Vuosikatsaus 2014

joulukuu 22, 2014 at 3:24 pm (Arki/juhla, Elämä, Perhe, suku, koti, Tutkimus, Työ, Ystävät)

Vuosi 2014 oli ammatillisesti yksi elämäni merkityksellisimmistä, mutta myös vaativimmista vuosista: Siihen sisältyi tohtorin tutkinto kesäkuussa ja yliopistolehtorin sijaisuus elokuusta alkaen. Minään vuonna aiemmin en ole tehnyt näin paljon akateemisia ja kirjallisia töitä: ensin puoli vuotta väitöskirjan taiton parissa ja toinen puoli vuotta opetuksen suunnittelun, valmistelun, toteutuksen ja erittäin korkean tenttipinon parissa. Lisähaasteen työhön toivat vielä yhteisopettajuus, OPS-muutos sekä edeltäjältäni perityt opiskelijoiden rästit. Tiedän nyt, mitä tarkoittaa kokonaistyöaika.

Mennyt vuosi oli vaativa myös lähipiirissäni yllättävien terveydellisten ja taloudellisten vastoinkäymisten vuoksi. (Lisäksi vuoden 2014 maailmantilanteen katsaus vaatisi aivan oman lukunsa; tyydyn tässä vain sanomaan, ettei näin levotonta ja sotaisaa vuotta ole ollut eläissäni. Pahinta on ollut mielivaltainen julmuus, joka kohdistuu myös siviileihin, jopa lapsiin.)

Oma kujanjuoksuni liittyi väitöskirjan viimeistelyyn. Alkuvuoden ”turasin” tyhmyyttäni taittoa mahdollisimman monimutkaisella ja aikaa vievällä tavalla siirtäen paloja käsikirjoituksesta taittopohjaan copy-paste -toiminnalla kappale kerrallaan. Se oli virhe! Ja joitain paloja putosikin taitossa kömpelyyteni vuoksi. Olisi ollut viisasta pyytää apua! Myös oikoluvussa olisi ollut apu tarpeen, sillä joitain kirjoitusvirheitä löytyy vielä painetusta versiosta. Harmillista on erityisesti se, että muistan tehneeni tiettyjä korjauksia, mutta ilmeisesti ne ovat jääneet tallentamatta. Muistankin eräänä yönä hämmentyneeni jostain tallennukseen liittyvästä kysymyksestä, johon ilmeisesti vastasin väärin. Yötyö vaatii siis veronsa. Vielä suurempi virhe on kuitenkin se, että olen nyt rapumaiseen tapaan vatvonut ja valittanut ääneen tekemiäni virheitä niin, että lähipiiri alkaa jo väsyä ja kyllästyä minuun… Ja syystäkin! Olenhan tehnyt kärpäsistä härkäsiä. Mahdollinen väitöskirjani lukija ei todennäköisesti kärsi  näistä ”kärpäsen kakoista”, ehkäpä ne antavat tekijästä jopa inhimillisemmän kuvan; niin ainakin itse ajattelen nyt, kun löydän jonkun toisen työstä kirjoitusvirheitä. Joka tapauksessa; mikään ei ole tyhmempää kuin märehtiä asioita, joille ei  voi enää tehdä mitään: Se aika on kaikki pois jostakin muusta, mistä voisi olla iloa ja hyötyä itselle ja/tai lähimmäisille.

Äskeisen valitusvirren sijasta onkin syytä virittää ylistysvirsi vuodelle 2014; vaihtaa molli duuriin, sillä oikeastaanhan kaikki sujui melkein kuin ”Srömsöössä”. Olin iloinen ja ylpeä saatuani kirjan kansien väliin ja selvittyäni kaikista viime tingan deadlineistä, joiden takia piti lähes juosta. Erityisen iloinen olen siitä, että väitöskirjassani nousee esiin aktiivisten ja viisaiden opettajien ääni sekä heidän toimintansa oppilaiden parhaaksi. Toivottavasti se myös innostaisi kentän opettajia eheyttämään opetusta.

Perjantai kesäkuun 13. päivä oli yksi elämäni onnellisimmista päivistä: Oli ihanaa olla ystävien, perheeni, sukulaisten, kollegojen ja yliopistoväen ympäröimänä ja juhlia heidän kanssaan erästä tärkeimmistä saavutuksistani (ja samalla vähän myös niitä pyöreitä vuosianikin). Asettamani tavoitekin väitellä alle viisikymppisenä toteutui nippa nappa ja saamaani todistukseenkin olen oikein tyytyväinen. Kiitos vielä teille, ketkä muistitte merkkipäiviäni!

Veljeni kysyi juhlien jälkeen, mitä nyt haluaisin tehdä, ja hänelle ääneen lausumani toive toteutuikin ihmeekseni heti viikonlopun jälkeen, kun menin maksamaan väitöskahveja OKL:lle ja sain yllätyksekseni samalla reissulla syksyksi töitä, jotka jatkuvat nyt myös kevätlukukaudella. Vaikka tämä yliopistolehtorin työ vaatiikin paljon, se myös antaa paljon. On ollut erittäin palkitsevaa työskennellä tulevien opettajien kanssa. Kevätlukukaudella minulla on lisäksi tavoitteena kirjoittaa ainakin yksi artikkeli, parhaassa tapauksessa kaksi. Myös se tuntuu motivoivalta ja mielekkäältä tehtävältä, ja siihen lienee myös mahdollisuus työaikana, koska opetusta on vain murto-osa verrattuna syyslukukauteen.

