Kantapään kautta koettua

Touko 24, 2011 at 2:27 pm (Ihminen, Kasvu, Kasvatus, Koulu, Oppiminen ja opetus, Ruumis, Sielu, Tutkimus, Uncategorized)

Tuntuupa mukavalta, kun kantapää kestää taas astumista, ja tulipa todella konkreettisesti koettua jotakin  ”kantapään kautta”.  Kun on tottunut siihen, että  mikään paikka ei yleensä ole kipeä, oli viikon kestänyt kipu kantapäässä oikeastaan ”terveellinen” kokemus siitä, kuinka kipu voi hallita ja vaikeuttaa normaalia elämää.

Kantapään kautta, tai oikeastaa sisäkaluja myöten, tuntuu sekin, kun muutto alkaa muuttua hieman konkreettisemmaksi. Oma koti on jo Huoneistokeskuksen koemyyntipalvelussa, jossa voi maksutta selvittää asunnon markkinahintaa http://www.ilmo.fi/kohde.php?kohde=760. Mielestäni pätee sekä ihmisiin että taloihin se, että rakkaus tuntee syvyytensä vasta eron hetkellä.  Sydämestä ottaa. Huomaan myös tietynlaisia hylkimisreaktiota ja vatsankouristuksia ruumiissani käydessäni katsomassa myynnissä olevia asuntoja. Ne eivät  tunnu omalta, ja tekee mieli lähteä juoksemaan pois kesken esittelyn. Onneksi on sentään mielessä yksi, jonne voisin kuvitella itseni asumaan (ja jonka pystyisin maksamaankin).

Kivusta huolimatta kantapään kautta kokeminen on tarpeellista. Voi olla jopa niin, että ihminen ei ilman kipua edes opi, tajua, muutu tai kasva. Kantapään kautta saisivat kernaasti kokea opettajan työn muun muassa ne päättäjätkin, jotka lapsen parhaaseen vedoten sijoittavat erityistä tukea vaativia lapsia yli kahdenkymmenen oppilaan luokkiin. Se mikä näyttää paperilla ”tasa-arvon ” toteutumiselta ei välttämättä toimi käytännössä. Ei ole kiva olla aina se, joka ei ymmärrä, ei ehdi, ei saa selvää, varsinkin jos vielä vieressä häiritsee joku, joka kyllä osaisi, mutta ei viitsi.  Eikä ole mukavaa opettajastakaan tuntea jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Se, mikä oikeasti olisi tasa-arvoa, tarkoittaisi käytännössä pienryhmäopetusta, joustavampia ryhmäjakoja ja useampia aikuisia samassa luokassa. Mutta se maksaa. Oppilaan integrointi tasa-arvon nimissä ”normaaliin” luokkaan ei maksa. Muun muassa tällaisista puhuimme viimeisessä Toimen kokouksessa, joka oli itseäni koskettava kokemus sekin, positiivisesti sydäntä sykähdyttävä. Ryhmäni opettajat ilmaisivat muun muassa avoimesti väsymystään kaikkeen siihen paperinpyöritykseen, mikä on lisääntynyt ja mikä vie aikaa perustehtävältä ja lapselta.  Toisaalta opettajat ideoivat vapaasti vastalääkkeeksi kiireelle ja suorittamiselle koulua, jonka slogan olisi Slow flow tai heittivät ilmaan kysymyksen: Millainen olisi lukuvuosi ilman oppikirjoja? Ihmeekseni huomasin, että lukuvuoden viimeinen kokoontumisemme tiivistyi juuri niiden kysymysten äärelle, joita olin lähtenyt tutkimuksessani selvittämään.

kestolinkki Jätä kommentti

Entisen nuoren (kasvu)kipuja

Touko 17, 2011 at 8:12 am (Aika, Kasvu, Kasvatus, Ruumis, Sielu, Uncategorized, Ystävät)

Viikonloppuna Tennilän tytöt, eli kotikylän lapsuusajan kaverit, ilahduttivat minua käynnillään. Huomattiin (taas) yhdessä, kuinka juttumme pikku hiljaa ovat siirtyneet aikaisempaa enemmän ”sairaskertomusten” puolelle. Minulla itselläni oli ainakin päällimmäisenä ikävä polvivaiva, joka kaiken kukkuraksi siirtyi  tyttöjen lähdettyä kantapäähän ja tuntuu nyt vielä ikävämmältä, kun toisella jalalla ei voi edes astua. Oma diagnoosini on limapussin tulehdus; bursiitti. Se saattoi tulla siitä, kun kipeän polven kanssa jouduin pitämään jalkaa epänormaalissa asennossa, ja nyt arvailenkin vain, minkä lihaksen tämä toispuoleinen varpaillaankävely seuraavaksi kipeyttää… Niinpä niin, vielä kymmenen vuotta sitten tällaiset vaivat olivat melkein tuntemattomia.

