Saaressa

kesäkuu 29, 2010 at 8:28 pm (Kirjat, Luonto, ympäristö, maisema, Uncategorized) (, , , )

Vasta pari päivää sitten rantauduin ensimmäistä kertaa tänä kesänä saareen. Suopursu oli jo kukkinut, mutta kyllä kesän tuoksu huumaa vielä niin, että saareen tekisi mieli takaisin heti sieltä palattua.  Aurinko oli kanssamme koko mökkikeikan ja salli molempina päivinä levittäytymisen laiturille kirjojen ja eväiden kera. Vesikään ei ollut enää hyytävää, tosin minä arkuli uin vain saunan kautta, toisin kuin muut rohkelikot. Mutta mökillä ei tarvitse esittää mitään muuta kuin on. Eikä mökkiämme tarvitse mitenkään edes tuunata, se kelpaa meille juuri sellaisena kuin oli ostohetkellä kalusteineen kaikkineen. Entisten omistajien taulutkin ovat seinällä. No, sen verran voitaisiin kyllä saada aikaiseksi, että roudaisimme ne lintujen nokkimat 70-luvun ruskearuudulliset nojatuolit kaatopaikalle ja vaihtaisimme ne vähän kevytrakeinteisimpiin kuistinkalusteisiin…

Mökillä voi myös tehdä justiinsa sitä, mitä tykkää.  Ja ainakin sadekesien kuvista päätellen meidän perhe tykkää lukea. Ainoat asiat, joista pitää huolehtia ovat syöminen ja saunominen ja niihin liittyvät puuhastelut, mutta jostain syystä nekin puuhastelut vain rentouttavat. Elämä on selkeää ja yksinkertaista. Tavaroita ei ole liikaa ympärillä. Kaikki mahtuvat hyvin yhteen tupaan tai samalle laiturille.

Niin, minä siis jatkoin keskeneräisten kirjojen lukemista saaressakin. En oikein ymmärrä, kuinka saatoin jättää Saision Kohtuuttomuudenkin kesken keväällä, vai oliko se peräti kevättalvella. (Ja kurkistelin sen loppuunkin tapojeni vastaisesti ja jopa siteerasin kirjaa, vaikka en ollut sitä vielä lukenut, noloa) Onneksi kirjastoauton lainat voi uusia monta kertaa, eikä kukaan ole osannut sitä minulta kaivata, mitä ihmettelen. Saisio on lempikirjailijoitani. Romaanien henkilöt kykenevät niin ihanaan itseironiaan (ei tosin Kohtuuttomuuden Hän) ja teksti on hienoa!  Kohtuuttomuus on kertomus Hänestä, joka hurmaa yleisönsä, mutta on itseriittoinen  narsisti, joka ei varmaan enää itsekään erota, mikä on totta ja valetta, niin vakuuttavasti Hän osaa puhua itsestään ja kaikesta muustakin maan ja taivaan välillä. Lisäksi Hän osaa käskeä muita ja pitää heidän palveluksiaan itsestäänselvyyksinä. Kirjan kertoja on tällainen aulis palvelija, jonka Hän on hurmannut. Kohtuuttomuus on kirja ainakin mediasta, populismista, polittiikasta, kulttuurista, julkisuudesta, vallasta, äideistä, suomalaisista, avioliitoista, isättömistä pojista, pojittomista isistä, kiristämisestä ja miesten välisestä rakkaudestakin (tosin melko yksipuolisesta sellaisesta, sillä ei kai narsistinen ihminen kykene rakastamaan). Luin tämän tiiliskiven melkein yhtäsoittoa ruoka- sauna- ja unitaukoja lukuunottamatta, ja tykkäsin kovasti  ja suosittelen muillekin. Nyt haluaisin jo takaisin saareen, josta äsken palasimme, vaikka siellä ei toimi edes netti. Saaressa tuleekin terveellinen tauko sosiaalisesta mediasta, johon olen kieltämättä koulukussa. Onneksi luonto kuitenkin vielä vetää puoleensa ja lukemattomat kirjat.