Tästä vuosikatsauksestani saa varmaan sellaisen kuvan, että elämäni pyörii työn (ja oman navan) ympärillä, ja totta onkin, että tunnen vahvaa kutsumusta sekä opetus- että tutkimustyöhön. Työ on myös muokannut omaa identiteettiäni paljon ja määritän oman arvoni ehkä liikaakin tekemieni töiden kautta. Vuoden iloisimmat hetket olen kuitenkin viettänyt ystävieni seurassa, esimerkiksi Tennilän tyttöjen kanssa synttäriristeilyllä Vääksyyn ja entisten koulukavereiden kanssa Lahden Yössä. Kyyneleitä olen vuodattanut menneenä vuonna lasteni huolien vuoksi, en työhuolien vuoksi. Onneksi nyt näyttää siltä, että sekä terveyteen että talouteen liittyvät huolenaiheet lähipiirissä ovat selkiintymään päin. Onkin ihana kokoontua pian yhdessä jouluaterialle tutulla kokoonpanolla ja katsoa uuteen vuoteen luottavaisesti ja uteliaasti, mitä se mahtaakaan tuoda tullessaan. Uuden vuoden lupaukseni on se, että en enää märehdi menneitä, vaan sen sijaan katson eteen päin ja lähelleni.

Mainokset

kestolinkki 2 kommenttia

Opiskelijoista polvi vain paranee

syyskuu 15, 2014 at 9:54 pm (Oppiminen ja opetus, Työ)

Kaksi viikkoa yliopisto-opetusta on takana ja ensimmäiset kolme luentoa pidetty opintojaksolla Yhteisöllisen oppimisprosessin perusteet. Tänään kokoontui ensimmäinen harjoitusryhmä. Ensivaikutelma aktiivisista ja viisaista opiskelijoista on vain vahvistunut, ja huomaan suorastaan nauttivani opetuksesta ja erityisesti keskusteluista tulevien opettajien kanssa. Heillä on yllättävän kypsiä mielipiteitä ja jopa realistinen kuva tulevasta työstään. Erityisen iloiseksi tulin tänään siitä, kuinka tärkeänä opiskelijat pitivät kollegiaalista ja moniammatillista yhteistyötä sekä yhteistyötä kodin ja koulun kanssa. He tuntuivat ymmärtävän, että yhteistyö ja samanaikaisopetus esimerkiksi rinnakkaisluokan opettajan kanssa on aivan välttämätöntä suurten heterogeenisten ryhmien opetuksessa. On järkevää jakaa oppilaita välillä ryhmiin esim. osaamisen mukaan, ja  siihen  tarvitaan avuksi myös koulunkäynnin ohjaajia ja erityisopettajia. Toivottavasti päättäjätkin ymmärtävät sen.

Lisäksi ilahduin tänään siitä, että opiskelijat uskovat voivansa vaikuttaa asioihin ja olla oppilaille tärkeä ihminen. Siihenhän tämä työ paljolti perustuukin. Opiskelijoilla vaikutti  olevan siis aitoa kutsumusta alalle ja  toivon todella, ettei koulumaailma sammuta sitä liekkiä ja että heitä jopa kutsumuksesta palkittaisiin. Mutta todellisuus voi olla toista…

Viime viikolla luin sanomalehdestä siitä, kuinka viimeisimmän Pisa-tutkimuksen mukaan suomalaiset koulut ovat tuloksiltaan tehokkaimpien joukossa siitä huolimatta, että luokkakoot ovat suurimpien joukossa ja opettajien palkka taas matalampi kuin monessa muussa maassa. Lähes vihaiseksi tulin siitä, kun samaisessa uutisessa arveltiin, että tehokkuus saattaisi jopa laskea, jos opettajat saisivat enenmmän palkkaa. Jotenkin kummallinen yhtälö! Jos yrityksessä joku saa tulosta aikaiseksi mahdollisimman pienin kustannuksin, saatetaan tällaisen työntekijän palkkaa jopa nostaa ja näin palkita häntä onnistumisesta, mutta tämä ajattelu ei näemmä sovikaan koulumaailmaan.

Sijaisuuteni osui haasteelliseen aikaan: OKL:lla on juuri tänä syksynä otettu käyttöön uusi opetussuunnitelma, ja monet pitämistäni opintojaksoista ovat uusia ja sellaisia, joilla on useampi opettaja. Tarvitaan siis yhteissuunnittelua eikä siihen aina tunnu löytyvän aikaa eikä välttämättä haluakaan kaikilta. Lisäksi vanhoilta opintojaksoilta tipahtelee minulle viime keväältä rästiin jääneitä suorituksia. Eli kaikki työ ei ole helppoa eikä hauskaa. Kontaktiopetus on parasta, vaikka se vaatiikin myös aikamoista pohjustusta. Minulla on lainassa iso pino kirjoja, ja tuntuu siltä, kuin suorittaisin OKL:n opintoja kertausharjoituksissa. Toisaalta on myös mielekästä lukea uudellen kehitysteorioita ym. monen vuoden  kokemuksen tuomassa valossa niin äitinä kuin opettajana. Opiskelijat tuntuvatkin arvostavan eniten juuri sitä kokemuksellista ääntä. Onneksi minulla on myös koulutyöstä paljon valokuvia, joiden avulla on helpompi esittää eri asioita. Samoin on hienoa, kun pystyn monessa tilanteessa siteeraamaan toimintatutkimukseeni osallistuneita viisaita opettajia.

Edellisellä viikolla oli myös juhlallisia ja mukavia hetkiä: Liisa Karlssonin professuuriesitelmä ja Savonlinnan kampuksen avajaiset, joihin molempiin osallistuin. Oli hienoa olla mukana tohtorikulkueessa. Se oli minulle eräänlainen siirtymäriitti. Lisäksi yhtenä päivänä retkeilin ensimmäisen vuosikurssin kanssa Luston maastossa, kun heillä oli Open Metsä-hankkeeseen liittyvä retkipäivä. Toivoisin kovasti, että voisin jatkaa  työtä jossain muodossa OKL:lla vielä tämän syyslukukauden sijaisuuden jälkeenkin. Tulevaisuus näytää, onko se mahdollista. Nyt pitää vain ottaa hetkestä kiinni ja nauttia siitä.

kestolinkki Jätä kommentti

Väitöskirja puuttuvine paloineenkin

elokuu 5, 2014 at 2:55 pm (Tutkimus)