Kun odottelin kavereitani mussakaa valmistellen, soi radiossa enteellisesti entisten nuorten sävellahja. Vaikka en tosiaankaan kuulu niihin ihmisiin, jotka jumittuvat kuuntelemaan teiniaikojensa musiikkia loppuiäkseen, tuntui kuitenkin mukavalta kuunnella hyvin juonnettua ohjelmaa. Ja tunnelmaankin se sopi, sillä kyllähän aina kotikylän tyttöjen tapaamisissa ajatukset siirtyvät taaksepäin. Jäähyväiset aseille soi  juuri ennen heidän saapumistaan. Olin sen itsekin aikoinaan äänittänyt kasetille.  Vaikka aikaa onkin kulunut paljon siitä, kappaleen sanoma tuntuu edelleen erittäin ajankohtaiselta. Kyllä tietyt arvot syntyvät nimen omaan juuri silloin teini-iässä. 

Lapsena jalkojani vaivasivat kasvukivut öisin. Jonkinlaisista kasvukivuista voi kai nytkin puhua, kun pitää hyväksyä se tosiasia, että kun ihmisen ikä pyöristyy jo viiteenkymmeneen, ei voi enää käyttää itsestään sanaa nuori.  Ruumis on alkanut rapistua, vaikka sydän olisikin vielä melkein hölmö nuori sydän.Tämän totesimme tyttöjen kanssa yhdessä ja vähän sitä ajankulumista ihmettelimmekin, jälleen kerran. Onneksi meidän kaikkien vanhemmat ovat vielä niin toimintakykyisiä ja aktiivisia, että vielä voi tuntea itsensä,  ainakin lapsuuskodissa käydessään, ikää kuin ”lapseksi”. Varmaan huoltajasuhde saattaa vielä toisinkin päin kääntyä tulevaisuudessa. Vaikka emme enää nuoria olekaan, tyttöjä päätimme kuitenkin edelleen olla. Se ei meidän mielestämme näin kypsässä iässä ole enää mikään vähättelevä ilmaisu, vaikka tytöttely silloin nuorempana saattoikin joskus tuntua ärsyttävältä. Tässä iässä toisaalta on taas uudelleen tyttömäisempi olo, kun pahimmat ruuhkavuodet alkavat olla jo ohi ja voi elää ikään kuin vapaammin. ”Maailma on (edelleen) täynnä salaisuuksia. Tänään jaksan nousta seisomaan, tänään jaksan itseäni katsoa…tänään aion lähteä maailmaan…” Kunhan vielä tuo bursiitti helpottaisi.

kestolinkki Jätä kommentti

Rajapinnalla

marraskuu 7, 2010 at 8:22 pm (Musiikki, Ruumis, Sielu, Uncategorized) (, , , , )

Pyhäinpäivän viikonlopuksi suuntasimme Kuopioon tapaamaan läheisiä. Ohjelmassa oli Jarkko Martikaisen ja Timo Rautiaisen konsertti Atso Almilan johtaman Kuopion kaupunginorkesterin kanssa. Tämä Rajapinnalla-konsertti oli erittäin sopiva marraskuun ja pyhäinpäivän tunnelmiin. Martikainen aloitti konsertin kappaleella Jokainen sotilas on vihollinen. Jarkko Martikainen on oiva, kantaaottava sanoittaja ja ääneltään notkea laulaja.  Kumarruskin oli niin notkea, että pitkä tukka miltei hipaisi lattiaa. Pidin kovasti myös seuraavasta Toivo nimisestä kappaleesta.

Timo Rautiainen avasi oman osuutensa Elegia-kappaleella, jossa äiti lähtee hakemaan apua naapurista, kun poika on juuri kuollut, viinan vietyä voiton. Laulussa kuvataan itsellenikin tuttua suomalaista sielunmaisemaa syrjäseudulta: ”Niin kului tunti, toinenkin ja hiljeni sen pojan peti. Ja äiti ylleen haalarin ja saappaat jalkaan veti.Yli pellon pahaisen laahusti naapuritaloon. Astui varoen vähäiseen valoon …Ei kiire vaivannut kysyjää, vain yhdestä oli huoli ”Soittakaa kirkolle kun poika äsken kuoli”. Rautiaisen Samarialainen otti ajankohtaisesti kantaa kerjäläiskysymykseen ja toimi hyvin sinfoniaorkesterin kanssa.

