Harvoin haikaira laskeutuu…
Harvoin haikara laskeutuu tasan kymmenen vuoden jälkeen saman perheen katolle, mutta meille tapahtui juuri niin. Haikara vieraili 30.11. sekä vuonna 1991 että 2001. Isosisko saikin 10-vuotis-synttäreillänsä yllätyslahjaksi pikkusiskon. Tätä lahjaa 10-vuotias ei välttämättä ollut kyllä toivonut, sillä tarkoittihan se sitä, että hän joutuisi jatkossa jakamaan yhden lapsen elämän tärkeimmän päivän jonkun toisen kanssa. Myöhemmin molemmat ovat sopeutuneet asiaan, ja uskon, että yhteisestä syntymäpäivästä voi olla jotain käytännön hyötyäkin sitten, kun he vanhempana juhlivat pyöreitä vuosia.
Haikaran laskeutuminen on jotain sellaista, mikä todella tapahtuu, ei tosin ihan odottamatta. Mutta silloin kun se tapahtuu, olet itse tapahtumien keskipisteessä. Elämässä on paljon päiviä, jotka menevät pikakelauksena melkein ohi. Nytkin mietin, miten on mahdollista, että yllätysvauvani on jo yhdeksänvuotias.
Laadullisessa tutkimuksessa pyritään tiheään kuvaukseen. Oman elämän tiheitä kuvauksia ovat ne hetket, joihin kamera zoomaa tarkasti, äänimaailma tallentuu kirkkaana, mukana sen lisäksi tuoksut, maut ja ihon aistimukset, siihen ei Hollywoodkaan vielä pysty. Siinä ”otossa” et esitä itseäsi vaan olet sitä. Sellaisten hetkien videointi olisi mielestäni synti, ja latistaisi, ellei peräti turmelisi, hetken olemuksen ja merkityksen. Hetken idea ja merkitys on juuri siinä, että se ei toistu koskaan samanlaisena, mutta jättää jäljen. Koko elämän idea taitaa olla sama…minä sepitän hilpeitä lauluja kauniista katoavasta elämästä.
Turva traditiossa
Kasvatustieteen päivillä pohdin kovasti yhdessä muiden kanssa, kuinka voisi laajentaa näkökulmaa, rikkoa rajoja, tehdä asioita toisin, etsiä vaihtoehtoja, hyväksyä erilaisia lähestymistapoja eli laittaa edes jotenkin kapuloita systeemin rattaisiin. Risto Ikonen havainnollisti hyvin systeemin lähes järkähtämättömän toimivuuden ja kuinka ihminen tuntee itsensä sen edessä helposti voimattomaksi. Ikosen mukaan ”system error” olisi kasvatuksen välttämätön ehto. System error ideoi toimintamalleja, jolla systeemi saadaan toimimaan itseään vastaan, avaa vaihtoehtoisia näkökulmia ja tapoja toimia. Juuri niin pitäisi juuri nyt tehdä. Ei siis saisi olla liian kiltti eikä liian laiska tai välinpitämätön. Esimerkiksi meidän opettajien tulisi tiedostaa vapautemme käyttää omaa järkeämme. Se on Kantin mukaan kypsyyden ja aikuisuuden merkki. Deweyn mukaan pitäisi kysyä, millä oikeudella yhteiskunta toimii niin kuin se toimii. Ovatko toiminta ja sen seuraukset hyväksi vai pitäisikö tehdä jotakin toisin? ”Valtio on jotain, jota on tarkkailtava, tutkittava ja etsittävä. Kun sen muoto on kiteytynyt, se olisi jo melkein samassa luotava uudelleen” (Dewey, Julkinen toiminta ja sen ongelma)
Vaikka peräänkuulutankin muutosta, on jotain, mitä en halua muuttaa. Minusta on ihanan turvallista ajatella, että vaikka en tiedäkään, missä asun vuoden päästä, tiedän kuitenkin, että ripustan advettiaikaan jouluverhot ja otan esiin kynttelikön, johon sytytän kynttilöitä neljänä peräkkäisenä sunnuntaina. Todennäköisesti aloitan myös päivittäiset joulusiivoukset hiljalleen laatikko kerrallaan. Kaikki tämä pitää minut kiinnittyneenä johonkin, etten joudu aivan tuulen riepottamaksi.
