seuraamaan viikkopalaveria oman esitykseni jälkeen. Samalla tajusin, millainen on koulu, jota rakastan. Se ei ole idyllinen vanha maalaiskoulu eikä ultramoderni ja funktionaalinen uusi koulukaan. Vaan se koulu, missä itse olen kuin kotonani, on rakennettu 60-70-luvulla; sen katollakin tehdään lumitöitä; sen pitkillä ja kapeilla käytävillä tönitään ja melutaan ja siellä haisee minestronekeitto ja märät lapaset; opettajainhuoneessa on jäänyt kahvinkeitin päälle ja ikkunalaudoilla ja pöydillä on kaikenkirjavia kahvimukeja ja paperipinoja; nurkassa on pari sählymailaa ja epäkunnossa oleva kasettisoitin; ilmoitustaululla on lukemattomia tiedotteita ja löytötavaroita, luokkahuoneiden väliseinien eristys ei estä kuulemasta naapuriluokan opettajan tunteenpurkauksia…Kuulostaa varmaan perverssiltä rakkaudelta, ja varmasti tämä on sukua ns. ostalgialle. Minulle tällainen koulu on kuitenkin se oma, ja samalla se on itselleni peruskoulun ”muistomerkki”, peruskoulun, joka syntyi tasa-arvon ihanteesta ja jonka arvomaailma sopii omaan pirtaan.

kestolinkki Jätä kommentti

Elämää ”mahdollisuuksien” yhteiskunnassa

maaliskuu 8, 2009 at 2:46 pm (Politiikka, Yhteiskunta) (, )

Pistäydyin koululla kirja- ja tarviketilauksia tekemässä. Selkeästi nyt on säästölinja, ja ymmärtäähän sen,  koska homeremontti vie ison potin kunnan laihasta kukkarosta. Mutta jotenkin ihmetyttää, että silloin, kun aloitin työt parikymmentä vuotta sitten, kunnassamme sai tilata kaikenlaisia ihania ”kiiltopapereita” ja hankkia mieleisiä kankaita käsitöihin. Koulutyöhön oli varattu varoja yllin kyllin.  Meni muutama vuosi, ja aikaisemmin hyvinvoiva kuntamme olikin jossain ajankohtaisohjelmassa esimerkkinä köyhimmistä kunnista. Tuskin ne kiiltopaperit taloutta romauttivat (vai pitäisikö tuntea syyllisyyttä?) Enää ei vain ollutkaan niitä kouluille ”korvamerkittyjä” rahoja vaan kunta joutui itse tekemään vaikeita valintoja.  (Kuntamme puolustukseksi pitää sanoa, että kouluasiat ovat edelleenkin ihmeen hyvin verrattuna moneen muuhun kuntaan.)  Samoihin aikoihin, 90-luvun loppupuolella, kunta osti konsulttipalvelulta laatuarviointiohjelman, jossa oppilaista puhuttiinkin yht´äkkiä  asiakkaina ja jossa strategiat nousivat keskeisiksi sodan- ,anteeksi, koulunkäynnin käsitteiksi.  Nuorimpana ja (hölmöimpänä) opettajana minut ”valittiin” oman koulumme laatuohjelman toteuttajaksi (jonkun oli ”pakko”, kun kerta tällainen kallis ohjelma kuntaan hankittiin…) ja täytyy sanoa, että niin painavaa kivirekeä ja omaa ajattelumaailmaani vastaansotivaa hanketta en olekaan vetänyt. Ei auttanut, vaikka yritin kääntää strategiat ja asiakkaat koulun kielelle. Se ei vain toiminut!

Tämän päivän Itä-Savossa (8.3.) oli sosiaalipolitiikkaa koskeva juttu, joka oli otsikoitu ”Suomi matkii muualla hylättyjä malleja”.  Artikkeli perustui sosiaalipolitiikan emerita-professorin Briitta Koskiahon haastatteluun ja kirjaan ”Hyvinvointipalvelujen tavaratalossa”. Palvelujen markkinoistaminen on tullut nyt Suomeen, kun muualla aletaan suhtautua siihen jo kriittisesti. Tilaajapuoli ostaa siis palvelut kilpailuttamisen  jälkeen julkiselta tuottajalta, yksityiseltä  yritykseltä tai järjestöiltä. Lähiruoka ei esimerkiksi pärjää tässä kilpailussa ja kouluruokailussamme saatetaankin syödä Keski-Euroopasta tulleita kasviksia ja  eineksiä lisääntyvässä määrin. Britaniassa tämä palvelujen ostaminen bulkkitavarana hylättiin jo 90-luvulla, koska siinä ei otettu tarpeeksi huomioon toiminnan sisältöä ja palvelujen ja tarpeiden erilaisuutta. Meillä sosiaalipolitiikkaa vaihdetaan täyttä päätä  palvelumarkkinoihin. Hälyttävää Koskiahon mielestä on se, että Suomessa tämä ei ole herättänyt kansalaiskeskustelua. Englannissa jokainen uudistus tehdään läpinäkyvästi ja alistetaan julkiseen keskusteluun vaiheittain.  Eikä Suomessa päätöksenteossa sanottavasti käytetä hyväksi  akateemista asiantuntemustakaan. Sosiaali- ja terveysturvan keskusliiton toiminnanjohtaja Riitta Särkelä sanoo, että tällainen markkinapohjaisen palvelutehtaan pyörittäminen murentaa kunnan pitkäjänteistä  sosiaali- ja terveyspolitiikkaa ja ohentaa demokratiaa. Sen markkinoiminen ”mahdollisuuksien” politiikkana kuulostaa huonolta vitsiltä.

kestolinkki Jätä kommentti

Äideistä

maaliskuu 3, 2009 at 11:57 am (Kirjat, Rakkaus, Välittäminen, Uncategorized) ()

Olen iltalukemisena lukenut viimeksi Heidi Könkään romaanin Jokin sinusta. Se on omaelämänkerrallinen tarina kahden äidin välissä kasvaneesta Margasta ja hänen läheisistään. Margan äiti jättää tämän jo vauvana sisarensa hoitoon. Lasta kaivanneesta sisaresta, Mirjasta, tulee hyvä ja rakastava äiti Margalle. Biologisen äidin, Soilin, harvat vierailut koetaan perheessä lähinnä uhkana, joka nostaa aina esiin pelon siitä, että Soili viekin Margan mennessään.

