Elämälle kiitos!
Palasin juuri kotiin kirkosta 10-vuotiaiden konsertista. Seurakunnallamme on tapana juhlia joka vuosi 10-vuotta täyttäviä seurakuntalaisia. Tulin tosi iloiseksi, kun joukossa virsiä laulamassa oli niin monta entistä oppilastani, ja jo ovella virsikirjoja jakavat tytöt kiljaisivat nimeni tervehdyksesi.
Osan virsistä seurakunta lauloi yhdessä kymppi-kuoron kanssa. Yhteisvirsinä olivat kaiken lisäksi kaksi lempivirttäni sattumalta (vai onko sattumia?) Lauloimme yhdessä lasten kanssa Päivä vain ja hetki kerrallansa sekä Soi kunniaksi Luojan.
Jo aamu oli aurinkoinen ja varmaan siitä syystä päässäni alkoi aamupalalla soida Arja Saijonmaan tutuksi tekemä laulu Elämälle kiitos. On kiva olla olemassa! Itse asiassa voisi olla toisinkin: Minusta olisi saatettu haluta päästä eroon jo ennen syntymääni, koska olin ns. vahinko-vauva. Äitini oli vasta 17-vuotias, kun alkoi odottaa minua. Saman ikäinen kuin oma kuopukseni nyt! Minulle annettiin kuitenkin mahdollisuus syntyä, ja isäni ja äitini menivät Kekkosen luvalla naimisiin. Äiti suoritti lukion loppuun iltakoulussa, eli olen ollut äidin ylioppilajuhlissakin pienenä. Ja joskus myöhemmin, kun osasin jo laskea 1+2, sanoi isäni minulle, että olen ”hyvä vahinko”. Siitä tuli hyvä mieli.
Tässä Liisa Tavin versio laulusta Elämälle kiitos: https://www.youtube.com/watch?v=kUFLZgNdML8
Vuosikatsaus 2014
Vuosi 2014 oli ammatillisesti yksi elämäni merkityksellisimmistä, mutta myös vaativimmista vuosista: Siihen sisältyi tohtorin tutkinto kesäkuussa ja yliopistolehtorin sijaisuus elokuusta alkaen. Minään vuonna aiemmin en ole tehnyt näin paljon akateemisia ja kirjallisia töitä: ensin puoli vuotta väitöskirjan taiton parissa ja toinen puoli vuotta opetuksen suunnittelun, valmistelun, toteutuksen ja erittäin korkean tenttipinon parissa. Lisähaasteen työhön toivat vielä yhteisopettajuus, OPS-muutos sekä edeltäjältäni perityt opiskelijoiden rästit. Tiedän nyt, mitä tarkoittaa kokonaistyöaika.
Mennyt vuosi oli vaativa myös lähipiirissäni yllättävien terveydellisten ja taloudellisten vastoinkäymisten vuoksi. (Lisäksi vuoden 2014 maailmantilanteen katsaus vaatisi aivan oman lukunsa; tyydyn tässä vain sanomaan, ettei näin levotonta ja sotaisaa vuotta ole ollut eläissäni. Pahinta on ollut mielivaltainen julmuus, joka kohdistuu myös siviileihin, jopa lapsiin.)
Oma kujanjuoksuni liittyi väitöskirjan viimeistelyyn. Alkuvuoden ”turasin” tyhmyyttäni taittoa mahdollisimman monimutkaisella ja aikaa vievällä tavalla siirtäen paloja käsikirjoituksesta taittopohjaan copy-paste -toiminnalla kappale kerrallaan. Se oli virhe! Ja joitain paloja putosikin taitossa kömpelyyteni vuoksi. Olisi ollut viisasta pyytää apua! Myös oikoluvussa olisi ollut apu tarpeen, sillä joitain kirjoitusvirheitä löytyy vielä painetusta versiosta. Harmillista on erityisesti se, että muistan tehneeni tiettyjä korjauksia, mutta ilmeisesti ne ovat jääneet tallentamatta. Muistankin eräänä yönä hämmentyneeni jostain tallennukseen liittyvästä kysymyksestä, johon ilmeisesti vastasin väärin. Yötyö vaatii siis veronsa. Vielä suurempi virhe on kuitenkin se, että olen nyt rapumaiseen tapaan vatvonut ja valittanut ääneen tekemiäni virheitä niin, että lähipiiri alkaa jo väsyä ja kyllästyä minuun… Ja syystäkin! Olenhan tehnyt kärpäsistä härkäsiä. Mahdollinen väitöskirjani lukija ei todennäköisesti kärsi näistä ”kärpäsen kakoista”, ehkäpä ne antavat tekijästä jopa inhimillisemmän kuvan; niin ainakin itse ajattelen nyt, kun löydän jonkun toisen työstä kirjoitusvirheitä. Joka tapauksessa; mikään ei ole tyhmempää kuin märehtiä asioita, joille ei voi enää tehdä mitään: Se aika on kaikki pois jostakin muusta, mistä voisi olla iloa ja hyötyä itselle ja/tai lähimmäisille.