Lapin lumoissa
”Jo vain tuntee, ken Lappiin on kulkeutunut, mitä aiemmin ollut on vailla.” Ihanat Kasvatustieteen päivät takana. Kohtaamisia ja kertomuksia. Narratiivisen lähestymistavanko satoa, runotyttöjen seuranko vaikutusta, Lapin taikaako, vai kaiken kokemani summa, kenties. Perjantaina kuitenkin tapahtui sellaista, mitä ei teini-iän jälkeen olekaan tapahtunut. Minulla oli herätessäni runo, joka piti heti ensimmäiseksi kirjoittaa muistiin. Olkoon se tiivis raportti siitä, mitä ehkä ymmärsin ja koin napapiirillä Kasvatustieteen päivillä 2010. Ehkä se on myös tutkimusotteeni, ainakin elämään. (kenties fenomenologista, ainakin holistista, varmasti narratiivista)
Aika on tässä. Hiljaisuus, jonka kuulen. Pimeys, jonka haluan nähdä.
T A R – K A S – T I.
Kaikki on tässä. Rannalla, jolta meri pakeni, merellä, jonne tähdet putosivat.
R A – K A S – T I T.
Ps. Viimeisen sanan lisäsin vasta nyt, kun huomasin, mitä sanan ”tarkasti” kirjaimista voi muodostaa. Ja nyt siinä sitten onkin A ja O. Hetki ja se suurin niistä kolmesta.
One Way Ticket
Ostin juuri menolipun Rovaniemelle, jossa pidetään ensi viikolla Kasvatustieteen päivät. Menen sinne yöjunalla, joka lähtee Kerimäeltä tiistai-iltana. Riihimäeltä alkaen matkustan makuuvaunussa, mitä en olekaan koskaan aikaisemmin tehnyt, vaikka yöjunalla olenkin liikkunut. Nuorena reilatessa nukkuminen onnistui yllättävän hyvin ihan tavallisessakin vaunussa, ja muistankin kuinka hämmentävää esimerkiksi oli herätä Oslossa, kun ympärillä oli töihin matkaavia ihmisiä, joita ei nukahtaessa vielä vaunussa ollut. Matkalle lähtö jännittää aina ja tuntuu vatsanpohjassa. Rovaniemen menolipun lisäksi itselläni on nyt varauksessa monta menolippua, joiden pääteasemaa en tiedä. On vain jonkinlainen mielikuva tai toive suunnasta. Se tuntuu oudon irralliselta tällaisesta kiinnittyvästä ihmisestä. Avoinna on asuinpaikkaan, ihmissuhteisiin ja työhönkin liittyviä tulevaisuuden suunnitelmia. Mitä, missä, milloin ja kenen kanssa?
Rovaniemen reissun suunnitelmat ovat kuitenkin selkeämpiä. Pidän siellä kaksi esitelmää; toisen Kasvatuksen historian ja filosofian teemaryhmässä ja toisen Narratiivisten lähestymistapojen ryhmässä. Kieltämättä olen taas ahne, yksikin olisi ehkä riittänyt, mutta kun kerran sinne asti mennään, niin esiinnytään sitten koko rahan edestä. Esitykseni Kasvatuksen historian ja filosofian ryhmässä pyörii John Deweyn ajatusten ympärillä, joista mielestäni olisi lääkkeeksi tälle suorituskeskeiselle ja menestykseen tähtäävälle yhteiskunnalle, jossa ihmisistä helposti tulee vain pelinappuloita. Avainsanoja ovat avoin demokratia, yhteisöllisyys, paikallisuus, viestintä ja vuorovaikutus. Ja tietysti eheyttävä opetus ja maailmaa parantavat toimintatutkimukset! 🙂 Esitelmä on avoimesti kantaaottava. Toisessa esityksessä pohdin narratiivisuutta yleisesti sekä myös erityisesti omaan tutkimukseeni liittyen. Lisäksi näen Rovaniemellä monta sellaista ihmistä, joiden kanssa yleensä olen yhteydessä vain facebookin tai sähköpostin välityksellä. Odotan siis innolla reissua napapiirille!