Mustaa huumoria oli Martikaisen  Hitlerin koirasta, Blondista, kertovassa biisissä; Kaikki heiluttivat häntää, vaikka vain Blondi oli koira. Koska olen itsekin aina tiedostanut sen, että kaikki me joskus kuolemme, tykkäsin  kappaleesta Kaikki me kuolemme pian. ”Vaikka mä elän kuin viimeistä päivää, kiellän sen olevan viimeinen, kavahdan terveen järjen häivää, elämää vierastan…Siis missä on  rakas tai ystävä parhain, siellä sun paikkasi tänään jo on, kaikki me lähdemme liian varhain kuoleman kankeuden karkelohon”. Tykkäsin myös kappaleesta Meitä odotetaan mullan alla, joka rullasi hienosti sinfoniaorkesterin säestyksellä. Saman teeman alle sopi myös Loppusijoituspaikka.

Rautiasen kappaleista kosketti eniten Marja Mattlarin sanoittama Lintu: ”En kadu ketään niistä, joita syliini suljin, heitä sentään rakastin. Itken kaikkia niitä joiden ohitse kuljin joita väistin ja pakenin, sillä aina kun ihmisen lähelle päästin löysin lähelle itsekin, mutta jos itseäni varjelin ja säästelin heti eksyin ja palelin.”

Pyhäinpäivänä Rajapinnalla-teema jatkui VB-valokuvakeskuksen Exitus-näyttelyssä, jossa oli Minna Havukaisen kuvia kuolemasta ja surusta. Näyttelyn jälkeen veimme kynttilät Martta-mummon haudalle.
 

Rajapinnalla jatkoimme myös illalla, kun vapautimme mullan alta jotakin menneisyydessä vangittua ja elävältä haudattua. Se helpotti kummasti kaikkien oloa. Tarok-korteissa kuolema muuten tarkoittaa tien raivaamista uusille mahdollisuuksille, siirtymävaihetta ja muutosta. Jenni Vartiaisen Minä ja hän kertoo mielestäni hienosti sielunvaelluksesta ja  siitä, kuinka uusi matka alkaa.

kestolinkki Jätä kommentti

Naurettavien rakkauksien kirja meistä naurettavista ihmistä

elokuu 9, 2010 at 6:45 pm (Ihminen, Kirjat, Ruumis, Uncategorized) (, , )

Viime mökkireissulle nappasin hyllystä  Milan Kunderan  Naurettavien rakkauksien kirjan, joka meidän kirjahyllyymme ilmestyi vuonna 1989, mutta jonka tsekinkielinen alkuteos ilmestyi jo 1970. Vuosi 1989 oli itselle merkityksellinen vuosi; aloitin sinä vuonna opettajan työt Hälvälän koululla, valmistuin kasvatustieteen maisteriksi, sain viran ja ensimmäisen kesäloman. Kesä 1989 olikin siksi erityisen hieno. Se oli lisäksi viimeinen kesäni ennen äidiksi tulemista. Silloin oli itselläni myös viimeisiä tilaisuuksia matkustaa nuorison interrailkortilla. Teimmekin mieheni kanssa interrailin, joka suuntautui Keski-Eurooppaan: Saksaan, Unkariin, Tsekkoslovakiaan ja Itävaltaan. Se vuosihan oli erittäin merkityksellinen  myös Euroopassa ja erityisesti  kolmessa matkakohteessamme.

Olin silloin koukussa Kunderan kirjoihin, ja junan jyskyttäessä kohti Prahaa tunsin itsekin olevani melkein kuin joku  Kunderan kirjojen henkilöistä. Tunnetta vain lisäsi se, että saimme oppaaksemme paikallisen pantomiimitaiteilijan, eli ystäviemme tutun, johdattamaan ja opastamaan meitä Prahassa, hänen omassa kotikaupungissaan Plzenissä (vierailimme Uruquellin tehtaillakin) sekä Kunderan kirjoistakin tutussa kylpyläkaupungissa Marianske Laznessa . Göttingenissä asuessamme  1994-95 paras sikäläinen ystäväni oli muuten myös tsekkiläinen. Tämä siis johdannoksi sille, miksi Kundera ja hänen kansansa kiinnostavat erityisesti…

