Uusi vuosi edessä, vanha takana
Eilen katselin valokuvia tämän vuoden varrelta ja ilokseni sain huomata, miten paljon mukavia asioita mahtui vuoteen 2018, vaikka sen jälkimmäistä puoliskoa varjostivatkin tutkimukset ja niiden lopputuloksena uusi diagnoosi lääkkeineen. Onneksi se sairaus ei tee kipeää, ja lääkityskin tuntuu olevan kohillaan.
Mennyt vuosi onkin entisestään kirkastanut asennettani; ”päivä vain ja hetki kerrallansa”. Samon uudelleen on noussut mieleen lukion uskonnon tunnilta Lutherin periaate: Vaikka tietäisin, että maailmanloppu tulee huomenna, silti istuttaisin tänään omenapuun. Aion myös kerätä ainakin yhden roskan päivässä; se olkoon uuden vuoden lupaukseni.
Onneksi olen sillä lailla karjalainen, että mottoni on ilo pintaan, vaikka sydään märkänisi. Jokseenkin sama sanoma on Sound of Musicin tutussa laulussa: Jos saan haavan taikka kaadun, tai jos itkettää, niin jotakin mukavaa ajattelen…
Eli ne mukavat asiat: Ensin kaikki ihanat ihmiset: omat lapset ja äitimuori sekä muut läheiset, Tennilän tytöt, Jii Karjalainen (samanniminen artistikin on hyvä) työkaverit ja kollegat (sekä vanhat että uudet), kuorokaverit, lenkikkaverit, koulukaverit, opiskelu- ja jatko-opiskelukaverit, KT-päivien tutut, Talwariporukka, omat oppilaat… Ja näiden läheisten kanssa vietettyihin hetkiin ne vuoden kohokohdatkin liittyvät.
Muutama niistä tässä mainittakoon: Äitimuorin sekä kuopuksen ja esikoisen kanssa kiersimme kesällä pienen karhun kierroksen, jolla ylitin hurjia riippusiltoja ja korkeanpaikankammoisena myös itseni. Kesän alussa oli ainutlaatuinen tilaisuus yöpyä maailman suurimmassa puukirkossa. Alkukesästä myös matkustin kaimani kanssa Vilnaan kätevästi Kososen liikenteen kuljettamana. Myös Tennilän tyttöjen kanssa tavattiin taas ja saunottiin elokuussa erinomaisessa vanhassa puusaunassa, luonnollisesti Tennilässä, ja jaettiin saunan lämmössä sekä ilomme että surumme: Elämää ei sen enempää! Kuoron kanssa oli kaikenlaista keikkaa ja olin erityisesti iloinen siitä, että sain viereeni uuden nuoren kakkos-sopraanon kaveriksi! Oman luokan kanssa on menty myös monessa asiassa eteen päin, ja olin aivan ihastunut ja ylpeä siitä, kuinka hienosti meidän luokan tontut ja keijut esittivät ohjelmamme joulujuhlassa ja kuinka raikuvasti ja puhtaasti koko luokka lauloi lukuvuoden viimeisen aamun lauluhetkessä. Lisäksi oli kivoja konsertteja mm. Jii Karjalaisen, Vicky Rostin ja Apocalyptican sekä vielä Puruvesi-pop, jonka etkoilla oltiin naapurin Anun kanssa heidän mökillään.
Ja nyt ihan viimeiseksi , sokerina pohjalla, vietimme ihanaa jouluakin kolmen sukupolven voimin. Keskimmäinenkin tytär tuli Saksasta äidin iloksi. Teho-osaston sairaanhoitaja-tyttären kanssa pidettiin joulun etkot jo hieman aiemmin, koska hän oli jouluna töissä.
Myös seurakunta on vetänyt menneenä vuonna minua enemmän puoleensa. Pyynnöstä suostuin jopa SRK-vaalien ehdokkaaksi ja yllätyksekseni tulin myös valituksi. Siinä on uusi mielenkiintoinen tehtävä, johon heti tammikuussa pääsen paremmin perehtymään. Virsipiiriä haluaisin viritellä ja seurakunnasta vieraantuneita tai syrjäytyneitä sen yhteyteen houkutella, esim. jonkin puuhastelun merkeissä. Ja tietysti pidän erityisesti Kerimäen kappeliseurakunnan lippua korkealla yhdistyneessä Savonlinnan seurakunnassa: Onhan meidän ”kylässä” se maailman suurin puukirkkokin, (”kappelista” puhuminen hieman särähtääkin tässä yhteydessä).
