Epätoivoa ja murhanhimoa hulluuden partaalla

heinäkuu 29, 2010 at 12:23 pm (Elokuvat, näytelmät, televisio, Kirjat, Musiikki, Uncategorized) (, , )

….Onneksi kaikkea tuota enimmäkseen vain näyttämöllä ja kirjan kansien välissä. Kävin katsomassa eilen Tukholman kuninkaallisen oopperan Elektran, kun tarjoutui edullinen lippu ensi-iltaan yllättäin. Elektra pohjautuu antiikin Sofokleen tragediaan. Lähtöasetelma on se, että Elektran äiti ja tämän rakastaja ovat tappaneet Elektran rakkaan isän. Elektra haluaa kostaa tämän ja hautoo äitinsä murhaa. Kostonhimo näivettää ja vie Elektran hulluuden partaalle. Ooppera on erittäin latautunut ja intensiivinen. Siinä ei ole edes väliaikaa. Yksinkertaisena lavastuksena toimii vain kaksi verenpunaista seinää, joiden väliin keskelle jää käytävä.

Elektran roolin lauloi Katariina Dalayman, joka kuuluu maailman juhlituimpiin dramaattisiin sopraanoihin, eikä suotta. Hän meni täysin roolinsa sisälle. Lopun hullu nytkähtelevä tanssi äidin kuoleman kunniaksi oli mielipuolinen. Se päättyy Elektran kuolemaan. Mieleen painui lähes graafinen loppuasetelma, jossa on kuollut Elektra veljensä ja sisarensa kanssa. Samoin ihokarvat pystyyn nosti  kohtaus, jossa painajaisista kärsivä äiti hoippuu näyttämölle kahden palvelijan tukemana, orkesterin piiskaavan musiikin saattamana.

Dalayman kuvaa Itä-Savossa, kuinka raskaaseen rooliin muuntautuminen ei vaadi häneltä suuria esivalmisteluja: ”Vasta kun puen päälleni peruukin ja roolivaatteet, alan muuttua Elektraksi. Sitä ennen olen tavallinen perheenäiti. Tärkein rooliin pääsemisen tekijä on Straussin musiikki. Kun orkesteri soittaa, annan musiikin vihjeiden vaikuttaa itseeni.” Ja tämä kyllä näkyy mielestäni täydellisenä läsnäolona, esiintyminen ei ole näyttelemistä, vaan Dalayman on oopperan ajan Elektra!

Otsikon mukaisia tunteita oli myös viimeksi lukemassani kirjassa Iloisin suru. Päätin ottaa kirjahyllystä uudelleen luettavaksi kirjoja, jotka olen lukenut kauan sitten ja jotka ovat tehneet vaikutuksen minuun. Aloitin Juhani Peltosen Iloisin suru -kirjasta, joka on muuten ilmestynyt samana vuonna kun menimme naimisiin eli 1986. Oikeastaan yllättävää, että tämä keski-ikäisen miehen kriisiä kuvaava kirja on koskettanut minua jo parikymppisenä tyttönä. Nythän aihe on iän puolesta jo paljon tutumpi.  ”Ylivoimaisesti pahinta oli yksinäisyys; sen jälkeen kaikki muu tuntuikin vain ikään kuin yhdenvertaisen hyytävältä…..omituisia fyysisiäkin tuskia oli alkanut ilmetä: yhtäkkisiä särkyjä milloin päässä, milloin rinnassa, reidessä tai jalkapöydän sisäsivulla.” Vt. kirkkoherra Sauli Rekelä tuntee olevansa myös vt. ihminen. Aikaisemmin läheiseltä tuntunut vaimo on hylännyt perheen ja lentelee ympäri maailmaa pomonsa ja rakastajansa kanssa. Kotona ikävöi miehen lisäksi poika. Sauli yrittää torjua vihaa ja raivoa, mutta ne iskevät häneen ja hän alkaa hautoa kolmiosaista kostoa. Kosto sisältää kaksi ”raakaa harkittua murhaa ja kolmantena ”rivon häpäisevän syrjähypyn”. Sauli ampuu ensin mustarastaan, jonka laulua vaimo on niin ihaillut kotikäynnillään, koska se muistuttaa jostain matkasta. Sitten Sauli tappaa vesurilla lampaan, jonka Noora on hankkinut lemmikikseen. Hän hautaa lampaan ja sanoo sen kadonneen.  Syrjähyppy on ehkä surullisin laatuaan: Sauli marsturboi Nooran sängyssä Exlusive societyn lehden alusvaatekuvien kanssa, joissa pyllistää Lotta Aulikki Mätäs. Tosin oikeakin rakastelu osuu kohdalle metsästysrekellä ihanan nuoren Maisa Patenin kanssa, joka nimenomaan jumaloi ”synkkiä, keski-ikäisiä, lihavahkoja, kaljuuntuvia ja heikon itsetunnon lannistamia miehiä”. Pelastusrenkaaksi osoittautuu kuitenkin rakkaus omaan poikaan ja yhdessä tehty pakoreissu eräkämpille. Peltosen teksti on omintakeisen hienoa, jo pelkastään henkilöiden nimet. Lisäksi se traagisuudessaankin sisältää jotain, mikä saa nauramaan ääneen. Se on juuri sellaista kuin elämä enimmäkseen on traagista,  koomista ja välillä absurdia!