Laitetaan levylautaselle One Way ticket. Meinasin ensin soittaa seitkytluvulta tutun Menolipun, mutta löysinkin sitä etsiessä tämän Leann Rimesin kappaleen: Sopivasti voimaannuttava biisi, ehkä jopa liiotellusti, mutta olkoon voimabiisi loppuvuodeksi. Tsemppausta tarvitaan!
Ps. Ostin vain menolipun siksi, että pääsen takaisin päin Joensuun ja Savonlinnan kasvatustieteilijöiden kanssa bussilla.
Sujuu kuin leikki
Tänään toimintatutkimusryhmäni Toimi kokoontui meillä kotona. Tunnelma oli siksi ehkä tavanomaistakin avoimempi; juttu luisti ja kahvit piirakkoineen maistuivat. Olen vähän ajatellut, että naurunremakoista saisi kivan potpurin karonkkaan. Kuopus tosin totesi kokouksen jälkeen, että eihän tuossa nyt ole mitään järkeä; te vain syotte, nauratte ja pälpätätte. Totta. Mutta kyllähän tässä silti ”järkeä” on, sillä nythän tämä sujuu kuin Gadamerin kuvaama dialogi, jota hän vertaa mukaansa tempaavaan leikkiin. Onnistunut dialogi ikään kuin täyttää siihen osallistuneet ja jatkuu sielun sisäisenä keskusteluna itsensä kanssa. Tavoitteena on yhteinen tulkinta maailmasta. Kannatteleva yhteisymmärrys syntyy halusta ymmärtää toista. (Gadamer 2004). Jotain tällaista on aistittavissa.
Aina ei tietty ole näin auvoista, ei tutkimuksen, eikä ryhmänkään kanssa. Olen ollut huolissani, kun opettajat eivät välttämättä vastaa sähkäposteihin, ja olen jo vähän pelännyt hyytyykö toiminta sittenkin tänä toisena lukuvuonna. Mutta ilmeisesti pelkään turhaan, sillä ainakin neljän aktiivisen ja uskollisen opettajan ryhmä tuntuu kannattelevan tätä toimintaa ja eheyttävän kouluopetusta todella hienosti. Ihailen ja kehun heitä joka kerta täydestä sydämestäni. Minä saan tässä toiminnassa paljon ideoita omaankin työhöni opettajana.
Jotenkin itselleni kirkastui tänään, että tämän tutkimuksen yhtenä tehtävänä onkin tehdä näkyväksi sitä hienoa työtä, jota opettajat tekevät kouluissa. Toisaalta sivutuotteena syntyy myös tietoa siitä, miten moneen suuntaan opettajien on venyttävä; toimenkuva on todellakin paljon laajentunut esimerkiksi sen kahdenkymmen vuoden aikana, kun itse olen ollut kentällä. Alkuaikoina tuntui siltä, että riitti, kun suunnitteli ja hoiti oman luokkansa opetuksen ja valmisti joulujuhlaan ohjelman. Nyt on tullut osaksi normaalia työnkuvaa vanhempainvartit eli arviointi- ja kehittämiskeskustelut. Yhteistyö eri tahojen kanssa on myös lisääntynyt; keskusteluja käydään erityisesti erityisopettajan kanssa. Tähän kun vielä lisätään kaikki kehittämishankkeet, joita kouluissa pyörii, tuntuu siltä, että se opetustyö kattaakin vain suunnilleen puolet toimenkuvasta. Materiaalia näistä toimenkuvaan liittyvistä ”lisätöistä” saan sähköpostiviesteistä, joissa selvitetään, miksi ei ehditä tai päästä osallistumaan Toimen kokoontumisiin.