Mutta siitä itse kirjasta ja sen naurettavista henkilöistä… Kirjan novellit kertovat kaikki jollain tavalla siitä, miten paljon vaivaa näemmekään vain mielyttääksemme toisia tai antaaksemme hyvän kuvan itsestämme. Kundera tosiaankin hallitsee julman ironian ja hahmottelee novelleissaan eteemme melkein epämielyttäviäkin ihmisiä. Erityisen vähän pidin tohtori Havelista, jolle naiset ovat vain riistaa; kaatoja, jotka hän kirjaa muistiin. Enkä voinut olla tuntematta vähän vahingoniloa, kun Havel viimeisessä novellissa, vanhana sappivaivaisena miehenä, ei onnistukaan kääntämään kylpyläkaupungissa kaikkien naisten ihailevia katseita puoleensa. Tosin hän sitten omalla tavallaan myös kostaa tämän niille ”kylmäkiskoisille” naisille. Todella ikävää on se, että nuori, Havelin ”keräilijä”-maineesta lumoutunut toimittaja, hylkää rakastamansa naisen vain siksi, että  Havel, suoritettuaan ”katsastuksensa”, tuomitsee tämän huonoksi valinnaksi,  (ja tämä vain siksi, että Havel ymmärtää itse tulevansa torjutuksi tämän toimittajaan syvästi rakastuneen tytön taholta). ”Muistakaa hyvä ystäväväiseni, että kunnon kalamies heittää pienet kalat takaisin veteen.” ARG!  Tuollainen itseään täynnä oleva naistensankari, vanha irstailija, on jotain, mitä en todellakaan voi sietää! Mutta Kundera onnistuu kyllä hyvin kuvatessaan, kuinka pienestä tällaisen miehen itsetunto on kiinni. Ja kuinka pinnallisten asioiden ympärillä hänen elämänsä pyörii.

Mutta entäs me naiset! Teemme kaikki konstit, että peräämme katsottaisiin, mutta älähdämme heti, jos joku tekee sen niin avoimesti kuin Audi-mies. Vaikka en tosiaankaan havittele Havelin kaltaisia miehiä, olin tässä ihan äsken, ikäkriisiä potiessani, pahoillani, kun tajusin, että ne ”vanhat irstaat miehet” eivät välttämättä enää kiinnitäkään huomiota ikäisiini naisiin,vaan saalistavat nuorempaa riistaa. Niin turhamainen, pinnallinen ja naurettava sitä siis on itsekin, että toivoisi, että joku vielä ”viheltäisi” perään. (Tosin sellaista on konkreettisesti tapahtunut vain kerran, kun olin 15-vuotias.) Ei siis ole kiva muuttua naisena ”näkymättömäksikään”. Tätä näkymättömäksi muuttumista käsittelee muuten Doris Lessing kirjassaan Kesä ennen pimeää. Toisaalta taas kauheata olisi olla olemassa vain toisen ihailun ja katseiden kautta. Onneksi suomalaismiehet eivät taida olla ihan samanlaisia metsästäjiä kuin Kunderan kuvaamat tsekkiläiset. Ja mä voisin nyt kyllä lopettaa tämän naisten ja miesten sekä suomalaisten ja tsekkiläisten luokittelun! Ihmisiähän me kaikki ollaan, ja jokainen kai tahtoo tulla hyväksytyksi kokonaisuutena, kaikesta huolimatta, kaikkine heikkouksineen ja naurettavuuksineen, tai jopa juuri niiden vuoksi!

kestolinkki Jätä kommentti

Kaksi naista ja kosketusta vailla vapiseva mies

elokuu 2, 2010 at 9:41 pm (Musiikki, Runot, Ruumis, Sielu) (, , , )

”Ihon alla, tiedän sen, mulla kaksi naista on…Kaksi naista, luulen niin, lyötiin yhteen vartaloon. Toinen päätyy naimisiin ja toinen turmioon. Olen kaunosilmä, villiviini kumpaa vaan, lailla lemmikin ja ohdakkeen on kaksin kauniimpaa. Toinen kylvää purnukoihin rosmariinin siemenet…Toinen tanssii perennoilla ja kiljuu kuutamoon…Kumman tahdot kumman meistä…Miten kestät kahta naista, joista toinen istuttaa, toinen taas aina kaiken repii juuriltaan?…” (Sanat Tuure Kilpeläinen, Vuokko Hovatta laulaa levyllä Liaani)

Jotenkin tästä tunnistaa itseään…

Ja tämä Kosketusta vailla vapiseva mies on kuin tehty Iloisimman surun Sauli Rekelästä (kts. edellinen postaus), ja onhan näitä ihan elävässä elämässäkin nähty. Myös tähän Vuokon esittämään lauluun on sanat tehnyt Tuure Kilpeläinen, ja tosi hyvät sanat onkin tehnyt, molempiin!