kestolinkki Jätä kommentti

Romu-Heikki-kansanooppera

heinäkuu 25, 2010 at 9:40 am (Elokuvat, näytelmät, televisio, Luonto, ympäristö, maisema, Uncategorized) ()

Kannan pienen korren itsekin Romu-Heikin kekoon avustamalla tänään kahvituksessa. Kerimäen musiikkiyhdityksen KEMUn ja paikallisen vapaaehtoisväen suururakka Romu-Heikki on monella tapaa onnistunut. Sitä on esitetty kesinä 2006, 2007 ja nyt 2010. Olen käynyt katsomassa esityksen joka kesä, ja se kesti hyvin tämän kolmannenkin katselukerran. Oma tytär on tänä vuonna orkesterissa viulustina.

Nimismiehenä Kerimäellä 1930-luvulla toiminut Heikki Häyrynen oli värikäs persoona, jota sekä rakastettiin että vihattiin. Hän oli intohimoinen vanhojen esineiden keräilijä,  joten sakotkin saattoi maksaa esim. vanhalla kirstulla.  Lempinimi Romu-Heikki onkin perua tästä harrastuksesta. Romu-Heikki kokosi Mylynkivistä  työnmuistomerkin Hytermän saareen, josta tuli Mikkelin läänin ensimmäinen luonnosuojelualue. Hytermä on ihana paikka tehdä eväsretki hiekkarannalle taustana kaunis harjumaisema. Romu-Heikki ja hänen Lilli-vaimonsa on myös haudattu saareen, kuten heidän rakkaat koiransakin. 

Romu-Heikin elämä ja ristiriitainen persoona ovat  erittäin otollisia kansanoopperan aiheeksi. Romu-Heikki ei piitannut seurapiireistä eikä muiden mielipiteistä, hänen kielenkäyttönsä oli rahvaanomasta ja kimpaantuessaan hän saattoi haukkua vaikka kirkkoherran kaikkien kuullen. ” Annetaanko moisen pellen hallita, karjua ja uhota, perinteistä herrainvaltaa tuhota?” laulaa syyttävä kyläläisten kuoro.  Mutta toisaalta Heikki rakasti luontoa, eläimiä ja lapsia ja halusi auttaa hätääkärsiviä. Hänen kohtalokseen koitui sokeutua vanhoilla päivillään  ja menettää tulipalossa suurin osa keräämistään esineistä. Lapsia Heikillä ja Lillillä ei ollut, mutta heillä oli ottotytär, jolla oli Risto-poika. Ottotyttäreen Heikki katkaisi välit ja Risto-pojan tappoi kulkuri. Yhteiskunnan tuomitseva ja vihamielinen poliittinen ilmapiiri saa Heikin jopa itsetuhoisiin ajatuksiin.

 ”Ars longa vita brevis est”, toteaa Heikki, kun tuntee monien  ponnitelujensa valuvan hukkaan ja samoilla sanoilla hän päättää myös työn muistomerkillä pitämänsä puheen. ”Mitä olen oppinutkaan elämältä? Että se lyhyt on ja kesken jää…” Koskettavimpia kohtia kansanoopperassa mielestäni ovatkin Heikin epätoivon hetket ja toisaalta Heikin ja Lillin (Sofia Lindroos)  välinen välittäminen ja rakkaus, sekä vanhan Lillin yksinpuhelu. Vanhan Lillin roolissa on rakas naapurini Seija Silvennoinen, joka lavastuksen ja puvustuksen suunnittelijana ja puuhanaisena on yksi tämän projektin kantavista voimista. Hauskoja ja reippaita kohtauksia tarjoavat erityisesti pyykkärit (naiskuoro), Hilja-palvelija (Helena Kärnä), Poliisi rosvoinensa (Jukka Suomalainen) ja Mari (Mani Luukkanen). Oopperalaulaja ja kesäkerimäkeläinen Petri Lindroos on erinomainen Romu-Heikki, joka eläytyy tunteesta  ja ikävaiheesta toiseen koskettavasti ja vakuuttavasti.