Mutta ihmeesti opettajat jaksavat! Suorastaan ihmeellisen aktiivinen toiminta pyörii esimerkiksi niissä kolmessa koulussa, joista ryhmäni aktiivisimmat opettajat tulevat. Viimeksi teemanamme olleen aihekokonaisuuden Osallistuva kansalaisuus ja yrittäjyys tiimoilta oli kouluissa järjestetty mm. oppilaskuntavaalit, isien hemmotteluilta yhdellä koululla ja ohjelmallinen isänpäiväkahvila toisella ja yhdellä koululla suunnitellaan metsäoopperaa. Lisäksi rahaa luokkaretkiin kerätään discoja ja myyjäisiä järjestämällä. Keittiöapulaisina toimiminen ja päivänavausten pitäminen ovat kasvattavia tehtäviä, joista isommat oppilaat ovat vastuussa. Kuulostaa ihan oikealta elämältä, eikä vaan pänttäämiseltä. Tällainen osallistava oppiminen antaa varmasti myös opettajalle paljon. Varsinkin kun homma, kaiken suunnittelun ja vaivan jälkeen, lähtee sujumaan kuin leikki, josta oppilaat ovat innoissaan.
Ällistelen ääntäni
Tämä opiskeluelämä on kyllä karistanut viimeisetkin rippeet estoista käyttää omaa ääntä. Missä on se ujo tyttö, joka vielä ala-asteella viittasi vain silloin, kun pystyi vastaamaan yhdellä sanalla? Tai se nuori aikuinen, joka jännitti esittelykierroksella omaa vuoroaan tai jonka sydän alkoi laukata ihan hirveästi silloin, kun oli halu isossa joukossa sanoa jotain ääneen, mutta yhtä voimakas pelko sitä kohtaan.
Jotenkin olen nyt kuin lahjapaketteja innoissaan aukova lapsi, joka löytää toinen toistaan hienompia asioita paketeista ja joka on ihan haltioitunut kaikesta ja jonka on ihan pakko vuolaasti kommentoida jokaista avaamaansa pakettia. Eilenkin oli niin kiinnostavia, jopa kiihottavia, aiheita tutkimuksen etiikan symposiumissa Savonlinnan OKL:llä, että oli ihan pakko sanoa melkein jokaisesta jotakin. Oli toimintatutkimusta, yhteistoiminnallista oppimista, narratiivista juttua, kysymyksiä siitä, mikä ihminen on ja mikä sen pitäisi olla… ja Calvinon filosofia se vasta kirvoitti kieleni ja sai ajatukseni lentämään.
Olen alkanut jopa vähän hävetä tätä piirrettäni, koska se on niin epätyypillistä suomalaisille. Lisäksi tunnen huonoa omaatuntoakin siitä, että olen suuna päänä kommentoimassa kaikkea, ja tavallaan vien tilaa sillä tavalla niiltä, jotka ovat hieman estyneempiä tai hitaampia valtaamaan puheenvuoron. Jotenkin vain karjalaiset geenini ovat näin vanhemmiten syrjäyttäneet hämäläisen puoleni. Huomasin tuntevani oloni kotoisaksi karjalaisten sukulaisteni kanssa linja-autossa matkalla Äyräpäähän. Ääntä sai käyttää kursailematta, tai oikeastaan sitä piti käyttää, jos aikoi saada äänensä kuuluviin. Toisen puheenkin päälle puhuttiin, kun innostuttiin siitä, mitä toinen oli juuri sanonut. Tunteisiin vedottiin, välillä vähän itkeä pirautettiin ja ikävimmätkin asiat jotenkin höystettiin sellaiseksi, että niistä löytyi se toinenkin puoli. Ilo pintaan, vaikka sydän märkänisi ei ole ihan turha sanonta karjalaisista. Rasittavaa varmasti sellaiselle, jolle tällainen käytös on vierasta. Minä olin siinä joukossa varmaan hiljaisimmasta päästä, mutta jotenkin tuo joukko sai minut laulamaan jopa karaokeakin, mitä en olisi uskonut ikinä tekeväni.