Äskeisen valitusvirren sijasta onkin syytä virittää ylistysvirsi vuodelle 2014; vaihtaa molli duuriin, sillä oikeastaanhan kaikki sujui melkein kuin ”Srömsöössä”. Olin iloinen ja ylpeä saatuani kirjan kansien väliin ja selvittyäni kaikista viime tingan deadlineistä, joiden takia piti lähes juosta. Erityisen iloinen olen siitä, että väitöskirjassani nousee esiin aktiivisten ja viisaiden opettajien ääni sekä heidän toimintansa oppilaiden parhaaksi. Toivottavasti se myös innostaisi kentän opettajia eheyttämään opetusta.
Perjantai kesäkuun 13. päivä oli yksi elämäni onnellisimmista päivistä: Oli ihanaa olla ystävien, perheeni, sukulaisten, kollegojen ja yliopistoväen ympäröimänä ja juhlia heidän kanssaan erästä tärkeimmistä saavutuksistani (ja samalla vähän myös niitä pyöreitä vuosianikin). Asettamani tavoitekin väitellä alle viisikymppisenä toteutui nippa nappa ja saamaani todistukseenkin olen oikein tyytyväinen. Kiitos vielä teille, ketkä muistitte merkkipäiviäni!
Veljeni kysyi juhlien jälkeen, mitä nyt haluaisin tehdä, ja hänelle ääneen lausumani toive toteutuikin ihmeekseni heti viikonlopun jälkeen, kun menin maksamaan väitöskahveja OKL:lle ja sain yllätyksekseni samalla reissulla syksyksi töitä, jotka jatkuvat nyt myös kevätlukukaudella. Vaikka tämä yliopistolehtorin työ vaatiikin paljon, se myös antaa paljon. On ollut erittäin palkitsevaa työskennellä tulevien opettajien kanssa. Kevätlukukaudella minulla on lisäksi tavoitteena kirjoittaa ainakin yksi artikkeli, parhaassa tapauksessa kaksi. Myös se tuntuu motivoivalta ja mielekkäältä tehtävältä, ja siihen lienee myös mahdollisuus työaikana, koska opetusta on vain murto-osa verrattuna syyslukukauteen.
Tästä vuosikatsauksestani saa varmaan sellaisen kuvan, että elämäni pyörii työn (ja oman navan) ympärillä, ja totta onkin, että tunnen vahvaa kutsumusta sekä opetus- että tutkimustyöhön. Työ on myös muokannut omaa identiteettiäni paljon ja määritän oman arvoni ehkä liikaakin tekemieni töiden kautta. Vuoden iloisimmat hetket olen kuitenkin viettänyt ystävieni seurassa, esimerkiksi Tennilän tyttöjen kanssa synttäriristeilyllä Vääksyyn ja entisten koulukavereiden kanssa Lahden Yössä. Kyyneleitä olen vuodattanut menneenä vuonna lasteni huolien vuoksi, en työhuolien vuoksi. Onneksi nyt näyttää siltä, että sekä terveyteen että talouteen liittyvät huolenaiheet lähipiirissä ovat selkiintymään päin. Onkin ihana kokoontua pian yhdessä jouluaterialle tutulla kokoonpanolla ja katsoa uuteen vuoteen luottavaisesti ja uteliaasti, mitä se mahtaakaan tuoda tullessaan. Uuden vuoden lupaukseni on se, että en enää märehdi menneitä, vaan sen sijaan katson eteen päin ja lähelleni.
Kuoria, kuoria, kuoria….
Takana on elämäni rankin kuukausi. Tuntuu siltä kuin olisin hautautumassa perunan kuoriin, sillä olen käyttänyt sitä Tahkokallion lanseeraamaa menetelmää: Peruna kerrallaan, ja niitä kuorimiani perunoita on ollut paljon! Ja kuorimattakin on vielä paljon. Paljon on käsiteltykin: muutto, suru, kaksi työtä, semiotiikan kurssikin ja Madeiran matka, ja jottei liian helppoa olisi, niin flunssa ja juurihoitokin osuivat samaan syssyyn. Menneen kuukauden aikana todella nautin siitä, että yöllä on mahdollista upota uneen ja aamulla juoda aamukahvi rauhassa. Ja Madeiralla olin irti kaikesta.
Kuorenvaihtohan tässä ravulla siis on ollut meneillään. Olisin tahtonut kirjoittaa kokemastani runon, mutta sitä ei syntynyt. Sen sijaan siteeraan raputietoa: Kun rapu tuntee kuorensa alkavan käydä liian pieneksi, se alkaa valmistautua kuorenvaihtoon. Rapu ottaa talteen vanhan kuoren kalkin, siirtää sen ravunkiviin ja alkaa kasvattaa uutta pehmeää kuorta vanhan kuoren alle. Kun rapu on vienyt valmistelut loppuun, se ottaa vettä sisäänsä, jotta se voisi pullistumalla halkaista vanhan, jo pehmenneen kuoren. Paine kasvaa kuoren sisällä ja viimein rapu ryömii ulos selkäkilven ja pyrstön välisen kalvon repeytyessä. Tämä on herkkä hetki ja kuorenvaihdon epäonnistuessa rapu kuolee. Kuoresta kömpii ulos pehmeä rapu, sen uusi kuori on pehmeää kuin iho.