Kansanoopperan on säveltänyt säveltäjä Hannu Pohjannoro, joka on itsekin Kerimäeltä kotoisin. Sävellyksen musiikillisia vaikuttajia ovat Romu-Heikin aikalaiset Merikanto ja Järnefeldt. Musiikki yhdistettynä Anneli Huopalaisen tekstiin on koskettavaa, melodista ja tekstin tunnelmia hyvin tulkitsevaa. Ohjaaja Kimmo Lavaste on onnistunut luomaan  kuvan  sekä Romu-Heikin persoonasta ja  hänen aikakaudestaan että niistä arvoista, joita tämä edusti, ja jotka edelleen ja etenkin nyt, ovat ajankohtaisia. Kohtauksissa on mielestäni myös hyvä rytmin vaihtelu.

” Hytermässä tuuli harjutietä juoksi niinkin tyttö, hiukset hulmuten. Sitten usvana se uupui suoksi ja tunsi metsälammen viileyden…”

Suosittelen sekä Romu-Heikki-kansanoopperaa että retkeä Hytermään! Raikuvat aplodit ansaitsevat kaikki mukana olleet esiintyjät, tekijät ja talkoolaiset! Erityinen ihailu niille, jotka ovat ovat antaneet panoksensa jokaisena esitysvuonna. Ja ylimääräiset aplodit vielä kuorojen ohjaamisesta kanttorillemme Sinikka Litmaselle, joka laulaa proferssorska Merikannon eli Heikin siskon roolin kansanoopperassa.

kestolinkki Jätä kommentti

Rokkikokin coctail

heinäkuu 19, 2010 at 6:03 pm (Musiikki, Uncategorized) ()

Voi tämän festarielämän alkaa näilläkin kymmenillä. Tosin se on silloin ehkä luonteeltaan vähän toisenlaista kuin parikymppisenä; voi olla, että en  enää venyisi telttamajoitukseen, ja muuta päihdyttävääkään en kaivannut musiikin lisäksi.  Ilosaarirockissa 2010 oli lämmin tunnelma jo säänkin puolesta, saati sitten iloisten ihmisten. Ne keikat, jotka kuuntelin olivat erityisesti sanoitusten juhlaa.

Aloitimme juhlinnan jo perjantaina Sulo-klubilla. Ensimmäinen esiintyjä oli Mariska, joka osoittautui ihanan käheäksi ja ilmaisuvoimaiseksi mimmiksi.  Mariska ja Ulvovat sudet tarjosivatkin sopivan rentoa veryttelyä ennen Herra Ylppöä ja Ihmisiä, joiden esitys saikin mut jo sitten ihan sijoiltaan. Herra Ylpössä on Se jokin, mikä villitsee  Rouva Kujamäen. Ylppö sanoi myös mukavasti: ”Festareilla me kaikki olemme kauniita, festareilla me kaikki olemme nuoria ja festareilla me kaikki elämme!” Juuri siltä tuntuikin! Chisu keräsi tuvan täyteen faneja, mutta ei onnistunut liikuttamaan minua, vaikka hyvältä soitto ja laulu toisaalta kuulostivatkin; ehkä en vain jaksanut heti Ylpön jälkeen innostua kissanpennulta näyttävästä Chisusta, jolla on muuten vähän naukuva äänikin; eli ihan nimensäveroinen artisti. Samuli Putro juttuinensa sen sijaan kosketti, mikä olikin odotettua. ”Elämä on juhla” sai  tämän naisen kyyneliin. Uudelle levylle tulevat biisit sisältävät paljon aikalaiskritiikkiä. Illan päätti Kolmas nainen, jonka keikkaa voisi kuvata, miestäni siteeraten, suureksi yhteislaulutilaisuudeksi. Hyvin on Hanhiniemen biisit opittu parin-kolmenkymmenen vuoden aikana.