Pakko ei ole kuin kuolla
Kuljin eilen pyhäinpäivän iltamessusta palatessani hautausmaan kynttilämeren kautta kotiin, ja matkalla sytytin itsekin kynttilän edesmenneille läheisilleni.
Ja jälleen kerran mieleen nousi viidennen luokan opettajani usein toistama lause: ”Mitään muuta ei ole pakko tehdä kuin kuolla.” Se onkin oikeastaan tärkein asia, jonka koulussa opin, ja olen siihen varmasti jo aiemminkin Kravun kasvupiirissä viitannut. Sen kun ymmärtää, ymmärtää myös, kuinka arvokas elämä on. Oman rajallisuutensa kohdatessaan tajuaa, että se maallinen aika, mikä meillä on täällä käytettävissä, on syytä käyttää viisaasti. Tärkeintä on osoittaa läheisilleen, että välittää ja rakastaa. Se kannattaa myös sanoa heille. Lisäksi moni asia on hyvä tehdä jo tänään, koska huomisesta ei koskaan tiedä, mitä se tuo tullessaan.
Elämälle kiitos!
Palasin juuri kotiin kirkosta 10-vuotiaiden konsertista. Seurakunnallamme on tapana juhlia joka vuosi 10-vuotta täyttäviä seurakuntalaisia. Tulin tosi iloiseksi, kun joukossa virsiä laulamassa oli niin monta entistä oppilastani, ja jo ovella virsikirjoja jakavat tytöt kiljaisivat nimeni tervehdyksesi.
Osan virsistä seurakunta lauloi yhdessä kymppi-kuoron kanssa. Yhteisvirsinä olivat kaiken lisäksi kaksi lempivirttäni sattumalta (vai onko sattumia?) Lauloimme yhdessä lasten kanssa Päivä vain ja hetki kerrallansa sekä Soi kunniaksi Luojan.
Jo aamu oli aurinkoinen ja varmaan siitä syystä päässäni alkoi aamupalalla soida Arja Saijonmaan tutuksi tekemä laulu Elämälle kiitos. On kiva olla olemassa! Itse asiassa voisi olla toisinkin: Minusta olisi saatettu haluta päästä eroon jo ennen syntymääni, koska olin ns. vahinko-vauva. Äitini oli vasta 17-vuotias, kun alkoi odottaa minua. Saman ikäinen kuin oma kuopukseni nyt! Minulle annettiin kuitenkin mahdollisuus syntyä, ja isäni ja äitini menivät Kekkosen luvalla naimisiin. Äiti suoritti lukion loppuun iltakoulussa, eli olen ollut äidin ylioppilajuhlissakin pienenä. Ja joskus myöhemmin, kun osasin jo laskea 1+2, sanoi isäni minulle, että olen ”hyvä vahinko”. Siitä tuli hyvä mieli.
Tässä Liisa Tavin versio laulusta Elämälle kiitos: https://www.youtube.com/watch?v=kUFLZgNdML8
Päivä vain ja hetki kerrallansa
Olen viime aikoina joutunut pohtimaan elämän rajallisuutta. Tosin sehän ei ole itselleni uutta, sillä jo lukiossa lempirunoni oli Kaarlo Sarkian Älä elämää pelkää. Runon lause:”On kuoleman portti aina avoin” vavahdutti silloin ja niin se tekee vielä nytkin.
Tällä hetkellä koskettaa kuitenkin vielä enemmän Ismo Alangon kappale Elämä on hauras. Se on Sarkian runoon verrattuna vähemmän mahtipontinen. ”Joskus elämän lanka tuntuu olevan kaikenkestävää siimaa. Mut’ se on vain ohutta hopealankaa… Kun sä lasket hopeakanootin veteen ja melot vastavirtaan, mehevät saaliit vaeltavat ja houkutuslinnut ne laulaa. Aurinko nauraa, on kaloilla hauskaa – rehevä meininki. Keula murtuu yllättäin, noin vain yllättäin…”
Niin voi tosiaan käydä.