kestolinkki Jätä kommentti

Lukulomalla

kesäkuu 26, 2010 at 3:13 pm (Kirjat, Uncategorized) (, , )

Tuntuu ihan siltä, että alkaa olla lomalla, kun paljastaa kalpeat kintut auringolle, laittaa lierihatun päähän ja avaa romaanin, joka oli kevätkiireissä, valitettavasti, jäänyt kesken. Alunperin tarkoituksena oli, että pitäisin tässä blogissani myös kirjapäiväkirjaa, mutta en ole sitten kuitenkaan saanut kirjatuksi kaikkia lukemiani kirjoja, vaikka niitä ei edes ole lukemattomia määriä ja vaikka ne kaikki ansaitsisivat kyllä tulla kirjatuksi muistiin, sillä yleensä en jaksa huonoja kirjoja edes lukea.

Viimeksi olen ihastunut uudelleen Katja Kallioon. Luin joskus keväällä hänen uusimpansa Syntikirjan ja nyt jatkoin keväällä kesken jäänyttä Karilla-kirjaa.

Pidin molemmista kirjoista kovasti. Aikaisemmatkin kirjailijan romaanit olen lukenut ja tykännyt niistäkin. Kallion teksti on sopivasti kuvailevaa, tragikoomista ja yllätyksellistäkin. Dialogi on todella sujuvaa ja luontevaa; ei ihme että romaaneista on tehty elokuvia. Tunteet, joita kuvaillaan ovat  niin tuttuja, että on helppo tunnistaa itseään päähenkilöistä. Syntikirjassa Tuulikki tuntui tunteineen tutulta, ja lasipöydän räjähtäminen Henrikin lähdön jälkeen oli hieno kuvaus. Ja sitä paitsi juuri noin tapahtuu joskus todellisessakin elämässä. Joskus fyysisetkin puitteet järkkyvät samaan aikaan järkyttävien uutisten kanssa. On meilläkin kaatunut lipputanko myrskyssä.

Ihmeen helppo on samaistua myös Katariinaan, erityisesti Katariina Laaksoon, Karilla-kirjassa. Karilla on koskettava kuvatessaan, millaisen jäljen isän hylkääminen jättää lapseen, tässä tapauksessa peräti neljään eri lapseen neljässä eri liitossa. Jokaisella sisaruksella on oma tapansa peittää tai täyttää isän jättämä aukko.  Vanhimmalla Katariinalla se on sisimmän siemenmäinen läpitunkemattomuus, keskimmäisellä kleoptomania  ja nuorimmalla tarve hymyillä ja miellyttää kaikkia. ”…aikuista on helpompi rakastaa kuin lasta, aikuista voi ihailla eikä hän tarvitse mitään, kun taas lapsi on kiusankappale, pelkkää tarvetta, mutta hän on myös voimaton ja siksi häntä ei tarvitse ottaa huomioon.” Nuorin tytär, Katariina Saarinen, josta on tullut näyttelijä, ei saa lohtua, vaikka isä onkin käynnyt katsomassa tyttären näytelmät ja säästänyt brosyyrit, ”sillä niillä ei ole hänelle paskankaan merkitystä. Kun taas hän säilyttäisi ikuisesti postikortin jossa lukisi että terveisiä Tampereelta toivoo isi.”