kestolinkki Jätä kommentti

Säkenöivästä voimasta

maaliskuu 7, 2010 at 9:53 am (Musiikki, Ruumis, Sielu, Uncategorized) (, )

Mies yllätti iloisesti perjantaina kysymällä, haluaisinko lähteä seuraavana päivänä Ismo Alangon konserttiin, liput olisi…Että haluaisinko!? Lienee turha kysymys! Konsertti ei olisi voinut osua parempaan saumaan; eilen oli blue mood, alavireinen olo, melkein kuin tiskirätti, eikä edes ylpeä sellainen, vaan vanha, virttynyt ja repaleinen. Mutta mikä parantava voima elävällä musiikilla onkaan! Oli upeaa nähdä oma idoli, joka on ihan niin kuin ennenkin, ellei jopa parempikin. Sama ihana ”virnunaama”, ja varsi kuin visakoivulla. Ja se energia! Sillä olisi voinut lähettää raketin kuuhun! Ainakin se energia tarttui yleisöön ja kuumensi koko Kellarin.

Setti alkoi uuden levyn biiseillä Onnellisuus, Sun täytyy olla viileä, Loputon kasvu…Niin kuin arvelinkin jo levyarviossani, biisit toimivat keikalla. Erityisesti tykkäsin kahdesta viimeksi mainitusta. Niissä on sellainen lentoonlähdön meininki. Ihan keikan alussa piti kuitenkin keskittyä vähän reviirin puolustukseen. Olen näköjään agressiivinenkin fani tarvittaessa…Aloituspaikkani oli hyvä; katseyhteys Alankoon ja sopivasti tilaa ympärillä (n. 10 cm). Ensin siihen tuli yksi heiluva örveltäjä ystävänsä kanssa, ja se vaatimani kymmen senttiä rikkoontui… No, mulla on hyvä taktiikka: pitkät jalat tukevasti haara-asentoon ja aggressiivista ”pyrstön” heilutusta. (Ymmärrän hyvin lintujen reviirin puolustus”tansseja”.) Sain kuin sainkin tällä konstilla häädettyksi ne kaksi, mutta seuraava hyökkäys oli tulossa kohti kuin panssarivaunu  iäkkäämmän ja leveämmän pariskunnan muodossa. He jyräsivät tilaa meidän jo paikalla olevien keskelle ja jäivät hytkyttelemään kuin humpan tahtiin! ÄRSYTTI! (Tiedän: Olen lapsellinen ja näköjään vielä ikärasisti, vaikka varaa ei olisi  ja että olisi peiliinkatsomisen paikka) Mutta onneksi parantava musiikki tempasi mukaansa ja haihdutti ärsytykset. 

Uuden levyn biisien jälkeen vanhemman tuotannon aloitti Tällä tiellä, joka toimi! Muutakin Hassisen koneen repertuaaria tuli mm. lempparini Levottomat jalat, jotka mulla taitaa olla hautaan asti, mutta niin on Ismollakin! Säätiön tuotannosta on edelleen ajankohtainen Kun Suomi putos puusta ja hyvä on Sisäinen solariumkin. Tykkään kovasti myös Paratiisin puusta sekä kappaleesta Rakkaus on ruma sana. Kaksi tuntisen latingin viimeinen neljännes kului Siekkareiden viitoittamalla tiellä. Mutta on se Teho Majamäki todella nimensä veroinen virtuoosi. Korvaa yksinään kokonaisen bändin!  Mul on aina nälkä ja koko ajan jano, Kuka teki huorin, Peltirumpu sekä ihan psykedeelinen versio Apua, elintaso laskee-kappaleesta!! HALLELUJA!! Kaksi encorea vielä päälle; toisen niistä päätti iki-ihana Rakkaudesta ja ihan viimeinen veto oli kevyesti Taiteilijaelämää.