Lauantaina aamupäivällä syötiin tukeva brunssi, jolla jaksoikin pitkälle. Hieman harmitti, että viihdyttiin brunssilla niin kauan, että kuultiin vain viimeisiä biisejä Viikatteelta, joka ainakin niiden kappaleiden perusteella osoittautui yhtyeeksi, jonka avulla voisin päästä sisälle metalliväenkin jytinöihin. Selkeäsanaista ja miehekästä! Mutta seuraavaa  nuorta miestä eli Olavi Uusivirtaa katsoinkin alusta loppuun asti ja tiiviisti! Miten komea ja  lahjakas sanoittaja ja esiintyjä! Biisi ”Minä olen hullu” oli aivan loistava! Täytyy ostaa levy! Pariisin kevät veti YleX:n teltan niin täyteen, ettei mahduttu oikein enää sekaan, eikä teltan ulkopuolella oikein päässyt jyvälle. Melrosen tahtiin mahtui sen sijaan hyvin tanssimaan perusrockenrollia ihan vaan for old times sake! Seuraava valintani rikkoi omien  musiikkitottumusteni rajoja. Absoluuttinen nollapiste kuulosti esitteen mukaan niin kiinnostavalta, että päätin mennä avoimin mielin kuuntelemaan ja se kannatti! Proge ei ole aiemmin oikein auennut mulle, mutta ehkä en ole antanut sille siihen tilaisuuttakaan. Sanoitukset olivat aika himmeitä, mutta jollain tasolla ne kuitenkin kirkastuivat. Laulajan eleetön saneleva tyyli viehätti kovin! Jos rokki pistää lanteet ja jalat liikkumaan, niin proge sen sijaan rentouttaa niskan. Lauantaina sokerina pohjalla oli sitten Ismo Alanko ja Teho-osasto. Oman mittapuuni mukaanhan Ismo Alanko painii ihan omassa sarjassa. Jo ”yhteinen” historia tekee sen. Keikka oli hieno, mutta täytyy nyt tunnustaa, että Herra Ylppö ehti tällä kertaa ensin, eli sai multa mun täyden latauksen Ismon sijaan. Bad Religion maineestaan huolimatta ei ollut meidän juttu eikä enää Teho-osaston jälkeen ollut paukkujakaan siihen.

Sunnuntai käynnistyi aivan ihanalla tavalla Vuokko Hovatan tahdissa. Niin koskettavaa! Ja kyllähän Antti Lehtistäkin mielellään katselee kapuloissa. Ja Tuomokin seisoi ihan lähietäisyydellä. Villiruusut sai mut kyynlehtimään ja moni muukin kappale. Lapko sen sijaan jyräsi jotenkin mun yli. Mutta Jenni Vartiainen sen sijaan sai haukkomaan henkeä ihastuksesta. Miten cooli, sexy ja upea laulaja! Eli sunnuntaina naiset taisivat vetää pitemmän korren mun hurmaamisessani. Tosin  Joensuu 1685 tarjosi siellä ”himmeässä” progeteltassa, eli Sue-Stagella, aivan yllättäin sellaisen tripin, ettei muita rauhoittavia tai tajuntaa laajentavia aineita tarvita. Ihmeellisen meditatiivista ja  melkein hypnotisoivaa musiikkia. Menin taas ihan uteliaisuuttani katsomaan, ja se naulitsikin  paikoilleen; tosin korvatulpat piti laittaa,  ettei musiikki tajunnan lisäksi räjäyttäisi myös tärykalvoja. Ilosaarirockin päätti Faith No More. Ihmisen vastaanottokyky on tosiaan rajallinen, sillä tätäkään pääesiintyjää emme jaksaneet loppuun asti, vaikka toisaalta olikin mielenkiintoista katsella niin kauniin miehen riehumista ja kohkaamista  (oikeastaan vähän mun edesmenneen isän näköinen mies). Mutta kun se  kuunteluhistoriakin puuttui, ei se oikein koskettanut. Kaiken kaikkiaan sain tosi paljon irti Ilosaaresta, vaikka varmasti paljon hyvää jäi kuulemattakin.  Tämän kaiken sulattaminen vaatii aikaa, ja arkeen palaaminen tuntuu nyt erityisen tahmealta, varsinkin kun edessä tulee olemaan isoja ja vaikeitakin muutoksia.

kestolinkki Jätä kommentti

Yö vai päivä

heinäkuu 13, 2010 at 9:40 pm (Aika, Elokuvat, näytelmät, televisio)

Olipas hupaisaa ja mielenkiintoista katsoa suomikuvaa, ajankuvaa, professorikuvaa ja vaikka mitä kuvaa elokuvasta Yö vai päivä vuodelta 1962. 