Olen hengissä! Vanhan kuoren kalkki on tallessa, ja jos kohottaisin maljan, se ei olisi malja erolle, vaan malja yhteisille vuosille. Mutta kuori on nyt tosiaankin pehmeä, ja joinain hetkinä tuntuu siltä, ettei se, mitä sen sisällä on, pysy koossa. Arvelen siksi, että on viisasta naulata ainakin joksikin aikaa laudat kaikkien niiden kuuden aikaisemman yhteisen kodin ikkunaan, etten kurkistelisi niin paljon niistä sisään, vaan katsoisin uutta maisemaa, joka aukeaa tämän kodin ikkunasta. Onneksi uusi koti näyttää ja tuntuu kodilta. Onneksi on ihmisiä, joiden kanssa voi työskennellä ja jakaa asioita. Onneksi opettajan työ on niin intensiivistä, ettei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin elää siinä hetkessä ja tilanteessa. Ja onneksi voi nukkua.
Kurkistus ”salaiseen” kansioon ja henkilöhistoriaan
Olen luonteeltani nuuskija ja tonkija, tai kauniimmin ilmaistuna tutkija. Aina lapsuuskodissani vieraillessani etsin johtolankoja, joiden avulla voisin hahmottaa paremmin sekä omaa että perheeni historiaa. Monet asiat ovat unohtuneet, mutta esineet ja valokuvat auttavat muistamaan.
Viimeksi utelias katseeni osui vihreään haitarikansioon, joka lojui entisen huoneeni kirjoituspöydän alla. Kurkistin sen sisään, vaikka kurkistaessani en vielä tiennytkään, että se on oma kansioni. (Muorille varoitukseksi: Omat salaiset kansiot kannattaa piilottaa!).
Sisällön perusteella pystyin paikallistamaan, että kansio oli peräisin vuodelta 1993. Sieltä löytyi muun muassa mieheni lisenssiaattityötä käsittelevä lehtileike (Itäsavo 11.3.1993) Lisurin tutkimuskohteena olivat Hannu Salaman proosan saksannosten reaaliat, eli kulttuurisidonnaiset sanat. Lisäksi löytyivät potkupuvun kaavat, Kaks plussasta leikattuja perheenjäsenten luonnehoroskooppeja, erään pois muuttaneen oppilaani opelle kirjoittama osoite, osoitemuutoskortteja (joita taas tarvitaan), 40 palan palapeli ja täyttämättömät jatko-opiskelukaavakkeet omaan lisenssiaattityöhöni, jota ei koskaan tullut ja jonka aiheen olinkin jo unohtanut. Siksi olikin erittäin mielenkiintoista löytää myös sitä varten kirjoittamani tutkimussuunnitelman ensimmäinen sivu, jossa otsikkona luki: Vanhempien käsitykset oppimisesta ja sosialisaatiosta sekä niiden yhteys lapsen käsityksiin itsestään oppijana ja ryhmän jäsenenä luokkahuoneessa. Hupaisaa sekin, että parinkymmenen vuoden takaisessa tutkimussuunnitelmassani mainitaan jo lempikäsitteeni interaktio ja reflektio. Kiitos siitä kuuluu varmaan Sinikka Ojaselle, jolla oli aina ”muotikäsitteet” halussa. Itse asiassa vanha aiheeni alkoi nyt uudelleen kiinnostaa, ja vähän muokattuna se voisi kenties olla jopa seuraavan tutkimukseni aihe. Suuruudenhulluko? Kyllä. Kansion sisältö sai myös kysymään, muuttuuko ihminen. 29-vuotias Päivi vaikuttaa jotenkin hyvin samanlaiselta kuin 47-vuotias Päivi. Esimerkiksi se on edelleen tuttua, että samaan kansioon on tungettu kovin eri aihepiireihin liittyviä asioita. Mutta niiden pohjalta onkin tutkijan helppo muodostaa jonkinlainen kokonaiskuva tutkimuskohteesta…
Sokerina pohjalla oli kansiossa vielä taiteltu sadan markan seteli. Sen oli varmasti antanut mummoni, joka kaivoi aina kassistaan ja pussistaan rahaa lapsenlapsilleen. Se, että seteli unohtui kansioon lähes kahdeksikymmeneksi vuodeksi, kertonee huolettomasta ja huolimattomastakin luonteesta, ja on myös harmillista, sillä muistan, kuinka tiukka perheemme talous oli vuonna 1993. En voinut silloin esimerkiksi ostaa tytöille edes kaasulla täytettyjä vappupalloja eikä minulla siksi ollut pokkaa ostaa itsellenikään konserttilippua Neljän ruusun keikalle. Monesta asiasta piti kieltäytyä.
Nythän voisi vielä kuukauden ajan vaihtaa markat euroiksi, mutta päätin kehystää löytämäni satasen onnenrahaksi uuteen kotiini, josta tein eilen asuntokaupat. Kummallista, että kauppakirjan kirjoittaminen ei tuntunutkaan enää niin isolta asialta. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Onhan tätä jo mielessä pyöritelty yli vuosi.
Kodissa kodista kotiin
Olen siirtymässä kynnykseltä toiselle. Pitkään jatkunut odotus välitilassa on päättymässä. Ehdin jo melkein tottua siihen, ettei mitään tapahdu, kun joulun jälkeen yllättäin tulikin tieto, että ostotarjoukseni vaaleaksi rapatusta vuonna 1967 rakennetusta omakotitalosta on hyväksytty. Tieto tuntui koko kehossa hervottomuutena ja pistelynä. Vaikea sanoa, mikä tunne oli päällimmäisenä.