Sisarpuolet ovat toisilleen erittäin julmia tavatessaan toisensa ensi kertaa hautajaisten alla ja jälkeen. Hillityt ja harjoitellut suojakuoret repeävät kateudesta ja vihasta, kun jokainen haluaa olla edesmenneelle isälleen tärkein, ja se jota tämä kaikesta huolimatta kaipasi. Mielenkiintoinen hahmo on myös Olli, Katariinan mies ja valokuvaaja. Parasta Kallion kirjoissa on se, etteivät ihmiset ole mustavalkoisesti hyviä tai pahoja, vaan niin inhimillisiä, että itkettää.

kestolinkki Jätä kommentti

”Justiinsa se luola, minnekkä mänö pistää hölöt hoosuun, sisältää sen aarteen mittee oot lähtennä jälestämmään.”

kesäkuu 22, 2010 at 3:57 pm (Kasvu, Kasvatus, Uncategorized) ()

Savolaiset viisaudet ovat kyllä ihan omaa luokkaansa! Piti tosin lukea se kahteen kertaan ennen kuin syntyperäisenä hämäläisenä ymmärsin…”hölöt hoosuun”…:)  Mutta niinhän se juuri on; parhaat jutut ovat sekä pelottavia että haluttavia.

Nyt se luola, jota kohti olen lähtenyt pikku hiljaa tallustelemaan, on se kansainvälinen Ecer-konferenssi Helsingissä. Tänään jo vähän kirjoitin esitelmääni. Tuhkapilven vuoksi en saanutkaan harjoitella pohjoismaisten toimintatutkijoiden tapaamisessa esiintymistä englannin kielellä, joten Ecer tulee olemaan Se Eka Kerta. Mutta siitä olen todella iloinen, että viimein tämän tutkimuksen myötä olen  innostunut, kiinnostunut ja alkanut harjoittella englantia. Ei taida ihminen välttämättä haluta oppia mitään, ennen kuin tulee todellinen tarve. Btw.  BBC:n Learning English sivut ovat hyvä paikka lisätä sanavarastoa ja seurata samalla ajankohtaisia uutisia maailmalla. Suosittelen.

En tiedä sitten, onko mulla hölöt hoosussa elokuussa, mutta jollain perverssillä tavalla jopa pidän siitä tunteesta vatsan pohjassa silloin, kun jotakin tärkeää on luvassa. Ja ihan niin kuin mummollanikin, minullakin pitää olla aina jokin asia, jota kohti suuntaan kulkuni ja ajatukseni.

kestolinkki Jätä kommentti

Ihanalle verovirkailijalle

kesäkuu 18, 2010 at 7:40 am (Politiikka, Yhteiskunta) (, , )

Olen tässä viime aikoina ehkä liiankin kärkevästi arvostellut suppea-alaista asiantuntijuutta ja samaan hengenvetoon ylistänyt laaja-alaista sivistystä…Mutta mikään ei ole mustavalkoista. Asiantuntija saattaa oman alansa lisäksi omata laajan sivistyspohjankin, ja se ”laaja-alaisesti” sivistynyt voi olla vähän tällainen kuin minä, joka ei osaa oikein mitään hyvin, vaikka onkin vähän kaikesta kiinnostunut tai  ainakin haluaa sanoa joka asiasta mielipiteensä…(Huomasitte toivottavasti itsekritiikkini.)

Eilen tartuin härkää sarvista ja aloin hoitaa rästiin jääneitä virallisia asioita. Löysin siinä samalla valitettavasti lehtipinosta mm. avaamattomia laskuja. Samalla päätin tilittää viimeinkin erään toimintatutkimukselle myönnetyn määrärahan ja koin ikävän yllätyksen… Olin olettanut, että määräraha olisi verotonta tuloa, niin kuin apurahat yleensä tiettyyn rajaan saakka ovat, mutta minua pyydettiinkin toimittamaan suoritusta varten sivutuloverokortti. Sivutuloverokortillani veroprosentti on 42,5! Kääk! Olin maksanut omasta pussistani tähän asti tutkimukseni osallistujien matkakulut ja kahvitukset, ja pitänyt siitä tietysti kirjanpitoa, mutta olettanut, että tietty ”könttäsumma” olisi nostettavissa…Opetus numero yksi: Älä koskaan oleta mitään raha-asioissa!