”Risto Jarvan ja Jaakko Pakkasvirran harvoin esitetty esikoiselokuva Yö vai päivä vuodelta 1962 on ironinen komedia suomalaisen kesän myyttisistä ulottuvuuksista. Elokuva käynnistyy, kun Unescon kolmihenkinen työryhmä saapuu tutkimaan Suomen vanhaa alkuperäiskulttuuria ja riittejä. Ryhmä asettuu keskikesän viettoon Puumalan järvimaisemiin ja tutustuu kansan elämään ja tapoihin hyvinkin empiirisesti ja intiimisti. Pontikalla, yhteissaunomisella, ja muulla perisuomalaisella kesätoiminnalla on oma osansa prosessissa, jolla ulkomaiset tutkijat hivutetaan osaksi yhteisöä. Yö ja päivä, työ ja huvi sekoittuvat pakanallisissa juhannusjuhlissa, joiden jälkeen tutkimusryhmä tuskin on enää entisensä.”

Tekisi mieli litteroida koko elokuva itselle. Teksti on niin hmm.. omintakeista! Dialogi on muuten Saarikosken käsialaa.Myös rytmit elokuvassa vaihtelevat polkasta afrikkalaisiin, sillä mukana on myös musta nainen, jota puumalalaiset tietty joukolla ihmettelevät! ”Nuoriso ei osaa tansisia polkkaa ja vanhat tanssii sitä jäykästi. Pakanalliset perinteet aikamme kynsissä…”Ei siis ihan tavallinen suomi-filmi! Tämä on ihan must etnografian kursseille! Muutama siteeraus kaikkien riemuksi:

Herra Lang haluaisi muuttua ahveneksi ja jäädä asumaan Saimaan syvimpään kohtaan….Tulkki joutui huomaamaan, että ihmisen tarpeet ovat yksinkertaisemmat kuin hänen unensa…

Nyt professorin käsi koskettaa opettajattaren lantiota…Professori  Sedan suutelee opettajatarta…  Heillä ei tällä hetkellä ole enää muuta sanottavaa ja suuteleminen on läheinen ja kaunis tapa vaieta.

Herra Langille rakkaus on avannut elämän uskontojen ja kuoleman lähteille. Hän voisi nyt olla ikuisesti autuas, mikäli hän olisi kasvanut kestämään niin suuren autuuden. …Herra Lang haluaisi kieriä pitkin metsiä ja syödä lehtiä…Rakkaus ei ole teoria eikä kuva, se on ihon kosketus ja vesi, kivet ja metsä, se ei ole lintu eikä kala…Odottamatta herra Langille annettiin se, mitä hän ei luultavasti edes olisi ymmärtänyt etsiä I love you..Herra Lang sai puhtaimman ja ujostelemattomimman rakkauden mitä saattaa toivoa…

Pontikka tulee! Aurinko nousee…Tämä alkaa käydä hiukan pelottavaksi, emmekö voisi lähteä? …Juhlat jatkuvat saarella aamuun asti…Tulkki on sammunut….-Milloin tämä loppuu. -Mikä? -Tämä juhla? -Joko olette saanut tarpeeksenne?

-Mitä hän tutkii?-Professori on viisas mies. Ei hänen enää tarvitse mitään tutkia.

-Onko nyt päivä vai yö? -Hälläväliä!

Suosittelen juhannuspäivän elokuvaksi ja etnografian kursseille, ehdottomasti!

kestolinkki Jätä kommentti

Feelings

heinäkuu 12, 2010 at 8:08 pm (Elämä, Runot, Uncategorized)

Fiiliksiä runojen sanoilla:

”Oli avain ja yhtäkkiä sitä ei ole. Miten pääsemme kotiin? Ehkä joku löytää kadonneen avaimen ja katsoo sitä ja mihinkäs hän sitä tarvitsisi? Menee ja heittää sen pois kuin kappaleen metalliromua… Tähdillä, korteilla tai riikinkukon laululla ei laatia voi tätä horoskooppia.” (Szymborska)

” Rakkauden ovia on vaikea avata ja vaikea sulkea” (Kiin. sananlasku)

”…Havaitset vain jonakin päivänä, että metsässä on tullut hiljaista ja hiljaisuutta on kestänyt kauan” (Axel Sandemose)

”…Joskus on lähdettävä ja jätettävä askeleet käytäviin, ja kuljettava läpi huoneitten muistamatta…” (Paavo Haavikko)

”Katso, minä opin irrottamaan.  Näetkö kuinka käteni ei hae mitään?
Sen, mikä on pahaa, minä unohdan…minulle jää kertomus joka muistuttaa elämääni…Lopulta olemme kuitenkin yksin.” (SMG)

