Vuosikatsaus 2014
Vuosi 2014 oli ammatillisesti yksi elämäni merkityksellisimmistä, mutta myös vaativimmista vuosista: Siihen sisältyi tohtorin tutkinto kesäkuussa ja yliopistolehtorin sijaisuus elokuusta alkaen. Minään vuonna aiemmin en ole tehnyt näin paljon akateemisia ja kirjallisia töitä: ensin puoli vuotta väitöskirjan taiton parissa ja toinen puoli vuotta opetuksen suunnittelun, valmistelun, toteutuksen ja erittäin korkean tenttipinon parissa. Lisähaasteen työhön toivat vielä yhteisopettajuus, OPS-muutos sekä edeltäjältäni perityt opiskelijoiden rästit. Tiedän nyt, mitä tarkoittaa kokonaistyöaika.
Mennyt vuosi oli vaativa myös lähipiirissäni yllättävien terveydellisten ja taloudellisten vastoinkäymisten vuoksi. (Lisäksi vuoden 2014 maailmantilanteen katsaus vaatisi aivan oman lukunsa; tyydyn tässä vain sanomaan, ettei näin levotonta ja sotaisaa vuotta ole ollut eläissäni. Pahinta on ollut mielivaltainen julmuus, joka kohdistuu myös siviileihin, jopa lapsiin.)
Oma kujanjuoksuni liittyi väitöskirjan viimeistelyyn. Alkuvuoden ”turasin” tyhmyyttäni taittoa mahdollisimman monimutkaisella ja aikaa vievällä tavalla siirtäen paloja käsikirjoituksesta taittopohjaan copy-paste -toiminnalla kappale kerrallaan. Se oli virhe! Ja joitain paloja putosikin taitossa kömpelyyteni vuoksi. Olisi ollut viisasta pyytää apua! Myös oikoluvussa olisi ollut apu tarpeen, sillä joitain kirjoitusvirheitä löytyy vielä painetusta versiosta. Harmillista on erityisesti se, että muistan tehneeni tiettyjä korjauksia, mutta ilmeisesti ne ovat jääneet tallentamatta. Muistankin eräänä yönä hämmentyneeni jostain tallennukseen liittyvästä kysymyksestä, johon ilmeisesti vastasin väärin. Yötyö vaatii siis veronsa. Vielä suurempi virhe on kuitenkin se, että olen nyt rapumaiseen tapaan vatvonut ja valittanut ääneen tekemiäni virheitä niin, että lähipiiri alkaa jo väsyä ja kyllästyä minuun… Ja syystäkin! Olenhan tehnyt kärpäsistä härkäsiä. Mahdollinen väitöskirjani lukija ei todennäköisesti kärsi näistä ”kärpäsen kakoista”, ehkäpä ne antavat tekijästä jopa inhimillisemmän kuvan; niin ainakin itse ajattelen nyt, kun löydän jonkun toisen työstä kirjoitusvirheitä. Joka tapauksessa; mikään ei ole tyhmempää kuin märehtiä asioita, joille ei voi enää tehdä mitään: Se aika on kaikki pois jostakin muusta, mistä voisi olla iloa ja hyötyä itselle ja/tai lähimmäisille.
Äskeisen valitusvirren sijasta onkin syytä virittää ylistysvirsi vuodelle 2014; vaihtaa molli duuriin, sillä oikeastaanhan kaikki sujui melkein kuin ”Srömsöössä”. Olin iloinen ja ylpeä saatuani kirjan kansien väliin ja selvittyäni kaikista viime tingan deadlineistä, joiden takia piti lähes juosta. Erityisen iloinen olen siitä, että väitöskirjassani nousee esiin aktiivisten ja viisaiden opettajien ääni sekä heidän toimintansa oppilaiden parhaaksi. Toivottavasti se myös innostaisi kentän opettajia eheyttämään opetusta.
Perjantai kesäkuun 13. päivä oli yksi elämäni onnellisimmista päivistä: Oli ihanaa olla ystävien, perheeni, sukulaisten, kollegojen ja yliopistoväen ympäröimänä ja juhlia heidän kanssaan erästä tärkeimmistä saavutuksistani (ja samalla vähän myös niitä pyöreitä vuosianikin). Asettamani tavoitekin väitellä alle viisikymppisenä toteutui nippa nappa ja saamaani todistukseenkin olen oikein tyytyväinen. Kiitos vielä teille, ketkä muistitte merkkipäiviäni!
Veljeni kysyi juhlien jälkeen, mitä nyt haluaisin tehdä, ja hänelle ääneen lausumani toive toteutuikin ihmeekseni heti viikonlopun jälkeen, kun menin maksamaan väitöskahveja OKL:lle ja sain yllätyksekseni samalla reissulla syksyksi töitä, jotka jatkuvat nyt myös kevätlukukaudella. Vaikka tämä yliopistolehtorin työ vaatiikin paljon, se myös antaa paljon. On ollut erittäin palkitsevaa työskennellä tulevien opettajien kanssa. Kevätlukukaudella minulla on lisäksi tavoitteena kirjoittaa ainakin yksi artikkeli, parhaassa tapauksessa kaksi. Myös se tuntuu motivoivalta ja mielekkäältä tehtävältä, ja siihen lienee myös mahdollisuus työaikana, koska opetusta on vain murto-osa verrattuna syyslukukauteen.