Lohdulliseksi lopuksi vielä kolmas lyriikka: Virsi Päivä vain ja hetki kerrallansa oli mummoni lempivirsi, ja se on ollut myös oma mottoni elämässä, ja tulee olemaan sitä entistä vahvemmin jatkossakin.
Kravun paluu
Krapu mönkii kuorestaan ulos, koska taas on kasvun paikka.
On aika kirjoittaa, jotta voi myöhemmin muistaa, mitä on tapahtunut.
Paljon on vettä virrannut ravun ympäristössä viime kerran jälkeen.
Ja toivottavasti sitä virtaa vielä jatkossakin.
Seisova vesi on pahasta.
Siitä voi tulla sairaaksi.
Rapu = cancer (lat.) = tauti
Hieman kohtalokas, kryptinen, päivitys,
mutta kaikki hyvin, ainakin tänään.
Kerjäläinen ja jänis
Ostin kesälukemiseksi ruokakaupasta pokkarin. Se oli Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis. Lukukokemus oli hyvä: kirja pisti ajattelemaan, katsomaan maailmaa toisen silmin ja myös monta kertaa nauramaan ääneen. Kyrön satiiri on osuvaa, mutta ei ilkeää. Jotenkin minulle tuli mieleen Juhani Peltosen romaanit; esimerkiksi kirjan päähenkilöiden nimistä. Varsinaisesti romaani viittaa ”postmodernisti” Paasilinnan Jäniksen vuoteen. Tarina on kuitenkin vallan toisenlainen…
Kerjäläinen ja jänis on kirja siitä, miten vaikeaa on paperittoman maahanmuuttajan tienata Suomessa rahat jalkapallokenkiin pojalleen.
Se on myös kirja…
- pakolaisuudesta, ihmiskaupasta, kerjäläisyydestä
”Mutta kaikista huonoista tarjouksista Jegor Kugarin tarjous oli paras. Se takasi vuoden työsopimuksen, kuljetuksen pelipaikoille ja siskollekin hommia sekä bonuksena uudet hampaat ja rintaimplantit.”
”Jos unohtaa polvisäryn, pissahädän, koti-ikävän ja häpeän, tämä on maailman tylsin ammatti…Keski-ikäinen mies sylki Vatanescun päälle. Vanha nainen siunasi ja ojensi uskonnollisen lehden. Keskimääräinen työpäivän netto oli puolitoista euroa, josta euro kuului Miklokselle.”
- väkivallasta
”Harmi vaan, että yhtenä aamuna heräsin ihan väärän irman vieretä. Isotissisen, timanttikorvakoruisen irma mölsän vierestä, joka oli meikän pomon vjatseslav mölsän muija… Tilanne ratkottiin just niinku meille oli peruskoulutuskaudella opetettu. Päädyin sidotuksi Pietarin Tattarisuolle, autokorjaamon monttuun, jonka pohjalla kepeästi häiriintynyt kaveri antoi meikälle pienen korvatillikan ja vakavia kallonvaurioita. Sen jälkeen on susipimeetä, mutta heräsin perunakellarin hajusesta sairaalasta ilman korvaa ja toista silmää.” (Jegor, ihmiskauppias)
- pimeästä työstä
”Kolmonen ja sikari eivät aikoneet alistua suomalaiseen lainsäädäntöön, puhumattakaan ammattiyhdistysliikkeiden vaatimuksista ja luottamusmiehistä…Kuusi euroa ei liikuta suomalaista työtöntä sohvalta kuin pitkävetokupongin ääreen. Virolaisen se saa lähtemään perheensä luota, asumaan asuntovaunussa ja tekemään neljätöista tuntia päivässä.”
- hyvän ruuan ja oikean elämänasenteen merkityksestä, humaanisuudesta
”Ming Po peri äidiltään wok-pannun ja elämänasenteen. Kaikesta selviät, älä koskaan valita, näe ihmisissä hyvä, pääset helpommalla… Sinulta voidaan viedä kaikki, mutta pidä pata mukanasi. Hyvin hautunut lihapata vie kaikkien ihmisten sydämeen……Kuuntele Pave Maijasen Pidä huolta sitten kun se ilmestyy, niin ymmärrät lopullisesti mitä tarkoitan.
