Pakko ei ole kuin kuolla
Kuljin eilen pyhäinpäivän iltamessusta palatessani hautausmaan kynttilämeren kautta kotiin, ja matkalla sytytin itsekin kynttilän edesmenneille läheisilleni.
Ja jälleen kerran mieleen nousi viidennen luokan opettajani usein toistama lause: ”Mitään muuta ei ole pakko tehdä kuin kuolla.” Se onkin oikeastaan tärkein asia, jonka koulussa opin, ja olen siihen varmasti jo aiemminkin Kravun kasvupiirissä viitannut. Sen kun ymmärtää, ymmärtää myös, kuinka arvokas elämä on. Oman rajallisuutensa kohdatessaan tajuaa, että se maallinen aika, mikä meillä on täällä käytettävissä, on syytä käyttää viisaasti. Tärkeintä on osoittaa läheisilleen, että välittää ja rakastaa. Se kannattaa myös sanoa heille. Lisäksi moni asia on hyvä tehdä jo tänään, koska huomisesta ei koskaan tiedä, mitä se tuo tullessaan.
Kravun paluu
Krapu mönkii kuorestaan ulos, koska taas on kasvun paikka.
On aika kirjoittaa, jotta voi myöhemmin muistaa, mitä on tapahtunut.
Paljon on vettä virrannut ravun ympäristössä viime kerran jälkeen.
Ja toivottavasti sitä virtaa vielä jatkossakin.
Seisova vesi on pahasta.
Siitä voi tulla sairaaksi.
Rapu = cancer (lat.) = tauti
Hieman kohtalokas, kryptinen, päivitys,
mutta kaikki hyvin, ainakin tänään.
Kantapään kautta koettua
Tuntuupa mukavalta, kun kantapää kestää taas astumista, ja tulipa todella konkreettisesti koettua jotakin ”kantapään kautta”. Kun on tottunut siihen, että mikään paikka ei yleensä ole kipeä, oli viikon kestänyt kipu kantapäässä oikeastaan ”terveellinen” kokemus siitä, kuinka kipu voi hallita ja vaikeuttaa normaalia elämää.
Kantapään kautta, tai oikeastaa sisäkaluja myöten, tuntuu sekin, kun muutto alkaa muuttua hieman konkreettisemmaksi. Oma koti on jo Huoneistokeskuksen koemyyntipalvelussa, jossa voi maksutta selvittää asunnon markkinahintaa http://www.ilmo.fi/kohde.php?kohde=760. Mielestäni pätee sekä ihmisiin että taloihin se, että rakkaus tuntee syvyytensä vasta eron hetkellä. Sydämestä ottaa. Huomaan myös tietynlaisia hylkimisreaktiota ja vatsankouristuksia ruumiissani käydessäni katsomassa myynnissä olevia asuntoja. Ne eivät tunnu omalta, ja tekee mieli lähteä juoksemaan pois kesken esittelyn. Onneksi on sentään mielessä yksi, jonne voisin kuvitella itseni asumaan (ja jonka pystyisin maksamaankin).
Kivusta huolimatta kantapään kautta kokeminen on tarpeellista. Voi olla jopa niin, että ihminen ei ilman kipua edes opi, tajua, muutu tai kasva. Kantapään kautta saisivat kernaasti kokea opettajan työn muun muassa ne päättäjätkin, jotka lapsen parhaaseen vedoten sijoittavat erityistä tukea vaativia lapsia yli kahdenkymmenen oppilaan luokkiin. Se mikä näyttää paperilla ”tasa-arvon ” toteutumiselta ei välttämättä toimi käytännössä. Ei ole kiva olla aina se, joka ei ymmärrä, ei ehdi, ei saa selvää, varsinkin jos vielä vieressä häiritsee joku, joka kyllä osaisi, mutta ei viitsi. Eikä ole mukavaa opettajastakaan tuntea jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Se, mikä oikeasti olisi tasa-arvoa, tarkoittaisi käytännössä pienryhmäopetusta, joustavampia ryhmäjakoja ja useampia aikuisia samassa luokassa. Mutta se maksaa. Oppilaan integrointi tasa-arvon nimissä ”normaaliin” luokkaan ei maksa. Muun muassa tällaisista puhuimme viimeisessä Toimen kokouksessa, joka oli itseäni koskettava kokemus sekin, positiivisesti sydäntä sykähdyttävä. Ryhmäni opettajat ilmaisivat muun muassa avoimesti väsymystään kaikkeen siihen paperinpyöritykseen, mikä on lisääntynyt ja mikä vie aikaa perustehtävältä ja lapselta. Toisaalta opettajat ideoivat vapaasti vastalääkkeeksi kiireelle ja suorittamiselle koulua, jonka slogan olisi Slow flow tai heittivät ilmaan kysymyksen: Millainen olisi lukuvuosi ilman oppikirjoja? Ihmeekseni huomasin, että lukuvuoden viimeinen kokoontumisemme tiivistyi juuri niiden kysymysten äärelle, joita olin lähtenyt tutkimuksessani selvittämään.
