Täti lähti Amerikkaan ja otti mukaan…
Mummostakohan tuli mieleen evakkoreki ja muuttaminen. ..Olen alkanut miettiä, mitkä ovat niitä tavaroita, jotka ottaisin mukaani, jos muuttaisimme tästä koulusta pienempään asuntoon. Jostainhan pitäisi varmasti luopua…Silloin, kun muutimme rintamamiestalosta tähän, oli toisin päin. Piti mennä huutokauppaan huutamaan ruokasalin kalusteet. (Yhdet vihreät viinilasit huudettiin muuten miehen kanssa vahingossa kilpaa meille, kun en ensin tunnistanut ääntä takanani.) Hmm, eikös kuulostakin porvarilliselta, mutta tunnustan: Minusta on ihanaa kattaa sunnuntailounas saliin, puhumattakaan juhlapyhien ruokailuista. Sitten, kun vielä joskus saa houkuteltua tytöt soittamaan viulua ja pianoa, on äidin idylli täydellinen…;)
Mutta kohta viulistikin alkaa kalustaa omaa opiskelukämppäänsä, ja tämä neliömäärä alkaa todellakin olla liian kallis ylläpitää. Olenkin jo tehnyt mielikuvamuuttoja Etuoven sivuilla, ihan vain kypsytelläkseni ajatusta. Tuntuu kyllä aika hassulta, kun asuntokauppasivuilla pääsee sillä tavalla ”tirkistelemään” toisten koteja, mutta toisaalta erittäin kätevää ja helppoa mahdolliselle asunnonostajalle.
Löytyikin muuten yksi siistin näköinen asunto, jopa kuopuksenkin mielestä. En tosin olisi aikaisemmin uskonut, että katsoisin ”sillä silmällä” turvallista tiilitaloa. Olenhan aina retkahtanut vähän ränsistyneen näköisiin puutaloihin. (Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin…?) Jonkinlainen rappioromantiikka kiehtoo; Itä-Saksan puolellakin huokailin aina ihastuksesta…”Oi, tämä ikkuna on ollut rikki varmasti sodasta asti…!”
Niistä ruokasalin kalusteista saattaisi siis muutossa joutua luopumaan, nyyh! Luopua en kuitenkaan haluaisi Kiljusen herrasväen navetan vintiltä pelastamastani keittiönkaapista, jonka mummo ja pappa aikoinaan kimppaan mennessään ostivat, ja jonka mieheni entisöi hienoksi. (Leikkuulaudat tosin puuttuvat edelleen.) Hienoa olisi pitää se, samoin Kiljusten huushollista saatu, sivustavedettävä sohvakin, joka on petsattu uudelleen. Oma nojatuoli ja keinutuli täytyisi ottaa mukaan, kuten myös piano, kirjat hyllyineen, äidin tekemä ryijy, pari itselle tärkeää taulua (työkaverin maalaama auringonkukka ja naiivistinen Vastatuulessa-taulu), viherkasvit, sängyt ja sohvat… Ei taitaisi evakkorekeen paljon tältä alustavaltakaan listalta sopia…. Ja mitenkähän on sen tiilitalonkaan kanssa?
Jokin on kuitenkin selvää. Kavahdan heti tällaisia asuntoilmoituksia: ”Remonttitaitoisen ihannekoti runsaspuustoisella reilun puolen hehtaarin tontilla…” Aikansa kutakin. Vaikka tulenkin varmasti ruokasalin lisäksi ikävöimään nykyistä koivujen ympäröimää pihaamme ja erityisesti kaikkia perennapenkkejä, jos/kun tästä joskus lähdetään.
PS. Löytyisikö muuten ketään, kuka haluaisi muuttaa alivuokralaiseksi yläkerran vinon katon alle?