Kommunikatiivinen toiminta ja dialogisuus ovat tutkimuksessanikin tavoitteena.Keskusteleminen on sellainen asia, jota pitäisi harjoitella koulussa enemmän. Ja se on ihanaa varsinkin silloin, kun joukko on tasavertainen niin, että kaikki saavat äänensä kuuluviin. Minun taitaa olla nyt hyvä muistaa se, että jos ihmisen olisi tarkoitus puhua enemmän kuin kuunnella, hänellä olisi, toisin kuin nyt, kaksi suuta ja vain yksi korva. Mutta toisaalta potaskaa on se sananlasku, että vaikeneminen olisi kultaa. Puhumattakaan siitä, että naisen pitäisi vaieta seurakunnassa. Puhumisen lisäksi tykkäisin kyllä käyttää suutani vaikka pussaamiseen. Se on hyvä konsti vaientaa minut, ja tykkään siitä jopa puhumisesta enemmän.
Sehän on vain maallista (mutta minulle merkityksellistä)
Sehän on vain maallista, toteaa Katto-Kassinen usein huolettomasti ja varsinkin silloin, kun toheloi ja rikkoo jotain toisen omaa. Katto-Kassisen lausahdus sisältää oikeastaan buddhalaisen viisauden, jonka mukaan mihinkään ei pitäisikään takertua. Buddhalaisittain kärsimyksen syy on juuri itsekkäässä haluamisessa, janoamisessa ja tarrautumisessa. Niin varmasti onkin. Koska mikään ei ole pysyvää, ei mikään sen vuoksi voi suoda lopullista onneakaan. Siitä huolimatta ainakin minulla on tapana takertua joihinkin esineisiin, asioihin ja ihmisiinkin, jotka merkitsevät jotakin. Lienee saksiniekka-ravuille erityisen tyypillistä. Elämänläksyni onkin oppia luopumaan ja päästämään irti. Sitä tässä olen jo jonkin aikaa harjoitellut.
Monilla esineillä on itselleni tunnearvoa, huomasin sen muun muassa silloin, kun valikoin tavaroita kirpputorille. En raaskinut kovinkaan monesta pehmolelusta luopua, vaikka lapset olisivatkin siihen pystyneet. Minä sen sijaan muistin, kuka minkäkin oli lahjoittanut, ja halusin pitää pehmoista kiinni, ikään kuin ne olisivat symbolinen side lahjoittajaan.
Sellainen tosin olin jo nuorena. Muistan saaneeni joskus teininä aikamoisen kohtauksen, kun mummo oli mennyt leikkaamaan matonkuteiksi farkut, jotka eivät enää mahtuneet jalkaani, mutta joihin liittyi sitä tunnearvoa. Todennäköisesti ullakolta löytyy vieläkin pahvilaatikko, jossa on aarteitani, esimerkiksi purkkapaperi, joka oli ollut sen ensimmäisen poikakaverin tarjoaman purkan ympärillä. Mummolta perimäni kivisormus on tärkeä, samoin verhot, joissa on mummon virkkaamat pitsit. Jotenkin niiden kautta mummo elää mielessäni. Toisen mummon reseptillä tehdään aina joulupiparit.