Tänään kävimme koko perheen kanssa mittailemassa kaapin paikkoja. Mielessäni ripustin jo ryijyjä ja raanuja. Joskus aikaisemmassa postauksessani kirjoitinkin siitä, mitä haluaisin ottaa mukaan sitten, kun muutto tulee eteen. Toiset haluavat alkaa puhtaalta pöydältä, mutta itselleni tärkeitä ovat muistot ja niihin liittyvät esineet, eri aikakausilta ja eri ihmisistä. Siispä olin erittäin onnellinen, kun eteisestä löytyi sopiva kolo kotoa peritylle vanhalle keittiönlipastolle, jonka mummo aikoinaan hankki kihlattunsa kanssa ja jonka Pekka maalasi kukkineen kaikkineen, kun muutimme tänne koululle asumaan.
Kaupungilla tein ensimmäiset uudet hankinnat: television, soittimen sekä kuusi lautasta ja juomalasia. Kaupunkireissun jälkeen aloin muistella niitä koteja, joissa olen asunut. Yhteistä niille kaikille on ollut erinomaset naapurit. Lapsuuskodin rintamamiestalon naapurit olivat kuin kotijoukkojen jatke. Mummot köpöttelivät 400 metrin matkan toistensa luo päiväkahville usein ja me lapset siirryimme monta kertaa päivässä paikasta toiseen leikkimään, jollemme sitten leikkineet ”rajalla”. Molempien kotien luurangotkin olivat tuttuja.
Oli helppo kotiutua opiskelukämppään, joka oli myös puolitoistakerroksinen sodan jälkeen rakennettu omakotitalo, jonka vinttihuoneen vuokrasin ensin yksin, ja sitten parin vuoden päästä naimisiin mentyämme vuokrasimme yhdessä toisenkin yläkerran huoneista. Vuokraisännästä ja hänen tyttärestään tuli meille kuin varaisä ja sisko. Ensimmäinen nuorenparin joulu pienen kinkun ympärillä on jäänyt parhaana muistona mieleen.
Vinttihuoneisto oli ensimmäinen asuntoni myös Hollolassa, kun aloittelin opettajan uraa. Se oli Tennilän entisen kansakoulun yläkerrassa, jonne tuli vain kylmää vettä ja jossa lämmitti porinmatti ja hellan uunissa paistettiin piirakoita ja kaalikääryleitä. Alakerrassa asusti talonmiehen töistä vastaava Hilkka, joka oli tarvittaessa kipakkakin. Kolmen lapsen yksinhuoltajuus oli sitä vaatinut, mutta itse pidin kovasti Hilkan huumorintajusta. Yhden kortti-illan jälkeen Hilkka kysyi, pelasimmeko sitä petankkia myös sisällä.
Koska koulun yläkerrassa ei ollut mukavuuksia, oli syytä muuttaa sellaisten äärelle, kun esikoinen ilmoitti tulostaan. Saimme vuokrattua kaksion samasta talosta, missä tulevat isovanhemmatkin asuivat ja saimme jakaa kovasti parkuvan vauvamme lastenhoitoa myös heidän kanssaan. Hiekkakasan jengi on jäänyt siltä ajalta mieleen: ”Tule hyvä kakku, älä tule paha kakku”.
Esikoinen ehti täyttää yhden vuoden, ja toinen sisar kasvoi jo kovaa vauhtia kohdussa, kun syksyllä 1991 muutimme Savonlinnaan mukavaan ja tilavaan kaksikerroksiseen rivitaloon, jonka vuokrasimme ulkomailla asuvalta perheeltä. Sielläkin löytyi mukava hiekkakasan rinki, ja äiti-lapsikerhossa alettiin heti käydä yhdessä, kun isosisko sai pikkusiskon. Nautin kotiäitiydestäni.
Oma omistusasunto alkoi silti kiinnostaa, vaikka korot olivatkin huimat vuonna 1992. Mutta eiväthän nuoret ihmiset sellaista pelkää. Ostimme Kerimäen puolelta kodin, joka oli ns. remontoijan unelma. Kellarissa vettä, vaatekommeron takaseinässä hometta…Kävimme työhön uudisraivaajien vimmalla. Joskus mietin, miten aika riitti siihen kaikkeen vaativan työn ja kahden alle kouluikäisen kanssa. Tukena ja apuna olivat silloinkin naapurit; Rajamäen ”rykmentti”. Kunnon työmiehiä ja naisia, jotka ensin vähän taisivat vierastaa, kun saivat naapuriin oikein opettajan perheineen. Mutta onnistuin murtamaan jään olemalla oma hölmö itseni, eli nolojen tilanteiden nainen.
Vajaaksi vuodeksi vuokrasimme Rajamäen talomme yhdelle prätkämimmille tyttärineen, kun itse asuimme Göttingenissä Pekan valmistellessa väitöskirjaa. Hausfraun rooli ei ihan sellaisenaan istunut päälleni, sillä ikävöin opettajantyötäni, haikailin jatko-opiskelujen perään ja podin jonkinlaista alemmuudentunnettakin. Siitä huolimatta päivät kuluivat leppoisasti, sillä sielläkin oli seurana ihanat naapurit, erityisesti tsekkiläinen Karolina lapsineen, jonka kanssa kävimme frauenklubissa ja opettelimme saksaa yhdessä. Tosin ymmärsimme toisiamme yllättävän hyvin ilman yhteistä kieltäkin.