”Jos mie viel senkii näkisi…”
”Jos mie viel senkii näkisi ko…” oli mummollani tapana sanoa. Ja yllättävän paljon mummo ehti nähdäkin. Arvelen, että mummon pitkän iän salaisuus oli juuri tuo halu nähdä ja kokea jotakin tulevaisuudessa tapahtuvaa. Taidan olla siinä asiassa mummokseni. ”Eteenpäin! sanoi mummo lumessa…!” Mummo tuli mieleen myös eilen lähtiessäni apurahojen jakotilaisuuteen Pieksämäen Poleeniin.
(Tiesitkö, että kulttuurikeskus Poleeni on saanut nimensä suomalaisuusmies Rietrikki Polénin (1823–1884) mukaan? Pieksämäkeläisen papin poika Rietrikki Polén teki ensimmäisen suomenkielisen väitöskirjan ”Johdanto Suomen kirjallisuushistoriaan” vuonna 1858.)Tiedän, että mummo olisi ollut puolestani tosi iloinen ja ylpeä, joten laitoinkin siksi lähteissäni sormeeni mummolta perimäni kivisormuksen. Tilaisuus oli tietysti juhlava ja virallinen. Apurahakansiot jaettiin ihan henkilökohtaisesti jokaiselle saajalle. Minua kieltämättä vähän jännittää tuollaiset tilaisuudet, joissa pukeutumiskoodi on lähinnä mustavalkoinen ja ohjelma virallisesti painettu. Mutta selvisin pyörtymättä, mitä nyt vähän kainalot hikosivat, ja olin muuten aivan oikein pukeutunutkin tilaisuuteen. 😉
Nyt on sitten tietty vähän enemmän suorituspaineita ja velvotteitakin sen apurahan vuoksi. Mutta kyllä on todella hienoa saada ensi syksynä syventyä tutkimukseen ja opiskeluun sekä lisäksi rampata kaikki mahdolliset seminaarit, joissa voi keskustella hengenheimolaisten kanssa, eikä tarvitse ottaa niiden vuoksi edes palkatonta virkavapaata. Jee!
Koska Vaasa jäi tuhkapilvien vuoksi tältä erää näkemättä, väsäsin lohdutukseksi äsken abstraktin Kasvatuksen historian päiville Jyväskylään. Päivien otsikkona on lupaavasti ”Sivistys ja toivo” ja oman esitykseni otsikkona ”Bildung ja demokratia toimintatutkimuksessa”. Kesäloma alkaakin mukavasti näillä Jyväskylän päivillä heti tytön lakkiaisten jälkeen. Jatkan varmaankin Jyväskylästä Hollolan kautta Tampereelle Annikinkadun runofestivaaleille, jonne tulee kaksi kuuluisaa ja harvinaista ulkomaalaistakin esiintyjää: Jaan Kaplinski ja John Giorno. Päivien teemana ovat miesrunoilijat. Löysin Kaplinskin runoja googlaamallakin, ja ainakin yhden runon perusteella huomasin, että käsityksemme maailmasta vaikuttavat samansuuntaisilta. Pitää lainata kirjastosta ihan kirjakin. Ja John Giarnon elämänkumppani on kuulemma ollut Andy Warhol ja hän on tehnyt yhteistyötä myös mm. Patti Smithin kanssa. ”Because the night belongs to lovers….”
Think that!! Jos mie viel nekkii näkisin…!
Harmittavia pilviä taivaalla!
Luonnonvoimien edessä on välillä antauduttava ja luovutettava. Se Vaasan toimintatutkijoiden tapaaminen peruuntui tänään tuhkapilven takia. Vaikka jännitinkin esiintymisreissua, niin ainakin yhtä paljon myös odotin sitä. Lisäksi olin mielestäni siihen hyvin valmistautunutkin… mutta aina ei voi voittaa… Terveellisiä kokemuksiahan nämä ovat meille ihmisille, jotka luulemme itse hallitsevamme maailmaa. Nyt on junaliput ja hotellit sitten peruttu ja kohtalokaverin kanssa harmitukset jaettu. Joten pitänee orientoitua kolmeen ihan tavalliseen koulupäivään.