Entisen nuoren (kasvu)kipuja
Viikonloppuna Tennilän tytöt, eli kotikylän lapsuusajan kaverit, ilahduttivat minua käynnillään. Huomattiin (taas) yhdessä, kuinka juttumme pikku hiljaa ovat siirtyneet aikaisempaa enemmän ”sairaskertomusten” puolelle. Minulla itselläni oli ainakin päällimmäisenä ikävä polvivaiva, joka kaiken kukkuraksi siirtyi tyttöjen lähdettyä kantapäähän ja tuntuu nyt vielä ikävämmältä, kun toisella jalalla ei voi edes astua. Oma diagnoosini on limapussin tulehdus; bursiitti. Se saattoi tulla siitä, kun kipeän polven kanssa jouduin pitämään jalkaa epänormaalissa asennossa, ja nyt arvailenkin vain, minkä lihaksen tämä toispuoleinen varpaillaankävely seuraavaksi kipeyttää… Niinpä niin, vielä kymmenen vuotta sitten tällaiset vaivat olivat melkein tuntemattomia.
Kun odottelin kavereitani mussakaa valmistellen, soi radiossa enteellisesti entisten nuorten sävellahja. Vaikka en tosiaankaan kuulu niihin ihmisiin, jotka jumittuvat kuuntelemaan teiniaikojensa musiikkia loppuiäkseen, tuntui kuitenkin mukavalta kuunnella hyvin juonnettua ohjelmaa. Ja tunnelmaankin se sopi, sillä kyllähän aina kotikylän tyttöjen tapaamisissa ajatukset siirtyvät taaksepäin. Jäähyväiset aseille soi juuri ennen heidän saapumistaan. Olin sen itsekin aikoinaan äänittänyt kasetille. Vaikka aikaa onkin kulunut paljon siitä, kappaleen sanoma tuntuu edelleen erittäin ajankohtaiselta. Kyllä tietyt arvot syntyvät nimen omaan juuri silloin teini-iässä.
Lapsena jalkojani vaivasivat kasvukivut öisin. Jonkinlaisista kasvukivuista voi kai nytkin puhua, kun pitää hyväksyä se tosiasia, että kun ihmisen ikä pyöristyy jo viiteenkymmeneen, ei voi enää käyttää itsestään sanaa nuori. Ruumis on alkanut rapistua, vaikka sydän olisikin vielä melkein hölmö nuori sydän.Tämän totesimme tyttöjen kanssa yhdessä ja vähän sitä ajankulumista ihmettelimmekin, jälleen kerran. Onneksi meidän kaikkien vanhemmat ovat vielä niin toimintakykyisiä ja aktiivisia, että vielä voi tuntea itsensä, ainakin lapsuuskodissa käydessään, ikää kuin ”lapseksi”. Varmaan huoltajasuhde saattaa vielä toisinkin päin kääntyä tulevaisuudessa. Vaikka emme enää nuoria olekaan, tyttöjä päätimme kuitenkin edelleen olla. Se ei meidän mielestämme näin kypsässä iässä ole enää mikään vähättelevä ilmaisu, vaikka tytöttely silloin nuorempana saattoikin joskus tuntua ärsyttävältä. Tässä iässä toisaalta on taas uudelleen tyttömäisempi olo, kun pahimmat ruuhkavuodet alkavat olla jo ohi ja voi elää ikään kuin vapaammin. ”Maailma on (edelleen) täynnä salaisuuksia. Tänään jaksan nousta seisomaan, tänään jaksan itseäni katsoa…tänään aion lähteä maailmaan…” Kunhan vielä tuo bursiitti helpottaisi.