Tästä vuosikatsauksestani saa varmaan sellaisen kuvan, että elämäni pyörii työn (ja oman navan) ympärillä, ja totta onkin, että tunnen vahvaa kutsumusta sekä opetus- että tutkimustyöhön. Työ on myös muokannut omaa identiteettiäni paljon ja määritän oman arvoni ehkä liikaakin tekemieni töiden kautta. Vuoden iloisimmat hetket olen kuitenkin viettänyt ystävieni seurassa, esimerkiksi Tennilän tyttöjen kanssa synttäriristeilyllä Vääksyyn ja entisten koulukavereiden kanssa Lahden Yössä. Kyyneleitä olen vuodattanut menneenä vuonna lasteni huolien vuoksi, en työhuolien vuoksi. Onneksi nyt näyttää siltä, että sekä terveyteen että talouteen liittyvät huolenaiheet lähipiirissä ovat selkiintymään päin. Onkin ihana kokoontua pian yhdessä jouluaterialle tutulla kokoonpanolla ja katsoa uuteen vuoteen luottavaisesti ja uteliaasti, mitä se mahtaakaan tuoda tullessaan. Uuden vuoden lupaukseni on se, että en enää märehdi menneitä, vaan sen sijaan katson eteen päin ja lähelleni.
Hollolain näkkileipä
Edellinen postaus keskittyi poimimaan Jokelan suvun historiasta niitä uutiskynnyksen ylittäviä asioita, eikä tilaa oikein samassa blogimerkinnässä ollut varsinaisille sukujuhlille. En halua niitäkään ohittaa ilman erityismainintaa, sillä olin todella iloinen, että serkkuni ja enoni perheineen järjestivät niin hienon tilaisuuden nähdä sukulaisia ja kyläläisiä monen vuoden jälkeen. Kuinka hyvältä esimerkiksi tuntuikaan parinkymmenen vuoden jälkeen nähdä niitä Tennilän kylän naisia, jotka ovat vanhempieni sukupolvea. Se turvallinen tuttuus, ja toisaalta ihmetys, kuinka vähän he ovat muuttuneet! Ystäväni äiti kaivoi kassistaan minullekin pienen lahjan, kuulema kiitokseksi, kun keitin kahvit viime kesänä Itä-Suomen reissulaisille. Lahja oli leivinliina, johon on painettu hollolalaisen näkkileivän ohje. Tiedoksi tietämättömille, että ”hollalain näkkileipä” ei ole kovaa eikä kuivaa, vaan pehmeää ja mehevää.
Tässä ohje muilenki iloks:
Hollolain näkkileipä
4 dl maitoa
50 g hiivaa
1 tl suolaa
150 g voita
3 dl kauraryynejä
7 dl vehnäjauhoja
Hiiva ja ryynyt tellätiän kälellämpöisien maituon, lisätiän suola ja sulatettu rasva, tehliän vehnäjauhoil pehmeäks taikinaks, annetaan nousta. Kaaviloilaan kaks pellilliist, annetaan taas nousta ja pistelliän kahvelil. Jaetaan taikinapyöräl neliöiks ja paistetaan kuumas uunis, 250-270 asties vaalean ruskeaks.
Entisen nuoren (kasvu)kipuja
Viikonloppuna Tennilän tytöt, eli kotikylän lapsuusajan kaverit, ilahduttivat minua käynnillään. Huomattiin (taas) yhdessä, kuinka juttumme pikku hiljaa ovat siirtyneet aikaisempaa enemmän ”sairaskertomusten” puolelle. Minulla itselläni oli ainakin päällimmäisenä ikävä polvivaiva, joka kaiken kukkuraksi siirtyi tyttöjen lähdettyä kantapäähän ja tuntuu nyt vielä ikävämmältä, kun toisella jalalla ei voi edes astua. Oma diagnoosini on limapussin tulehdus; bursiitti. Se saattoi tulla siitä, kun kipeän polven kanssa jouduin pitämään jalkaa epänormaalissa asennossa, ja nyt arvailenkin vain, minkä lihaksen tämä toispuoleinen varpaillaankävely seuraavaksi kipeyttää… Niinpä niin, vielä kymmenen vuotta sitten tällaiset vaivat olivat melkein tuntemattomia.