”Kuin vierivä kivi: niin minun itkuni alkaa – vaan kesken sitä syvintä valituksen kohtaa, minussa nousee vihreän sukuni veri. Jalkateräni repeävät, käsivarteni ojentuvat jäykkinä ylöspäin: kuusi tunkee kasvaa nousee minun lävitseni, latva laulaa ja humisee: pesäpuu pesäpuu -lintujen pysähdyspaikka…” (Marja-Liisa Vartio)

”Olen matkalla taas. Olen matkalla sinne. Olen matkalla takaisin sinne, minne kerran toivotit minut. Kun minulta viedään kaikki autan kantamaan… Näin minä vihellän matkallani. Jos sen on oltava niin, olkoon sitten niin… (SMG)

”Jokainen alkuhan on vain jatko jollekin ja sattumien kirja on aina puolivälistä auki” (Szymborska)

Feelinigs (aika retroa tai ”menyttä ja olutta”, niin kuin moni asia mun elämässä alkaa olla)

kestolinkki Jätä kommentti

Mökkihöperönä

heinäkuu 10, 2010 at 8:06 pm (Kirjat, Luonto, ympäristö, maisema, Oppiminen ja opetus, Uncategorized) (, , , , , , )

Pitää kai taas sopeutua joksikin aikaa tähän ”mannermaiseen” elämäntyyliin, vaikka paljon mielummin olisin jäänyt saareen. Helteet hellivät meitä, joten muita vaatteita ei uimapuvun lisäksi paljon tarvinnutkaan. Vedenkin lämpötila oli 25 astetta jopa Rikkavedessämme, joka on syvä, iso ja tuulinen. Uin ensimmäistä kertaa tänä kesänä saaren ympäri. Toisella puolella joutui kyllä vähän ponnistelemaan aallokossa. Tällä kertaa saarilukemisena oli erityisesti Nurturing Praxis, johon syvennyin uudelleen kevään jälkeen. Nyt erityisesti keskityin opettajan ammatillista kehittymistä koskettaviin lukuihin. (Siihen ryhmäänhän  olen päässyt pitämään sitä esitelmääkin Ecerissä) Ja voi, miten hienoa oli huomata, miten samoja periaatteita ja ideoita olen opiskeluni aikana omaksunut, kuin mitä on pohjoismaisella toimintatutkimusporukalla. Toivottavasti keväällä peruuntunut kokoontuminen vielä joskus toteutuu. Ja nyt, jos ilmestyisi se haltijakummi, en toivoisi kurpitsavaunuja enkä juhlapukua, vaan sitä englannintaitoa, jotta osaisin vielä keskustella kansainvälisemmässäkin seurassa!

Aloitin saaressa myös Outi Pakkasen uusimman dekkarin. Tykkään ”Pakkasista” erityisesti Anna Laineen ruoka-ohjeiden ja Helsinki-kuvausten vuoksi sekä myös siksi, että ne ovat ajassa ja yhteiskunnassa kiinni. Lisäksi oli tosi kiva kuunnella radiota; sieltä löytyy erittäin hyviä ohjelmia, kun vain asettuu kuuntelemaan oikeaa kanavaa. Harmi, ettei kotona tule asetuttua radion ääreen. Nytkin ihan sattumalta osui kohdalle Jake Nymanin Sokkotreffit, joilla oli Tommy Tabermann kommentoimassa sävellettyjä runoja. Tänään risottoa hämmennellessä sattui tulemaan Aakkosista aatteisiin, jossa oli Kaija Juurikkala opettajana, joka ei unohdu. Oli kiva kuunnella Kaijan ajatuksia; hän tuntui ihan sukulaissielulta, tosin rohkeammalta sellaiselta. Yhdistävänä tekijänä oli ainakin se, että Kaija Juurikkalakin piti opettajana olessaan kokonaisopetuksesta ja lähti mielellään toteuttamaan melko spontaanisti oppilailta tulleita ideoita. Haastattelijan kysymykseen: ”Miten voit neuvottelemalla saada jotain aikaiseksi kolmenkymmenen 7-vuotiaan kanssa?” Kaija vastasi: ”Se (neuvottelu) on itse asiassa älyttömömän tehokasta: Ihmiset rupeaa kuuntelemaan toisiansa, kun siitä tilanteesta ei pääse, ennen kuin on löydetty yhteinen näkemys… ” Äänestyksessä sen sijaan usein vain keskitytään omaan näkemykseen; joko voitetaan tai hävitään. Lisäksi Kaija uskoo selvästikin elinikäiseen oppimiseen ja myös elää niin. ”Jälkikäteen huomaa, että asiat limittäytyy toisiinsa ja saa keskinäistä tarkoituksenmukaisuutta….” Juurikkalan mielestä eka opinto (tutkinto/ ammattiin valmistuminen) ei ole vielä perillepääsy, vaan se oma erityinen juttu koostuu monesti ennemminkin juuri ”harharetkistä”.