Taiton tekeminen itse ei ollutkaan viisas ratkaisu. Huomasin vasta liian myöhään, että muutama ”lapsi (eli kappale) oli mennyt pesuveden mukana”. En varmaan olisi tätä asiaa välttämättä koskaan huomannut ilman syksyn sijaisuutta OKL:lla… mutta kun aloin suunnitella Yhteisöllisen oppimisen -kurssia  ja olisin tarkastanut väitöskirjastani, minkä kolmen tekijän varaan Wengerin käytännön yhteisö rakentuu, huomasinkin harmikseni, ettei kyseisestä asiasta kertovaa kappaletta olekaan painetussa versiossa. Kappale oli vielä esitarkastusversiossa, ja se oli tarkoitus myös siirtää varsinaiseen väitöskirjaan, mutta syystä tai toisesta  jäi  siirtämättä. Kyseisen kappaleen piti päättää luku 2.4  ja se on nyt  tässä:

Käytännön oppimisyhteisöt muodostuvat kolmen osatekijän varaan: Lähtökohtana on yhteinen pyrkimys, projekti tai ”yritys” (joint enterprise), joka on syntynyt neuvottelun tuloksena ja josta kannetaan yhteisvastuuta. Käytännön yhteisön toimintaan liittyy vastavuoroinen sitoutuminen ja yhteistoiminta (mutual engagement) sekä jaettu ”ohjelmisto” (shared repertoire): työvälineet, toimintatavat, diskurssit, rutiinit, tuotokset ja historiallisuus. (Wenger 1998, 73.) Käsillä oleva tutkimus rakentuu näiden kolmen osatekijän varaan. Yhteisenä pyrkimyksenä on opetuksen eheyttäminen, johon tutkimukseen osallistuvat opettajat sitoutuvat vastavuoroisesti ja johon pyritään yhteistoiminnallisesti. Koska olemme kaikki luokanopettajia, meillä on jaettu kokemus koulumaailmasta, sen toimintavoista, työvälineistä ym. Tämä toimintatutkimus voi siten toimia käytännön yhteisönä, jossa neuvotellaan yhteisten kokemusten merkityksistä ja rakennetaan omaa opettajaidentiteettiä.

Vaikka ei olisi pitänyt, aloin tietty etsiä sen jälkeen muitakin puutteita ja luvusta 3.5 (jota muokkasin ihan viime metreillä) oli osia liikuteltaessa  pudonnut tämä pala:

Peruskoulun opetussuunnitelman mietinnössä (197o) opetussuunnitelma määritellään laajasti käsittämään kaikki toimenpiteet ja järjestelyt, joiden avulla koulu pyrkii koulukasvatukselle asetettuihin tavoitteisiin. Riippuu paljon opettajasta, miten opetussuunnitelman tavoitteita ja sisältöjä toteutetaan ja käsitellään opetuksessa. Kelchtermansin (2009, 258) mukaan on merkitystä sillä, kuka ja millainen opettaja on. Opettaja ei kuitenkaan ole ainoa merkityksellinen tekijä opetuksen onnistumiselle, sillä opettaminen on vuorovaikutusta. Kansasen (2004, 76) mukaan oppilaan ja opettajan välinen pedagoginen suhde tähtää oppilaan parhaaseen. Opetussuunnitelma edustaa institutionaalisessa kasvatuksessa niitä arvoja, joiden varaan yhteiskunnan sen hetkinen kasvatusjärjestelmä rakentuu ja joiden on katsottu tähtäävän juuri oppilaan parhaaseen (Kansanen 2004, 76). Opetussuunnitelman määrittämä oppiaines muodostaakin kolmannen opetukseen vaikuttavan tekijän. Kun halutaan ymmärtää opettajuutta (sense of self) ja opettajien käsityksiä itsestään opettajina, vaaditaan Kechtermansin mukaan juuri opettajan, oppilaan ja opetussuunnitelman keskinäisten suhteiden tarkastelua rinnakkain (triangular of relationship). (Kelctermans 2009, 258.) Kansanen (2004, 70) käyttää tästä opetuksen osatekijöiden suhteiden tarkastelusta nimitystä didaktinen kolmio.

Lukija ei näitä kappaleita tietysti osaa edes kaivata eivätkä nämä puutteet kovin paljon haittaa kokonaisuuden ymmärtämistäkään (molempiin asioihin viitataan myöhemmin lyhyesti), mutta itseäni  on kyllä harmittanut, ettei paras versio mennyt kansien väliin.  Ja vaikka yritän olla huolellinen, vahinkoja sattuu, monesti kömpelyyttäni tai hajamielisyyttäni.  En sen vuoksi voisi missään nimessä toimia esim. lääkärinä tai sairaanhoitajana, jolloin vahingot olisivat paljon kohtalokkaampia. Jospa nyt saan rauhan tässä asiassa ja voin keskittyä uusiin juttuihin, joita OKL:n sijaisuuden myötä onkin luvassa paljon. Ja toisaalta; opinhan jotain taas kantapään kautta sekä itsestäni (puutteistani ja rasittavista luonteenpiirteistäni) että edellä mainituista asioista (Wengerin sosiaalinen teoria ja didaktinen kolmio), jotka nousivat ikään kuin uudelleen tutkittavaksi.

 

 

 

kestolinkki 3 kommenttia

Hyvän hengen ympäröimänä

kesäkuu 15, 2014 at 9:53 am (Arki/juhla, Tutkimus, Uncategorized)

Kolmastoista ja perjantai (13.6.2014) oli yksi elämäni merkityksellisimmistä päivistä; tutkimusmatkani päätös: väitös. Kolmastoista ja perjantai ei tällä kertaa ollut epäonnen päivä, vaan päinvastoin: sain kokea sellaista hyvän tahdon, ystävyyden ja yhteisöllisyyden kantavaa voimaa, jota en ollut eläissäni aiemmin kokenut. Tutkimusmatkani maalissa oli joukko ihania ihmisiä vastaanottamassa ja onnittelemassa hieman hämmentynyttäkin reissaajaa. Olin joutunut juuri maalialueella ensin vastaamaan kysymyksiin, jotka koskivat matkaani, ja ainakin joihinkin kysymyksiin pystyisin näin jälkikäteen vastaamaan selkeämmin, ja toisaalta jotakin olisin voinut jättää sanomattakin, ääneen ajattelematta. Mutta niinhän sitä sanotaan, että jälkiviisaus paras viisaus. Onneksi tämä jälkiviisauden pirulainen ei vaivannut minua ollenkaan varsinaisena koitos- ja juhlapäivänä.