Kun odottelin kavereitani mussakaa valmistellen, soi radiossa enteellisesti entisten nuorten sävellahja. Vaikka en tosiaankaan kuulu niihin ihmisiin, jotka jumittuvat kuuntelemaan teiniaikojensa musiikkia loppuiäkseen, tuntui kuitenkin mukavalta kuunnella hyvin juonnettua ohjelmaa. Ja tunnelmaankin se sopi, sillä kyllähän aina kotikylän tyttöjen tapaamisissa ajatukset siirtyvät taaksepäin. Jäähyväiset aseille soi juuri ennen heidän saapumistaan. Olin sen itsekin aikoinaan äänittänyt kasetille. Vaikka aikaa onkin kulunut paljon siitä, kappaleen sanoma tuntuu edelleen erittäin ajankohtaiselta. Kyllä tietyt arvot syntyvät nimen omaan juuri silloin teini-iässä.
Lapsena jalkojani vaivasivat kasvukivut öisin. Jonkinlaisista kasvukivuista voi kai nytkin puhua, kun pitää hyväksyä se tosiasia, että kun ihmisen ikä pyöristyy jo viiteenkymmeneen, ei voi enää käyttää itsestään sanaa nuori. Ruumis on alkanut rapistua, vaikka sydän olisikin vielä melkein hölmö nuori sydän.Tämän totesimme tyttöjen kanssa yhdessä ja vähän sitä ajankulumista ihmettelimmekin, jälleen kerran. Onneksi meidän kaikkien vanhemmat ovat vielä niin toimintakykyisiä ja aktiivisia, että vielä voi tuntea itsensä, ainakin lapsuuskodissa käydessään, ikää kuin ”lapseksi”. Varmaan huoltajasuhde saattaa vielä toisinkin päin kääntyä tulevaisuudessa. Vaikka emme enää nuoria olekaan, tyttöjä päätimme kuitenkin edelleen olla. Se ei meidän mielestämme näin kypsässä iässä ole enää mikään vähättelevä ilmaisu, vaikka tytöttely silloin nuorempana saattoikin joskus tuntua ärsyttävältä. Tässä iässä toisaalta on taas uudelleen tyttömäisempi olo, kun pahimmat ruuhkavuodet alkavat olla jo ohi ja voi elää ikään kuin vapaammin. ”Maailma on (edelleen) täynnä salaisuuksia. Tänään jaksan nousta seisomaan, tänään jaksan itseäni katsoa…tänään aion lähteä maailmaan…” Kunhan vielä tuo bursiitti helpottaisi.
Yllätyksiä, kokemuksia, hetkiä
Kotiuduin eilen illalla Tampereen reissulta, johon kuului Leea Klemolan ohjaama näytelmä New Karleby sekä osallistuminen Yllätysten sosiologia -päiville. Teemat, joita mielessäni käsittelin tällä retkelläni olivat elämän ja kuoleman kysymyksiä, akselilla kaikki tai/vai ei-mitään. Ja mikä oikeastaan on ei-mikään? Onko se luopumista, jotta jotain uutta syntyisi? Onko se kaikki; valkoinenhan ei ole väri, vaan siinä on kaikki värit? Ei siis sen enempää eikä vähempää…
Osallistuin itse kokemukselliseen poikkitieteelliseen ja -taiteelliseen teemaryhmään, jossa vetäjinä oli kaksi uutta ystävääni. Tuskin muuten olisin rohjennutkaan osallistua. Onneksi nyt siis uskalsin, ja osallistuminen oli puhdasta terapiaa ja oman tietämisen laajentumista. Kysymykset, joita ryhmään tuoduissa papereissa nousi esiin, käsittelivät kokemuksia, tietämistä, kehollisuutta ja tuntoisuutta. Miten kokemusta voi kuvata sanoin, ja olisiko jotain muita keinoja kuvata sitä? Miten kuvata ilmapiiriä? Voiko, tai suorastaan pitäisikö, raportissa näkyä epäröinti, keskeneräisyys ja rosoisuus. Think to feel vai Feel to think?
Lähestyimme kysymyksiä viiden minuutin sytykkeiden avulla ja loppuajan käsittelimme aiheita ilmaisun ja intuitiivisten harjoitusten avulla. Oma sytykkeeni pyöri runon Siivet ympärillä. Siivet ovat kuin ”flow” tai Gadamerin metafora dialogista leikkinä, joka tempaa mukaansa niin, että unohtaa itsensä. Heitin runon lisäksi ilmaan lauseet: ”Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man Dichtung schreiben.” (Calvino) ” We especially need imagination in science. It is not all mathematics, nor all logic, but it is somewhat beauty and poetry.” (Maria Montessori). Kerrotaan, että kun runoratsun kavio osuu maahan, syntyy siihen paikkaan lähde. Voisiko juuri runolla tai muilla taiteen keinoilla kuvata kokemusta jopa tutkimuksen raportissa. Sekä kokemus että runo ovat jotakin mikä tapahtuu. Myös Derridan kuvaama dekonstruktivismi on jotakin, mikä tapahtuu.