Lukion pitkän matikan suorittaneen tyttäreni kanssa sitten laskettiin, mitä se määräraha konkreettisesti olisi 42,5 prosentin verotuksen jälkeen ja todettiin, että se on vähän. (No, olisin minä sen ilman tyttöäkin osannut laskea.) En kuitenkaan suoralta kädeltä hyväksynyt asiaa, vaan päätin kääntyä asiantuntijan puoleen. Opetus numero kaksi: Älä hätiköi raha-asioissa! Tajusin, että tulevan syyslukukauden virkavapaan takia verotukseni ei muutenkaan olisi kohdallaan eikä tosiaankaan olisi kohtuullista käsitellä määrärahaa sivutulona, kun varsinaisia päätulojakaan ei olisi kesän jälkeen. Sotin siis verotoimistoon ja se kannatti! Ystävällinen miesvirkailija puhui minut ihan pyörryksiin suorittaen samalla monta laskutoimitusta. Ja ylistys Hallelujaa! Siunattu virkavapaus! Ihana asiantuntija! Ja hyvä, etten hötkyile maksujen kanssa! Kaiken kaikkiaan olen maksanut jo muutenkin ”liikaa” veroja ja veroprosentiksi saatiin loppuvuodeksi 11,5  ja se koskee myös määrärahaa. Opetus numero kolme: Turvaudu luotettaviin, puoluettomiin asiantuntijoihin raha-asioissa! Toimintatutkimuksen kahvitukset on siis mahdollista järjestää ensi lukukautenakin. Helpotuksen huokaus! (Ja tämä ei tarkoita, että pakoilisin verotusta. Verotuloja tarvitaan ja niillä pitäisi edelleenkin kustantaa kaikille yhteisiä palveluja kuten koulutusta, kirjastoja, terveyspalveluja…Ihmettelen vain, mitä niillä nykyään kustannetaan, kun verotulot eivät enää riitäkään hyvinvaltion ylläpitoon niin kuin ne vielä riittivät 70-80-luvuilla.  Jotain vikaa siinä systeemissä on. (Sainhan sen mielipiteenikin sanottua)

kestolinkki Jätä kommentti

”Se on kaipuu aina sinne, mistä vaivoin ensin pääsee pois…” (Egotrippi)

kesäkuu 15, 2010 at 8:32 am (Aika, Musiikki) (, )

Eilen mietin, miten voikaan  kaivata niin monessa eri aikamuodossa. Voi kaivata sitä, mitä oli joskus tai mitä olisi voinut olla. Voi kaivata sitä, mitä ei koskaan tn. tule olemaan tai toisaalta sitä, mikä kenties voi olla mahdollista. Ja voi, ainakin minun tapauksessani, kaivata etukäteen myös sitä, mitä on nyt, mutta ei kohta enää ole. Kaipaavalle ihmiselle Egotripin laulut soivat juuri oikeassa sävellajissa. Ja niin kuin Egotrippikin tietää, niin tiedän minäkin, syyn ja lääkkeen tähän tunteeseen. ”Tiedän miksi sydämeni laulaa aina niin sinisin sävelin. Se tahtoo näyttää näin sen, kuinka mun käy, jos en enää mee eteenpäin…”
Tähän epämääräiseen olotilaan, jossa ei saa mistään otetta ja jossa aika tuntuu matelevan ja itse ihmettelee sen vieressä, mitä kaikkea voisikaan tehdä tällä kaikella ajalla, ( jota yleensä on liian vähän), on paras lääke yksinkertaisesti vain tarttua johonkin, vaikka se juuri onkin vaikeaa. Eilen laitoin maahan porkkanansiemenet ja heti helpotti. Tänään taidan viimeinkin tehdä erään selonteon, jolla saan vähän lisärahoitusta tälle olemiselleni. ”Nouset kyytiin kerran, oot kyydissä aina. Aina matkalla jonnekin. Minne ikinä päätyykin, on puolitiessä jostain…”

http://www.youtube.com/watch?v=iynZZ_-nq3w

PS. Sanomattakin lienee selvää, että nyt sataa. ”Katossa on reikä….” Ei se tästä 😉 http://www.youtube.com/watch?v=moppcrHxmjk&feature=related

kestolinkki Jätä kommentti

Vanha runotyttö etsii tähteään

kesäkuu 13, 2010 at 8:08 pm (Kasvu, Kasvatus, Matkakertomuksia, Runot, Sielu, Uncategorized) (, )