Rajamäen talo koheni kovasti kuuden vuoden aikana, ja suunnittelimme siihen jo isompaakin remonttia. Mutta kustannusarvio pistikin suunnitelmat uusiksi. Juuri kun olimme päättäneet luopua remonttisuunnitelmista, oli saman viikonlopun lehdessä ilmoitus myynnissä olevasta vanhasta kansakoulusta Kerimäellä. Sitä ilmoitusta lukiessamme tunsin selvästi, että tulevaisuus oli sinetöity. Ja niinhän siinä sitten kävi, että meistä tuli yläkuonalaisia. Siskokset nauttivat koulukotimme tarjoamista tiloista täysin rinnoin kiikkumalla köysissä ja puolapuissa sekä keksimällä aina uusia askartelu- ja teatteriprojekteja. Tien toisella puolella vanhassa kaupparakennuksessa asuivat parhaat mahdolliset naapurit, joista saivat sekä lapset että aikuiset elinikäiset ystävät. Vuotuiset naapuruston pikkujoulut vahvistivat yhteenkuuluvuuden tunnetta, samoin rouvien Runebergin runokahvit ja monet saunaillat. Iltatähden synnyttyä naapurit tulivat joukolla rotinoille.
Ja nyt sitten olen muuttamassa tästä toiveitteni talosta toiseen, mutta ajatus ei tunnukaan niin pahalta kuin vielä vuosi sitten. Talo jää miehelleni, mikä onkin isompienkin tyttöjen, saati sitten iltätähden kannalta ihanneratkaisu. Enkä minäkään kauas muuta; vain Kirkonkylälle seitsemän kilometrin päähän. Lisäksi tiedän jo, että tulevatkin naapurit ovat mukavia ihmisiä. Runebergin päivän kahveille lisätään vaan pari tuolia lisää, kun sekä vanhat että uudet naapurin rouvat kokoontuvat.
Hollolain näkkileipä
Edellinen postaus keskittyi poimimaan Jokelan suvun historiasta niitä uutiskynnyksen ylittäviä asioita, eikä tilaa oikein samassa blogimerkinnässä ollut varsinaisille sukujuhlille. En halua niitäkään ohittaa ilman erityismainintaa, sillä olin todella iloinen, että serkkuni ja enoni perheineen järjestivät niin hienon tilaisuuden nähdä sukulaisia ja kyläläisiä monen vuoden jälkeen. Kuinka hyvältä esimerkiksi tuntuikaan parinkymmenen vuoden jälkeen nähdä niitä Tennilän kylän naisia, jotka ovat vanhempieni sukupolvea. Se turvallinen tuttuus, ja toisaalta ihmetys, kuinka vähän he ovat muuttuneet! Ystäväni äiti kaivoi kassistaan minullekin pienen lahjan, kuulema kiitokseksi, kun keitin kahvit viime kesänä Itä-Suomen reissulaisille. Lahja oli leivinliina, johon on painettu hollolalaisen näkkileivän ohje. Tiedoksi tietämättömille, että ”hollalain näkkileipä” ei ole kovaa eikä kuivaa, vaan pehmeää ja mehevää.
Tässä ohje muilenki iloks:
Hollolain näkkileipä
4 dl maitoa
50 g hiivaa
1 tl suolaa
150 g voita
3 dl kauraryynejä
7 dl vehnäjauhoja
Hiiva ja ryynyt tellätiän kälellämpöisien maituon, lisätiän suola ja sulatettu rasva, tehliän vehnäjauhoil pehmeäks taikinaks, annetaan nousta. Kaaviloilaan kaks pellilliist, annetaan taas nousta ja pistelliän kahvelil. Jaetaan taikinapyöräl neliöiks ja paistetaan kuumas uunis, 250-270 asties vaalean ruskeaks.
Juurille
Osallistuin viikonloppuna serkkuni kokoon kutsumille Jokelan suvun Tennilän tilan 350-vuotis juhliin. Tämä taitaa nyt tosiaan olla se ikä, kun omat juuret alkavat kiinnostaa. Kaksi vuotta sitten tein pyhiinvaelluksen Äyräpäähän isän jäljille, ja nyt sitten selvitettiin suvun voimin äidin puolen historiaa. Sukunimi ennen Jokelaa oli ollut Hollo/Holla silloin, kun ”esi-isämme” asettui Hollolan Tennilään vuonna 1661. Talo siirrettiin 1800-1900 lukujen vaihteessa uudessa maanmittausjaossa asumattomaan korpeen, viiden kilometrin päähän Tennilän kylän keskustasta, ja siihen kuului silloin puolen hehtaarin maatilkku. Urho-vaarini äiti Hilma ja isä Juho olivat selvästikin sitkeitä uudisraivaajia, kuten myös seuraavat isäntäparit, sillä tilan koko on moninkertaistunut lähtötilanteesta. Peräänantamattomuudesta kertoo sekin, että he joutuivat rakentamaan uudet pytingit ensin tulipalossa 1910-luvulla tuhoutuneen ulkorakennuksen tilalle, ja sitten myöhemmmin vuonna 1945 vielä päärakennuksenkin tilalle, kun tulipalo koitui senkin tuhoksi. Ensimmäinen tulipalo tosin oli tuhopoltto, ja toisen sytytti pärekatolle lentänyt kipinä. Päärakennuksen tulipalon aikaan isänänä olikin jo Urho-vaarini, joka palasi sodasta samoihin aikoihin kotiin vahingoittumattomana, eikä Aini-mummoni sen vuoksi paljon taloa surrutkaan, kun sai sentään miehensä takaisin. Äitini syntyi seuraavana vuonna 1946. Sitä ennen sodan aikana olivat jo syntyneet Ensio-eno 1941 ja Marjatta-kummi 1943.