Itselleni puhdistavin kokemus teemaryhmässämme oli nähdä Päivi Takala Gouldin lyhytelokuva Syvä hengitys, joka kertoi vanhasta tanssijasta, jolla todettaan syöpä. Jo sen ensimmäiset äänet saivat vedet virtaamaan. Päivi Takala Gouldin kysymys esitelmässään oli: Mitä elokuvan tekemiselle seuraa siitä, että ajattelemme ihmisen perusymmärryksen olevan pohjimmiltaan rytmistä ja tuntoista?
Minä, joka lapsena rakastin lukujärjestyksiä, jopa niin, että kesälomallakin tein itselleni päiväohjelmia, minä joka nuorena aikuisena laadin vähintään viisi-vuotis-suunnitelmia elämälleni, minä, jolla oli erittäin määrätietoiset tavoitteet, jotka myös saavutin, olenkin nyt minä, joka pyydystää kokemuksia ja hetkiä, ilman historiaa ja tulevaisuutta. Ja nyt kun sanoin pyydystää, sanoin jotain sellaista, mikä saa ajattelemaan perhosten keräämistä haavilla. Mikä taas on väkivaltainen kuva, sillä mikä onkaan surullisempaa kuin perhonen räpistelemässä vangittuna. Ei hetkeä voi vangita, vaan se vangitsee meidät. Mutta toisaalta hetkestä ja kokemuksesta syntyy muisto. Ja se muisto parhaimmillaan on elävämpi kuin se eetterillä tainnutettu perhonen. Mutta miten sitä voi kuvata toiselle niin, että toinen ymmärtää?
Hetkessä kohtaaminen on tällä hetkellä parasta mitä tiedän. Siihen sisältyy se, ettei odota mitään, mutta on aistit auki ja on ikään kuin ripustanut kaulaansa kyltin, jossa lukee ”open”. Ihmeellistä silloin onkin, että jopa ”small talk” lähes vieraiden ihmisten kanssa saattaa yht´äkkiä sukeltaa syvälle ja nostaa sieltä pohjalta sinne haudattuja raskaita kiviä pintaan. Ja ne kivet saattavatkin olla hetken niin kevyitä, että ne kelluvat. Se, että jakaa jotain sellaista, mitä on hävennyt tai mikä on ollut itselle tabu, tai se, että näyttää arpensa, ruhjeensa ja rupensa, tekee ihmisestä enemmän ihmisen ja lisää yhteistä ymmärrystä tätä raadollista elämää kohtaan ja erityisesti se lohduttaa. Paras kokemus tällä retkelläni oli se, kuinka eräs teemaryhmäämme osallistunut nainen tuli yllättäin narikassa halaamaan minua ja toivotti kaikkea hyvää. Se tuntui ihanalta ja siltä, kuin olisin ollut hetken mummon sylissä, vaikka minua halannut ihminen ei ollutkaan itseäni paljonkaan vanhempi, ehkä vain jotain samaa kokenut aiemmin. (Hassua, tai oikeastaan ei ollenkaan hassua se, että New Karlebyn Martti Piano Larsson haluaa ryhtyä juuri mummoksi). New Karleby ansaitsisi oman teatteriarvionsa täällä kasvupiirissäkin, mutta jos sitä en saa aikaiseksi, sanon jo tässä, että Mari Turunen huoraavana Nancy-mummona ja täplähyeena-naaraana tekee rankat ja rohkeat roolit. Koskettava on loppukohtaus tärisevässä asuntoautossa, johon kaikki ovat ahtautuneet. Muistinvaraisesti siteeraten:
Piano: ”Minusta on alkanut tuntua siltä, että me kaikki ennen pitkää kuolemme.”
Täplähyeenat: ”Niin meidän pitääkin kuolla”
Nancy-mummo: ”Milloin me olemme perillä?”.
Piano: ”Sinä olet Nancy-mummo jo perillä, minulla siihen menee varmaan vielä noin 30-vuotta”
Illanvietossa oli mukavan pörräävä ja surraava olo; siis siivet oli selässä. Ja sieltäkin jää muistoihin muutama yllätys. Hauskalta tuntui esimerkiksi se, kun eräs tuntematon nuori mies pestasi minut väitöskirjansa ohjaajaksi, teemana lukutaitoa Laosiin tai jotain sellaista (siis vitsi, vitsi, mutta kyllä voisin vaikka ryhtyäkin, kunhan saan omani ensin valmiiksi). Sekin lupaus sinetöitiin halauksella.