Kyllä pyyhkii taas iloisesti tällä tiskirätillä! Se on huuhdeltu virtaavalla vedellä.Suorastaan kuljen hieman maanpinnan yläpuolella, vaikka nimmaria en jäänytkään hinkumaan käteeni, kuten joskus aikaisemmalla keikalla olen tehnyt. Loppuun vielä pientä brassailua; Olen pässyt lähietäisyydelle äiti Alankoakin, kun kymmenisen vuotta sitten harjoittelimme vierekkäin promootiota varten vanhoja tansseja. Anna-Liisa Alanko oli silloin hieman aiemmin väitellyt aiheesta Immi Hellen ja kansalliset kasvatusaatteet. Minä en ollut väitellyt kuin mieheni kanssa…

kestolinkki Jätä kommentti

Laskainen lasketaan, paastonaika alkaa…

helmikuu 16, 2010 at 3:19 pm (Aika, Arki/juhla, Musiikki, Ruumis, Sielu, Uncategorized) (, , , )

Jonkinlainen raittiinilmanmyrkytys saattaa iskeä, koska vietin tänään kolme tuntia työnikin puolesta laskiaismäessä, ja huomenna on samanlainen satsi luvassa. (Liikuntaa on  lukujärjestyksessäni sekä tiistaina että keskiviikkona, molempina päivinä kolme tuntia, ja se  on erittäin hyvä järjestys tällaiselle laiskiaiselle!) Patja-jätesäkissä-viritykseni laskuvälineenä osoittautui muuten lastenkin mielestä niin mainioksi, että  sitä ihan jonotettiin, enkä aina olisi edes raaskinut antaa sitä lainaan.

Nyt on sitten meluttu mäessä ja mässätty kermapullia niin, että hiljentyminen ja pidättäytyminen ei ole ollenkaan pahitteeksi.Tällaiselle heikolle ihmiselle, joka ei vieläkään ole mieltänyt sairastavansa diabetestä, on erittäin tervetullut tämä vuotuinen mahdollisuus paastoon. (Ihan kuin se ei nyt olisi muulloinkin mahdollista…) Kieltäydyn siis huomisesta alkaen ainakin pääsiäiseen asti karkeista. Vuosi takaperin otsikoin blogini: Mediapaasto tarpeen? Siihen en nytkään yllä, vaikka myöntää täytyy, että olen liiankin  tiukasti kiinni verkossa,  ja se aika on pois mm. tutkimuskirjallisuuden lukemiselta tai kuopuksen kanssa leikkimiseltä. Selittelen melko uskottavasti itselleni, että olen tätä kautta löytänyt paljon kontakteja ja lähteitä. .. joka on kyllä ihan totta myös.

Laskeutumista henkevämpään aikaan edesauttoi viime sunnuntaina  Jorma Hynnisen ja Kiril Kozlovskyn hieno konsertti: ”Elämän kaari – Oskar Merikannon lauluja”. Jorma Hynninen on mummimme ”idoli” ja olimme ostaneet hänelle  joululahjaksi lipun tähän konserttiin. Ystävänpäivän kunniaksi lähdin kaveriksi, ja oli hyvä, että lähdin. Hynninen on tietty karismaattinen tulkitsija (katkelma Juha-oopperasta:http://www.youtube.com/watch?v=wqIo3a9bS4g), mutta erityisesti ihastuin tällä kertaa intohimoiseen ja vimmaiseen pianistiin. http://www.fazerartists.fi/kirilkozlovsky.html 

Merikannon tuotannosta itselle tuttuja olivat kepeät laulut kuten Pai, pai paitaressu (Mustakallio) ja  Kullan murunen (J.H. Erkko), mutta suurimman vaikutuksen tekivät dramaattisemmat Ma elän (Larin Kyösti), Myrskylintu (Kasimir Leino), Balladi (Ilmari Kianto) sekä Merellä (J.H. Erkko) Molemmat artistitkin olivat mielestäni näissä lauluissa parhaimmillaan, kun saivat päästellä täysillä, ja ehkä ilmaista samalla omankin elämänsä  kokemuksia, erityisesti Hynninen, arvelisin.  Merikanto on säveltänyt niin, että musiikissa voi kuulla kyyhkyjen kujerruksen, tuulen tuiverruksen ja meren kuohunnan.

Lopuksi vielä vähän perinnetietoa. Tänä aamuna oli yhteenotto kuopuksen kanssa, kun yritin selvitellä takkuja hänen hiuksistaan. Harmi, kun en silloin ollut vielä lukenut tätä kansanviisautta: ”Kun laskiaisena kampaa tukkaa yhdeksän kertaa, niin kasvaa pitkä tukka.” Tuo tieto olisi voinut tehdä toimituksesta helpomman. Tänään pitää myös lakaista tupa oven suusta perälle päin sitä varten, että talo rikastuisi. (Vanhat merkkipäivät SKS) Ei olisi pahitteeksi sekään tässä ”konkurssissa”.

kestolinkki Jätä kommentti

Huikean hienoa!