Tyttärenkin matkasuunnitelmat venyvät samaisesta syystä. Matka etenee nyt maan tasalla junaraiteilla ensin Münchenin liepeille ystäväperheen huomaan! Suurkiitos heille avusta!
Huhtikuu on ailahtelevaista aikaa, ja onhan se erotiikankin aikaa. Katsoin eilen Runoraadin, johon elokuvaohjaajat olivat ohjanneet lyhytelokuvan valitsemaansa eroottiseen runoon. Tykkäsin erityisesti kahdesta runosta: Johanna Vuoksenmaan ohjaamasta: ”Rakastaisin sinua niin kuin kaikkea ensimmäistä…” (Katriina Koskinen) ja Petri Kotwican ohjaamasta Lassi Nummen runosta Koskettamatta. Niissä oli sellainen odotuksen ja pidäteltyjen intohimojen tunnelma. Haluaminen on minusta ollut aina paljon parempaa kuin saaminen. ”Luonnonvoimien edessä on välillä antauduttava ja luovutettava” 🙂
Runovideot voi katsoa Areenalta: http://areena.yle.fi/video/860086
Miksei asioista puhuta niiden oikeilla nimillä…?
Vastaus otsikon kysymykseen lienee, että asiat, joista käytetään kiertoilmaisuja, ovat usein pyhiä tai pelottavia. Niitä kunnioitetaan niin, ettei niiden nimeä lausuta ääneen. Karhulla on monta nimeä suomen kielessä: Kontio, Ohto, Otso, Otsonen, Otto, Kouki, Kouko, Kouvo, Korven kuningas, Kultaherra, Metsän kulta ja hopea, Metsän (kultainen) kuningas, Metsän (kultainen) omena, Mesikämmen ja Nalle.Karhun lisäksi tällaisia pyhiä asioita ovat ainakin kuolema ja sukupuolielimetkin, tosin v-alkuinen kiertoilmaus on jo melkein kulunut käytössä.
Itselleni tällaiseksi tabuksi on muodostunut väitöskirja. Ei edes siksi, että pelkäisin kovin sen valmistumisen puolesta, vaan siksi, että pelkään, ettei minua, mahdollisen valmistumiseni jälkeen, pidettäisikään enää sopivana opettajaksi. Pelkoni taustalla lienee se vanha käsitys teorian ja käytännön välisestä kuilusta. Toisaalta pelkään, ettei minuun enää sitten suhtauduttaisikaan kuin tavalliseen tallaajaan. (Tässä pelossa taitaa olla jotain jäänteitä luokkajaosta, ”herravihasta” yms.) Pelkoni kuulostavat näin ääneen sanottuna kieltämättä liioitelluilta. Onhan väitelleiden määrä viime vuosina kasvanut hurjasti, ja siitä on tullut melko tavallinen juttu. Tunnen itsekin ainakin kolme väitellyttä luokanopettajaa, jotka toimivat edelleen luokanopettajina. Ja miksi eivät toimisikaan! Ei kai siinä tosiaan ole mitään pahaa/arveluttavaa, että haluaa luokanopettajanakin hieman kehittää itseään sekä laajentaa tietämystään ja näkökulmaansa. Mutta toisaalta olen myös kuullut, että on olemassa ihmisiä, jotka suhtautuvat pelkojeni suuntaisesti väitelleisiin opettajiin. Monella muulla alalla tämä kynnys ei välttämättä enää ole niin vaikea ylittää.
