Uusi vuosi edessä, vanha takana
Eilen katselin valokuvia tämän vuoden varrelta ja ilokseni sain huomata, miten paljon mukavia asioita mahtui vuoteen 2018, vaikka sen jälkimmäistä puoliskoa varjostivatkin tutkimukset ja niiden lopputuloksena uusi diagnoosi lääkkeineen. Onneksi se sairaus ei tee kipeää, ja lääkityskin tuntuu olevan kohillaan.
Mennyt vuosi onkin entisestään kirkastanut asennettani; ”päivä vain ja hetki kerrallansa”. Samon uudelleen on noussut mieleen lukion uskonnon tunnilta Lutherin periaate: Vaikka tietäisin, että maailmanloppu tulee huomenna, silti istuttaisin tänään omenapuun. Aion myös kerätä ainakin yhden roskan päivässä; se olkoon uuden vuoden lupaukseni.
Onneksi olen sillä lailla karjalainen, että mottoni on ilo pintaan, vaikka sydään märkänisi. Jokseenkin sama sanoma on Sound of Musicin tutussa laulussa: Jos saan haavan taikka kaadun, tai jos itkettää, niin jotakin mukavaa ajattelen…
Eli ne mukavat asiat: Ensin kaikki ihanat ihmiset: omat lapset ja äitimuori sekä muut läheiset, Tennilän tytöt, Jii Karjalainen (samanniminen artistikin on hyvä) työkaverit ja kollegat (sekä vanhat että uudet), kuorokaverit, lenkikkaverit, koulukaverit, opiskelu- ja jatko-opiskelukaverit, KT-päivien tutut, Talwariporukka, omat oppilaat… Ja näiden läheisten kanssa vietettyihin hetkiin ne vuoden kohokohdatkin liittyvät.
Muutama niistä tässä mainittakoon: Äitimuorin sekä kuopuksen ja esikoisen kanssa kiersimme kesällä pienen karhun kierroksen, jolla ylitin hurjia riippusiltoja ja korkeanpaikankammoisena myös itseni. Kesän alussa oli ainutlaatuinen tilaisuus yöpyä maailman suurimmassa puukirkossa. Alkukesästä myös matkustin kaimani kanssa Vilnaan kätevästi Kososen liikenteen kuljettamana. Myös Tennilän tyttöjen kanssa tavattiin taas ja saunottiin elokuussa erinomaisessa vanhassa puusaunassa, luonnollisesti Tennilässä, ja jaettiin saunan lämmössä sekä ilomme että surumme: Elämää ei sen enempää! Kuoron kanssa oli kaikenlaista keikkaa ja olin erityisesti iloinen siitä, että sain viereeni uuden nuoren kakkos-sopraanon kaveriksi! Oman luokan kanssa on menty myös monessa asiassa eteen päin, ja olin aivan ihastunut ja ylpeä siitä, kuinka hienosti meidän luokan tontut ja keijut esittivät ohjelmamme joulujuhlassa ja kuinka raikuvasti ja puhtaasti koko luokka lauloi lukuvuoden viimeisen aamun lauluhetkessä. Lisäksi oli kivoja konsertteja mm. Jii Karjalaisen, Vicky Rostin ja Apocalyptican sekä vielä Puruvesi-pop, jonka etkoilla oltiin naapurin Anun kanssa heidän mökillään.
Ja nyt ihan viimeiseksi , sokerina pohjalla, vietimme ihanaa jouluakin kolmen sukupolven voimin. Keskimmäinenkin tytär tuli Saksasta äidin iloksi. Teho-osaston sairaanhoitaja-tyttären kanssa pidettiin joulun etkot jo hieman aiemmin, koska hän oli jouluna töissä.
Myös seurakunta on vetänyt menneenä vuonna minua enemmän puoleensa. Pyynnöstä suostuin jopa SRK-vaalien ehdokkaaksi ja yllätyksekseni tulin myös valituksi. Siinä on uusi mielenkiintoinen tehtävä, johon heti tammikuussa pääsen paremmin perehtymään. Virsipiiriä haluaisin viritellä ja seurakunnasta vieraantuneita tai syrjäytyneitä sen yhteyteen houkutella, esim. jonkin puuhastelun merkeissä. Ja tietysti pidän erityisesti Kerimäen kappeliseurakunnan lippua korkealla yhdistyneessä Savonlinnan seurakunnassa: Onhan meidän ”kylässä” se maailman suurin puukirkkokin, (”kappelista” puhuminen hieman särähtääkin tässä yhteydessä).
Kravun kasvupiiri 