Up to the hill, down to the valley
Tennilä on mielentila. Tennilä on leikki, nauru ja ystävyys. Tennilä ei ole paikkaan sidottu. Se on siellä, missä ovat läsnä em. leikki, nauru ja ystävyys. Tänä vuonna Tennilä oli lähellä Müncheniä, Grosshelfendorfissa, jossa vietettiin 21. Tennilän Talwipäiwät kaikkia perinteitä noudattaen. Aivan nimensä mukaisesti Grosshelfendorf tarjosi minulle suuren avun nousta ylös onnen kukkuloille ja unohtaa hetkeksi murheen laakso. Silmä lepäsi kumpulevassa maalaismaisemassa, taivas oli korkea ja sininen ja kevään ensimmäiset sinivuokotkin löytyivät reittimme varrelta. Ystävien seura tarjosi sekä yksilö- että ryhmäterapiaa, ja taisi olla lisäksi vastavuoroista sellaista. Ja ruoka oli sikäläistä lähiruokaa parhaimmillaan; tuoretta, lisäaineetonta, ja siksi niin puhtaan ja raikkaan makuista. Aamiassämpylätkin sinä aamuna leipomossa leivottuja…
Suomeen paluu loman jälkeen ei ollut siksi kovin mieltäylentävä kokemus. Palatessaan jostain muualta näkee paremmin sen rumuuden, jolta on tottunut sulkemaan silmänsä. Rakennettua ympäristöämme ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa kauniiksi. Ja kotona odottivat kaikki ne samat ratkaisemattomat ongelmat, jotka työnsin loman ajaksi sivuun, ja joita koko ajan lakaisen ainakin hetkellisesti jollakin konstilla maton alle. Kohtahan tässä laskeudutaan paastoon, ja lienee aika siivota perusteellisesti, sieltä maton altakin, ja erityisesti sielukin.
Lapin lumoissa
”Jo vain tuntee, ken Lappiin on kulkeutunut, mitä aiemmin ollut on vailla.” Ihanat Kasvatustieteen päivät takana. Kohtaamisia ja kertomuksia. Narratiivisen lähestymistavanko satoa, runotyttöjen seuranko vaikutusta, Lapin taikaako, vai kaiken kokemani summa, kenties. Perjantaina kuitenkin tapahtui sellaista, mitä ei teini-iän jälkeen olekaan tapahtunut. Minulla oli herätessäni runo, joka piti heti ensimmäiseksi kirjoittaa muistiin. Olkoon se tiivis raportti siitä, mitä ehkä ymmärsin ja koin napapiirillä Kasvatustieteen päivillä 2010. Ehkä se on myös tutkimusotteeni, ainakin elämään. (kenties fenomenologista, ainakin holistista, varmasti narratiivista)
Aika on tässä. Hiljaisuus, jonka kuulen. Pimeys, jonka haluan nähdä.
T A R – K A S – T I.
Kaikki on tässä. Rannalla, jolta meri pakeni, merellä, jonne tähdet putosivat.
R A – K A S – T I T.
Ps. Viimeisen sanan lisäsin vasta nyt, kun huomasin, mitä sanan ”tarkasti” kirjaimista voi muodostaa. Ja nyt siinä sitten onkin A ja O. Hetki ja se suurin niistä kolmesta.
Jälleennäkemisen iki-ihanassa toivossa
Haikea olo, kun talo tyhjenee ystävistä, joiden kanssa on vietetty vuotuinen juhlaviikonloppu, joka tällä kertaa oli vielä juhlavampi 20-vuotisen taipaleen kunniaksi.
Mietin, kuinka paljon kannattaa julkisesti kertoa tästä pienen sisäpiirin talvitapahtumasta. Mutta jotain kuitenkin, sillä se on itselleni yksi vuoden kohokohdista. Monien kanssa tapaamme vain näissä merkeissä, mutta kuitenkin aina uudelleen sama talvipäivien hyvä henki valtaa kohdatessamme jokaisen. Mukaan on vuosien varrella tullut uusiakin ihmisiä, joiden kanssa on myös löytynyt se yhteinen sävel. Talvipäivien keskeisiä elementtejä ovat iloinen liikunta, hulvaton sanailu, herkulliset tarjoilut, sauna ja estottomat iltamat, joissa saa ja voi uskaltaa, mutta pakko ei ole mitään. Nimenomaan ”esittää” ei mielestäni tarvitse mitään, (ellei nyt vähän fair-play-palkintoa tavoitellessa).
Keskeisiä käsitteitä päivillä ovat mm: muna ja munasaannokset, lipunnosto, piika, emäntä, isäntä, kisatoimisto, kisapassit, fair-play ja arpajaiset (joissa on mahdollisuus päästä eroon kaikesta turhasta roinasta ja saada tilalle vielä turhempaa).
Näillä päivillä loisti mielestäni erityisesti eräs ystävämme, joka parinkymmenen vuoden tauon jälkeen oli kaivanut viulunsa esiin ja herkisti meidät soitollaan. Erittäin hieno oli myös juhlavuoden kunniaksi tehty animaatio. Itse olin ensimmäisillä päivillä ”siunatussa” tilassa ja tuntuikin ihanalta jatkumolta, kun eräs hieman nuorempi talvipäiväläinen kertoi olevansa nyt siinä tilassa.