Rajapinnalla
Pyhäinpäivän viikonlopuksi suuntasimme Kuopioon tapaamaan läheisiä. Ohjelmassa oli Jarkko Martikaisen ja Timo Rautiaisen konsertti Atso Almilan johtaman Kuopion kaupunginorkesterin kanssa. Tämä Rajapinnalla-konsertti oli erittäin sopiva marraskuun ja pyhäinpäivän tunnelmiin. Martikainen aloitti konsertin kappaleella Jokainen sotilas on vihollinen. Jarkko Martikainen on oiva, kantaaottava sanoittaja ja ääneltään notkea laulaja. Kumarruskin oli niin notkea, että pitkä tukka miltei hipaisi lattiaa. Pidin kovasti myös seuraavasta Toivo nimisestä kappaleesta.
Timo Rautiainen avasi oman osuutensa Elegia-kappaleella, jossa äiti lähtee hakemaan apua naapurista, kun poika on juuri kuollut, viinan vietyä voiton. Laulussa kuvataan itsellenikin tuttua suomalaista sielunmaisemaa syrjäseudulta: ”Niin kului tunti, toinenkin ja hiljeni sen pojan peti. Ja äiti ylleen haalarin ja saappaat jalkaan veti.Yli pellon pahaisen laahusti naapuritaloon. Astui varoen vähäiseen valoon …Ei kiire vaivannut kysyjää, vain yhdestä oli huoli ”Soittakaa kirkolle kun poika äsken kuoli”. Rautiaisen Samarialainen otti ajankohtaisesti kantaa kerjäläiskysymykseen ja toimi hyvin sinfoniaorkesterin kanssa.
Mustaa huumoria oli Martikaisen Hitlerin koirasta, Blondista, kertovassa biisissä; Kaikki heiluttivat häntää, vaikka vain Blondi oli koira. Koska olen itsekin aina tiedostanut sen, että kaikki me joskus kuolemme, tykkäsin kappaleesta Kaikki me kuolemme pian. ”Vaikka mä elän kuin viimeistä päivää, kiellän sen olevan viimeinen, kavahdan terveen järjen häivää, elämää vierastan…Siis missä on rakas tai ystävä parhain, siellä sun paikkasi tänään jo on, kaikki me lähdemme liian varhain kuoleman kankeuden karkelohon”. Tykkäsin myös kappaleesta Meitä odotetaan mullan alla, joka rullasi hienosti sinfoniaorkesterin säestyksellä. Saman teeman alle sopi myös Loppusijoituspaikka.
Rautiasen kappaleista kosketti eniten Marja Mattlarin sanoittama Lintu: ”En kadu ketään niistä, joita syliini suljin, heitä sentään rakastin. Itken kaikkia niitä joiden ohitse kuljin joita väistin ja pakenin, sillä aina kun ihmisen lähelle päästin löysin lähelle itsekin, mutta jos itseäni varjelin ja säästelin heti eksyin ja palelin.”
Pyhäinpäivänä Rajapinnalla-teema jatkui VB-valokuvakeskuksen Exitus-näyttelyssä, jossa oli Minna Havukaisen kuvia kuolemasta ja surusta. Näyttelyn jälkeen veimme kynttilät Martta-mummon haudalle.
Rajapinnalla jatkoimme myös illalla, kun vapautimme mullan alta jotakin menneisyydessä vangittua ja elävältä haudattua. Se helpotti kummasti kaikkien oloa. Tarok-korteissa kuolema muuten tarkoittaa tien raivaamista uusille mahdollisuuksille, siirtymävaihetta ja muutosta. Jenni Vartiaisen Minä ja hän kertoo mielestäni hienosti sielunvaelluksesta ja siitä, kuinka uusi matka alkaa.