Joka tapauksessa olen ollut sellainen ”pelkuri”, että olen käyttänyt mieluummin itsestäni ympäripyöreätä jatko-opiskelija-ilmaisua, mikä tietysti on myös aivan totta. Kysymykseen, mitä opiskelen, olen vastannut : Kasvatustiedettä lisää. (Mikä myöskin on totta.) Viimeinen kysymys on ollut aina kiusallisin: Mikä sinusta sitten tulee? Kiusalliseksi sen on tehnyt kuitenkin erityisesti se, että minua on ärsyttänyt, että pitäisi aina tulla/valmistua joksikin. Siihen kysymykseen olen sanonut, että opiskelen huvikseni, ja se varsinkin on erittäin totta! Mutta tottahan on sekin, että olen saanut 2008 jatko-opiskelijaoikeuden tutkimussuunnitelmalla, johon piti merkitä myös se tavoiteltava tutkinto…Nyt tämä tavoiteltava tutkinto paljastuu pian julkisesti, kun maakuntarahaston apurahojen saajat julkaistaan lehdessä. Tulen siis esiin kaapista, vai pitäisikö sanoa, kammiosta. Eräänlaista emansipatiota tämäkin.
Niin paljon kuin edelleenkin pidän työstäni luokanopettajana, juuri sen käytännönläheisyyden vuoksi, odotan kieltämättä innolla myös sitä, että saan upota ensi syksynä kirjoittamaan sitä väitöskirjaa. (Huh, taas onnistuin sanomaan sen.) Ihmisiä ei saisi väkisin jakaa toisensa poissulkeviin luokkiin ja lokeroihin; ”joko tai”. Ihmiset voivat olla myös ”sekä että”. Sellaiseen ajatteluun tähtää myös toimintatutkimukseni, jossa me opettajat olemme oman työmme tutkijoita.
PS. Hauska tosikertomus tietyistä stereotypisistä asenteista: Mieheni joutui kerran lähtemään pihatöistä suoraan terveyskeskuksen päivystykseen. Vastaanotossa häneltä kysyttiin ammattia, johon hän vastasi: ”Professori”. Tähän virkailija kommentoi: ”Ei kun ihan oikeasti!” Ilmeisesti mies ei pihakamppeissaan näyttänyt tarpeeksi professorilta…:)
Kasvupiireistä
Meillä on kotona nyt ihan konkreettinenkin krapujen kasvupiiri. Akvaariosta löytyikin, kun tarkemmin katsoi, ainakin seitsemän ravunpoikasta. Hyvä tietysti, että tuottaa tulostakin se niiden vapaapainia muistuttava parittelu… ”Rapujen parittelu on rankkaa puuhaa, ja viljelyoloissa on huomattu että osa naaraista jopa kuolee painiskelun tuloksena.” Kuorenvaihdon lisäksi siis parittelukin on naaraille hengenvaarallista.
Veikeitä nuo pikku ravut. Vanhempansa lymyävät kantojen suojassa vain tuntosarviaan heilutellen, mutta jälkikasvu on paljon vilkkaampaa. Ne kiipeilevät ”puissa” eli kasveissa ja vipeltävät muutenkin soraa pöllyttäen. Kuopus, jolle akvaario on itse asiassa perustettu, ei ole ihan yhtä innostunut rapujen lisääntymisestä. Täytynee hankkia vähän kalojakin lisää, että tasapaino säilyy.
Varsin kasvattavaksi on muodostunut keskimmäisen lapsen ”reilikin”. Hän joutui valitettavasti käymään lääkärissäkin Zagrebissa, mutta nyt on täsmälääkkeet vaivaan ja matkaa vielä viikko jäljellä. Ja niin kuin jo sanoinkin edellisessä blogissani: Sådant är livet! Pulassa on siis oltu jo ennen varsinaista matkakohdetta Pulassa.
Oma kasvupiirini laajenee ensi viikolla kansaivälisemmäksi, kun lähden Vaasaan tapaamaan pohjoismaisia toimintatutkijoita. Englanninkielisen esitelmän olen jo oikeastaan valmistellut; Dillonin kurssin kirjoitelmasta ja Ecerinkin hakemuksesta oli sitä tehdessä paljon apua. Eilen vielä vierailin eläkkeellä olevan englannin opettajan luona, joka ystävällisesti luki esitelmäni ääneen sanelulaitteelle, josta voin sitten harjoitella esim. sellaisia sanoja kuten subject, joka on mun poskilihaksille lähes mission impossible. Tämä Grand Old Lady kyllä ihanasti rohkaisi minua ja tarjosi pashaa ja kulitsaa viehättävässä kodissaan, jossa ortodoksisuus näkyi rauhoittavina ikoneina ja iloisina pääsiäismunina. Suurkiitos hänelle vielä!