Tuhopolttajan vierailun lisäksi talossa tapahtui murhakin, kun talon toinen työmies tappoi kivellä työkaverinsa. Kotona oli silloin vain vanha isoisä ja lapsia, sillä muut olivat lähteneet markkinoille. Kymmenvuotias Urho-vaarini näki vertavuotavan miehen, ja lapset telkesivät peloissaan tuvan oven hakaan. Helmi-täti, jonka muistelmissa tapauksesta värikkäästi kerrotaan, oli kuitenkin leikkinyt viattoman tietämätöntä ja kysynyt oven takana rynkyttäneeltä murhamieheltä, milloin tämä lähtee viemään lehmiä niitylle ja onnistunutkin näin viivyttämään miestä. Myöhemmin tulivat vanhemmat markkinoilta kotiin, ja pian nimismiehetkin, jotka saivat miehen tunnustamaan tekonsa ja näyttämään metsään kätkemänsä ruumiin paikan.
Hilmalle ja Juholle syntyi kaiken kaikkiaan kymmenen lasta, joista Urho-vaarini oli vanhin kahdesta pojasta. Muistelmia kirjoittanut Helmi-täti oli perinyt kirjalliset taipumuksensa ilmeisesti Hilma-äidiltään, joka kirjoitti runoja ja kronikoita pöytälaatikkoon, ja sai jopa Suomalaisen kirjallisuuden seuralta kunniakirjan hämäläisten sananparsien keräämisestä. Ei voi kun ihailla ja ihmetellä, missä välissä isomummoni ehti vielä kirjoittaakin huushollitöiden ja kymmenpäisen katraan kanssa, mutta toisaalta hän oli kuulema hyvä delegoimaan tehtäviä, ja siihen aikaanhan lapset ottivatkin osaa tilan töihin heti, kun kynnelle kykenivät. Helmi-tätikin lypsi aamuisin puintiaikaan yhdeksän lehmää yksin.
Tunsin itsekin jonkinlaista hengenheimolaisuutta, kun luin isomummoni Hilman runon, jonka hän oli kirjoittanut kylän kansakoulun avajaistilaisuuteen vuonna 1927. Hilma arvosti koulunkäyntiä, ja hänellä olisi ollut lapsena kova halu oppia ja opiskella, mutta isä oli pitänyt sellaista turhana touhuna tytöille. Juhlaan kirjoitetussa runossa mainitaankin hieman katkeraan sävyyn tästä: ”Neljäkymmentä vuotta taaksepäin, kun kouluja oli harvas, ei silloin kaikki oppia saaneet, siksi olikin mieli karvas. Silloin itkin viikon, itkin kaksi. Mieleni tunsin raskahaksi. Äiti kyllä antoi myötä, mutta isä määräsi muuta työtä.” Runossa kuuluu myös sen ajan idealistinen henki: ”Mitä koti ja koulu yhdessä voi lasten herkkiin mieliin istuttaa, sitä maailman saasta ei milloinkaan voi pohjia myöten irrottaa. Siksi on korven keskelle saatu uljas talo, josta seudun lapsille loistaa hengen valo.” Sellaista oli elämä noin sata vuotta sitten. Paljon on maailma muuttunut.
Sameampia värejä
Jos mun suru onkin kirkas, niin lisäksi on kirjo tunteita, joiden väri on jotenkin harmaampi ja sameampi. Tunnen epämääräistä haluttomuutta, levottomuutta, kärsimättömyyttä ja lievää ahdistustakin. Haluttomuutta tarttua sellaisiin asioihin, jotka aikaisemmin olivat tärkeitä. Tänä vuonna en esimerkiksi harkinnutkaan kasvimaan perustamista, mikä yleensä on kuulunut kevään kuvioihin. Viime vuonnakin oli edes pieni kulma muokattuna ainakin pinaatille ja porkkanalle. Nyt tunnen melkein ihailua villin luonnon edessä; voikukka, pujo, nokkonen ja ketokukat ovat vallanneet alueen niin, että on vaikea uskoa, että siinä vielä kaksi vuotta sitten oli siisti kasvimaa. Marjapensaat ja ruusupensaat muodostavat myös paikoitellen muurimaisia pehkoja, ja niitä katsellessa ihmettelen ja ihailen, että olemme niitäkin jaksaneet pitää kurissa. Voin kuvitella, että prinssillä oli tosiaankin aikamoinen työ päästä pensaiden läpi sata vuotta nukkuneen Ruususen luo.