Naurettavien rakkauksien kirja meistä naurettavista ihmistä
Viime mökkireissulle nappasin hyllystä Milan Kunderan Naurettavien rakkauksien kirjan, joka meidän kirjahyllyymme ilmestyi vuonna 1989, mutta jonka tsekinkielinen alkuteos ilmestyi jo 1970. Vuosi 1989 oli itselle merkityksellinen vuosi; aloitin sinä vuonna opettajan työt Hälvälän koululla, valmistuin kasvatustieteen maisteriksi, sain viran ja ensimmäisen kesäloman. Kesä 1989 olikin siksi erityisen hieno. Se oli lisäksi viimeinen kesäni ennen äidiksi tulemista. Silloin oli itselläni myös viimeisiä tilaisuuksia matkustaa nuorison interrailkortilla. Teimmekin mieheni kanssa interrailin, joka suuntautui Keski-Eurooppaan: Saksaan, Unkariin, Tsekkoslovakiaan ja Itävaltaan. Se vuosihan oli erittäin merkityksellinen myös Euroopassa ja erityisesti kolmessa matkakohteessamme.
Olin silloin koukussa Kunderan kirjoihin, ja junan jyskyttäessä kohti Prahaa tunsin itsekin olevani melkein kuin joku Kunderan kirjojen henkilöistä. Tunnetta vain lisäsi se, että saimme oppaaksemme paikallisen pantomiimitaiteilijan, eli ystäviemme tutun, johdattamaan ja opastamaan meitä Prahassa, hänen omassa kotikaupungissaan Plzenissä (vierailimme Uruquellin tehtaillakin) sekä Kunderan kirjoistakin tutussa kylpyläkaupungissa Marianske Laznessa . Göttingenissä asuessamme 1994-95 paras sikäläinen ystäväni oli muuten myös tsekkiläinen. Tämä siis johdannoksi sille, miksi Kundera ja hänen kansansa kiinnostavat erityisesti…
Mutta siitä itse kirjasta ja sen naurettavista henkilöistä… Kirjan novellit kertovat kaikki jollain tavalla siitä, miten paljon vaivaa näemmekään vain mielyttääksemme toisia tai antaaksemme hyvän kuvan itsestämme. Kundera tosiaankin hallitsee julman ironian ja hahmottelee novelleissaan eteemme melkein epämielyttäviäkin ihmisiä. Erityisen vähän pidin tohtori Havelista, jolle naiset ovat vain riistaa; kaatoja, jotka hän kirjaa muistiin. Enkä voinut olla tuntematta vähän vahingoniloa, kun Havel viimeisessä novellissa, vanhana sappivaivaisena miehenä, ei onnistukaan kääntämään kylpyläkaupungissa kaikkien naisten ihailevia katseita puoleensa. Tosin hän sitten omalla tavallaan myös kostaa tämän niille ”kylmäkiskoisille” naisille. Todella ikävää on se, että nuori, Havelin ”keräilijä”-maineesta lumoutunut toimittaja, hylkää rakastamansa naisen vain siksi, että Havel, suoritettuaan ”katsastuksensa”, tuomitsee tämän huonoksi valinnaksi, (ja tämä vain siksi, että Havel ymmärtää itse tulevansa torjutuksi tämän toimittajaan syvästi rakastuneen tytön taholta). ”Muistakaa hyvä ystäväväiseni, että kunnon kalamies heittää pienet kalat takaisin veteen.” ARG! Tuollainen itseään täynnä oleva naistensankari, vanha irstailija, on jotain, mitä en todellakaan voi sietää! Mutta Kundera onnistuu kyllä hyvin kuvatessaan, kuinka pienestä tällaisen miehen itsetunto on kiinni. Ja kuinka pinnallisten asioiden ympärillä hänen elämänsä pyörii.
Mutta entäs me naiset! Teemme kaikki konstit, että peräämme katsottaisiin, mutta älähdämme heti, jos joku tekee sen niin avoimesti kuin Audi-mies. Vaikka en tosiaankaan havittele Havelin kaltaisia miehiä, olin tässä ihan äsken, ikäkriisiä potiessani, pahoillani, kun tajusin, että ne ”vanhat irstaat miehet” eivät välttämättä enää kiinnitäkään huomiota ikäisiini naisiin,vaan saalistavat nuorempaa riistaa. Niin turhamainen, pinnallinen ja naurettava sitä siis on itsekin, että toivoisi, että joku vielä ”viheltäisi” perään. (Tosin sellaista on konkreettisesti tapahtunut vain kerran, kun olin 15-vuotias.) Ei siis ole kiva muuttua naisena ”näkymättömäksikään”. Tätä näkymättömäksi muuttumista käsittelee muuten Doris Lessing kirjassaan Kesä ennen pimeää. Toisaalta taas kauheata olisi olla olemassa vain toisen ihailun ja katseiden kautta. Onneksi suomalaismiehet eivät taida olla ihan samanlaisia metsästäjiä kuin Kunderan kuvaamat tsekkiläiset. Ja mä voisin nyt kyllä lopettaa tämän naisten ja miesten sekä suomalaisten ja tsekkiläisten luokittelun! Ihmisiähän me kaikki ollaan, ja jokainen kai tahtoo tulla hyväksytyksi kokonaisuutena, kaikesta huolimatta, kaikkine heikkouksineen ja naurettavuuksineen, tai jopa juuri niiden vuoksi!