- yrittäjyydestä ja sen vaativuudesta
”Oli kulunut yli 20-vuotta Suomeen saapumisesta ja Ming oli nukkunut sinä aikana yhteensä seitseman ja puoli tuntia. Hänen lepopulssinsa oli satakuusikymmentä.”
- työttömyydestä: valujista, jorseista sekä pitkään ja korkeasti koulutetuista humanisteista
” Kolmas Uskon päivittäin kohtaama ryhmä koostui pitkään ja korkeasti koulutetuista humanisteista, jotka kelpuuttivat vain oman alansa töitä. Jos oma ala oli etnografia ja erikoistumisalue Judinsalon rukinlapojen kehitys ja vaikutus 1780-luvun metroseksuaaleihin keikareihin rälssitiloilla, Usko oli aseeton. Kun korkeasti koulutetulle porukalle tarjosi sitä vapaana olevaa kerrossiivoojan paikkaa, he kysyivät, oliko kyseessä klassinen paradoksi, metafora vai stigmatisointi.”
- suomalaisuudesta, ja varsinkin siitä, kunka Suomi putos puusta, unohti perinteensä; alkoi syödä hernekeiton sijasta ”kinkku-kebab-chiken wings-pepperoni -roiskeläppiä” sekä rakentaa ideaparkkeja ja golfratoja luonnonsuojelualueille.
- hieman taikuudesta ja rakkaudestakin
”Vatanescu minä olen…Kyllä minäkin olen yksinäinen…Tietenkin me voimme …Tule vain. Olet…hyvin …lämmin…”
”…ja vaikkei heistä paria tulisikaan, heillä olisi aina Kolari-Helsinki yöjunan taikuus.”
- mediamyllytyksestä, julkisuudesta ja siitä, kuinka Vatanescusta tulee Tavallisten ihmisten puolueen puoluejohtaja
”Pikkutytöt napsivat Vatanescun päästä hiuksia, pojat ihailivat työmiehen haalaria. Vatanescu näki t-paitoja, jotka olivat täynnä hänen ja kanin kuvia. Hän näkin odotuslaiturille kyhätyt kojut, joissa myytiin Vatanesku-tuoteperheen tuotteita. Oli kaniksi pukeutuneita ihmisiä ja kerjäläiseksi pukeutuneita ihmisiä.”
”Yksin olisit pelkkä pelottava rääsyläinen. Ja kani olisi epäilyttävä tautipesä… Mutta yhdessä te olette isä Mitroakin lutuisemmat! Jumalaare…”(Simo Pahvi)
- Erityisesti ihmisen ja eläimen ystävyydestä; Ensin kerjäläisen ja kanin ja lopuksi Ullan ja Pentin sekä kanin
”Hyvä kani kiertää, voisimme ajatella…”
Ja kyllä poika viimein sai jalkapallokengät, jopa kahdet. Onnellinen loppu siis.
”Elämä on satu” (Vatanescu)
DEJA VU`
Kirjoittaisin runon, jos voisin asettua … mutta nyt on sellainen ”kumipallona luokses pompin”-olo, että täytyy vain huudattaa tätä Kerkko Koskinen kollektiivin biisiä: DEJA VUuuuuu! https://www.youtube.com/watch?v=SbM3QorjGVg
”Deja vu on aavistus auringosta. Deja vu on tuttu tunne onnesta. Deja vu se on merkki jostakin… Vähän ennen sadetta tunnen pisaran ja silmissäsi näen sateenkaaren taipuvan…
Tiedemiehet väittää, että se on virhe aivoissa, mutta rakkaus ei tunne tieteen lakeja…Tää on enenmmän sielujen kuin aivojen kemiaa…
Olen nähnyt sut jossain ennenkin, kun tulet lähelle sanot samaa sinäkin. Nyt, kun seisot siinä kädet lanteilla, tiedän, että olet läsnä joka solulla… Tää on enenmmän sielujen kuin aivojen kemiaa…”
Ehkä se runokin vielä joskus tulee…
Vuosikatsaus 2014
Vuosi 2014 oli ammatillisesti yksi elämäni merkityksellisimmistä, mutta myös vaativimmista vuosista: Siihen sisältyi tohtorin tutkinto kesäkuussa ja yliopistolehtorin sijaisuus elokuusta alkaen. Minään vuonna aiemmin en ole tehnyt näin paljon akateemisia ja kirjallisia töitä: ensin puoli vuotta väitöskirjan taiton parissa ja toinen puoli vuotta opetuksen suunnittelun, valmistelun, toteutuksen ja erittäin korkean tenttipinon parissa. Lisähaasteen työhön toivat vielä yhteisopettajuus, OPS-muutos sekä edeltäjältäni perityt opiskelijoiden rästit. Tiedän nyt, mitä tarkoittaa kokonaistyöaika.