Levottomuutta tunnen muun muassa väitöskirjani suhteen. Vaikka työ toisaalta onkin edennyt mielestäni hyvin ja alkaa olla jo pitkällä, minua on ruvennut huolestuttamaan se, että olen edennyt niin omin päin itsenäisesti, aina siihen suuntaan, mikä milloinkin on tuntunut oikealta. Entä jos oma tapani onkin jonkun auktoriteetin mielestä väärä. Onko minulla voimaa ja kykyä puolustaa sitä?
Muuttoasioiden suhteen alan olla kärsimätön. Olisi kiva, jos voisi jo alkaa muuttaa uuteen kotiin. Toisaalta elättelen vielä joskus suuruudenhulluja haaveita yhteisöstä, jonka voisin perustaa näihin tiloihin. Tuntuu vähän vaikealta luopua paikasta, jossa on mahdollisuuksia johonkin muuhunkin kuin tavalliseen asumiseen. Mutta ehkä ne vielä löytyvät, ne toiset ihmiset, jotka toteuttavat haaveeni ja ottavat tilat käyttöön jopa niin, että niistä on iloa muillekin ihmisille. Minusta ei sittenkään taida olla siihen.
Ahdistusta tunnen välillä siitä, ovatko nämä kaikki muutokset ja päätökset oikeita ja tarpeellisia. Ja erityisesti, selviämmekö niistä? En kai olisi rapu, jos en jahkailisi ja ottaisi askeleita taaksekin päin. Kaksi eteenpäin ja yksi taaksepäin. Toisaalta etenee se kulku niinkin.
Äitinä ja tyttärenä
Äitienpäivä houkuttaa miettimään henkilökohtaisesti äidin ja tyttären roolia. Ensiksi tekee mieli sanoa kiitos omalle äidille siitä, että hän ei koskaan tarjonnut minulle taakaksi uhrautuvan äidin roolia, vaikka siihen olisi ollut ikään kuin tilaisuus, sillä uhrasihan äitini varmasti monta muuta haavettaan tullessaan vahingossa raskaaksi lukiotyttönä ja päättäessään pitää minut. Olen erittäin iloinen, että äiti teki sen ratkaisun ja antoi minulle elämän. Ja siitäkin olen iloinen, että minulle välittyi kuva äidistä, jolla myös on ”oma elämä”. Äiti esimerkiksi kävi lukionsa lopuun ja kirjoitti ylioppilaaksi, kun olin parivuotias, ja toimi kunnanvaltuutettunakin. Toinen asia, josta olen omalle äidilleni erityisen kiitollinen on se, että hänelle voi aina ihan täysillä ja sensuroimatta hehkuttaa, kun asiat menevät hyvin. Äitini ei ole katkera ja kateellinen, vaikka sellaisiakin äitejä taitaa olla olemassa, vaan hän tosiaan iloitsee kanssani siitä, jos asiat sujuvat. Toisaalta olen ollut aina huono paljastamaan kolikon toista puolta, eli synkemmistä salaisuuksista tietävät vain harvat ja valitut, äidin säästän niiltä. Se ei ehkä ole viisas valinta, mutta se on oma valintani. Toivon kuitenkin, että se toimintamalli ei periytyisi omille tyttärilleni.
Kurssilla Näkökulmia narratiiviseen tutkimukseen Merja Korhonen esitteli Hannu Perhon kanssa tekemäänsä tutkimusta, joka käsittelee keski-iän kynnyksellä olevien ihmisten elämänkulkua ja -hallintaa. Korhonen ja Perho luokittelivat elämäntarinoita, ja eräs luokka oli nimetty: Toisten hyväksi eletty suppeaksi jäänyt elämä. Olisi surullista kuulua siihen ryhmään, vaikka pidänkin tärkeänä sitä, että äidit ja isät huolehtivat lapsistaan ja kodista. Siihen ryhmään kuitenkin kuului vain naisia, ja tarinat olivat surullisia. Loppujen lopuksi lapset eivät sittenkään antaneet uhrauksille sitä arvoa, jonka niille soisi toisaalta annettavan. Eräs tähän ryhmään kuulunut nainen sai kuulla perheeltään haastatteluun lähtiessään tällaisen repliikin: ”Hyvä, kun menet sinne, niin huomaat itsekin, kuinka suppea oma elämäsi on.” Repliikki kuulosti minusta niin surulliselta ja julmalta, ja silmin nähden liikutti tutkijaakin vielä vuosia myöhemminkin.
Kolmen tyttären äitinä mietin myös sitä, millaisen mallin välitän itse heille äitinä ja naisena. Mummoltani olen ainakin perinyt sen karjalaisen piirteen, että ilmaisen rakkauttani huolehtimalla ruoka-ajoista ja laittamalla mielelläni jotain hyvää pöytään. Mummohan oli minulle kuin toinen äiti, koska hän asui saman katonkin alla. Kiinnostus ruuanlaittoon on periytynytkin kaikille tyttärille, tosin siihen on vahvasti vaikuttanut myös heidän isänsä esimerkki. Muuten olen elänyt äitinä aika samalla tavalla kuin ennen äidiksi tuloa. Äidin rooli ei ole ollut minulle rasite tai taakka. Ja jos joitain haaveita olenkin joskus siirtänyt sen vuoksi tulevaisuuteen, olen tehnyt sen tietoisesti, koska olen katsonut sen olevan viisasta kaikkien osapuolten kannalta.