Edeltävän kuukauden oli vaivannut kyllä joka-aamuinen möhkäle mahassa, joka oli pitänyt syvähengitellä pois ennen päivän tehtäviin ryhtymistä. Opettajan työssä tehtäviä riittääkin toukokuussa kiitettävästi, ja kun sen lisäksi vielä piti viimeistellä väitöskirja taittokuntoon ja tehdä juhlajärjestelyjä, koin ajoittaista pelkoa siitä, että en selviydy kaikesta. ”Konosetkin” tein viimeisen kilometrin paikkeilla, kun vatsatauti iski reilu viikkoa ennen väitöstä Joensuussa, yliopiston Aura-ravintolassa, sen jälkeen, kun olin luovuttanut rehtorille väitöskirjani ja odottelin kuvausta väitöstiedotetta varten. Aura-ravintolan lattia sai hetkeksi kirjavamman laatoituksen. Onneksi tukenani oli ihana naapurini, tutkimusryhmäläiseni, joka oli tarjonnut kyydinkin Joensuun reissulle ja jota ilman en olisi siitä reissusta kotiin selvinnytkään. Ja täytyy kehua myös yliopiston valokuvaajaa, joka onnistui nappaamaan pahoinvoivasta ihmisestä niinkin hyvän kuvan.

Pahin jännitys kuitenkin haihtui juuri sopivasti väitöstä edeltävänä päivänä, kun yht´äkkiä tajusin, että minulla on seuraavana päivänä tilaisuus, kertoa kuulijoille, mitä me toimintaryhmäläiset teimme ja koimme. Olin ryhmämme edustaja. Lisäksi lektiossani pystyin nostamaan luokanopettajan äänen kuuluviin esittämällä suoria sitaatteja, joita olin litteroinut kokoustallenteista. Tämä tehtävä yhteisen asian edustajana antoi voimaa ja draivia tulevaan koitokseen. Vastaväittäjänä toimi Hannu L.T. Heikkinen Jyväskylästä ja hän kokeneena vastaväittäjänä rakensi väitöksestä yleisöystävällisen, jopa viihdyttävän.

Vaikka osallistunkin mielelläni  sosiaalisiin tapahtumimiin; muiden juhliin ja bileisiin, en ole aiemmin nauttinut ajatuksesta olla juhlien keskipiste. Mutta 13.6.2014 yllättäin nautin siitä täysin rinnoin. Tunsin, kuinka sain kantavaa voimaa  ympärilläni olevista ihmisistä, jotka kaikki tuntuivat toivovan ja toivottavan minulle kaikkea hyvää. Jokaisen ihmisen pitäisi saada edes kerran elämässään kokea sama. Monestihan kauniita sanoja sanotaan vasta haudalla. Kaikki puheet olivat koskettavia. Saimme sekä nauraa että itkeä. Kalapuikko -käsite sai karonkassa aivan uuden merkityksen. Selitys sille: Kun harjoittelin omaa karonkkapuhettani, jossa kerroin mm. antaneeni pääohjaajalleni (joka on myös kalamies) kalapuukon lahjaksi kiitoksena kaikesta, sanoin vahingossa kalapuukon asemasta kalapuikko. Nauroimme tyttäreni kanssa, ja hän keksi, että jos liikutun liikaa puheeni aikana (johon minulla on taipumusta) niin minun pitää vain muistaa mielessäni kalapuikko. Kerroin tämänkin, ja kalapuikkoa huudeltiinkin eri taholla useampaan otteeseen illan aikana.

Karonkka oli ravintolakoulu Paviljongissa, jota voin suositella kaikille Savonlinnassa reissaaville ruokapaikkana. Menu oli erinomainen. Ruokailun jälkeen nuorimmat tyttäreni soittivat; toinen pianoa, toinen viulua, ja sen jälkeen esiintyi opiskelijaduo Preerian lapsista, joka soitti toivemusiikkiani. Illan päätteeksi pistettiin vielä disco pystyyn. Oli hauskaa bailata kavereiden kanssa! Ja jatkoilla oli yllättäin tällainen olut tarjouksena:

Kuva: ♥ Kiitos Päivi  ♥

Kuva on näköjään poistettu, kun se oli olutmainos, jossa luki: Ootko koskaan mennyt sekaisen Päivistä….

 

 

SUURKIITOS KAIKILLE TEILLE IHANILLE IHMISILLE, JOTKA JAOITTE YHDEN ELÄMÄNI TÄRKEIMMISTÄ PÄIVISTÄ!

 

kestolinkki Jätä kommentti

Entä sitten?

joulukuu 6, 2013 at 7:04 pm (Tutkimus, Työ)

Rapu on ollut kuorensa sisällä hiljaa jo pitkään. Sakset ovat askaroineet väitöskirjaa viimeistellen. Ja sitten yht`äkkiä, yllättäin, käynnistyi varsinainen synnytys ponnistuksineen, hieman etuajassa niin kuin aikaisemmatkin synnytykseni. Nyt on tuoreet kolmoset kapaloitu paketteihin ja lähdössä esitarkastukseen. En ole kovin huolissani siitä, kuinka monta pistettä tälle tullaan antamaan, sillä uskon, että lapseni on joka tapauksessa elinvoimainen; saihan se napanuorallansa niin paljon elävää ravintoa ympäriltään ja sen kasvua oli edesauttamassa ryhmä ammattilaisia. Oikeasti tämä lapsi ei ole vain minun lapseni, vaan meidän koko ryhmän, siis toimintatutkimusryhmän yhteinen (jos nyt metaforien sijasta puhuttaisiin asioista välillä jo niiden oikeilla nimillä).