Mennyt vuosi oli vaativa myös lähipiirissäni yllättävien terveydellisten ja taloudellisten vastoinkäymisten vuoksi. (Lisäksi vuoden 2014 maailmantilanteen katsaus vaatisi aivan oman lukunsa; tyydyn tässä vain sanomaan, ettei näin levotonta ja sotaisaa vuotta ole ollut eläissäni. Pahinta on ollut mielivaltainen julmuus, joka kohdistuu myös siviileihin, jopa lapsiin.)
Oma kujanjuoksuni liittyi väitöskirjan viimeistelyyn. Alkuvuoden ”turasin” tyhmyyttäni taittoa mahdollisimman monimutkaisella ja aikaa vievällä tavalla siirtäen paloja käsikirjoituksesta taittopohjaan copy-paste -toiminnalla kappale kerrallaan. Se oli virhe! Ja joitain paloja putosikin taitossa kömpelyyteni vuoksi. Olisi ollut viisasta pyytää apua! Myös oikoluvussa olisi ollut apu tarpeen, sillä joitain kirjoitusvirheitä löytyy vielä painetusta versiosta. Harmillista on erityisesti se, että muistan tehneeni tiettyjä korjauksia, mutta ilmeisesti ne ovat jääneet tallentamatta. Muistankin eräänä yönä hämmentyneeni jostain tallennukseen liittyvästä kysymyksestä, johon ilmeisesti vastasin väärin. Yötyö vaatii siis veronsa. Vielä suurempi virhe on kuitenkin se, että olen nyt rapumaiseen tapaan vatvonut ja valittanut ääneen tekemiäni virheitä niin, että lähipiiri alkaa jo väsyä ja kyllästyä minuun… Ja syystäkin! Olenhan tehnyt kärpäsistä härkäsiä. Mahdollinen väitöskirjani lukija ei todennäköisesti kärsi näistä ”kärpäsen kakoista”, ehkäpä ne antavat tekijästä jopa inhimillisemmän kuvan; niin ainakin itse ajattelen nyt, kun löydän jonkun toisen työstä kirjoitusvirheitä. Joka tapauksessa; mikään ei ole tyhmempää kuin märehtiä asioita, joille ei voi enää tehdä mitään: Se aika on kaikki pois jostakin muusta, mistä voisi olla iloa ja hyötyä itselle ja/tai lähimmäisille.
Äskeisen valitusvirren sijasta onkin syytä virittää ylistysvirsi vuodelle 2014; vaihtaa molli duuriin, sillä oikeastaanhan kaikki sujui melkein kuin ”Srömsöössä”. Olin iloinen ja ylpeä saatuani kirjan kansien väliin ja selvittyäni kaikista viime tingan deadlineistä, joiden takia piti lähes juosta. Erityisen iloinen olen siitä, että väitöskirjassani nousee esiin aktiivisten ja viisaiden opettajien ääni sekä heidän toimintansa oppilaiden parhaaksi. Toivottavasti se myös innostaisi kentän opettajia eheyttämään opetusta.
Perjantai kesäkuun 13. päivä oli yksi elämäni onnellisimmista päivistä: Oli ihanaa olla ystävien, perheeni, sukulaisten, kollegojen ja yliopistoväen ympäröimänä ja juhlia heidän kanssaan erästä tärkeimmistä saavutuksistani (ja samalla vähän myös niitä pyöreitä vuosianikin). Asettamani tavoitekin väitellä alle viisikymppisenä toteutui nippa nappa ja saamaani todistukseenkin olen oikein tyytyväinen. Kiitos vielä teille, ketkä muistitte merkkipäiviäni!