Minähän olin pienenä mielestäni ihan niin kuin pieni runotyttö. Kuten esikuvallani, Uuden Kuun Emilialla, minullakin oli  harmaat silmät ja tukka tumma, minulle oli ominaista riutua rakkaudesta ja luomisentuskaakin tunsin ajoittain. Nyt olen jo aika vanha runotyttö ja luonteenpiirteetkin ovat onneksi ainakin edes vähän loiventuneet.  Runoihin tunnen kuitenkin edelleen vetoa. Männä viikonloppuna sainkin nauttia  aimo annoksen runoutta Annikinkadun runofestivaaleilla.

Runofestivaalit järjestettiin jo seisemättä kertaa Tampereen Tammelassa Annikinkadulla, mutta itselleni kokemus oli neitseellinen. Tapahtuman miljöö jo itsessään on runollinen; puukortteli, jonka taloja ei ole ”pilattu” remontilla (taisin jo mainita aikaisemmin taipumuksestani rappioromantiikkaan…) Tunsin siis olevani ihan kuin kotonani. Sää vain ei suosinut valitettavasti tapahtumaa, vaan oli raikas kuten Rosa Meriläinen sitä positiivisesti kuvaili. Onneksi muorilta löytyi mukaan ankkakuvioinen retro-sateenvarjo, ja sujauttipa muori vielä pienen taskumatinkin käsilaukkuuni, ja täytyy sanoa, että se sisäinen lämmike oli illan suussa jo erittäin tarpeellista ellei peräti välttämätöntä, sillä se pahuksen tunnollisen ihmisen flunssakin oli  iskenyt heti, kun koulutyöt ja ylioppilasjuhlat helpottivat.

Tänä vuonna Annikinkadulla esiintyivät miesrunoilijat. Mukaan oli saatu myös harvinaiset ulkomaiset esiintyjät: Jaan Kaplinski Virosta ja John Giorno Jenkeistä. Kotimaisia esiintyjiä olivat mm. Ilpo Tiihonen, Leevi Lehto ja nuorempaa polvea Jarno Lindemark, Eino Santanen ja Tapani Kinnunen. Ilpo Tiihosen runot liikuttivat itseäni. Niitä säestämään sopivat hyvin  kontrabasso ja haitari. Ilpo Tiihonen oli itselleni aiemmin tuttu lähinnä lastenrunoistaan, joista Jees ketsuppia oli omien tyttöjeni suosikkeja. Leevi Lehto ryöpytti ilmoille varsinaisen sana- ja äänitulvan, ja tiedänkin nyt, keltä eräs tuttavapiirimme satunnainen lausuja on saanut vaikutteita; ikiradikaalejakin molemmat ja hauskoja.

Jaan Kaplinskin runot olivat selkeitä ja puhtaita. Nyt kun runoista puhutaan, voin varmaan käyttää itsekin vähän runollisia mielikuvia… Kaplinskista ja hänen runoistaan tuli mieleen puhtaat tuulessa kuivuvat valkoiset pellavalakanat, jotka on kudottu kangaspuissa itse ja joihin on virkattu käsin pitsit. Tämä virolainen runoilija ja kirjailija vaikutti vaatimattomalta ja viisaalta herrasmieheltä.