Minun pitäisi tietysti olla tästä kaikesta onnellinen, ja niin olenkin, mutta siitä huolimatta tunnen myös sellaista, mitä en aikasempien lasteni, kolmen tyttäreni, synnyttyä tuntenut; nimittäin synnytyksen jälkeistä alakuloa. Onko se kenties luopumisen tuskaa siitä, ettei sydämeni alla enää syki jotakin uutta ja kasvavaa, jota minun on herkeämättä ruokittava?

Vielä pari viikkoa sitten Kasvatustieteen päivillä en tajunnut, että lapsen päästö maailmalle olisi niin lähellä. Sen sijaan kuljin ”vatsa” pystyssä ylpeänä ja onnellisena, kun sain tilaisuuden kätellä tulevan lapseni ”esi-isää”,  osallistavan toimintatutkimuksen gurua Stephen Kemmisiä, joka oli keynote -puhuja kyseisillä päivillä. Tunsin, kuinka ympyrä oli sulkeutumassa, kunnes sitten jo seuraavalla viikolla alkoivatkin  poltot ja minulle tuli hätä siitä, onko lapseni ulkoasu kunnossa, kun ensilumikin satoi maahan.

Syynä siihen, että tunteeni ovat nyt näin ristiriitaiset, on varmasti se, että tähän lapseen latautuu niin paljon merkityksiä. Se sai alkunsa keskellä yksityiselämäni kriisiä. Oikeastaan se oli lääke kriisiin; jotakin yhtä aikaa rauhoittavaa ja piristävää, jotakin, johon saatoin uppoutua. Sen tiimoilta tutustuin itselleni merkityksellisiin ihmisiin, joista monesta tuli jopa ystäviäni. Pääsin myös kokeilemaan siipiäni yliopisto-opettajanakin. Opin paljon uutta. Mutta entä nyt? Mitä sitten, kun lopulliset tarkastukset on tehty? Sitten, kun lapsi ja minä olemme ”valmiita”? Valmiita mihin?

Suren jo sitä, että en välttämättä enää sen jälkeen saa olla osa yliopistoyhteisöä, jonka koin itselleni erittäin stimuloivana yhteisönä. Kasvatustieteen päiville aion kyllä jatkossakin osallistua, vaikka siihen ei mitenkään työnantajan puolelta kannusteta, saati tueta. Tänäkin vuonna jouduin ottamaan palkatonta virkavapautta opettajan virastani, vaikka esittelin Jyväskylässä opettajien ammatillista kehittymistä edistävän toimintatutkimuksen tuloksia. Luokanopettajakoulutus on ollut jo yli kolmekymmentä vuotta masteritutkintoon tähtäävää, mutta silti tutkimusta ei koulutuksen jälkeen nähdä kentällä mitenkään opettajan ammattiin kuuluvaksi eikä tutkimukseen toisaalta paljon tilaisuutta ja mahdollisuuksia olekaan nyt, kun byrokratia on vain lisääntynyt ja opettajan työ kuormittuu paljon sellaisella, mikä ei mitenkään edistä perustehtävän hoitamista, lasten oppimista tai hyvinvointia. Siteeraan lopuksi tutkimukseemme osallistunutta ”Miaa”:

Työnkuva ei ole koskaan ollut pelkkänä opettajana toimimista, mutta 15 vuotta sitten  sai suurimman osan ajasta olla opettaja ja tehdä vain ja ainoastaan kasvatus- ja opetustyötä. Sitten pikkuhiljaa opettajille lisättiin ”pikkujuttuja”, jotka varastavat aikaa oppilailta, opetukselta ja ennen kaikkea suunnittelulta. Pitää täyttää tilastoja, kierrättää laskuja, suunnitella opseja, tietoturvastrategioita, kriisisuunnitelmia, paloturvallisuutta ja yleensäkin kaikkea maan ja taivaan väliltä, mikä vain sivuaa        jollakin tavalla koulua toimipisteenä, kunnan yksikkönä, työpaikkana tai lasten päiväsäilönä. (Mian narratiivi)

kestolinkki Jätä kommentti

Kammiosta

huhtikuu 11, 2013 at 7:56 am (Aika, Tutkimus, Uncategorized)

Hieman nolottaa tuo viime öinen päivitys, jos sitä voi edes päivitykseksi kutsua, kun tein sen yöllä. Se vaikuttaa näin päiväsaikaan tarkasteltuna hmm hieman siltä, kuin yrittäisin olla jotenkin taiteellinen. Ajatusten selaaminen ei muuten ole ihan helppoa. Se pitäisi tehdä todella spontaanisti (mieluiten varmaan humalassa) Itse ainakin huomasin, että se ns. yliminä ja kontrolli puuttui helposti peliin. Yritin ensin alkaa substantiivilla, mutta se tuotti vain sellaisen sanajonon, joka ei kertonut itselleni yhtään mitään. Esimerkisi suu, kuu, puu….Vasta kun aloitin partikkelilla sain aikaiseksi tuon lauseen, jolla saattaa ollakin jotakin sanottavaa minulle.

Syy moiseen höperehtimiseen saattaa olla siinä, että olen ollut maaliskuusta alkaen virkavapaalla opettajan työstä ja saanut upota väitöskirjan viimeistelyyn. Uppoamisesta voi todella puhua. Tutkijan aika ja oleminen on aivan erilaista kuin opettajan aika ja oleminen. Asia tempaa mukaansa ja vie syvälle, kun taas opettajan työssä pitää olla koko ajan valppaana ja valmiina reagoimaan. Täällä kammiossani havahdun monesti vasta siihen, kun vatsa kurnii tai kuopus saapuu koulusta kotiin. Pidän tästä vapaasta elämäntyylistä vaihteeksi kovasti.Voisin jopa kuvitella tekeväni tätä työkseni. Mutta siihen tuskin on mahdollisuutta. Kaiken kaikkiaan tällainen hidas ja ulkomaailmasta eristäytynyt työ on harvoin kenellekään mahdollista nykymaailmassa eikä vapaana taiteilijana/tieteilijänä  ainakaan elätetä perhettä ja makseta lainoja.