Veljeni kysyi juhlien jälkeen, mitä nyt haluaisin tehdä, ja hänelle ääneen lausumani toive toteutuikin ihmeekseni heti viikonlopun jälkeen, kun menin maksamaan väitöskahveja OKL:lle ja sain yllätyksekseni samalla reissulla syksyksi töitä, jotka jatkuvat nyt myös kevätlukukaudella. Vaikka tämä yliopistolehtorin työ vaatiikin paljon, se myös antaa paljon. On ollut erittäin palkitsevaa työskennellä tulevien opettajien kanssa. Kevätlukukaudella minulla on lisäksi tavoitteena kirjoittaa ainakin yksi artikkeli, parhaassa tapauksessa kaksi. Myös se tuntuu motivoivalta ja mielekkäältä tehtävältä, ja siihen lienee myös mahdollisuus työaikana, koska opetusta on vain murto-osa verrattuna syyslukukauteen.
Tästä vuosikatsauksestani saa varmaan sellaisen kuvan, että elämäni pyörii työn (ja oman navan) ympärillä, ja totta onkin, että tunnen vahvaa kutsumusta sekä opetus- että tutkimustyöhön. Työ on myös muokannut omaa identiteettiäni paljon ja määritän oman arvoni ehkä liikaakin tekemieni töiden kautta. Vuoden iloisimmat hetket olen kuitenkin viettänyt ystävieni seurassa, esimerkiksi Tennilän tyttöjen kanssa synttäriristeilyllä Vääksyyn ja entisten koulukavereiden kanssa Lahden Yössä. Kyyneleitä olen vuodattanut menneenä vuonna lasteni huolien vuoksi, en työhuolien vuoksi. Onneksi nyt näyttää siltä, että sekä terveyteen että talouteen liittyvät huolenaiheet lähipiirissä ovat selkiintymään päin. Onkin ihana kokoontua pian yhdessä jouluaterialle tutulla kokoonpanolla ja katsoa uuteen vuoteen luottavaisesti ja uteliaasti, mitä se mahtaakaan tuoda tullessaan. Uuden vuoden lupaukseni on se, että en enää märehdi menneitä, vaan sen sijaan katson eteen päin ja lähelleni.
Opiskelijoista polvi vain paranee
Kaksi viikkoa yliopisto-opetusta on takana ja ensimmäiset kolme luentoa pidetty opintojaksolla Yhteisöllisen oppimisprosessin perusteet. Tänään kokoontui ensimmäinen harjoitusryhmä. Ensivaikutelma aktiivisista ja viisaista opiskelijoista on vain vahvistunut, ja huomaan suorastaan nauttivani opetuksesta ja erityisesti keskusteluista tulevien opettajien kanssa. Heillä on yllättävän kypsiä mielipiteitä ja jopa realistinen kuva tulevasta työstään. Erityisen iloiseksi tulin tänään siitä, kuinka tärkeänä opiskelijat pitivät kollegiaalista ja moniammatillista yhteistyötä sekä yhteistyötä kodin ja koulun kanssa. He tuntuivat ymmärtävän, että yhteistyö ja samanaikaisopetus esimerkiksi rinnakkaisluokan opettajan kanssa on aivan välttämätöntä suurten heterogeenisten ryhmien opetuksessa. On järkevää jakaa oppilaita välillä ryhmiin esim. osaamisen mukaan, ja siihen tarvitaan avuksi myös koulunkäynnin ohjaajia ja erityisopettajia. Toivottavasti päättäjätkin ymmärtävät sen.