Valaistuneelta vaikutti kyllä toinenkin ulkomainen esiintyjä, mutta esine, jolla häntä kuvaisin, olisi vanha notkeaksi kulunut nahkarotsi, jonka taskuista löytyisi pillereitä, käärittyjä sätkiä, värituubeja, kasetteja, valokuvia….Giornon olemus oli valloittava  ja valovoimainen, ja hän vallan vyörytti tarinansa meille. Runofestivaalien sivuilta voi kuunnella, miten Giorno valmisti ystävänsä William Burroughsin matkalle toiseen maailmaan. Molempia pääesiintyjiä yhdistää muuten viehtymys idän uskontoihin; iloiseen budhalaisuuteen ja taolaiseen viisauteen.

Jouni Hynystä en enää tarennut jäädä kuuntelemaan, ja lisäksi lämmin suihku ja Telakka vetivät jo vahvasti puoleensa. On se onni, etten ole tamperelainen, sillä viihtyisin varmasti liiankin hyvin ja liiankin usein Telakalla. Siinä paikassa on hyvät värähtelyt! Vaikka en tuntenutkaan ketään ja olin yksin liikenteessä, olo ei ollut orpo. Kalle Niinikankaan runot  ja Jack Kerouac Shaped Society Projectin improvisointi oli upeaa ja upottavaa ja Rauhatädin rap, jossa oli kyllä jotain funkahtavaakin, tempasi monet meistä lattialle liikkumaan. Varsinaista tähtisadetta koko päivä ja ilta! Ja kotiin tuliaisina runokirjoja. Vilja-Tuulia Huotariselta sain ihan omistuskirjoituksen kirjaan Iloisen lehmän runot. Lopuksi Kaplinskiltä Kravun kasvupiiriin sopiva katkelma runosta, jonka on suomentanut Arto Lappi, mielestäni hienosti:

”Me kasvamme aina.

Joskus takaisin itseemme, kuten runkoon kääntyvät oksat.

Joskus poispäin, kohti toisia, ihmisiä, paikkoja, kieliä.

Toisinaan painomme katoaa; kasvusta tulee kuin vapaata pudotusta….”

(Kaplinski, Teoksessa: Olen kevät Tartossa 2010)

kestolinkki Jätä kommentti

Sivistys ja toivo

kesäkuu 9, 2010 at 12:26 pm (Arki/juhla, Ihminen, Kasvu, Kasvatus, Uncategorized) (, , )

Sivistys ja toivo olivat tiivistunnelmaisen viime viikon kantavat käsitteet. Sivistys ja toivo olivat Kasvatuksen historian päivien teemana tänä vuonna 7.-8.6. ja sama sanapari liitetään myös usein juhlapuheissa ylioppilaisiin.

Tuntuu ihan epätodelliselta, että vielä viikko sitten kirjoitin viimeisiä todistuksia, valmistelin leirikoulun suunnistusta ja touhusin kotona tulevien ylioppilasjuhlien vuoksi, ja jossain välissä yritin ajatella myös Kasvatuksen historian päivien esitelmäänikin. Nyt on todistukset jaettu, juhlat juhlittu ja Jyväskylässäkin käyty.