tammikuu 10, 2010 at 3:30 pm (Luonto, ympäristö, maisema, Ruumis, Sielu, Uncategorized) (, )

Avasin tänään oman retkiluistelukauteni Oravissa häikäisevän upeissa maisemissa.  http://www.saimaaholiday.net/oravi/index.php?page=retkiluistelu 

”Matkanjohtajana” toimi hokkariblokin isäntä, jonka sivulta voinee pian ihailla samoja maisemia valokuvista. http://hokkaribloki.wordpress.com/. Puut olivat kuin sokeroituja, oikeastaan ne olivat melkein satumaisen epätodellisen näköisiä; kuin tekolumella kuorrutetut muovikuuset jouluna tai vanhojen elokuvien talviset lavasteet.  Pakkasta oli kyllä -18, mutta onneksi ei ollut viimaa, joten hyvin tarkeni, kun oli pukeutunut sään mukaan (urheilukerrasto on muuten huippukeksintö!) Jääkin oli hyvässä kunnossa. Tosin oma retkeni alkoi kyllä itkuntirskahduksella, kun heti sadan metrin jälkeen lensin rähmälleni, kun en muistanut varoa oudokseltaan railoja, vaan lähdin viilettämään täyttä häkää. (Mites se olikaan: ”Ylpeys käy lankeemuksen edellä”…Ajattelin tietty jo vanhana konkarina näyttää, että kyllä lähtee…:) No, se könähdys oli onneksi ainoa vastoinkäyminen tällä reissulla. Retkiluistelu on ehdottomasti itselleni mieluisin talviliikuntalaji, jota olen harrastanut  jo viitisen vuotta mieheni kanssa. Matka taittuu yllättävän nopeasti ja vaivattakin, ja kuitenkin laji kehittää monipuolisesti eri lihaksia ja saa sykkeenkin nousemaan.

Luistelimme tänään syväväylälle asti ja takaisin eli yhteensä 16 km. Peonselän kääntymispaikalla oli helppoa ymmärtää aikaisempi käsitys maailmasta pannukakkuna. Tuntui siltä, että olimme keskellä pyöreää laakea vatia, jonka yllä oli sininen kupu. Horisontti näkyi joka suunnasta. Peonselällä söimme myös eväät: banaanit ja mukilliset kuumaa mehua. Juuri sopiva eväs tälle lenkille. Kotimatkalla autossakin  ihailimme vielä kauniita huurteisia maisemia. Retki hoiti sekä ruumista että sielua. Toivottavasti Herttuankin luistelureitti pian valmistuu, jottei aina tarvitsisi lähteä merta edemmäs kalaan.

kestolinkki Jätä kommentti

Liikettä niveliin!

elokuu 15, 2009 at 3:35 pm (Aika, Ihminen, Ruumis) ()

Huolimatta urheiluhullusta vaarista, isästä ja enosta, minusta ei sitten kuitenkaan koskaan tullut liikunnan ihmelasta. Ainoa ensimmäinen palkinto taitaa olla peräisin vaarin serkuksille järjestämistä hiihtokilpailuista, joissa kilpailimme jokainen ikämme puolesta eri sarjassa. Onneksi joudun kuitenkin viran puolesta  myös liikkumaan. Lukujärjestyksen mukaan liikuntaa on tiistaisin ja keskiviikoisin, molempina päivinä kolme tuntia. Päätin, että  tänä vuonna liikun itsekin aktiivisemmin mukana enkä vain tyydy pelkästään puhaltamaan pilliin.

Syksyn tavoite, niin itselläni kuin neljännen ja viidennen luokan tytöillä, on kestävyyden kehittäminen. Kokeillemme joka tunti pururadalla, mihin asti jaksetaan juosta, ja ehkä  joidenkin kohdalla jopa, kuinka monta kierrosta jaksetaan juosta. Oma tavoite aluksi on se yksi kierros (yksi kilometri) juosten. Vaatimaton, mutta realistinen, tavoite. Vielä kymmenen vuotta sitten erehdyin uskomaan, että lukiossa juostu coopperin testin tulos olisi edelleen voimassa… Samoihin aikoihin uskoin vielä oppivani ja venyväni jazz-tanssissa spagaattiin ja chacheeseen (vai mikä se oli), mutta putosin maan pinnalle, kun venäläinen opettajamme kailotti eräällä tunnilla: ”Mennään hitaasti, että Päivikin pysyy mukana…” Taitoluistelunkin kuvioita tuli vanhoilla päivillä yritettyä omien tyttärien kanssa vaihtelevalla menestyksellä, mutta todistuksen osallistumisesta sain minäkin ja osallistuin jopa kevään loppunäytökseen polvin tutisevin.