kestolinkki Jätä kommentti

Runon ja suven päivänä

heinäkuu 6, 2010 at 6:51 pm (Kirjat, Runot, Uncategorized) ()

Yksi katkelma runosta ja pari ajatusta Tommy Tabermannin muistoksi häneltä itseltään:

 ”Ihminen tarvitsee ihmistä

ollakseen ihminen ihmiselle,

ollakseen itse ihminen.

Lämpimin peitto on toisen iho,

toisen ilo on parasta ruokaa.

Emme ole tähtiä, taivaan lintuja,

olemme ihmisiä, osa pitkää haavaa…” (Tommy Tabermann, Pieni laulu ihmisestä)

Ja näin soisi muidenkin miesten kernaasti ajattelevan:

”Millään kirjaimin
ei Elämää
voi kirjoittaa
yhtä kauniisti
kuin noilla viivoilla,
rypyillä sinun kasvoillasi.” 
(Tommy Tabermann)

(Tosin oma tytärkin sanoi joskus kymmenen vuotta sitten, kun huomasin harakanvarpaat silmänurkissani: ”Äiti, eihän noi mitään haittaa! Nehän on tulleet nauramisesta.” Kauniisti sanottu sekin.)

Ja aika tosi on tämäkin:

”Älä ikinä odota
että yhdestäkään suudelmasta
olisi paluuta.”
(Tommy Tabermann)

Ja vielä lopuksi vähän toisellaista tyylilajia Tommylta…http://www.youtube.com/watch?v=mHdHu5FZTJU

PS. Viimeisin lukukokemus saaressa: Asko Sahlbergin He. Hyvä! Lyhyitä ja ilmaisukykyisiä lauseita. Yllättävä loppu. http://www.youtube.com/watch?v=mHdHu5FZTJU

kestolinkki Jätä kommentti

Mikä ikä?!

heinäkuu 2, 2010 at 9:15 am (Aika, Politiikka, Yhteiskunta, Uncategorized) (, , )

Näin syntymäpäivän alla tulee aina enemmän mietittyä ikää. Meillä on äitini kanssa tänä vuonna hauskaa samojen numeroiden pyörittelyä keskenämme. Äiti on syntynyt vuonna -46 ja minä vuonna -64. Tänä vuonna äiti täytti 64 vuotta ja minä huomenna 46 vuotta. Hassua on myös se, että oma ikäni pyöristyy 50 vuoteen ja äidin ikä 60, joten pyöristettyjen ikiemme ero on vain 10 vuotta…

46 vuotta kuulostaa kyllä jo aika vanhalta. Pelkkien numeroiden perusteella olen selkeästi keski-iässä. Vuosia on jäljellä tn. jopa vähemmän kuin mitä on takana. Mutta jostain syystä en haluaisi kuulua keski-ikäisten ryhmään. Kauko Röyhkän kappaleen pitäisikin mielestäni kuulua: Mieluummin vanha kuin keski-ikäinen (alkuperäisessä aikuinen). Aikuisuus sinänsä on  hyvä asia, vaikka en olekaan onnistunut kuulemaan, että joku olisi  käyttänyt minusta sanaparia turvallinen aikuinen, mihin syynä taas varmaankin on  huolettomuuteni joissakin asioissa (myös huolimattomuuteni) sekä impulsiivisuuteni eli satunnaiset päähänpistoni eli toimin välillä hetken mielijohteesta. Sitä ei kai turvallinen aikuinen eikä keski-ikäinen tee. Se, että karsastan keski-ikäisyyttä johtunee varmasti siitä, että liitän keski-ikäisyyteen tiettyjä asioita, joista en itse pidä. Keski-ikäisten elämä pyörii kuluttamisen ympärillä; yleisemmät keskustelunaiheet ovat mitä mikäkin maksoi ja missä on tarjouksia, keski-ikäiset pitävät ohitusteistä ja haluavat rakentaa sellaisen myös Savonlinnaan, he myös poikkeavat mielellään ABC-asemille kahville, keski-ikäiset kuuntelevat maakuntaradiota, Novaa tai Iskelmää ja tykkäävät Kari Vepsästä, Yöstä ja Lauri Tähkästä, keski-ikäiset matkustavat Tangomarkkinoille  kesällä ja tekevät talvella pakettimatkan Kanarialle, keski-ikäiset hakevat olutta Tallinnasta eivätkä ahdistu laivan ravintola-helvetistä, jossa puristellaan vierasta partneria kellon ympäri saman musiikin jytkeessä, keski-ikäiset katsovat telkasta Maajussille morsianta yms. ja Kotikatua ainakin siihen asti, kun siihenkin ilmestyy homopari, keski-ikäiset hyperventiloivat, jos joku parkkeeraa vahingossa heidän parkkiruutuunsa tai jos kaupasta on loppunut se heidän suosimansa paksuin embo-vessapaperi ja erityisesti keski-ikäiset äänestivät eilen ydinvoiman puolesta ja pitävät vielä itseään ja ratkaisuaan järkevänä!?… Tuon edellä kuvaamaani ryhmän ikähaitari voisi kyllä mielestäni olla 25-75 vuotta; sitä nuoremmat tai vanhemmat ovat tn. liian omapäisiä, eikä heillä välttämättä ole taloudellisia edellytyksiäkään kuulua keski-ikäisten ryhmään. Keski-ikäiset ovat se ihmisryhmä, joka pitää ”yhteiskunnan rattaat pyörimässä” ja haluaa säilyttää vanhat rakenteet. Kolmen suurimman puolueen voisi itse asiassa yhdistää keski-ikäisten puolueeksi. Ja tähän puolueeseen en halua kuulua, vaikka ikäni puolesta edustaisinkin syvintä keski-ikää.