Olin taas ylpeä lapsistani. Esikoinen osallistui täydellä panoksella piirakkatalkoisiin ja koristeli voileipäkakut kuin ammattilainen. Ja oma ylioppilaamme 2010 piti tämän kevään ylioppilaan puheen. En ollut saanut lupaa lukea sitä etukäteen, joten olikin todella jännittävää ja hienoa kuulla se vasta juhlassa. Joitain ajatuksia tytär on ilmeisesti imenyt jo äidinmaidossa, silla niin vahvasti olemme samaa mieltä kasvatuksesta: ”Haastavuudessaan oppiminen vaatii kasvamisen mukana tapahtuvaa kypsymistä ja kehittymistä, mutta toisaalta kaikki oppimamme tiedot ja taidot kasvattavat ja muuttavat meitä ihmisinä. Kasvaakseen ihminen tarvitsee hyväksyvän ja kannustavan ympäristön, joka ottaa vastaan sellaisena kuin on ja auttaa tarvittaessa yli vaikeista paikoista — Lukion opiskelun ei tulisi olla pelkkää ulkoa opettelua ja tyhjää toistoa vaan sisältää asioiden ja ilmiöiden syvempää pohtimista ja kokonaisuuksien hahmottamista. Hyvä opiskelija kyseenalaistaa, tarkastelee asioita useista näkökulmista ja sovittaa oppimaansa  aiempiin tietoihinsa. Tällainen opiskelu auttaa vähitellen hahmottamaan omaa identiteettiä ja suhdetta maailmaan–” Voi ihme, miten viisaasti oma ”illikkani” osaa jo ajatella! Kerimäen tämän kevään ylioppilaat olivat pieni mutta tiivis porukka, jolla oli hauskaa yhdessä… ”Luokassamme oli luontevaa panna itsensä likoon, nolata itsensä ja olla lapsekkaan hassu — Naurunremakan saattelemana sai kuulla lauseen: Hei , ei me naureta siulle, vaan siun kanssa!” Vapautuneen ja rennon tunnelman saattoi aistia myös tyttären bändin esityksistä samaisessa juhlassa.

Heti juhlien jälkeen seuraavana päivänä suuntasimme corollan kohti Jyväskylää, jossa nuorilla ylioppilailla oli pääsykokeet ja itselläni Kasvatuksen historian päivät. Jyväskylässä oli innostavaa! Erityisesti demokratia-käsite nousi esiin kasvatusfilosofian ryhmässä, jossa itsekin pidin esitelmän. Siitä siis puhe mistä puute tässä nykyisessä yhteiskunnassamme.  Erityisen sykähdyttävä oli Mikko Valtosen radikaalia demokraattista kasvatusta käsittelevään graduun pohjautuva esitys: Toivo kasvatuksen perusasenteena. Huomasin, että ajattelemme tämän mukavan nuoren miehen kanssa hyvin samansuuntaisesti ja olimme olleet samojen lähteiden äärellä. Risto Ikonen piti myös lennokkaan ja kiinnostavan esityksen demokratian synnystä. Itse esitin aiheesta Bildung ja demokratia toimintatutkimuksessa. Ainakin yhtä inspiroivaa oli myös keskustelu illalla ravintolan pöydässä, ja tiedä jos vaikka saamme porukalla Kasvatustieteen päiville jotain systeemiä vavisuttavaa esitystäkin aikaiseksi….

Hassua sekin, että jostain syystä menomatkalla tyttärini kanssa mainitsimme uskon , toivon ja rakkauden. Siihen tytär totesi vähän Raamattua muunnellen, että suurin niistä on toivo. Eikä se oikeastaan ole ollenkaan hullumpi tulkinta. Kasvatuksen historian päivien päätösluennon piti Olli-Pekka Moisio aiheesta ”Onko meillä tänään enää syytä toivoon”. Ja tulkitsin, että vaikka tämä maailmamme onkin aika epätoivoinen, ei ole muuta mahdollisuutta kuin elää toivossa. Toivo on kaiken muutokseen tähtäävän toiminnan edellytys ja moraalinen voima. Toivo tarvitsee parikseen järjen, jottei olisi ”höperön idealistin” toivoa ilman realismia. Muutos parempaan vaatii kuitenkin utopialle tyypillistä mielikuvitusta sekä tekoja kohti toivottua tilaa. Toivo on kiinnittymistä tulevaisuuteen. Toivon toteutumiseen tarvitaan militanttia optimismia. (Bloch sit. Moisio ja Valtonen ja sulattanut Kujamäki)

”Ilman toivoa  me kaikki luovutamme” – Harvey Milk
 
 
 
 
 
 

 

kestolinkki Jätä kommentti