Tässä
Juoksuaika; juoksi aika.
aika aika aika
Nyt aika, joka äsken kaukana.
kaukana kaukana kaukana
Kaukana se, joka ennen tässä.
tässä tässä tässä
Tässä elämässä ei ehdi kaus.
kauas kauas kauas
Kauas juoksee ja on taas tässä.
Menopaussi, ei juoksuaika.
Minä tässä.
Onko koulunkäynti pelkästään väkivaltaa?
Kirjoitin vastineen Juha Suorannan blogiin http://suoranta.wordpress.com/ artikkeliin ”Koulunkäynti on väkivaltaa”, mutta blogia ei voinutkaan enää kommentoida, joten liitän vastaukseni tänne:
Suoranta nostaa koulukritiikissään kyllä esiin juuri niitä asioita, jotka minustakin ovat syynä siihen, etteivät oppilaat välttämättä tunne koulua omaksi paikakseen, mutta hän tekee sen kovin kärjistäen otsikoiden juttunsa: Koulunkäynti on väkivaltaa. Itse en ihan noin ilmaisisi asiaa. Kaikki koulut eivät ole samanlaisia, eivätkä kaikki opettajatkaan ole samanlaisia. Tunnen paljon ”toisenlaisiakin” opettajia. Mutta toisaalta tutkittu juttu on sekin, että enemmistö luokanopettajaopiskelijoista kuului Pyhältön (2003) mukaan ryhmään, jonka hän nimesi: ”assosiatiivis-behavioristis sävytteiseksi, staattiseksi ja opettajakeskeiseksi” opettajuudeksi. Se on mielestäni surullista, sillä koulu ei voi muutua ja pysyä ajantasalla, jos nuoretkin opettajat toistavat sitä samaa mallia, jossa opettaja nähdään kontrolloivana toimijana ja oppilas passiivisena opetuksen kohteena. Oppiainejakoinen ja oppikirjakeskeinen opetus vielä vahvistavat tätä asetelmaa, eikä koulu silloin voi tarjota mitään ”elävää ravintoa” oppilaille. Hollo oli mielestäni erittäin oikeassa, kun edellytti kasvattajalta erityisesti sekä ulkoista että sisäistä liikkuvaisuutta, ruumiin ja sielun virkeäliikkeisyyttä, ”ominaisuuksia, jotka ovat kaiken jähmeyden ja äijämäisyyden ilmeinen vastakohta.”(Hollo 1927, 81) Hollon mielestä myös kasvattajan tulisi olla kasvava.
Sekä kasvatettavalta että kasvattajalta voi, ja pitäisikin, edellyttää myös tiettyjä hyveitä. Jotkut nuoret ovat valitettavasti joutuneet kasvamaan ilman, että joku olisi ohjannut heitä hyveitä kohti, esimerkiksi vaalimaan ja kunnioittamaan toisia ihmisiä, kaikkea elävää ja myös elotonta ympäristöä. Aikuisten välinpitämättömyys on mielestäni pahinta. En pidä huonona sitäkään, että opetellaan kauniita käytöstapoja sekä koulussa että kotona. Mutta… minähän olenkin opettaja ;).
Liian usein koulu on suorituskeskeistä strategista toimintaa, vaikka se voisi olla sen sijasta kommunikatiivista toimintaa, jossa opetellaan yhdessä itselle merkityksellisiä asioita mielekkäällä tavalla. Bell Hooksin osallistava kasvatus ja Freiren problematisoiva kasvatus ovat esimerkkejä sellasesta kasvatuksesta. Mutta uskon, ja tiedänkin, että suomalaisessakin koulussa on oppimiskeskeisiä opettajia, jotka uskaltavat pistää itsensä likoon ja antaa oppilaille enemmän vastuuta ja tilaa luomalla sellaisen fyysisen ja henkisen oppimisympäristön, jossa kommunikatiivinen toiminta on mahdollista. Sellaisessa koulussa voi olla jopa kivaa ja siellä välitetään toisista oppilaista ja opettajista.