Nyt kun luopuminen monella tapaa on ajankohtaista, huomaan, että ihan yllättävät asiat saavat herkistymään. Mietin tässä, mitä laittaisin isänpäiväksi ruuaksi. Kaalikääryleet tulivat spontaanisti mieleen, mutta yhtä spontaanisti herahti tippa silmään, kun muistin, että nehän olivat se ensimmäinen kokkaukseni sille armeijaan lähtevälle pojalle, jonka lempiruoka kaalikääryyleet kuulema olivat ja ovat edelleen.
Kaikki nuo tunnepitoiset esineet ja asiat ovat itselleni ikään kuin ikoneja, jotka muistuttavat jostakin tärkeästä ja merkityksellisestä. Ne ovat kuin silta menneeseen kokemukseen.
On helpompaa luopua, kun antaa itselleen aikaa valmistautua ja harjoitella. Eilen riisuin sormukseni totutellakseni alastomaan nimettömääni. Tuntui kieltämättä ensin oudolta. Tänään jopa piilottelin kättäni, johon kuvittelin kaikkien katseiden heti nauliutuvan.
Alan olla jo tottunut ajatukseen luopua tästä ”koulukodista”. Ajatus on alkanut tuntua jopa vapauttavalta. Toivon myös, etten kokoa tulevaan kotiini mitään ikonistaasia, vaan pystyn luopumaan joistain pehmoistakin, sillä eihän lelun tarkoitus ole jäädä muistomerkiksi pönöttämään ullakolle vaan päästä jonkun lapsen kainaloon. Tästä tulikin mieleeni erinomainen ja herkistävä koko perheen elokuva Toy Story 3, jossa on sisältöa aikuisemmallekin katsojalle ja joka teemaltaan sopii tähän postaukseeni.
Rajapinnalla
Pyhäinpäivän viikonlopuksi suuntasimme Kuopioon tapaamaan läheisiä. Ohjelmassa oli Jarkko Martikaisen ja Timo Rautiaisen konsertti Atso Almilan johtaman Kuopion kaupunginorkesterin kanssa. Tämä Rajapinnalla-konsertti oli erittäin sopiva marraskuun ja pyhäinpäivän tunnelmiin. Martikainen aloitti konsertin kappaleella Jokainen sotilas on vihollinen. Jarkko Martikainen on oiva, kantaaottava sanoittaja ja ääneltään notkea laulaja. Kumarruskin oli niin notkea, että pitkä tukka miltei hipaisi lattiaa. Pidin kovasti myös seuraavasta Toivo nimisestä kappaleesta.
Timo Rautiainen avasi oman osuutensa Elegia-kappaleella, jossa äiti lähtee hakemaan apua naapurista, kun poika on juuri kuollut, viinan vietyä voiton. Laulussa kuvataan itsellenikin tuttua suomalaista sielunmaisemaa syrjäseudulta: ”Niin kului tunti, toinenkin ja hiljeni sen pojan peti. Ja äiti ylleen haalarin ja saappaat jalkaan veti.Yli pellon pahaisen laahusti naapuritaloon. Astui varoen vähäiseen valoon …Ei kiire vaivannut kysyjää, vain yhdestä oli huoli ”Soittakaa kirkolle kun poika äsken kuoli”. Rautiaisen Samarialainen otti ajankohtaisesti kantaa kerjäläiskysymykseen ja toimi hyvin sinfoniaorkesterin kanssa.
Mustaa huumoria oli Martikaisen Hitlerin koirasta, Blondista, kertovassa biisissä; Kaikki heiluttivat häntää, vaikka vain Blondi oli koira. Koska olen itsekin aina tiedostanut sen, että kaikki me joskus kuolemme, tykkäsin kappaleesta Kaikki me kuolemme pian. ”Vaikka mä elän kuin viimeistä päivää, kiellän sen olevan viimeinen, kavahdan terveen järjen häivää, elämää vierastan…Siis missä on rakas tai ystävä parhain, siellä sun paikkasi tänään jo on, kaikki me lähdemme liian varhain kuoleman kankeuden karkelohon”. Tykkäsin myös kappaleesta Meitä odotetaan mullan alla, joka rullasi hienosti sinfoniaorkesterin säestyksellä. Saman teeman alle sopi myös Loppusijoituspaikka.