Olen vähän pureskellut kynsiänikin Vaasan reissun takia, mutta nyt alan jo relata, sillä huomasin ohjelmasta, että ainakin neljä viidestä suomalaisesta osallistujasta on ennestään tuttuja, enkä usko, että ne norjalaiset ja ruotsalaisetkaan haluaisivat minut syödä. Tosin itsestäni ja puheistani en voi mennä takuuseen… Aikoinaan OKL:n englannin suullisen ilmaisun kurssilla saimme käteemme jokainen jonkin esineen, joka piti esitellä muille englanniksi. Minä sain rusinarasian ja aloitin puheeni: I like to eat russians…
”Äiti-aurinko”
En ole äitinä edes mitenkään huolehtivaisimmasta päästä: En edes valvo huolestuneena odottaen koska ovi kolahtaa yöjuoksujen jälkeen. En muista tarkistaa repuista viestejä tai huolehtia lasten läksyistä. Toisaalta tämä on opettanut lapseni kantapään kautta huolehtimaan niistä itse. Sukat ovat olleet parittomia ja vaatteet usein kirpputorilta tai ystäviltä perittyjä. Letintekoyritykseni purkaantuivat aikoinaan jo koulumatkalla aamulla taxissa. Ei siis olekaan ihme, että täysi-ikäiset tyttäreni väkertävät ranskalaisia lettejä ja nutturoita sekä mallailevat vaatteita sävy sävyyn…(Olisin ehkä sopinut paremmin äidiksi kolmelle pojalle, joiden päät parturi olisi ajellut paljaaksi neljästi vuodessa.)
Kuitenkin me äidit ja lapset olemme toisissamme niin kiinni. Lapsen ilo on myös äidin ilo ja lapsen suru äidin suru. Enkä halua edes kuvitella, miten toimisin, jos joku tekisi pahaa lapselleni…
Eilen oli huoli ja harmi, kun keskimmäisen tyttären matka alkoi lentokoneen moottorivian vuosi monen tunnin odotuksella Ryanairin kentällä Tampereen laitamilla. Vasta yöllä yhdeltä reissulaiset olivat sitten saapuneet hotelliin Milanossa, vaikka aikataulun mukaan olisi pitänyt olla perillä jo iltapäivällä. No, elämää ei sen enempää… Sitähän matkat symboloivatkin. Kaikkea ei voi suunnitella eikä ennakoida. Toivottavasti matka kuitenkin jatkuu onnellisempien tähtien alla.
Tämä reissussa oleva tyttö kirjoitti ala-asteella runon äiti-auringosta. Se on luonnollisesti paras runo, jonka olen lukenut. Kyllähän me kaikki äidit olemme kuin aurinkoja, joita lapset, planeetat, kiertävät. Äiti-auringon vetovoima pitää meidät sillä kiertoradalla, halusimme tai emme. Ja meillä äideillä on jokin kolmannen asteen yhteys lapsiimme…
Kiristääkö vanha kuori?
”Kun rapu tuntee kuorensa alkavan käydä liian pieneksi, se alkaa valmistautua kuorenvaihtoon. Rapu ottaa talteen vanhan kuoren kalkin, siirtää sen ravunkiviin ja alkaa kasvattaa uutta pehmeää kuorta vanhan kuoren alle.Paine kasvaa kuoren sisällä ja viimein rapu ryömii ulos selkäkilven ja pyrstön välisen kalvon repeytyessä.Tämä on herkkä hetki ja kuorenvaihdon epäonnistuessa rapu kuolee. Kuoresta kömpii ulos pehmeä rapu, sen uusi kuori on pehmeää kuin iho. Muutamaan tuntiin rapu ei juuri voi liikkua ja kuoren kovettuminen kestää muutamia päiviä.” (Raputietokeskus)
Jokin aika sitten mietin sitä, miltä kuorenvaihto mahtaa tuntua ja onko rapu jossain vaiheessa ihan kuoreton. Kun otin asiasta selvää, sain tietää, että kuorenvaihto onkin melkoisen dramaattinen tapahtuma, kuten edellä mainitusta voitte lukea.