Lisäksi ilahduin tänään siitä, että opiskelijat uskovat voivansa vaikuttaa asioihin ja olla oppilaille tärkeä ihminen. Siihenhän tämä työ paljolti perustuukin. Opiskelijoilla vaikutti olevan siis aitoa kutsumusta alalle ja toivon todella, ettei koulumaailma sammuta sitä liekkiä ja että heitä jopa kutsumuksesta palkittaisiin. Mutta todellisuus voi olla toista…
Viime viikolla luin sanomalehdestä siitä, kuinka viimeisimmän Pisa-tutkimuksen mukaan suomalaiset koulut ovat tuloksiltaan tehokkaimpien joukossa siitä huolimatta, että luokkakoot ovat suurimpien joukossa ja opettajien palkka taas matalampi kuin monessa muussa maassa. Lähes vihaiseksi tulin siitä, kun samaisessa uutisessa arveltiin, että tehokkuus saattaisi jopa laskea, jos opettajat saisivat enenmmän palkkaa. Jotenkin kummallinen yhtälö! Jos yrityksessä joku saa tulosta aikaiseksi mahdollisimman pienin kustannuksin, saatetaan tällaisen työntekijän palkkaa jopa nostaa ja näin palkita häntä onnistumisesta, mutta tämä ajattelu ei näemmä sovikaan koulumaailmaan.
Sijaisuuteni osui haasteelliseen aikaan: OKL:lla on juuri tänä syksynä otettu käyttöön uusi opetussuunnitelma, ja monet pitämistäni opintojaksoista ovat uusia ja sellaisia, joilla on useampi opettaja. Tarvitaan siis yhteissuunnittelua eikä siihen aina tunnu löytyvän aikaa eikä välttämättä haluakaan kaikilta. Lisäksi vanhoilta opintojaksoilta tipahtelee minulle viime keväältä rästiin jääneitä suorituksia. Eli kaikki työ ei ole helppoa eikä hauskaa. Kontaktiopetus on parasta, vaikka se vaatiikin myös aikamoista pohjustusta. Minulla on lainassa iso pino kirjoja, ja tuntuu siltä, kuin suorittaisin OKL:n opintoja kertausharjoituksissa. Toisaalta on myös mielekästä lukea uudellen kehitysteorioita ym. monen vuoden kokemuksen tuomassa valossa niin äitinä kuin opettajana. Opiskelijat tuntuvatkin arvostavan eniten juuri sitä kokemuksellista ääntä. Onneksi minulla on myös koulutyöstä paljon valokuvia, joiden avulla on helpompi esittää eri asioita. Samoin on hienoa, kun pystyn monessa tilanteessa siteeraamaan toimintatutkimukseeni osallistuneita viisaita opettajia.
Edellisellä viikolla oli myös juhlallisia ja mukavia hetkiä: Liisa Karlssonin professuuriesitelmä ja Savonlinnan kampuksen avajaiset, joihin molempiin osallistuin. Oli hienoa olla mukana tohtorikulkueessa. Se oli minulle eräänlainen siirtymäriitti. Lisäksi yhtenä päivänä retkeilin ensimmäisen vuosikurssin kanssa Luston maastossa, kun heillä oli Open Metsä-hankkeeseen liittyvä retkipäivä. Toivoisin kovasti, että voisin jatkaa työtä jossain muodossa OKL:lla vielä tämän syyslukukauden sijaisuuden jälkeenkin. Tulevaisuus näytää, onko se mahdollista. Nyt pitää vain ottaa hetkestä kiinni ja nauttia siitä.
Väitöskirja puuttuvine paloineenkin
Taiton tekeminen itse ei ollutkaan viisas ratkaisu. Huomasin vasta liian myöhään, että muutama ”lapsi (eli kappale) oli mennyt pesuveden mukana”. En varmaan olisi tätä asiaa välttämättä koskaan huomannut ilman syksyn sijaisuutta OKL:lla… mutta kun aloin suunnitella Yhteisöllisen oppimisen -kurssia ja olisin tarkastanut väitöskirjastani, minkä kolmen tekijän varaan Wengerin käytännön yhteisö rakentuu, huomasinkin harmikseni, ettei kyseisestä asiasta kertovaa kappaletta olekaan painetussa versiossa. Kappale oli vielä esitarkastusversiossa, ja se oli tarkoitus myös siirtää varsinaiseen väitöskirjaan, mutta syystä tai toisesta jäi siirtämättä. Kyseisen kappaleen piti päättää luku 2.4 ja se on nyt tässä:
Käytännön oppimisyhteisöt muodostuvat kolmen osatekijän varaan: Lähtökohtana on yhteinen pyrkimys, projekti tai ”yritys” (joint enterprise), joka on syntynyt neuvottelun tuloksena ja josta kannetaan yhteisvastuuta. Käytännön yhteisön toimintaan liittyy vastavuoroinen sitoutuminen ja yhteistoiminta (mutual engagement) sekä jaettu ”ohjelmisto” (shared repertoire): työvälineet, toimintatavat, diskurssit, rutiinit, tuotokset ja historiallisuus. (Wenger 1998, 73.) Käsillä oleva tutkimus rakentuu näiden kolmen osatekijän varaan. Yhteisenä pyrkimyksenä on opetuksen eheyttäminen, johon tutkimukseen osallistuvat opettajat sitoutuvat vastavuoroisesti ja johon pyritään yhteistoiminnallisesti. Koska olemme kaikki luokanopettajia, meillä on jaettu kokemus koulumaailmasta, sen toimintavoista, työvälineistä ym. Tämä toimintatutkimus voi siten toimia käytännön yhteisönä, jossa neuvotellaan yhteisten kokemusten merkityksistä ja rakennetaan omaa opettajaidentiteettiä.