Iästä voisi puhua lisääkin. Ainakin voisi päivitellä sitä, miten äkkiä viimeiset kaksikymmentä vuotta ovat menneet, puhumattakaan viimeisistä kymmenestä. Tässä iässä väkisinkin tulee eteen rajallisuus siitä, mikä vielä on mahdollista ja mikä ei enää ole. Ikäkysymystä pohtii myös Ismo Alanko uusimmassa Imagessa ja toteaa: ”Aika paljon sitä miettii että kuinka vietän loppuelämäni. Kaikki ne asiat, jotka ovat mielessä, pitää toteuttaa, liittyivät ne sitten työhön tai johonkin muuhun. Ei ole aikaa tuhlattavaksi enää.” Suurinpiirtein samoin ajattelen itsekin. Siksi tämä keski-ikä ei olekaan mielestäni jumittumista toistamaan totuttuja kuvioita, vaan päin vastoin, se on vähän kuin uusi murrosikä, jossa tapahtuu kaikenlaisia muutoksia, sekä fyysisiä että henkisiä.

Onneksi on myös paljon sellaisia hetkiä, jolloin ei ole minkään ikäinen. Itselleni tällaisia iättömyyden kokemuksia suo live-musiikki. Viimeisin tällainen kokemus on Don Johnson Big Bandin Huvilan keikalta. Se on musiikkia, jota ei voi kuunnella paikallaan istuen! Ainakin minulle se on mahdoton tehtävä. Onneksi meitä keikkujia oli muitakin (etten joutunut silmätikuksi)  ja kesken tätä ilonpitoa kosketinsoittaja Johannes Laiho hymyili suoraan minulle pitkään! Tuntui tosi hienolta!

Radio-Millenniumissakin määriteltiin keski-ikäisiä ja oltiin muka huolissaan, etteivät keski-ikäiset kuuntele ohjelmaa. Tuottaja antoikin tehtäväksi eläytyä keski-ikäisten kuluttajien ryhmään kysymällä, mitkä kaksi asiaa keski-ikäiset ottaisivat mukaan autiolle saarelle ja vastaamalla siihen itse: panokeinun sekä silliä, voita ja uusia perunoita (kolme viimeksi mainittua muodostavat kuulema kokonaisuuden). Hirnuin vitsille, mikä taas osoittaa, kuinka voimakkaasti torjun keski-ikäisyyden itseeni kuulumattomana (pitäisköhän mennä psykiatrille). Mutta täytyy myöntää, että kyllä ottaisin autiolle saarelle silliä, perunoita ja voita, ja otankin, kun huomenna pakenen saareen tätä vanhenemistani. Panokeinua en ota, sillä tulen huonovointiseksi keinumisesta. 

Saaressa on myös mahdollista kokea tällaista iättömyyttä:

”Menen uimaan, mutta ensin seison hiljaa vedessä, että kalat tulevat näykkimään jalkojeni ihokarvoja.

Saunan savu leviää rannan ylle. En ole minkään ikäinen. ”(Hannu Salakka)

kestolinkki Jätä kommentti