Vaikka kaikki eivät sitä ehkä uskoisikaan, pidän paljon säännöllisyydestä sekä tutusta ja turvallisesta ympäristöstä. Lapsenakin viihdyin koulussa juuri siksi, että siellä oli niin selkeä ja turvallinen järjestys, jollaista kotona ei aina ollut tarjolla. Myönteiset kokemukset koulusta vaikuttivat varmasti ammatinvalintaankin, sillä kirjoitin ystäväni-kirjaan jo alaluokilla toiveammatiksi opettajan. Pikkuveljelle pidin joka päivä kotikoulua, ja tämä muuten lukikin jo neljä-vuotiaana Kolme etsivää-kirjoja. Olen siis ihan kutsumusopettaja. Vasta viime aikoina olen alkanut ajatella, että ehkä voisi tehdä jotain muutakin joissain muissa ympyröissä. …
Kutsumusopettajalle sopii tietysti kodiksi vanha koulu. Vaikka minulla ehtikin olla ennen tätä kouluasuntoa viisi muuta kotia, ei muuttaminen niistä aikaisemmista kodeista tuntunut laisinkaan niin suurelta asialta kuin jo pelkkä ajatuskin siitä, että tästäkin kodista pitäisi luopua. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut jälleen seurata asuntomarkkinoitakin…
Ja tunnustaa täytyy, että joskus olen kuvitellut sitäkin, miltä tuntuisi elää ”sinkkuna cityssä eikä perheellisenä periferiassa” Olisikohan se niin paljon helpompaa kuin kuvittelen?
Vaikka turvalliset puitteet ja kehykset ovatkin itselleni tärkeät, pidän silti vaihtelusta ja uusista tilanteista. Seurasin keskimmäisen tyttären matkavalmisteluja interrailia varten ja mieleen tuli ajatus: Entäs jos lähtisi itsekin ”ihan ihekseen” seikkailemaan reppu selässä.
Olin samanikäinen kuin tyttäreni nyt, kun kiersimme mieheni kanssa Pohjolaa junalla. Se oli kasvattava ja mieleenpainuva reissu monella tapaa. Sitä tulee olemaan varmaan tyttärenkin reissu poikakaverinsa kanssa. Todennäköisesti kyllä saamme matkalta viestin: ”Olemme Pulassa!”, sillä matka suuntautuu Italian lisäksi Kroatiaan.
Kauko Röyhkä laulaa Talo meren rannalla kappaleessa: ”Ehkä talo on lukittu eikä ole avainta. Mut jos käännyn pois, en koskaan saa tietää sen ihmeistä.” http://www.justsomelyrics.com/2485783/Kauko-R%C3%B6yhk%C3%A4-&-Narttu-Talo-meren-rannalla-Lyrics
Ja jollainlailla lohdutti tämäkin fakta ravusta: ”Ravuilla ei ole luutuvia ruumiinosia, jotka säilyisivät koko niiden elinajan.”
PS. Hassu juttu: akvaariomme hiekalta löytyi juuri tänään toisen rapumme vanhat kuoret. Ravut ovat uusia tuttavuuksia akvaariossamme ja seuraan näitä lajitovereita tietty suurella mielenkiinnolla. Lisäksi löytyi myös pari rapuvauvaa. …Ja illalla tuli vielä sähköpostissa tieto apurahasta, jonka turvin pystyn ensi syyslukukaudella tekemään ”sitä jotain muuta”! Huh, heikottaa!
Kravun kasvupiiri 