Kaksi naista ja kosketusta vailla vapiseva mies
”Ihon alla, tiedän sen, mulla kaksi naista on…Kaksi naista, luulen niin, lyötiin yhteen vartaloon. Toinen päätyy naimisiin ja toinen turmioon. Olen kaunosilmä, villiviini kumpaa vaan, lailla lemmikin ja ohdakkeen on kaksin kauniimpaa. Toinen kylvää purnukoihin rosmariinin siemenet…Toinen tanssii perennoilla ja kiljuu kuutamoon…Kumman tahdot kumman meistä…Miten kestät kahta naista, joista toinen istuttaa, toinen taas aina kaiken repii juuriltaan?…” (Sanat Tuure Kilpeläinen, Vuokko Hovatta laulaa levyllä Liaani)
Jotenkin tästä tunnistaa itseään…
Ja tämä Kosketusta vailla vapiseva mies on kuin tehty Iloisimman surun Sauli Rekelästä (kts. edellinen postaus), ja onhan näitä ihan elävässä elämässäkin nähty. Myös tähän Vuokon esittämään lauluun on sanat tehnyt Tuure Kilpeläinen, ja tosi hyvät sanat onkin tehnyt, molempiin!
Säkenöivästä voimasta
Mies yllätti iloisesti perjantaina kysymällä, haluaisinko lähteä seuraavana päivänä Ismo Alangon konserttiin, liput olisi…Että haluaisinko!? Lienee turha kysymys! Konsertti ei olisi voinut osua parempaan saumaan; eilen oli blue mood, alavireinen olo, melkein kuin tiskirätti, eikä edes ylpeä sellainen, vaan vanha, virttynyt ja repaleinen. Mutta mikä parantava voima elävällä musiikilla onkaan! Oli upeaa nähdä oma idoli, joka on ihan niin kuin ennenkin, ellei jopa parempikin. Sama ihana ”virnunaama”, ja varsi kuin visakoivulla. Ja se energia! Sillä olisi voinut lähettää raketin kuuhun! Ainakin se energia tarttui yleisöön ja kuumensi koko Kellarin.
Setti alkoi uuden levyn biiseillä Onnellisuus, Sun täytyy olla viileä, Loputon kasvu…Niin kuin arvelinkin jo levyarviossani, biisit toimivat keikalla. Erityisesti tykkäsin kahdesta viimeksi mainitusta. Niissä on sellainen lentoonlähdön meininki. Ihan keikan alussa piti kuitenkin keskittyä vähän reviirin puolustukseen. Olen näköjään agressiivinenkin fani tarvittaessa…Aloituspaikkani oli hyvä; katseyhteys Alankoon ja sopivasti tilaa ympärillä (n. 10 cm). Ensin siihen tuli yksi heiluva örveltäjä ystävänsä kanssa, ja se vaatimani kymmen senttiä rikkoontui… No, mulla on hyvä taktiikka: pitkät jalat tukevasti haara-asentoon ja aggressiivista ”pyrstön” heilutusta. (Ymmärrän hyvin lintujen reviirin puolustus”tansseja”.) Sain kuin sainkin tällä konstilla häädettyksi ne kaksi, mutta seuraava hyökkäys oli tulossa kohti kuin panssarivaunu iäkkäämmän ja leveämmän pariskunnan muodossa. He jyräsivät tilaa meidän jo paikalla olevien keskelle ja jäivät hytkyttelemään kuin humpan tahtiin! ÄRSYTTI! (Tiedän: Olen lapsellinen ja näköjään vielä ikärasisti, vaikka varaa ei olisi ja että olisi peiliinkatsomisen paikka) Mutta onneksi parantava musiikki tempasi mukaansa ja haihdutti ärsytykset.