Ilman Exo-kummin joka vuotista piikomista, emme päivistä selviäisi! Tänä vuonna isäntä ja piika loihtivatkin erityisen juhlavan menyyn, johon perinteisen borshin (tällä kertaa aattoiltana) lisäksi kuului ikään kuin venäläistä sapuskaa alkupaloina mm. mädillä koristettuja munia ja sienisalaattia, vihreä alkukeitto ja riistaburgundi. Jälkiruuaksi tein puolukkajäädykkeen. (No, nyt tämä kuulostaa kyllä juuri sellaiselta snobbailulta ja elvistelyltä kuin pelkäsinkin.) Mutta jos joku vaikka inspiroituisi samantapaisesta toiminnasta, niin suosittelen lämpimästi.
Ihan kaikki ei ollut auvoista: Menomatkalla Oraviin liikkumaan ilmassa räiski räntää ja toinen autokin piti nostaa ystävällisen valmettimiehen avulla penkasta, mutta se ei paljon menoamme haitannut. Ilma selkeni sopivasti Oravin päässä ja liikunnallisessa osuudessa noudatimme lumikenkien ja -kenttien kutsua. Meidät kyydittiin ensin Linnasaareen ”avaruusolennoiksi” pukeutuneena moottorikelkan vetämässä reessä. Se inspiroi muutamia leikkimään painottoman tilan avaruuskävelyä. 120-vuotiasta mäntyäkin tuli halattua reissussa sekä kastauduttua avannossa. Hervottoman hauskaa oli niin kuin aina. Kuvamateriaalia ei näistä kemuista kuitenkaan kehtaa julkaista, vaikka sitä paljon olisikin.
Sekavan viikon selontekoa
Mennyt viikko meni vaihtelevissa tunnelmissa. Ilahduttavien asioiden listalla on erityisesti esikoisen hyvä kotiutuminen opiskelukaupunkiinsa; tuntuu siltä, että ns. elämänhallintataidot ovat hanskassa: siellä keitellään puuroa, lenkkeillään puolen tunnin matka asunnolta kampukselle ja hoidetaan tentit hyväksyttävästi läpi. Ja viimeisimmäksi kuulin, että hänet on valittu ainejärjestönsä hallitukseen. (Isänsä jalanjäljillä selvästi, itse olin vähän eksyksissä koko opiskeluajan: kaipasin kotikylän kavereita ja yritin saada tuloksetta hämeen murteen kääntymään savoksi.)
Maanantaiaamun synttärilaulujen jälkeen, jo hieman myöhässä töidenlähdön suhteen, huomattiinkin, että toyotan ainokaiset avaimet olivat matkustaneet Kuopioon esikoisen taskussa. Päivä kului ainakin osittain kyytejä järjestellessä. Asuminen maalla suorastaan edellyttää omaa autoa, ainakin, jos haluaa, tai tarvitsee, vielä työajan jälkeenkin liikkua. Voi, miten hienoa olisi, jos julkisia kulkuvälineitä kulkisi vielä neljänkin jälkeen kaupungista meille päin!
Tiistaina onnistuin sotkemaan piikkini keskenään, ja juuri kun olin pistänyt, tajusin laittaneeni pikainsuliinia moninkertaisen määrän, joten se päivä meni syödessä lähes henkeni edestä. Taitaisin tarvita henkilökohtaisen avustajan. En uskalla edes kuvitella mahdollista vanhuutta tällä päällä varustettuna.
Keskiviikko taisi olla normipäivä (illalla luokan joulupaja). Torstaina oli hauskat pressanvaalit, mutta myös oppilaan kanssa konflikti, josta jäi adrenaliinia vereen pyörimään. Yritin purkaa sitä ” stressilelu” Henryyn, uskolliseen, mutta kömpelöön partneriini, eli imurointiin. Kts.
Mutta mitä tekeekään Henry! Muutaman imaisun jälkeen ei enää suostukaan käynnistymään! Kaupunkiin piti joka tapauksessa lähteä, joten päätin ostaa sillä reissulla uuden imurin, se tuntui välttämättömältä. Hehtaarihalli-Prismassa juokseminen ei kuitenkaan todellakaan vähentänyt adrenaliinin määrää veressä. Yritin koota 18-v synttäribileiden ostoslistan tarvikkeita, ja parin kilsan juoksulenkki jupinan kera tuli suoritettua. Onneksi sain pyynnöstä kuitenkin paikalle jopa myyjän imurikauppaa varten; se helpotti, ja nyt perässäni pyörähtelee sulavaliikkeinen ferrarinpunainen Miele. Se ei tosin hymyile niin kuin Henry, mutta pääsee vaivatta mattojen yli, toisin kuin Henry, joka kellahti melkein joka kerta kumoon. Mutta Henryn eduksi on sanottava, että hänellä oli pidempi letku. (sorry kaksimieliset mielleyhtymät)
Perjantaina lähdettiin pyynnöstä evakkoon kotoa Joensuuhun. Täysi-ikäiset eivät halua äitiä ja isäänsä häärimään synttäribileisiinsä…Kymmenen jälkeen tuli kuitenkin ”hätäpuhelu”. Viemäri oli taas käynnyt toimimaan väärään suuntaan ja pannut ns. haisemaan! Kts. Valitusta Voi, osaavatkohan ne, ketkä kuuluvat kunnalliseen viemäriverkkoon todella arvostaa sitä!? Onneksi paikalla oli neuvokas nuori mies, joka ei jäänyt vain päivittelemään lemua, vaan haki kotoaan pumpun, jolla ongelma ratkaistiin. Huomenna menen henkilökohtaisesti kiittämään häntä.