Ehkä liioittelen eristäytymiselläni, sillä sosiaaliseen mediaan kurkistaminen yhdistää kotona työtä tekevänkin maailmanmenoon ja huomaan, että ystävistä on tässä elämänvaiheessa tullut itselleni entistä tärkeämpiä. Ihan kasvokkainkin tavaten. Oikeastaan elän melko samanlaista elämää kuin ollessani teini-ikäinen. Päivät kuluvat opiskellen ja vapaa-aika ystäviä tavaten kaikenlaisissa kulttuuririennoissa; lähinnä elokuvissa ja konserteissa. Tämä kammionikin näyttää opiskelijan huoneelta: kapea sänky, työpöytä ja kirjahylly. Keski-ikäisyyteen viittaa kyllä lukunurkkaus, jossa on nojatuoli, rahi, jalkalamppu ja lukulasit.

Päiväelämä on rauhallista ja tasaista, mutta yöelämä onkin muuta… ;) Ei kuitenkaan siinä mielessä kuin sana yöelämä antaa yleensä olettaa, vaan näen mielestäni aivan liikaa unia.  Eivätkä unet ole rauhallisia, vaan joudun niissä monesti puolustautumaan ja koen tilanteen uhkaavaksi tai vaativaksi. Yhtenä yönä pidin unessa jo kirvestä kädessä, toissa yönä olisi pitänyt lähteä ylittämään merta, joka vaahtosi harmaana ja viime yönä yritin rakentaa ponnahduslautaa, jonka avulla olisi voinut hypätä korkealle patjalle. Tiedostamattomia suorituspaineita siis kuitenkin, sanoisi Freud varmaan.

kestolinkki Jätä kommentti

Loppiainen

tammikuu 6, 2013 at 4:44 pm (Aika, Tutkimus)

En pura vielä tänään kuusta, vaan katselen illalla sen kynttilöitä, otan pienen konjakin ja pari suklaata, mitä joulusta on jäljellä . Taidan olla niitä, joille asioiden lopettaminen on paljon vaikeampaa kuin aloittaminen. Keskeneräisten töiden loppuun saattaminen, langanpätkien päättely, jostakin vanhasta luopuminen, lopullisten papereiden allekirjoittaminen… Alkanut vuosi kuitenkin todennäköisesti tulee sisältämään juuri näitä asioita, ja on jo sisältänytkin.

Kravun vuosihoroskooppikin lupaa ”uusia uria avaavaa sadonkorjuun jaksoa: On aika jatkaa matkaa ja alkaa tyhjältä pöydältä”.  Uuden vuoden päätökseni liittyykin juuri tähän; toivon, jopa päätän, että saan tutkimukseni tänä vuonna valmiiksi. Luvata en kuitenkaan sitä voi, koska saattaahan olla niin, että se, mikä  minun mielestäni on valmis, ei jonkun toisen mielestä vielä sitä  ole. Mutta päätös on kuitenkin tehty, jopa näin julkisesti.

Tutkimusmatkani on siis melko lähellä loppua. Miten nopeasti aika onkaan kulunut ja miten paljon mielenkiintoisia ja ihania ihmisiä olen tavannut matkan aikana. Miten innostavaa uusiin asioihin tutustuminen on ollut  ja miten hienoa on ollut huomata, että moni asia etenee kuin omalla painollaan: olen tärmännyt oikeisiin  ihmisiin ja kirjoihin juuri oikeaan aikaan. Olen saanut apua. Ja väistämättä olen jotain oppinutkin, myös itsestänikin: ”Action research is a kind of journey to self-discovery. In doing research one is, in fact, changing one´s self” ( O’Hanlon).

Nyt on siis vielä edessä se viimeinen nousu, loppusuora ja matkaraportin tekeminen.  Aikaisemmin luulin, että viimeksi mainittu olisi paljon helpompaa: kertoisin vain mitä tapahtui, mitä koimme ja teimme muiden seurueeseen kuuluneiden tutkimusmatkailijoiden kanssa. Mutta nyt huomaankin, että tämä viimeinen vaihe on se vaikein ja ympärillä olevista ymmärtäväisistä ja avuliaista  ihmistä huolimatta myös se yksinäisin vaihe. Herään aamuisin tunteeseen, että  reppuuni on laitettu kiviä painoksi, askel ei nousekaan, pohkeissa on maitohappoa. Pelkään, että tankkaukseni on epäonnistunut ja teen ”konoset”, pelkään etten pääsekään perille, että suoritukseni hylätään. Olen myös surullinen siitä, että  rinnallani ei  ole enää häntä, jonka  kanssa aiemmin taittui monta matkaa, mutta onneksi on kuitenkin ”ystävyys, yhteistyö ja avunanto” -sopimus.