Uuden levyn biisien jälkeen vanhemman tuotannon aloitti Tällä tiellä, joka toimi! Muutakin Hassisen koneen repertuaaria tuli mm. lempparini Levottomat jalat, jotka mulla taitaa olla hautaan asti, mutta niin on Ismollakin! Säätiön tuotannosta on edelleen ajankohtainen Kun Suomi putos puusta ja hyvä on Sisäinen solariumkin. Tykkään kovasti myös Paratiisin puusta sekä kappaleesta Rakkaus on ruma sana. Kaksi tuntisen latingin viimeinen neljännes kului Siekkareiden viitoittamalla tiellä. Mutta on se Teho Majamäki todella nimensä veroinen virtuoosi. Korvaa yksinään kokonaisen bändin! Mul on aina nälkä ja koko ajan jano, Kuka teki huorin, Peltirumpu sekä ihan psykedeelinen versio Apua, elintaso laskee-kappaleesta!! HALLELUJA!! Kaksi encorea vielä päälle; toisen niistä päätti iki-ihana Rakkaudesta ja ihan viimeinen veto oli kevyesti Taiteilijaelämää.
Kyllä pyyhkii taas iloisesti tällä tiskirätillä! Se on huuhdeltu virtaavalla vedellä.Suorastaan kuljen hieman maanpinnan yläpuolella, vaikka nimmaria en jäänytkään hinkumaan käteeni, kuten joskus aikaisemmalla keikalla olen tehnyt. Loppuun vielä pientä brassailua; Olen pässyt lähietäisyydelle äiti Alankoakin, kun kymmenisen vuotta sitten harjoittelimme vierekkäin promootiota varten vanhoja tansseja. Anna-Liisa Alanko oli silloin hieman aiemmin väitellyt aiheesta Immi Hellen ja kansalliset kasvatusaatteet. Minä en ollut väitellyt kuin mieheni kanssa…
Laskainen lasketaan, paastonaika alkaa…
Jonkinlainen raittiinilmanmyrkytys saattaa iskeä, koska vietin tänään kolme tuntia työnikin puolesta laskiaismäessä, ja huomenna on samanlainen satsi luvassa. (Liikuntaa on lukujärjestyksessäni sekä tiistaina että keskiviikkona, molempina päivinä kolme tuntia, ja se on erittäin hyvä järjestys tällaiselle laiskiaiselle!) Patja-jätesäkissä-viritykseni laskuvälineenä osoittautui muuten lastenkin mielestä niin mainioksi, että sitä ihan jonotettiin, enkä aina olisi edes raaskinut antaa sitä lainaan.
Nyt on sitten meluttu mäessä ja mässätty kermapullia niin, että hiljentyminen ja pidättäytyminen ei ole ollenkaan pahitteeksi.Tällaiselle heikolle ihmiselle, joka ei vieläkään ole mieltänyt sairastavansa diabetestä, on erittäin tervetullut tämä vuotuinen mahdollisuus paastoon. (Ihan kuin se ei nyt olisi muulloinkin mahdollista…) Kieltäydyn siis huomisesta alkaen ainakin pääsiäiseen asti karkeista. Vuosi takaperin otsikoin blogini: Mediapaasto tarpeen? Siihen en nytkään yllä, vaikka myöntää täytyy, että olen liiankin tiukasti kiinni verkossa, ja se aika on pois mm. tutkimuskirjallisuuden lukemiselta tai kuopuksen kanssa leikkimiseltä. Selittelen melko uskottavasti itselleni, että olen tätä kautta löytänyt paljon kontakteja ja lähteitä. .. joka on kyllä ihan totta myös.