Marga, Mirja ja tämän mies Aatos muodostavat yhdessä perheen, ja vain harva tietää, ettei Marga ole heidän biologinen lapsensa. Aatos ja Mirja ovat Margalle isä ja äiti. Perhe muuttaa 60-luvulla joksikin aikaa Ruotsiin, jossa Marga käy ensimmäiset luokat koulua  ja toimii ”tulkkina” vanhemmilleen. (Onkin hyvä katsoa maahanmuuttajia tästäkin näkökulmasta. Ei ole mukavaa olla silmätikkuna ja kuulla kommentteja ”En finne igen!” Ollaan me suomalaisetkin oltu mamuja; se olisi hyvä muistaa nykyisessä monesti ulkomaalaisvastaisessa keskustelussa.)

Kirjan tärkein teema on kuitenkin äitiys. Tulee sellainen vaikutelma, että lapsi voi selvitä siitä, että äiti jättää hänet, jos hänellä kuitenkin on rakastava aikuinen ”sijaisäitinä”, mutta äitiin lapsen pois antaminen jättää pysyvän jäljen. Ainakin kirjan Soilin se jähmettää, eristää ja kovettaa. Hän sulkee sydämensä. Soilin kuoleman jälkeen Margakin tajuaa, että Soili on ollut hänen sisällään kuin kivenmurikka, piilossa mutta silti olemassa tuntuvana möykkynä.

Varsinkin kirjan loppu liikutti kovasti, ja tajusin, miten hieno ja rohkea asia oli, että oma äitini piti minut aikoinaan, vaikka ilmoitinkin tulostani, kun hän oli vasta 17-vuotias lukiolainen. Säästyimme sen ansiosta ehkä molemmat yhdeltä syvältä avohaavalta.

Heidi Köngäs on yksi lempikirjailijoistani. Aikaisemmat teokset Luvattu ja Vieras mies ovat vahvaa ja hienoa kerrontaa, vain Hyväntekijä jäi jostain syystä kesken…Täytynee yrittää uudelleen.

kestolinkki 3 kommenttia

Mediapaasto tarpeen?

maaliskuu 2, 2009 at 2:15 pm (Arki/juhla) ()

Kirkkovuodessa vietetään nyt paastoaikaa laskiaisesta alkaen pääsiäiseen asti. Minulla on ollut jo useana vuonna tapana koettaa hiljentyä ja pidättäytyä jostakin ”huonosta” tai kahlehtivasta tavasta. Joskus olen esimerkiksi siirtynyt yleX:n puolelta kuuntelemaan yle ykköstä. Hartaat sävelet ovat kumman rauhoittavia työmatkalla.

Tänä vuonna paastoan karkin syömisestä. Suklaapupu ja -muna maistuvatkin sitten erityisen makealta, kun pääsiäinen koittaa. Sinänsähän makeapaasto on erittäin järkevä ja terveellinen paasto, varsinkin tällaiselle diabeetikolle, mutta jos tutkiskelen itseäni vähän kriittisemmin, tiedän, mistä minun olisi vielä tarpeellisempaa paastota…En olisi sitä vielä reilu vuosi sitten osannut aavistaakaan. Minähän olin niitä ihmisiä, ”joilla ei ollut aikaa eikä kärsivällisyyttä istua koneen ääressä.” Vähän ylimielisesti paheksuin Mikael Jungerin facebook-viestittelyä: Iso mies ja kehtaa lässyttää tuollaisia ”Mikael is loving-juttuja”, ja vieläpä työaikana tietysti…!

Ja kuinkas nyt onkaan asioiden laita… Eilen juuri erityisesti tajusin sen. Kärsin pitkästä aikaa ns. sunnuntaiahdistuksesta. Se on sitä, kun on toisaalta pitkästynyt ja toisaalta levoton olo. Se ei ole sitä luovaa joutilaisuutta, milloin syntyvät  parhaat ideat, vaan sellaista typerää vetelyyttä. Ei osaa tarttua mihinkään oikeaan tekemiseen, vaan klikkailee itseään päämäärättömästi sivustoilta toiselle. Mikään ei kuitenkaan kiinnosta tarpeeksi ja kaikesta tulee sellainen ähky, mutta tyhjä olo. Hmm, onko syytä huolestua? Olihan tästä joitakin merkkejä  ilmassa jo silloin, kun pari vuotta sitten jouluna tutustuin tyttöjen Sims-peliin. Ja sain motkottavat tyttäreni kimppuuni, kun olin kuulema ollut jo niin ja niin kauan koneella…(Ja minunhan piti vain valveutuneena vanhempana perehtyä siihen, miten lapseni viettävät aikaa koneella.) Lisäksi tytöt olivat erittäin kateellisia siitä, että luomani hahmo jopa kohtasi ufon…:)

Minulla ei siis ollut vielä kanttia ryhtyä mediapaastoon. Ehkä ensi vuonna sitten, jos tämä tästä vielä pahenee.

kestolinkki 2 kommenttia