Kammiosta
Hieman nolottaa tuo viime öinen päivitys, jos sitä voi edes päivitykseksi kutsua, kun tein sen yöllä. Se vaikuttaa näin päiväsaikaan tarkasteltuna hmm hieman siltä, kuin yrittäisin olla jotenkin taiteellinen. Ajatusten selaaminen ei muuten ole ihan helppoa. Se pitäisi tehdä todella spontaanisti (mieluiten varmaan humalassa) Itse ainakin huomasin, että se ns. yliminä ja kontrolli puuttui helposti peliin. Yritin ensin alkaa substantiivilla, mutta se tuotti vain sellaisen sanajonon, joka ei kertonut itselleni yhtään mitään. Esimerkisi suu, kuu, puu….Vasta kun aloitin partikkelilla sain aikaiseksi tuon lauseen, jolla saattaa ollakin jotakin sanottavaa minulle.
Syy moiseen höperehtimiseen saattaa olla siinä, että olen ollut maaliskuusta alkaen virkavapaalla opettajan työstä ja saanut upota väitöskirjan viimeistelyyn. Uppoamisesta voi todella puhua. Tutkijan aika ja oleminen on aivan erilaista kuin opettajan aika ja oleminen. Asia tempaa mukaansa ja vie syvälle, kun taas opettajan työssä pitää olla koko ajan valppaana ja valmiina reagoimaan. Täällä kammiossani havahdun monesti vasta siihen, kun vatsa kurnii tai kuopus saapuu koulusta kotiin. Pidän tästä vapaasta elämäntyylistä vaihteeksi kovasti.Voisin jopa kuvitella tekeväni tätä työkseni. Mutta siihen tuskin on mahdollisuutta. Kaiken kaikkiaan tällainen hidas ja ulkomaailmasta eristäytynyt työ on harvoin kenellekään mahdollista nykymaailmassa eikä vapaana taiteilijana/tieteilijänä ainakaan elätetä perhettä ja makseta lainoja.
Ehkä liioittelen eristäytymiselläni, sillä sosiaaliseen mediaan kurkistaminen yhdistää kotona työtä tekevänkin maailmanmenoon ja huomaan, että ystävistä on tässä elämänvaiheessa tullut itselleni entistä tärkeämpiä. Ihan kasvokkainkin tavaten. Oikeastaan elän melko samanlaista elämää kuin ollessani teini-ikäinen. Päivät kuluvat opiskellen ja vapaa-aika ystäviä tavaten kaikenlaisissa kulttuuririennoissa; lähinnä elokuvissa ja konserteissa. Tämä kammionikin näyttää opiskelijan huoneelta: kapea sänky, työpöytä ja kirjahylly. Keski-ikäisyyteen viittaa kyllä lukunurkkaus, jossa on nojatuoli, rahi, jalkalamppu ja lukulasit.
Päiväelämä on rauhallista ja tasaista, mutta yöelämä onkin muuta… 
Ei kuitenkaan siinä mielessä kuin sana yöelämä antaa yleensä olettaa, vaan näen mielestäni aivan liikaa unia. Eivätkä unet ole rauhallisia, vaan joudun niissä monesti puolustautumaan ja koen tilanteen uhkaavaksi tai vaativaksi. Yhtenä yönä pidin unessa jo kirvestä kädessä, toissa yönä olisi pitänyt lähteä ylittämään merta, joka vaahtosi harmaana ja viime yönä yritin rakentaa ponnahduslautaa, jonka avulla olisi voinut hypätä korkealle patjalle. Tiedostamattomia suorituspaineita siis kuitenkin, sanoisi Freud varmaan.
Ajatusten selailua
Tyttäreni osaa selailla ajatuksia. Se on sitä, että aloittaa jostakin sanasta ja alkaa assosioida. Minun tekisi mieli kirjoittaa tänne jotakin pitkästä aikaa, mutta en edes tiedä mistä sanasta aloittaisin. Ehkä vielä joskus jossain se on jossain ja me tiedämme sen minkä unohdimme jotta emme muistaisi merta.
Kravun kasvupiiri 