Laskeutumista henkevämpään aikaan edesauttoi viime sunnuntaina Jorma Hynnisen ja Kiril Kozlovskyn hieno konsertti: ”Elämän kaari – Oskar Merikannon lauluja”. Jorma Hynninen on mummimme ”idoli” ja olimme ostaneet hänelle joululahjaksi lipun tähän konserttiin. Ystävänpäivän kunniaksi lähdin kaveriksi, ja oli hyvä, että lähdin. Hynninen on tietty karismaattinen tulkitsija (katkelma Juha-oopperasta:http://www.youtube.com/watch?v=wqIo3a9bS4g), mutta erityisesti ihastuin tällä kertaa intohimoiseen ja vimmaiseen pianistiin. http://www.fazerartists.fi/kirilkozlovsky.html
Merikannon tuotannosta itselle tuttuja olivat kepeät laulut kuten Pai, pai paitaressu (Mustakallio) ja Kullan murunen (J.H. Erkko), mutta suurimman vaikutuksen tekivät dramaattisemmat Ma elän (Larin Kyösti), Myrskylintu (Kasimir Leino), Balladi (Ilmari Kianto) sekä Merellä (J.H. Erkko) Molemmat artistitkin olivat mielestäni näissä lauluissa parhaimmillaan, kun saivat päästellä täysillä, ja ehkä ilmaista samalla omankin elämänsä kokemuksia, erityisesti Hynninen, arvelisin. Merikanto on säveltänyt niin, että musiikissa voi kuulla kyyhkyjen kujerruksen, tuulen tuiverruksen ja meren kuohunnan.
Lopuksi vielä vähän perinnetietoa. Tänä aamuna oli yhteenotto kuopuksen kanssa, kun yritin selvitellä takkuja hänen hiuksistaan. Harmi, kun en silloin ollut vielä lukenut tätä kansanviisautta: ”Kun laskiaisena kampaa tukkaa yhdeksän kertaa, niin kasvaa pitkä tukka.” Tuo tieto olisi voinut tehdä toimituksesta helpomman. Tänään pitää myös lakaista tupa oven suusta perälle päin sitä varten, että talo rikastuisi. (Vanhat merkkipäivät SKS) Ei olisi pahitteeksi sekään tässä ”konkurssissa”.
Huikean hienoa!
Avasin tänään oman retkiluistelukauteni Oravissa häikäisevän upeissa maisemissa. http://www.saimaaholiday.net/oravi/index.php?page=retkiluistelu
”Matkanjohtajana” toimi hokkariblokin isäntä, jonka sivulta voinee pian ihailla samoja maisemia valokuvista. http://hokkaribloki.wordpress.com/. Puut olivat kuin sokeroituja, oikeastaan ne olivat melkein satumaisen epätodellisen näköisiä; kuin tekolumella kuorrutetut muovikuuset jouluna tai vanhojen elokuvien talviset lavasteet. Pakkasta oli kyllä -18, mutta onneksi ei ollut viimaa, joten hyvin tarkeni, kun oli pukeutunut sään mukaan (urheilukerrasto on muuten huippukeksintö!) Jääkin oli hyvässä kunnossa. Tosin oma retkeni alkoi kyllä itkuntirskahduksella, kun heti sadan metrin jälkeen lensin rähmälleni, kun en muistanut varoa oudokseltaan railoja, vaan lähdin viilettämään täyttä häkää. (Mites se olikaan: ”Ylpeys käy lankeemuksen edellä”…Ajattelin tietty jo vanhana konkarina näyttää, että kyllä lähtee…:) No, se könähdys oli onneksi ainoa vastoinkäyminen tällä reissulla. Retkiluistelu on ehdottomasti itselleni mieluisin talviliikuntalaji, jota olen harrastanut jo viitisen vuotta mieheni kanssa. Matka taittuu yllättävän nopeasti ja vaivattakin, ja kuitenkin laji kehittää monipuolisesti eri lihaksia ja saa sykkeenkin nousemaan.
Luistelimme tänään syväväylälle asti ja takaisin eli yhteensä 16 km. Peonselän kääntymispaikalla oli helppoa ymmärtää aikaisempi käsitys maailmasta pannukakkuna. Tuntui siltä, että olimme keskellä pyöreää laakea vatia, jonka yllä oli sininen kupu. Horisontti näkyi joka suunnasta. Peonselällä söimme myös eväät: banaanit ja mukilliset kuumaa mehua. Juuri sopiva eväs tälle lenkille. Kotimatkalla autossakin ihailimme vielä kauniita huurteisia maisemia. Retki hoiti sekä ruumista että sielua. Toivottavasti Herttuankin luistelureitti pian valmistuu, jottei aina tarvitsisi lähteä merta edemmäs kalaan.
Kravun kasvupiiri 