Koululiikunnan lisäksi päätän tehdä edes kerran viikossa tunnin lenkin kesällä kävellen ja talvella luistellen. Tässä iässä on pitää kunnon eteen jo tehdä jotain, eikä vain luottaa ”luontaiseen” lahjakkuuteen ja liikkuvuuteen!

PS. Jos oikein rohkea olisin, ottaisin tavoitteeksi sen lukion coopperin testin tuloksen, mutta en taida olla.

kestolinkki Jätä kommentti

Kokemuksia, kohtaamisia ja kolahtamisia (sisäisiä kolahduksia)

kesäkuu 18, 2009 at 12:10 pm (Elämä, Kasvu, Kasvatus, Matkakertomuksia, Ruumis, Sielu) ()

Tämä on ikään kuin jatko edelliselle matkakertomus-artikkelille. Siitä olisi tullut liian pitkä, jos olisin jatkanut samaan pötköön. Sulateltavaa on kahdenkin merkinnän edestä.

Kesäkoulun toisena päivänä oli vähän hutera olo, veto hiipumassa, reissaaminenkin painoi jäsenissä eikä järjenjuoksu ollut ihan terävimmillään ja muistiinpanoistakin tuli vähän hajanaisia merkintöjä. Mieltä jäi  vaivaamaan kommentti: ”Opettajan pitäisi lempeästi rikkoa oppilaan identiteetti” Se kuulosti ensin julmalta, mutta olen sitä pohdiskellut ja siteeraankin yllättäin Kravun eli itseni käsitystä kasvusta: ”Määrittelee kasvun kivuksi, joka rikkoo kuorta, mutta on tarpeellista.” Kun jokin asia, kokemus tai ihminen ”kolahtaa”, se samalla rikkoo sitä asetelmaa, joka on jo rakennettu valmiiksi. Ikään kuin joku tönäisisi pöytää, jolle olet rakentamassa palikoista tornia. Monesti sanotaan, että ollaan ”ihan hajalla”. Se on enemmän kuin ikävä ja hämmentävä tunne, mutta ehkä kuitenkin kasvulle tai muutokselle välttämätön. Dewey sanoo, että kasvuprosessille on ominaista elävyys: se muuttuu, järjestyy ja rakentuu uudelleen koko ajan. Se, miksi jokin juttu kolahtaa, johtuu varmasti siitä, että se jollain tavalla koskettaa, järkyttää, tuntuu tutulta tai sopivalta ja hyvältä omaan pirtaan. Toisin sanoin se saa aikaisemmin kootut palat liikkumaan niin, että uusi pala sopisi samaan asetelmaan. Ahdistavalta tuntuu silloin, kun itsestä hyvältä tuntuvaa palasta ei saa sovitettua kuvioon, koska ei haluaisi rikkoa vanhaa asetelmaa.

Seinäjoella muuten oli yllättävää se, että Vesa-Matti Loiri oli tällä kertaa se, joka kolahti eniten, eikä Nick Cave, jonka odotin niin tekevän. Tuntui, että koko mies on pelkkää tunnetta ja läsnäoloa. Kolme ekaa biisiä meni siis poratessa, kunnes sain itseni taas koottua. Kun joku muu tulkitsee  tuttujen artistien ( tällä kertaa esim. Heikki Salon, Juicen, Pauli Hanhiniemen) biisejä, sanat tulevatkin esiin ja koskettavat ihan toisella tavalla kuin alkuperäisessä,  joskus kuluneessakin versiossa.

Hotelli- Kaupissa, jossa yövyin, oli mahdollisuus käyttää saunaosastoa altaineen. Ekana iltana uiskentelin ylhäisessä yksinäisyydessäni. Toisena iltana saunassa oli kaverina eräs äiti tyttärensä kanssa. Harrastin  kevyttä small talkia ja utelin, menevätkö he huomenna Särkänniemeen kuten oma tyttäreni. He eivät olleet menossa sinne vaan syöpälääkärille…Taas kolahti ja pysähdytti. Elämä heittää välillä eteen kaikenlaista; joskus se on epäreilua, joskus ihanaa, usein ristiriitaista, mutta Life is growing and this growing is life, sanoo jälleen Dewey.

”…uusiin maisemiin taas joudutaan ikuisiin muutoksiin opitaan vaan ei totuta.” (Emma Salokoski)

kestolinkki Jätä kommentti

Next page »