Rautiasen kappaleista kosketti eniten Marja Mattlarin sanoittama Lintu: ”En kadu ketään niistä, joita syliini suljin, heitä sentään rakastin. Itken kaikkia niitä joiden ohitse kuljin joita väistin ja pakenin, sillä aina kun ihmisen lähelle päästin löysin lähelle itsekin, mutta jos itseäni varjelin ja säästelin heti eksyin ja palelin.”
Pyhäinpäivänä Rajapinnalla-teema jatkui VB-valokuvakeskuksen Exitus-näyttelyssä, jossa oli Minna Havukaisen kuvia kuolemasta ja surusta. Näyttelyn jälkeen veimme kynttilät Martta-mummon haudalle.
Rajapinnalla jatkoimme myös illalla, kun vapautimme mullan alta jotakin menneisyydessä vangittua ja elävältä haudattua. Se helpotti kummasti kaikkien oloa. Tarok-korteissa kuolema muuten tarkoittaa tien raivaamista uusille mahdollisuuksille, siirtymävaihetta ja muutosta. Jenni Vartiaisen Minä ja hän kertoo mielestäni hienosti sielunvaelluksesta ja siitä, kuinka uusi matka alkaa.
Mitä kuuluu?
Yksi periaatteistani opettajana on se, että aloitan jokaisen päivän kysymällä lapsilta, mitä heille kuuluu. Pikku juttu, mutta ilmeisesti tärkeä, sillä kovin mielellään ainakin 1-2 luokkalaiset kertovat kuulumisiaan.
”Mitä kuuluu ?” voi olla vain retorinen kysymys, johon ei odotetakaan vastattavan muuta kuin ”ihan hyvää”. Eikä kaikille muuta haluakaan vastata, joko suojellakseen kysyjää tai itseä. Mutta sitten on olemassa niitä ihmisiä, joita ei ole ehkä edes nähnyt pariin vuoteen, mutta joiden kysymys: Mitä kuuluu, saa pirauttamaan pari kyyneltä ja vuodattamaan päällimmäiset murheet vaikkapa kaupan maitohyllyllä. He ovat sellaisia ihmisiä, jotka tuntuvat välittävän ihan oikeasti siitä, mitä toiselle kuuluu.
Oma diabetes-lääkärini on myös sellainen ihminen. Harvinainen lääkäriksi, sillä vaikuttaa tosiaan siltä, että hän on kiinnostunut potilaasta kokonaisvaltaisesti, eikä vain tämän haimasta. Joka kerta tämä sympaattinen lääkäri kysyy, mitä kuuluu ja katsoo suoraan silmiin. Tällä lääkärillä on muuten harvinaisen lämpimät ja iloiset ruskeat silmät. Ja hänelle tulee myös aina vastattua ihan oikeasti, mitä kuuluu. Soisin, että tällaisia inhimillisiä lääkäreitä olisi enemmänkin, ja olen todella iloinen, että kohdalleni on osunut sellainen. Hän on tämän taudin valon pisaroita.
Liian harvoin ihan lähimmät ihmiset jättävät kysymättä toisiltaan, mitä kuuluu. Vanhempi ei kysy lapselta, eikä lapsi vanhemmalta, aviopuolisoista puhumattakaan. Ehkä oletetaan, että tiedetään kysymättäkin, tai sitten suojellaan itseä tai toista. Halutaan uskoa, että kuuluu ihan hyvää tai ainakin sitä samaa, mitä ennenkin, mitä se nyt sitten mahtaa sisältääkään.
Kravun kasvupiiri 