Vaikka tekemäni päätös ahdistaakin, saa se toisaalta ponnistelemaan  määrätietoisemmin, ja matka etenee, askel kerrallaan. Ei voi alkaa uutta matkaa ennen kuin on saanut edellisen matkan tehtyä.

kestolinkki Jätä kommentti

Spiraalin pyörteissä

kesäkuu 23, 2012 at 7:30 pm (Dialogi, Tutkimus, Uncategorized)

Uuden kotini pihalla on sellainen pyykinkuivausteline, johon pyykkinaru pitää virittää spiraaliksi. Pahimman siitepölykauden aikana käytin siitepölyä tekosyynä siihen, etten ryhtynyt asentamaan 20 metriä narua siihen pyörivään härveliin. Varsinainen syy oli kyllä se, että homma vaikutti mielestäni  liian haasteelliselta. En ole mitenkään kovin kärsivällinen sotkuisten ja kippuraisten narujen tai lankojen kanssa, toisin kuin esimerkiksi anoppini, joka jouluaattona selvittelee kaikki lahjanarutkin suoriksi. Kesätuulten alkaessa puhaltaa ymmärsin kuitenkin, että pyykit kuivuisivat nopeammin ja sileämmiksi ulkona kuin pesuhuoneessa, joten tartuin härkää sarvista.  Ensimmäiseksi pähkäilin, kummasta suunnasta narun virittäminen pitäisi alkaa: keskeltä vai ulkokehältä. Intuitiivisesti aloitin keskeltä kohti ulkokehää, mutta huomasin pian parin kierroksen jälkeen, että minulla oli vielä tolkuttomasti narua ja kiristäminen oli vaikeaa. Vetelin narun pois ja menin kysymään käytännöllisemmiltä ystäviltäni neuvoa facebookissa. Molemmat suunnat saivat kannatusta, eli ilmeisesti molemmin päin onnistuu. Alkoi sataa, ja narun viritys jäi pariksi päiväksi, mutta auringon taas ilmestyessä kävin työhön uudelleen käsiksi ja tällä kertaa aloitin ulkokehältä. Sain pyykkinarun asennettua ja pyykit kuivumaan tuuleen, mutta itse kyllä valitsisin suoran pyykkinarun pylväästä toiseen, siitäkin huolimatta, että olen tutkimuksessani pohtinut paljonkin spiraalia…

Toimintatutkimusta kuvataan sulkeutumattomalla spiraalina, samoin tutkivaa oppimista. Molemmissa suunnittelu, toiminta, toiminnan havainnointi ja reflektointi seka uudelleen suunnittelu seuraavat toisiaan sykleinä. Henkitieteellinen käsite Bildung voidaan ymmärtää hermeneuttisen kehän/spiraalin avulla. Hermeneuttinen spiraali kuvaa ymmärryksen rakentumista. (Käytän mielummin sanaa spiraali, koska spiraali kuvaa kehää paremmin sitä, ettei tiedonmuodostuksessa ole absoluuttista alkua tai päätepistettä.) Tutkittavasta kohteesta on esiymmärrys, joka tulkinnan edetessä muuttuu ja syvenee. Spiraali etenee osien ja kokonaisuuden välisenä dialektisena suhteena.  Osat määrittävät kokonaisuutta ja kokonaisuus osia. (Siljander 1988, 115-117.) Mezirow siteeraa Bernsteinia kirjassaan Oivaltava oppiminen: ”Jokainen merkitsevä informaationpalanen muuttuu merkityksen rakennuskiveksi, ja myöhemmät oivallukset muuttavat merkitystä edelleen. Kuljemme jatkuvasti edestakaisin sen kohteen osien ja kokonaisuuden välillä, jota pyrimme ymmärtämään.” Kommunikatiivisessa oppimisessa tapahtuu juuri tällaista kriittistä reflektiota. ”Dialektiikka on taitoa muodostaa käsitteitä yhteisen merkityksen työstämisen kautta.” (Gadamer 1975 [1959], 350.)

Nähdäkseni oppiminen on parhaimmillaan  juuri dialogia. Teoksessaan Wahrheit und Methode Gadamer esittää, että dialogia voidaan kuvata peliksi tai leikiksi (Spiel).  Leikki kiehtoo ja tempaa mukaan osaksi kokonaisuutta, jolla on oma dynamiikkansa. (Gadamer 2004, 86.) Leikille on ominaista sen helppous, vapaus ja onnistumisentunne; se sujuu kuin itsestään.  (Gadamer 1990, 110.) Tällainen hermeneuttinen kokemus muuttaa meitä ja näkemystämme maailmasta. Onnistuneessa dialogissa totuus alkaa tapahtua ja paljastaa itseään (Huttunen 2007). ”Dialogi on yhteiseen oppimiseen ja toimintaan tähtäävien ihmisten kohtaamista” (Freire)Freiren mukaan dialogiin kuuluu oleellisesti sana, jolla on kaksi ulottuvuutta: toiminta ja reflektio. ”Aito sana” tarkoittaa toimintaa, johon liittyy reflektio.  Myös Dewey kuvaa oppimisprosessia jatkuvana spiraalina. (Dewey 1938, 74-79). Kasvuprosessilla ei ole päätepistettä, vaan kasvu itsessään on tavoite. Tälle prosessille on ominaista sen elävyys: se muuttuu, järjestäytyy ja rakentuu uudelleen koko ajan. (Dewey 1966, 50). Kasvuun liittyvä joustavuuden käsite (plasticity) tarkoittaa kykyä oppia kokemuksista (Dewey 1966, 44). Elämä on kehitystä, ja tämä kehitys, kasvu, on elämää (Dewey 1966, 49). Voice of Finland kisan Kimmo Härmä muuten sanoi, että elämän tarkoitus on spiraali.

Nähdäkseni kaikkia edellämainittuja käsitteitä voidaan kuvata sulkeutumattomana spiraalina. Mutta mihin suuntaan spiraalia sitten pitää edetä? Ystäväni, joka tutkii musiikin kuuntelukokemuksia fenomenologisesti, eteenee kohti puhdasta ydintä. Itse olen tähän asti ajatellut spiraalin laajenevan ytimensä ympärille pitäen sisällään perinteen, joka aina uudessa yhteydessä muuttuu ja muotoutuu. Minulle oli merkityksellistä, kun jokin aika sitten oivalsin, että spiraalissahan voidaan liikkua edestakaisin kumpaankin suuntaan. Voin nähdä itseni ympäristön ja perinteen muokkaamana, mutta voin myös yrittää nähdä sen, mikä on omaa ydintäni, puhdasta minuuttani.

kestolinkki 4 kommenttia

Kutsumus?

joulukuu 4, 2011 at 3:46 pm (Koulu, Oppiminen ja opetus, Tutkimus, Työ)

Huomaan olevani väsynyt ja kärttyinen ja pelkään, että olen kadottamassa jotakin, mikä on pitänyt minut kiinni siinä, mitä teen.Vaikka minulla onkin melko selvä visio siitä, mitä haluaisin tulevaisuudessa tehdä, olen kärsimättömätön, koska tavoite on vielä niin kaukana. Hoidan kyllä konkreettisia asioita päivä kerrallaan ja hetki kerrallaan. Se on oikeastaan ainoa järkevä tapa toimia tässä tilanteessa, jossa monet eri asiat  repivät moneen eri suuntaan. On sentään lohdullista, kun saa raaputettua edes  rasvaroiskeet pois uuninluukusta. Onneksi sentään  edelleen osaan iloita myös lasten oppimisesta.