Että sellainen viikko! Eilen oli kuitenkin mukava kokoontua naapuruston pikkujouluihin leppoisasti syömään ja juttelemaan sekä loppuillasta myös parantamaan maailmaa, ainakin Kerimäen osalta. Meillä on täällä Yläkuonassa hyvä ihmisten puolue!
Ja…”Hei, hei, hei kuule Suomi, jos me tullaan junalla….niin oletko sinä Suomi sellainen iloinen maa…?” Onnea kuitenkin syntymäpäivänä!
YouTube – Pictures of Finland
Hermeneuttisia hetkiä ja kommunikatiivista toimintaa
Kasvatustieteen päivät 2009 Tampereella on koettu, ja niitä kokemuksia nyt tässä sulattelen. Mukavimmalta tuntui se, että tapasi monia ihmisiä, jotka ovat vuoden, tai vuosienkin, aikana jollain tavalla tulleet tutuksi Savonlinnan ja Joensuun yliopistosta, kesäkoulusta, vuoden takaisilta KT-päiviltä tai Kasvatuksen historian päiviltä. Oli kiva, kun niin moni pysähtyi juttelemaan tai ainakin hymyili tunnistamisen merkiksi. Tapasin myös livenä henkilön, jonka kanssa olen osallistunut keskusteluun eräässä blogissa. Lisäksi hyvän tuurini ohjaamana ja puheliaisuuteni ansiosta törmäsin ruokajonossa uusiinkin ihmisiin, joilla on jopa samansuuntaisia tutkimusaikeita kuin itselläni. Tuli hyvä fiilis ja sellainen tunne, että kuuluu joukkoon.
Päivien teemana oli ”Kasvatus toisin silmin”. Sitä, miten eri esitelmät vastasivat tähän haasteeseen on vaikea kattavasti sanoa, koska itse pystyin kuulemaan vain pienen osan. Mutta saattaa olla niin, että kasvatustiede pysyttelee vieläkin liian etäällä todellisista ongelmista ja ihmisistä niiden keskellä. Se ei välttämättä ole Klafkin sanoin toiminnan teoriaa kasvatuskäytännöstä kasvatuskäytäntöa varten. On paljon helpompaa ja turvallisempaa kuvailla asioita, tai pohtia käsitteitä teoreettisesti, kuin yhdistää tähän myös käytännön toiminta ja sen reflektointi. Esimerkiksi toimintatutkimusryhmäähän ei näille päiville syntynyt. Kuitenkin juuri toimintatutkimus voisi olla keino puuttua ongelmiin tai jäykkiin käytänteisiin ja pyrkiä muuttamaan niitä parempaan suuntaan. Arvelen kuitenkin, että toimijoita kentällä on, mutta heillä ei ole aikaa, mahdollisuutta tai edes halua ryhtyä myös tutkijoiksi. Joten kasvatustieteilijöiden olisi itse lähdettävä ulos maailmaan ihmisten pariin ”siisteistä” tutkijakammioistaan. Viimeinen esitys, jonka kuulin, käsitteli Illichin radikaaleja ajatuksia siitä, kuinka oppia voisi muualla jopa paremmin kuin kuluttajakansalaiseksi ohjaavassa koululaitoksessa. Illich ajattelijana vastasi ehkä parhaiten näiden päivin haasteeseen nähdä kasvatus toisin silmin. http://fi.wikipedia.org/wiki/Ivan_Illich Samoin virkistäviä kokemuksia olivat sekä Savonlinnan että Jyväskylän OKL:en esitykset toiminnastaan, joka tähtää molemmissa laitoksissa tiedon siirtämisen sijasta opiskelijoiden luovaan ajatteluun, ja rohkaisee heitä keskustelemaan ja etsimään myös itseään ja ominta tapaansa olla opettajia. Molemmissa opettajankoulutuslaitoksissa on myös rikottu perinteiset luokkahuoneopetuksen rajat ja lähdetty rohkeasti vaikka metsään.