Tyttäret ovat saaneet tai joutuneet tutustumaan minuun myös ihmisenä, ja se näkyi myös tämän päivän korteissa ja lahjoissakin. Kuopuksen kortissa luki muiden ihanien äitiä kuvaavien adjektiivien lisäksi: ”hieman hullu ja hupsu” sekä tämä, mikä erityisesti viehätti itseäni: Kuopus oli kirjoittanut viimeiseksi sanaksi isolla kirjaimella Nainen. Olen siis äidin ”mallin” lisäksi hänelle myös naisen ”malli” . Keskimmäinen tytär oli löytänyt lahjaksi avaimenperän, jossa luki: ”Wine may not be the answer but it helps you to forget the question.” Minulle voi siis heittää herjaa, joka saattaa sisältää jonkin viestinkin, kaikella rakkaudella, in a lovely way. Esikoisen puhelinsoitot ilahduttivat myös: ensimmäinen soitto oli eilen isälle ja toinen soitto tänä aamuna minulle. Kun he olivat kaikki kolme vielä kotona ja ilmeisesti jonkin verran kilvoittelivat äidinrakkaudesta keskenään ja siitä, kuka on ”paras” lapsi, minulla oli tapana lukea heille kirjaa Kaikki ovat yhtä rakkaita, josta tähän loppuun siteeraus: ”Pienenpieni tai suurensuuri, kaikki ovat yhtä rakkaita. Niin se vain on. Te kaikki kolme olette minun lempilapsiani” – Ja niin se vain on, edelleen ja aina.
Juoksevan veden aika
Melkein jo ihmettelin, kuinka helpolla kuukausista julmin päästää minut tänä vuonna, mutta ei se ihan niin sitten mennytkään. Olen hyvä nauramaan ja tanssimaan, mutta olen myös erittäin hyvä itkemään, kun saan itkun päästä kiinni. Saattaisin jopa sopia varsinaiseksi karjalaiseksi itkijänaiseksi. Itkun syyksi riittää se, että ajattelen sitä, mikä oli hyvin, mutta ei ole enää, tai sitä, mikä olisi kenties voinut olla jotain, mutta josta ei tullutkaan mitään. Silmät saa kostumaan sekin, kun kohtaan yllättäin myötätuntoa tai näen ja koen jotain kaunista. Mutta erityisesti itkettää se, kun pitää luopua jostakin rakkaasta. Yleensä kun alan itkeä, itkenkin sitten kerralla melkein kaikki mahdolliset asiat. Itku huuhtelee ja sen jälkeen näkee kirkkaammin.
Kravun kasvun paikka on erityisesti irti päästäminen. Krapu tarraa saksillansa kiinni menneeseen säilömällä ullakolle laatikkoihin muistoja, joiden olemassaoloa ei edes muista ennen kuin tulee inventaarion aika. Olikin erittäin puhdistava kokemus polttaa monta laatikollista lastenvaatteita, joita olin olettanut vielä joskus jonkun käyttävän. Kuopuksen mukaan niillä rievuilla ei ollut mitään arvoa enää, ellei sitten suunnittele perustavansa museota nimeltään Elämäni lapset. Hyvän mielikuvituksensa ansiosta krapu saattaa tarrata myös pelkkään haavekuvaan, jolla ei ole mitään realistista mahdollisuutta toteutua, ja pettyy, kun joku puhkaisee kuplan. Toisaalta sama kyky kuvitella auttaa tarttumaan myös sellaiseen, mitä muut pitävät mahdottomana tai järjettömänä, mutta joka osoittautuukin aarteeksi. Niin kuin esimerkiksi tämä koulumme ja kotimme. Oikeastaan uskon edelleen lukioaikaisen värssyvihkoni viisauteen: Sinulle ei koskaan anneta toivomusta ilman, että saat samalla voiman toteuttaa sen; saatat tosin joutua tekemään työtä sen vuoksi. (Bach)Vanha koulu oli yhteinen haave ja toteutui, mutta on vaatinut myös jatkuvaa ponnistelua ja työtä sen eteen. Sitä se vaatii seuraavaltakin omistajalta ja myös sitä, että sietää jatkuvaa keskeneräisyyttä, mutta sitähän elämäkin ylipäätänsä vaatii.
Mielelläni pitäisin ennen muuttoa kuoppajaiset, joissa olisi mahdollisuus muistella yhdessä edesmennyttä läheisten kanssa , englantilaiseen tyyliin oluen saattelemana. Ennen sitä on kuitenkin vielä ponnisteltava paljon ja luovuttava vielä monesta laatikollisesta säilöttyjä aarteita, sillä en taida sittenkään perustaa sitä museota, muistot riittäkööt. Onneksi kaverina on vielä tässä viimeisessäkin koitoksessa luotettava ”taistelutoveri”, jonka kanssa on kentältä toiselle kuljettu jo kolmekymmentä vuotta. Onneksi minulla on myös sellainen tunne, ettei edes siltoja takana tarvitse polttaa. Antaa vielä edesmenneen Inkisen laulaa tähän sopiva taistelulaulu.
Kravun kasvupiiri 