Tutkimus vetää vahvasti puoleensa, mutta se ei ole enää vain harrastus, kuten aluksi sanoin, vaan sen merkitys on kasvanut, ja sitä kautta myös suorituspaineita alkaa kasaantua. Tutkimuksen valmistuminen saattaisi auttaa  toteuttamaan niitä tulevaisuuden haaveita. Olen alkanut haaveilla rauhallisemmasta työstä, jossa olisi hieman vähemmän väliin tulevia muuttujia, jossa voisi keskittyä kasvattamisen sijasta enemmän opettamiseen, tai vielä paremmin; oppimisen käynnistämiseen ja ohjailuun, jonka lisäksi olisi ihanaa välillä hautautua hiljaiseen tutkijan kammioon kirjoittamaan. Nyt tunnen lähes päivittäin riittämättömyyden tunnetta  yrittäessäni ratkaista pienten ihmisten suuria ongelmia, tai edes hieman auttaa siinä.

Viimeksi innostuin ja koin yhteisöllisyyden tunnetta Kasvatustieteen päivillä Joensuussa reilu viikko sitten. Erityisesti havahdutti Tuure Tammen esitys, jonka aiheena oli keskusteleva opetus. Innostumaan sai myös Jyväskylän opettajankoulutuksen PedArt-toiminta. Molemmat lähtevät etenemään oppijalähtöisesti periaatteella: Purjehtiminen on tärkeämpää kuin määränpää. Ristiriita tämän ihanteen ja nykyisen toimenkuvani kanssa on kuitenkin turhauttava. Jotta keskusteleva opetus tai tutkiva oppiminen ylipäätänsä voisivat onnistua, pitäisi osata myös kuunnella muita ja toimia yhdessä.  Perustaitojen: lukemisen ja kirjoittamisen harjoittelu vaatii myös paljon (tylsää) toistoa ja työtä, eikä aina ole kivaa, ei oppilaista eikä opettajastakaan. Mutta jatketaan harjoitusta, mitäpä muutakaan tässä voi. ”Sen minkä teet, se kunnolla tee, työ sinut palkitsee.”

kestolinkki 3 kommenttia

Syysleimua

elokuu 13, 2011 at 5:57 pm (Arki/juhla, Oppiminen ja opetus, Tutkimus)

Enää ei palavarakkaus roihua kukkapenkissä, vaan sen sijaan syysleimu. Lintujen liverrys on vaihtunut sirkkojen soittoon. Ilmassa on jo selvästi syksyn sävel. Oma elämäntilanteeni on edelleen välitilassa. Maanantaina palaan kuitenkin taas vaihteeksi hoitamaan  virkaani ja vastaanotan kaksikymmentä ekaluokkalaista. Uskon, että luokanopettajan työ tulee rytmittämään elämää sopivasti niin, ettei  aikaa jää turhaan haikailuun taakse- tai eteenpäin. On pakko elää tässä ja nyt, ja se on hyvä!

Osallistuin eilen kouluun lähtevien kirkkoon, josta jäi hyvä mieli. Oli jotenkin hienoa, kun entinen oppilaani, nykyinen pappimme, siunasi tulevat oppilaani. Eilen oli myös suunnittelupäivä, ja laitoin luokan kuntooon koulutulokkaille. Tänään olen tutkinut suomi-turkki-sanakirjaa, sillä minulle tulee luokkaani itselleni ensimmäinen mamuoppilas. Arvelen, että hänestä olisi mukavaa, jos pystyisin edes tervehtimään häntä turkiksi. Suomen kielen opettelu on mielestäni hyvä alkaa juuri ensimmäisellä luokalla, jossa opetellaan muutenkin lukemaan ja kirjoittamaan. Sana-kuva-kortit ovat varmasti kätevät sekä lukemaan opetteleville että kieltä harjoittelevalle oppilaalleni, joka onneksi on jo lukutaitoinen. Se helpottaa varmasti paljon asiaa. Ajattelin ottaa synteettisen lukemaanopettamisen menetelmän rinnalle myös analyyttisen menetelmän. Synteettinen menetelmä etenee osista kokonaisuuteen, eli äänteistä sanoihin, kun taas analyyttinen menetelmä lähtee liikkeelle sanoista tai  lauseista, joita pilkotaan tavuiksi ja äänteiksi. Tuleva tehtävä jännittää ja innostaa sopivasti. Töiden aloittamista helpottaa sekin, kun  viime keväänä virkavapaalla oli tilaisuus tutustua paremmin koulutulokkaisiin, esimerkiksi päiväkodissa vierailemalla.

Väitöskirjaakin pyrin tekemään työn ohella, sillä se on edelleen mieleinen harrastus. Palat alkavat olla koossa, mutta  niiden paikalleen asettelussa on vielä hommaa! Kasvatustieteen päiville olen suunnitellut valmistavani esitelmän aiheesta: Osallistava toimintatutkimus julkisena sfäärinä. Työn edetessä on selvästi noussut tärkeimmäksi se, että toimintatutkimus tarjoaa meille opettajille tilan ja tilaisuuden keskustella, jakaa kokemuksia  ja kehittää omaa työtä yhdessä kollegojen kanssa.

kestolinkki 1 kommentti

Next page »