Kasvatuksen historian ja filosofian teemaryhmässä kuuntelin mm. esityksen J.H. Hollon näkemyksistä eettisestä kasvatuksesta. http://fi.wikipedia.org/wiki/J._A._Hollo Näkemykset olivat hyvin kokonaisvaltaisia ja sisälsivät vastakkaisten käsitteiden synteesiin tähtäävää vuoropuhelua, siis sitä, että nähdään muutakin kuin mustaa tai valkoista. Hollon ajatukset olisivat hyvin ajankohtaisia ja tarpeellisia juuri tänä aikana. Keskustelua olisi syntynyt aiheesta enemmänkin kuin aika salli. Kriittinen taidekasvatus olisi tarjonnut myös enemmänkin kiinnostavia aiheita kuin pystyin kuuntelemaan. Kauko Komulaisen äidinkielen ympärillä pyörivät kokonaisopetukseen tähtäävät kokeilut innostivat kovasti. Juuri kriittinen taidekasvatus voisi mielestäni olla parhaiten oppilasta eheyttävää.
Omassa aikuiskasvatusryhmässä oli vähän, mutta keskustelevaa, yleisöä. Virolaisten opettajien esitys heidän jo 70-luvulla alkaneesta tutkiva opettaja toiminnasta sai kysymään, mikä sytyttäisi myös meillä Suomessa sellaisen innon ja omaehtoisen halun kehittyä opettajana yhdessä muiden kanssa. Oma esitys poiki tarjouksen osallistua pohjoismaiseen toimintatutkimusryhmään, mutta esteenä vain taitaa olla taas kielimuuri, jollei jotain ihmeitä tapahdu.
Illalla olikin sitten mahdollisuus irrotella vapautuneesti Telakalla, jossa oli kasvatuspoliittiset iltamat. Viihtyminen on yksi vahvimmista puolistani (kts. Mitäs me mymmelit!), joten melkein saivat ystävällisesti lakaista minut ulos muutaman muun yhtä hyvin viihtyvän kanssa useimpien valomerkkien jälkeen. Kiva paikka, jossa on erityisesti kivoja ihmisiä, suosittelen! Illan kruunasi, kun sain oluen hinnalla ihailemani Lissu Lehtimajan sarjakuvakirjan ihan omistuskirjoitusten kera. http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kulttuuri/sarjakuvataiteilija-ja-muusikko-lissu-lehtimaja-on-rakkauden-maisteri
http://www.rauhanpuolustajat.fi/RaPu-lehti/lehdet/2006/306/rauhantekija_lissu_lehtimaja.html
Päivien loppuhuipennukseksi sain käteeni vielä ensimmäisen kirjan, jossa on oma artikkelini. (kts. Kriittisen pedagogiikan kysymyksiä 3)Tuntui hienolta! Kiitos Tampereen väelle!
Hyvä meininki!
Kerimäen kesän kohokohta on ehdottomasti Old Spicen keikka paikallisessa ravintola-Mariinossa. Tupa oli eilen tupaten täysi ja ovella jonoakin, ja sellaista tapahtuu todellakin vain kerran kesässä. Bändin ”pojat” ovat vanhoja kavereita, joista vain kaksi on enää kerimäkeläisiä. Mariinon keikka on tapa kokoontua yhteen pitämään hauskaa. Fiilis on jo alusta asti korkealla. Keikka vetää yhteen vanhoja ja uusia kerimäkeläisiä, opettajia ja oppilaita, isiä ja äitejä ja heidän lapsiaan, ja taitaa joukossa olla pari mummoa ja pappaakin. Soittolistalla on erityisesti 70-luvun perusrockia, klassikoita, jotka pakottavat liikkeelle ja tanssimaan, silloin, kun niitä osataan soittaa niin hyvin kuin Old Spice soittaa. (http://www.nic.fi/~maveric/oldspice/index.htm) Mielestäni biisit kuulostivat tässä paikallisessa ”hurmoksessa” jopa paremmilta kuin alkuperäiset. Iloa piisasi kymmenestä puoli kolmeen; kolme settiä joiden välissä ehti juuri jonottaa juoman nestehukan ehkäisyyn. Rumpuja paukutti timmisti oman koulumme rehtori. Ja koko porukka toimi hyvin yhteen ja näytti selvästi nauttivan soittamisesta. Ohjelmistossa on mm. CCR:ää, Santanaa, Hendrixiä, Deep Purplea, Procol Harumia, Black Sabbathia ja muutamia suomi-rokin helmiä Juicelta, Hurriganesilta ja Kolmannelta naiselta. Keikan ajoitus osui itselleni nappiin eilisen nokkospuskissa riehumisen jälkeen. Oli ihanaa vapauttaa mieli ja keho! Musiikki onkin toiminut kohdallani mielen vapauttajana aina parhaiten, ja kuten George Clinton sanoo: Free your mind and your ass follow. Vapautunut ja kuuma oli meininki tanssilattialla muillakin kuin itselläni. Oman lanteenseudun pisti liikkeelle eilen erityisesti Santanan biisit. Terveiset siis varsinkin kitaravirtuoosi Juha Silvennoiselle! Mariinoon on mentävä varmasti jälleen ensi kesänä.
Kravun kasvupiiri 