Vaikka ei olisi pitänyt, aloin tietty etsiä sen jälkeen muitakin puutteita ja luvusta 3.5 (jota muokkasin ihan viime metreillä) oli osia liikuteltaessa pudonnut tämä pala:
Peruskoulun opetussuunnitelman mietinnössä (197o) opetussuunnitelma määritellään laajasti käsittämään kaikki toimenpiteet ja järjestelyt, joiden avulla koulu pyrkii koulukasvatukselle asetettuihin tavoitteisiin. Riippuu paljon opettajasta, miten opetussuunnitelman tavoitteita ja sisältöjä toteutetaan ja käsitellään opetuksessa. Kelchtermansin (2009, 258) mukaan on merkitystä sillä, kuka ja millainen opettaja on. Opettaja ei kuitenkaan ole ainoa merkityksellinen tekijä opetuksen onnistumiselle, sillä opettaminen on vuorovaikutusta. Kansasen (2004, 76) mukaan oppilaan ja opettajan välinen pedagoginen suhde tähtää oppilaan parhaaseen. Opetussuunnitelma edustaa institutionaalisessa kasvatuksessa niitä arvoja, joiden varaan yhteiskunnan sen hetkinen kasvatusjärjestelmä rakentuu ja joiden on katsottu tähtäävän juuri oppilaan parhaaseen (Kansanen 2004, 76). Opetussuunnitelman määrittämä oppiaines muodostaakin kolmannen opetukseen vaikuttavan tekijän. Kun halutaan ymmärtää opettajuutta (sense of self) ja opettajien käsityksiä itsestään opettajina, vaaditaan Kechtermansin mukaan juuri opettajan, oppilaan ja opetussuunnitelman keskinäisten suhteiden tarkastelua rinnakkain (triangular of relationship). (Kelctermans 2009, 258.) Kansanen (2004, 70) käyttää tästä opetuksen osatekijöiden suhteiden tarkastelusta nimitystä didaktinen kolmio.
Lukija ei näitä kappaleita tietysti osaa edes kaivata eivätkä nämä puutteet kovin paljon haittaa kokonaisuuden ymmärtämistäkään (molempiin asioihin viitataan myöhemmin lyhyesti), mutta itseäni on kyllä harmittanut, ettei paras versio mennyt kansien väliin. Ja vaikka yritän olla huolellinen, vahinkoja sattuu, monesti kömpelyyttäni tai hajamielisyyttäni. En sen vuoksi voisi missään nimessä toimia esim. lääkärinä tai sairaanhoitajana, jolloin vahingot olisivat paljon kohtalokkaampia. Jospa nyt saan rauhan tässä asiassa ja voin keskittyä uusiin juttuihin, joita OKL:n sijaisuuden myötä onkin luvassa paljon. Ja toisaalta; opinhan jotain taas kantapään kautta sekä itsestäni (puutteistani ja rasittavista luonteenpiirteistäni) että edellä mainituista asioista (Wengerin sosiaalinen teoria ja didaktinen kolmio), jotka nousivat ikään kuin uudelleen tutkittavaksi.
Kravun kasvupiiri 